Kesän kuvamuistoja ja podcastin kuuntelua

Muotkatunturin Stuorraävzi (kai tuo on se, eikä Nirvajoki, jolla seudulla myös liikuttiin). Erittäin kuiva elokuun alku 2024.

Hyvä Lukijani,

kun tässä nyt vain näppejä nuollaan ensi kesää ajatellen, niin marssitan pienen kuvakavalkadin aiemmista hortoiluista. Ylläolevan kuvan otin Muotkatunturista, jossa viiden päivän aikana ei nähty kuin kaksi yksinkulkevaa ja yhdet tytöt juttuetäisyydeltä. Kaukoetäisyydeltä nähtiin kolme pariskuntana liikkuvaa, lienevätkö olleet miehiä vai naisia. Hieno alue, helppokulkuinen maasto. Polkuakin siellä on, jos ei halua irottautua omin toimin kulkemaan, mikä sekään ei ole vaikeaa etenkään kirkaalla säällä.

Paratiisikuru kesäkuu 2024.

UK-puiston Paratiisikurussa kuvaa ottaessa oli kahdeksan (8) retkikuntaa lähietäisyydellä. Vaellustoverini M ja minä, nainen koirineen, vaivalloisesti liikkuva merkittävän ylipainoinen nainen valtavan rinkan kanssa, pari pariskuntaa, mies ja poika, yksinäinen nainen ja joku vielä. Etenkin välillä Aittajärvi-Muorakkavaarakanjoki oli kulkijoita ja Muorakkavaarakan tuvalla sitten isompikin porukka. Joitakin vastaatulevia jututettiinkin, Pohjois-Karjalasta, Kymenlaaksosta, Varsinais-Suomesta, pk-seudulta…

Karhunkierroksella sain viime kesänä kokemuksen itselleni epämieluisan tason väenpaljoudesta. Ei ihmisissä sinänsä vikaa ole, mutta omaa rauhaa kaipaavan paikka tuo Karhunkierros ei ole, jos minulta kysytään. Pari ihan hauskaa sakemannia kulki pätkän mukanani ja jonkun matkaa kolme keskipohjanmaalaista.

Hiidenportilla törmäsin saksalaispariskuntaan, jotka olivat ajaneet upealla asuntoautolla saman ”rompoolitien” päähän kuin minäkin. Tielle oli ajettu sepeliä. Päällä heillä oli puuvillaiset (eli sääskien hikihoukuttimet) t-paidat, jalassa shortsit, ei hattua hyttyshatusta puhumattakaan. Ihailivat hyttyshuppuani ja kyselivät ostopaikkaa. Olivat hyttysten takia kirjaimellisesti pistoksissaan ja niin levottomia kuin pahassa hyttys-paarma-keskityksessä ihminen voi olla. Metsien räkästä ei heillä selvästikään ollut aiempaa kokemusta.

Tässä M nousee Ukselmapäälle, minä jäin ottamaan kuvaa. Hiki tuli ylös puskiessa.

###

Retkiasioista vielä. Ostin paljasjalkakengät ja pyyhkäisin eilen testilenkiksi 12 kilometrin pätkän. Hyvät olivat ja kulku kuin tanssia! Kengät on Vivo Barefoot-merkkiset, nahkakengät, ei ihan ilmaiset. Paljasjalkakenkien tapaan niissä ei ole kantakorotusta, raakakumipohjat on ja hyvä pito.

Tietä jotostellessa kuuntelen aina jotakin. Tällä kertaa kuuntelin Spotifystä podcastia (linkki alla), jossa haastateltiin kahta nuorta naista ensimmäisestä talvivaelluksestaan Hetta-Pallas- reitillä helmikuussa 2023. Tekivät lainaamillaan tunturisuksilla ensiharjoittelun Helsingin Herttoniemessä, toinen mainittiin kokemattomaksi suksilla laskijaksi. Ahkion sijasta päätyivät rinkkoihin ja majoituksen päättivät toteuttaa varaustuvissa. Teltassa hangessa yöpyminen ei ollut heidän juttunsa.

Pakkasta lähtövaiheessa mainittiin olleen -35. Reitin olivat etukäteen ottaneet ylös gps:ään, mutta maastossa reitti yllättäen katosi reittimerkkien puuttumiseen ja jonkinlainen pieni eksyminenkin siinä tuli illan pimetessä. Myöhemmin selvisi, että reittiä oli lumivyöryriskin takia muutettu. Retken loppuvaiheessa olivat lähestymässä Pallasta, kun vastaan tuli latupartio moottorikelkalla. Kyselivät tyttöjen reittiä ja ehdottomasti kehottivat olemaan nousematta tunturin päälle siellä vallitsevan myrskyn vuoksi. Neuvon noudattaminen teki tytöille tiukkaa, sillä nousu kuului suunnitelmiin. Harkinnan jälkeen päätyivät uskomaan paikallisiin ammattilaisiin ja menivät Jerisjärvelle.

Mitkä seikat jäivät meikäläistä mietityttämään? Majoitteen puuttuminen on etenkin talvella ilman muuta huono juttu. Entä, jos tupaa ei olisi pakkasessa löytynytkään? Tälläinen tapaus sattui joku vuosi sitten muistaakseni Härkätunturissa. Toinen hiihtovaeltajista menehtyi heidän päätyessään 300 m päähän tuvasta, jota eivät pimeässä ja pakkasessa löytäneet ja uupuivat lähistölle. Reittimerkitkin voivat peittyä lumeen ja reitti kadota, mikä ei pohjoisessa ole mitenkään ennalta-arvaamaton tilanne päiväretkeilijöillekään.

Otsalamppukin tuotti yllätyksen, kun virta loppui käyttäjän poltettua lamppua täysteholla, vaikka siinä oli virtaa säästäväkin toiminto, jota ei etukäteen ollut hoksannut. Toinen tytöistä kaatui hankeen ja jalkaan sattui. Rinkka selässä suksien päällä upottavassa hangessa keikkuessa on kokenutkin hiihtäjä kaatumisriskissä puhumattakaan alamäkilaskuun tottumattomasta. Tuollaisessa tilanteessa meikäläisen kokenut laskettelijatuttu katkoi polvestaan ristisiteen. Maastosta poispääsy umpihangessa ”rikkinäisellä polvella” oli vaikeaa, vaikkei tielle ollut pitkästi. Kaikkinensa haastattelussa tytöt suhtautuivat tilanteeseen iloisesti nauraen: sattuuhan sitä. Kiistatta voitanee sanoa, että useamman yleisesti tiedossa olevan riskin se sisälsi, vakavimpana tuo varamajoitteen puuttuminen. Ajattelin, että toivottavasti ei kokematon kuulija pelkästään tähän podcastiin perusta lähtötietojaan, jos talvella tunturiin aikoo.

Podcastin haastattelu tehtiin huhtikuussa 2023. Sen jälkeen sattui se äidin ja lapsen kuolemaan johtanut onnettomuus alueella, joka käsitykseni mukaan on juuri tuo, josta tyttöjä varoitettiin. Olen aika varma, että jälkikäteen tytöille valkeni jotakin oleellista, kun tieto Pallaksen onnettomuudesta korviinsa kiiri.

Näihin puheisiin! Häivyn hetkeksi ruotsalaisseurassa pelimatkalle merten taa, mutta saattanen sieltä jonkun viestin laittaakin. yt Klara

Oi tunnetko kaukaisen tunturimaan?

Siinä sitä on, Lapinmaata

Hyvä Lukijani,

leiriydyn nyt työhuoneessani teekupin äärellä (Twinings. Ginger&Citrus tea, vahva suositus) muistellen reissua ja odotellessa inkiväärin vaikutusta unensaantiin. Makasin iltasella The Rakki jaloissani terassilla tunnin verran narkoosissa. Kolopallopeliä oli tänään ohjelmassa ja se puristi reissussa rähjääntyneen viimeiset voimat. Retki vielä painaa jäsenissä.

###

Lapinmaa oli kaunis ja kelit pääasiassa suotuisat, helteisetkin. Räkän herättämät pienet ystäväiset pörisivät ahkerasti ympärillä, mutta niihinhän me ainakin osan elämää pohjoisessa asuneet maahiset ollaan tottuneita. Etelänvares-matkasisarella oli suuresta, valtakunnallisesta retkeilyliikkeestä ostettu hyvälaatuinen varustus, joka ei oikein istunut räkkäolosuhteisiin. Mutta on hoksaavainen ja oppivainen ihminen.

Koska olin etenkin polkuvakoilijan roolissa saanen raportoida seuraavaa:

  • vajaan viikon retkellä tavattiin / havaittiin nelisenkymmentä muuta kulkija sisältäen yhden kymmenhenkisen ryhmän. Että oli siellä muitakin.
  • kaikki suomalaisia, vaikka tupakirjojen perusteella etenkin talvella näyttää alueella hämmästyttävän paljon hiihtelevän ulkomaalaisia. Onko tosiaan italialaisella ja puolalaisella pakkasretkeilyn aakkoset niin hyvin hallussa, että keskitalvella päätyy Lappiin (ja miksi ylipäätään haluaa)? Tätä pohdittiin. Ehkä heille eksoottiset arktiset pakkasolosuhteet houkuttavat, mene ja tiedä. No, pelastushelikopteri hakee tarvittaessa. Laskeutumispaikat on hyvin merkitty joka puolella.
  • yllättävänkin huonoilla (en keksi parempaa sanaa) varusteilla oli porukkaa liikkeellä. Kun osa venytteli iltamassa trendikkäissä Kari Traa-merinoasuissaan ja vimosen päälle partioaittasysteemeissä, niin osa lonksutteli leiriin löysillä kumiteräsaappahilla paksussa, raskaassa, puuvillaisessa maastopuvussa jääkaapin kokoista rinkkaa raastaen. Rinkasta roikkui iso pahkakuksa ja tonneittain irtotavaraa. – Kyllä se niin on, notta paljon helpompi on kulkea keveämmällä taisteluvarustuksella. Etenkin kengät kannattaa huolella miettiä. Ihmetytti tupien portaille riisutut laskettelumonon kokoiset vaelluskengät, jotka tosiasiallisesti taitavat olla tarkoitetut vuoristo-olosuhteisiin.
  • Varustepuolesta sen verran, että edullisillakin vehkeillä pärjää. Ei tarvi partioaittavalikoimien kalliita silikonikupposia, vaan voi säästää vaikka eineshyllyn riisipuurosta kupin syömävehkeeksi ja pari puukuitupuristeesta tehtyä ruokailuvälinettä.
  • Tulia en juuri koskaan retkillä tee, ellei kamppeita tarvi kuivatella. Säästän osuuteni mettähallituksen puista muille. Saan kuivatut kaalilaatikkoni laitetuksi vettä keittämällä.
  • Self made-kuivaruoka oli hyvää ja ravitsevaa. Kaverilla oli valmismuonapusseja. Kaikkiin ei tyytyväinen ollut ja yhden vei hyysikkäänkin heti lusikallisen jälkeen. Koemaistelisin ne etukäteen kotona. Pussinhan saa sitten suljettua, eikä pilaannu kuivatussa muodossa.
Tässä vaiheessa oli vielä 2 keppiä. Rinkka: Osprey Tempest, 50-litrainen.

Reissu oli hassu ja hauska! Tuon kuvan jälkeen (muun muassa ;D) ajauduttiin nk. major problemista toiseen voimat vähentyneinä keskellä kiivasta hyttys- ja paarmakeskitystä ja saatiin hervottomia naurukohtauksia.

Polulta pudottiin useamman kerran, mutta ankaran tuumailun ja harhailun jälkeen polku löytyi aina uudelleen. Kertaalleen iski helteessä niin kova uimisvimma, että oli riisuuduttava alasti keskelle nilkkakorkuista koskipaikkaa, ah mikä ihana viileä vesi! Paarmat väijyivät herkeämättä ympärillä ja oltiin samaan aikaan eksyksissä, mutta vesi virkistävää 😀 Kaveri kaahasi kartta korkealla pitkin pusikoita etsimässä polulle jatko-osaa. Minä se alasti koitin selällä maaten saada vesivilvoitusta, kun kroksit katosivat virran mukaan.

Monenlaista söhlinkiä siinä tuli, kahlaamista ja rinkka selässä kiipeilyä, kunnes polunpää löytyi. Olin ehdottanut parikin kertaa palaamista omia jälkiä myöten takaisin kohtaan, jossa vielä polulla oltiin. Mutta kaverin mielipidettä ilman muuta kannattaa kunnioittaa (vaikka väärääkin ;D ). Kiipeilin sitten hieman rinteitä pitkin ja palauduin tuohon, mistä rinkkakuva on. Ja kas vain: lapsikin näkee polun jatkuvan oikealle, ei vasemmalle 😀

No, tuon jälkeen tuli muita ongelmia. Syvän puron yli tehtyjä epäonnistuneita ylitysyrityksiä, vaellussauvan menetys virtaveteen ja sen semmoista, mutta lopulta ylikin päästiin. Ehti siinä kaveri karjua erämaan ilmoille veellä alkavan taikasanakin keppini kadotessa tyrskyihin, muttei pysähtynyt virta eikä keppi singahtanut takaisin käteeni. 😀

Kalustotappioista aina selviää, miehistötappioiden kanssa olisi toisin. Sellaisen jo luulin tulevan, kun ainut keppini upposi mutavelliin ja vähän itsekin, mutta kaveri se vasta upposikin. Onni onnettomuudessa, että ihminen on jo esihistoriallisina aikoina osannut ryömiä maalle. Taito näyttää edelleen olevan tallessa. Vaan olipa ulkonäkö muuttunut mutakiitäjäksi sen sotkun jäljiltä. Kun tukevalla maankamaralla lopulta seistiin, vietettiin hetki hervottomassa naurukohtauksessa. Leiripaikalle päästiin niin myöhään, että samoilla paikoilla yöpyvä mukava, tuntematon pariskunta oli tainnut jo vähän huolestua. Terveisiä ja kiitoksia heille, jos sattuu silmä tekstini äärelle 😀 (Ei mitään tietoa keitä ja mistäpäin. Etelä-Suomesta kumminkin, murre viittaisi ehkä Satakuntaan?)

Summa summarum eli loppukooste: hieno reissu, kannatti tehdä. UK-puistossa oli juuri sen verran kulkijoita kuin olin ajatellut, siis aika paljon siihen nähden, minkä verran tapaan omilla, muualle suuntautuvilla reissuillani.

Räkkäaika vähentää kulkijoiden määrää, mikä passaa mulle. Suojaudun vaatteilla, en myrkyillä, hyttysverkko on must. Jos kämpissä aikoo yöpyä, on oltava rankinen eli semmoinen ”moskiittoverkko”. Unet ja ruoka on reissussa aina a ja o, lepopäivä kannattaa pitää välillä. Ittensä täytyy ainakin minun pestä joka päivä, että psyyke kestää. (Vesiin ei saa mitään saippuoita laskea tietenkään, vaan maalla huuhtoa itsensä, mutta senhän Lukijani toki tietää.)

Porojako? En kiinnitä niihin sen kummempaa huomiota, jos seisoskelevat rauhassa horisontissa. Tuolloin huomio kannattaa siirtää asuntoautoihin, jotka yllättäen pysähtyvät poroja kuvaamaan. Jossakin Sodankylän jälkeen löi edessä sakemannikuski jarrut pohjaan noustakseen autosta kameran kanssa. Donnerwetter!

Näihin puheisiin Lukijan jättää reissuunsa tyytyväinen Klara S.

Tuliaiskukat Lukijalleni. Laji: allekirjoittaneelle tuntematon, tietääkö Lukija?