Metsähommia ja lopuksi testi

Metsoherra tepasteli hyvän tovin herroiksi keskellä tietä. (Pahoittelen kuvan laatua, joka ei vastaa alkuperäistä. Pitäisi kai olla jokin pro-tason WordPress-tilaus. Tämä premium antaa kyllä vähän säätää kuvanlaatua asetuksissa, muttei hyvä näinkään.)

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni ääressä odottaen Talonmiehen Taksipalvelulle tekemääni toimeksiantoa eli ruhoni siirtoa asemalaiturille. Saapa nähdä istuuko junassa tälläkin kertaa edessäni penkin takakenoon kipannut, mutta silti tuolinreunalla istuskeleva Ropiseva Rakennekynsi. Mummolan omenapussin jyrsijä lie jo saanut kuormansa rouhituksi. (Kuten Lukija havaitsee, olen mitä filantrooppisin ja ystävällishenkisin junamatkustaja. Mutta sanottava on: viihdyn parhaiten pusikoissa.) No, mars mars esasaarismaiseen Ylärekisteriin: junamatkahan on aina kiehtova, kunhan ei tartu detaljeihin. Maisemiakin on kiva katsella ja arvuutella, mitä missäkin ohi vilahtavassa mökissä hääräillään.

###

Risun ja ryynimakkaran kärventämistä suolla. Näistä hommistahan nyt näyttää retkikansa tappelevan somealustoilla.

Risukeittimen hommasin vuosia sitten, mutta jäänyt vähälle käytölle. Risukeittelyyn tuli uusia säädöksiäkin taannoin. Selkosilla ja kaukaisissa puskissa kulkijaa ne vähän mietityttävät, sillä säännöt kiristettiin koskemaan koko valtakuntaan, vaikka metakka syntyi tiheimmillä alueilla, joissa keittimiensä ja muiden vermeittensä kanssa toheloivien kokemattomien retkeilijöiden määrä on suuri. ”Koskee kaikkia”-periaate ei toisaalta kuitenkaan monessakaan asiassa toteudu. Meinaan, jos vaikka puhutaan yli 65-vuotiaiden mahdollisuudesta käyttää yleislääkäripalveluita yksityisellä, niin tänään Yle-uutiset näyttää kartan paikkakunnista, joilla se toteutuu: lähinnä suurimmat maalikylät. Mutta risukeitindoktriini se kyllä ulotetaan Hangosta Nuorgamiin, hoh! (vino hymy) Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun selkosilla tikun raapaisee, niin virkahenkilö istuu konttorissa satojen kilometrien päässä. Tämä koskee myös pelastustointa, josta Hesarissa lauantaina oli hyvä juttu. Palaan tähän vielä.

Risukeitin-asetukset. Valtion mailla saa keitellä vapaasti, kunhan ei ole maastopalovaroitus. Tuo kuva on otettu suolla, vieressä suolääseikkö puolen metrin päässä. Valtion maat on varma valinta. Metsästäjien kanssa ne sulassa sovussa jaetaan nyt, kun on linnustus ja hirvenmetsästys menossa. Toissa viikolla hyvin päästiin yhteisymmärrykseen ampumalinjoista kun törmäsin pyssymiehiin metsätiellä. Hirvenmetsästystä ilman muuta mieluusti kierrän jahdin ollessa käynnissä. Vain kaksi vuorokautta on siitä, kun kookas uroshirvi juoksi lujaa tien yli autoni keulan edestä iltapimeällä. Osumankin olen kerran vuosia sitten ottanut Simossa. Vähällä pääsin, hirvestä en tiedä, meni menojaan.

###

Enpä tälläiseen ole aiemmin törmännyt. Hieno taideteos!

Palatakseni etäisten alueiden pelastustoimeen ja avunsaantiin, vinkkaan tuohon sunnuntain Hesarin juttuun, jos Lukijallani on siihen pääsyä. Jutussa haastatellaan Lapin pelastustoimen johtajaa. Pelastushommista arvioi syntyvän noin miljoonan euron kulut vuodessa. Pelastamisia on tehty mm. kun on tullut rakkoja jalkoihin, kengät ovat hajonneet tai polkupyörän kumi rikkoutunut.

Olen ollut yhtä huolestunut retkeilytaitojen ja otettujen riskien välisestä epäsuhdasta ihmisiä jututtaessa ja somepalstoja lueskellessa. Soitellen sotaanlähtijöitä on ja väitän, ettei kaikilla eräopaskurssin käyneilläkään ole riittäviä valmiuksia siinä vaiheessa, kun kurssi on käyty. Ihan hiuksia nostattava, mutta myös riskien suhteen silmiä avaava, oli kuulemani podcast, kahden nuoren naisen haastattelu. Toivottavasti käsitin väärin sen, että haastateltavat olisi kutsuttu ohjelmaan nimen omaan kokeneina kulkijoina. Sen verran puistattavia detaljeja neitosten hymyillen esitettyihin toimintamalleihin sisältyi. Kertoivat muun muassa, etteivät meinanneet uskoa latupartion kehoitusta olemaan menemättä suljetulle reitille Pallaksella (käsittääkseni kyse oli samasta pätkästä, jolla eräoppaaksi opiskellut äiti ja poika sittemmin menehtyivät, suuri menetys!). Jos löydän linkin podcastiin, liitän sen myöhemmin.

Olenko omasta mielestäni stara näissä hommissa itse sitten? En. Ja tämän ikäinen tietää etenkin yksin reissuun lähtiessään, että mikäli sepelsuonen seinämäkalkki (jota meillä tämän ikäisillä pääsääntöisesti on enemmän tahi vähemmän) ratkeaa, niin son siinä – voi toki olla ihan sairaalan edessäkin. Tai jos toisen puolen suupieli alkaa roikkua, puhe puuroutuu, käsi menee letkuksi ja jalka laahaa, ei välttämättä enää pysty apua pyytämään, vaikka puhelin kädessä pysyisikin. Rinkan kanssa huitsin kuikassa paarustaessa tai vaikka ihan retkeilyalueella (poislukien Nuuksio tai muu etelän kohde) voi hyvinkin tulla eteen bai-bai-tilanne.

Mutta hei, Herra helepon heitti! Kotisairaanhoidosta voi saada rannekkeen, jossa on hälytysnappi!

Näihin iloisiin ja toivorikkaisiin puheisiin teidän Klara

(Lopuksi palikkatesti. 😀 Nuohoojan laiturinuohouksen satoa, oma taiteellinen asetelmani.)

Metsäretkeä ja painonhallintaa

Hyvä Lukijani,

katson vesipisaroita työhuoneeni ikkunassa ja huokailen. Hiihtokeleistä ei tietoakaan. Koskaan ei kuitenkaan kannata heittää kirvestä kaivoon! Pitää hyväksyä se mitä on – lastenleikkiä, eikö totta. (vino hymy)

Kun ei kelit näytä paranevan, niin roikasin viikolla suurelle suolle ja jatkoin vuosi sitten dramaattisessa tilanteessa keskeytynyttä ahkion testausta. Tuolloin sain puhelinsoiton, että V ei vastaa puhelimeen, eikä ole tullut töihin. Nakkasin ahkion auton peräluukusta ja ajoin paikalle todetakseni sen, minkä jo tiesinkin. Ihminen, jolle työ on kaikki kaikessa, ei noin vain unohda mennä työpaikalleen. Hän löytyi menehtyneenä.

Nyt oli hauskempi reissu. Lunta ei nimeksikään, mutta elohopea kuitenkin nollan alapuolella. Vetelin raskailla kantamuksilla ladattua kiulua sinne tänne pitkin suota ja ryssin siitä laitametsiin kokeilemaan kuinka kepoisesti pulkka ryteikössä kulkee. Kulkihan se 🙂 Meno vain oli kuin hevosen kanssa olisi liikkeellä. Kääntösäteen laajuushan tulee tarkkaan huomioida, jollei puske vain suoraan eteenpäin.

Metsissä kulkiessa vaivun jonkinlaiseen sisäkuoreen. Tallustelen syntyjä syviä miettien, maailman menoa pohtien ja pysähtelen tutkailemaan luonnon kirjaa. Senpä vuoksi olen varmaan huonoa retkiseuraa, enkä mukana kulkijaa metsäreissuilleni mielelläni ottaisikaan. Lienee monella turhankävelijällä samat tunnelmat. Vastaantulijoitakaan ei oikein kaipaa. Siksi tulee enimmäkseen hakeuduttua suosittujen alueiden ulkopuolelle.

(Ei suostunut video pyörimään, niin vaihdoin tähän samaan kuvaan.)

Laavulle ruokatauolle suunnatessa havaitsin siellä ihmisiä. Kun oli jo siinä vaiheessa syötävä ja juotava, niin manipuloin aivostoni Esa Saarisen tarkoittamaan ylärekisteriin, loihdin ystävällisen atmosfäärin ympärilleni ja kruisailin laavulle.

Kas, oli jo kunnon tuletkin! Laavulla istui reippaita ja iloisia, minua nuorempia naisia rupattelemassa. Sain soosini lämmitetyksi ja palan painikkeeksi uusia näkökulmia. Aina avartuu, kun saa kuulla muiden näkemyksiä asioista, joita itsekin pähkäilee. Retkeily on yhteinen aihe kaikilla laavuilla, juttua kyllä piisaa. Naiset olivat kovin kiinnostuneita sekä ahkiohommistani (joiden motiivista ks. yst. eteenpäin) että retkistäni. Suunnittelivat toukokuista hiihtoretkeä Käsivarteen. Siitä on vaatimaton oma kokemus vuosien, vuosien takaa. Oli semmoinen nössöjen reissu. Riitti, että osasi ja jaksoi hiihtää. (BTW: retkeilijä ei ole vaeltaja eikä mikään ilman extreme-kokemuksia kuten murskautumista kallionkielekkeeltä rotkon pohjalle tai raahautumista viimeisillä voimilla raajat kuoliossa Rajavartioston helikopteriin.)

Olen ottamassa tätä kuvaa, joten en ole kuvassa.

Ahkion ideako? Sanopa se. Itseni tuntien epäilen jotakin olevan tekeillä. Tunnen luontoni ja usein suorastaan pelkään, mitä taas olen keksimässä. Yön yli en talvisin ole retkiä tehnyt ja yöretkeilemiseni on painottuneet sulan maan aikoihin.

No, annan asian kehittyä. Otan sitten itseni neuvottelupöydän ääreen läpikäymään yksityiskohtia, realiteetteja ja riskianalyysiä. Olen jo niin pitkällä, että tiedän: autiotupa on juttuni, lumikammissa en ala nukkumaan. Tupa voi tosin olla täynnä teerenmetsästäjiä, kun ei etupeltoon voi koskaan tietää. Varaustupia toki on ja semmoiselle voisin hiihdellä. Mutten vielä, sillä alue, joka on sieluni vierellä ei vielä tähän aikaan vuodesta ole luonnon puolesta meikäläisen spekseillä turvallinen. Yksin liikun ja harhailu pimeässä pakkasyössä ahkion kanssa puroja ylitellen ei ole aikuisikään päässeen juttu. Eikä ole liikunnanopettajan tai lääkärin tutkinnostakaan tasan minkäänlaista apua, jos homma lähtee lapasesta. Ai minäkö liikunnanopettaja? En. Viittaan vain runsaan vuoden takaiseen tregediaan Pallaksella, josta menehtyneen tuntenut henkilö painotti edesmenneen taustakoulutusta ja hyvää kuntoa. Mutta hyvä kunto ei autokolaristakaan pelasta, eikä silloinkaan, jos luonnossa liikkuessa eteen tulee mahdoton yhtälö. Vieläkin sydäntä kaivertaa tuo tapaus, etenkin lapsrukka.

No, mutta hyvän tähden: ylärekisteriin, hop hop!

###

Painonhallintaa.

Jouluna tuli muutama kilo siten kuin kilot tulevat. Eli ehdottomasti EN syönyt mitään, siis ihan kuin lintu vain otin vähän apetta, tuskin edes joka päiväkään! Niin mitä ihmettä: pari kiloa lihoin! Nyt kyllä täy-tyy löytyä tälle joku selitys! Ehkä joku sairaus! Voisiko lääkäri määrätä mulle sanotaan-vaikka-että kilpparit, korttisoolit, verritiinit ja haluaisin tietää mun punasolujen tilavuuden kun naapurin Pirkollaki ne oli normaalin ylärajoilla ja sitä väsytti ihan kamalasti. Niin ne mää haluaisin. Painoko? En halua tietää, enkä oo kattonut. Kolesterolit ja sokkerit? Ei niitäkään, ne ei oo mitenkään tarpeen, eikä maksa-arvot. Kilpparit on! Meiän työpaikallaki yks Sonja sano, että sen kilpparit seilaa ja sillä on sen takia lähteny tukka päästä ja ukko vieraisiin.

Hetkinen! Nyt tohtorilla alkoi kyllä rumasti keulia. Palaan ruotuun ja totean: söin liikaa ja lihoin, ihmiselimistölle normaali tilanne. Nyt pitää energiamäärää vähentää ja se on jo meneilläänkin. Latelen tekoälylle joka murun joka rinnan alle sujahtaa. Punnitsen kaiken ruoan ja sanelen mittaustuloksen ChatGPT:lle mitään salaamatta, mitään poisjättämättä käsi Suomen Lakikirjalla. Tekoäly lyö 15 sekunnissa totuuden näyttöön. Nyt on jo heti parempi olo, tasaisempi suolentoiminta ja energisemmät kintut. Maha ei ole turvoksissa, eikä naamakaan, mutten silti tarkkaan katso vessan uuteen peiliin. Tämä toverille vain ystävälliseksi ja tahdikkaaksi vinkiksi. Jokainen tekee kuten itse parhaaksi näkee, ruoankin suhteen.

Talonmies tuli omasta harrastuksestaan hösläämään tähän ja ajatus alkaa katkeilla. Näihin puheisiin: hyviä vointeja! Klara

Puheita poluilta ja kohtaamisia kallioilla

Hyvä Lukijani,

liitän oheen muutamia kuvia, joita olen näpsinyt poluiltani. Nyt on tullut Kuusamon polkuja rummutetuksi. Tämähän on hieno paikka, jos kohta kovin suosittu ja Karhunkierros imee porukkaa. Tälle päivälle vastaan tuli porukoita, joista arviolta puolet ulkomaalaisia. Kuulin ainakin saksaa, englantia ja jotakin slaavilaista kieltä (puolaa?).

Vähän hassukin tapahtumain kulku siinä sattui. Nimittäin kohtasin polkujen risteyksessä kolme naista katselemassa ympärilleen. Kysyivät neuvoa johonkin oikopolkuun liittyen. Mutten minä osannut neuvoa, kun näillä nurkilla kuljen merkityillä reiteillä, ohjeiden mukaisesti. Tänne suuntautuu niin voimakas retkeilijävirta, että maaston kuluminen on vaarana. Karhunkierros taitaa tällä hetkellä olla kävijämääriltään Suomen suosituin vaellusreitti, Pallas-Hetta kai kakkonen. Jos porukat hortoilee omin päin, muodostuu nopeasti polku, jolla on taipumus vahvistua ja leventyä. Sen näin hyvin myös Pyhävaaran ja Valtavaaran alueella, kun edellisestä käynnistä on tovi.

Palatakseni noihin naisiin, niin luirusin tieheni ja etenin ”viralliselle” maisemapaikalle. Kas vain, siihenpä tulivat sitten naisetkin. Ja heillä oli kysymys: mitä polkua pitkin tästä kannattaisi nyt jatkaa? Mennäkö tuonne vai tuonne? Tjaa-a, sanoin. Ja lisäsin, etten osaa neuvoa. Olivat kuulleet, että tästä pääsisi paikkaan B, josta pääsee takaisin lähtöpaikkaan A. Sanoin, etten kyllä osaa neuvoa, mutta kuulostaisi hyvältä. Jatkettiin sitten jutustelua Suomen retkeilyalueista ja huomasin jälleen ajautuvani jonkinlaiseksi matkaoppaaksi, johon on taipumusta. (Muistan mm. kerran ajautuneeni melontaoppaaksi pitäessäni taukoa jokirannalla. Ihmiset alkoivat pysähtyä siihen neuvoa kysymään. :D)

Tarina jatkuu… päätin jälleen luiruta paikalta. Palasin tuloreittiä ja siirryin muutaman kuusen taakse odottamaan (tirsk!) josko naiset kuitenkin palaavat tuloreittiä. Jos palaavat, näen sen kuusten takaa. Kun menevät ohi, niin livahdan takaisin polulle palatakseni näköalapaikalle. Sieltä otan suunnan paikkaan B, jossa katson pääseekö sieltä paikkaan A.

Aikani kuusten takana piileskeltyäni ja mustikoita syötyäni päättelin heidän menneen paikkaan B. Ja hitaasti löntystellessä ehtivät edelläni B:stä A:han. Saan rauhassa jatkaa äänikirjan kuuntelua tarvitsematta jatkuvasti riipiä kuuloketta korvastani.

Kuljin paikkaan B, jossa on kota. Sen ovi oli sepposen selällään. Hiivin ohi peläten naisten väijyvän kodassa ja säntäävät ovesta: ”Ei mutta hei! Luuletko, että tästä kannattaisi…” Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Jumalainen rauha jatkaa kirjan kuuntelua!

Rompostelin onnellisena polkua, nautin kirjasta, raittiista ilmasta ja hienosta metsästä. Ihan luksuselämää on saada keskittyä kirjaan ja omiin ajatuksiinsa. Maisemiakin piisasi.

Sitten havaitsin poroja ja… naisia. Joku poro oli lompsinut heidän lähelleen ja he jumiutuneet siihen miettimään, kuinka toimia. Mulla oli samat ajatukset – heidän suhteensa. Ei auttanut kuin mennä purkamaan tilannetta. Porot olivat herättäneet pelkoa, mikä masinoi runsaasti kysymyksiä matkaoppaalle. Vastasin, mitä taisin ja luirusin pikaisesti tieheni ja söhelsin vauhdilla paikkaan A. Tunnustan: hätä ei lukenut lakia ja oikaisin kaupan päälle laitonta oikopolkuakin, pujahdin menopeliini ja sähhäytin tieheni. Oletan, että naisetkin löysivät takaisin ilman perässä kulkevaa porotokkaa ja siitä vielä illan päälle löysivät tiensä yökerhoonkin.

Sen pituinen se. 😀

Ja mikäli Lukijani vielä jaksaa, niin kerron kantanani, että kun päivänä muutamana tulin poluilta kaikkeni antaneena paikalliseen ruokakauppaan (jossa ei myydä alkoholitonta olutta, mutta muuta olutta on kymmeniä metrejä), en jaksanut kuin ihmetellä naisporukoita, joita näissä retkeily- ja hiihtopaikoissa näkee.

Hitto soikoon, ovat varustautuneet kuin johonkin napakymppiin. Siistit retkeilyvaatteet (talvella skimba- tai hiihtokuosi) päällä – ynnä pikkujoulumeikki ja puolen metrin irtoripset. Kaveri sanoi, osan hakevan täältä seuraa. (miettii) No, ei kai se ole väärin. Se vain on niin näkyvää, kuin liimattu otsaan: ”Tämä on täällä hakemassa seuraa.” Ja kaipa osa miehistä kulkee samoissa ajatuksissa. Muistan tapauksen vuosien takaa. Pysähdyin Saariselällä tutkimaan karttaa (omaa, repussa). Talonmies oli varmaan jäänyt lapsia kaitsemaan. Niin jo lyöttäytyi joku äijänkutale saman kartan ääreen mulle Nattasia esittelemään.

(Näitä kartantutkijoita ei tosin enää vuosiin ole riesaksi asti ollut. 😀 Hyvä!)

Ja mikäli Lukijani kulkee hiihtokeskuksissa irtoripsissä ja sovittaa Tuhkimon pikkuruista korkokenkää jalkaansa illan päälle, niin ehdottomasti ymmärrän! Nämä samasta irtoripsilaatikosta läpsyttimet naamaansa liimanneet puumaikäiset islantilaisneulekloonit vain vähän tökkii. Suotanee?

Iloisiin kuulemiin ja sarkastisen huumorin ymmärryksen toivossa,

Klara, os. von Köchel-Verzeignis

Ps. Mikä angsti ja depis se meidän Sauliin nyt on iskenyt, kun melkein itku kurkussa povasi maailman tuhoutuvan ydinsotaan. Että se on loppu. No, onhan se hyvä, että kansa ei liikoja odota, niin ei tule pettymystä. (Sarkastista, roisia huumoria. Naapurissahan asuu hullu, joka tuntuu nyt hakevan seuraa yhtä hullusta paksusta pojasta, jonka olisi jo aikapäiviä pitänyt aloittaa ruokapäiväkirjan pito.)

Rusakot raiteilla

Hyvä Lukijani,

pakaasit on taas ovensuussa, koira juoksennellut perässäni apulaispakkaajana, Talonmiehen kanssa syöty myöhäislounas ja juotu kääreetorttukahvit (Pirkka Kuningatar). Nyt ei muuta kuin junaan. Vielä on hetki vietettäväksi Lukijani seurassa. Sitten Talonmies käynnistää auton ja huristellaan asemalle. Talomies jää vilkuttamaan, kun veturin höyry piirtyy taivaanrantaan.

VR:stä ei ole kuin hyvää sanottavaa! Harvoin on juna kunnolla myöhässä kansan räksytyksestä huolimatta. Konnarit on ystävällisiä, kahvilan korvapuustit hyviä. Matkustelen pääsääntöisesti omassa hytissä voidakseni lukea rauhassa ja välttyä pakkokuulemasta puheluita ja selostuksia. Samalla säästyn flunssataudeilta. Sairastumisesta muodostuisi ansionmenetyksen lisäksi merkittävää harmia niille, joiden asioiden eteneminen riippuu meikäläisestä.

Työnantajat velvoittavat maskinkäyttöön, käsiä pestään ja desinfioidaan. Kun en ole innokas massatapahtumaihminen, niin covid-tartunnoilta olen säästynyt. Pari teatterireissua olen tehnyt ongelmitta. Moni vaikuttaa saaneen tartunnan nimenomaan massatapahtumissa. Sellaiseksi voinee katsoa lentomatka, josta sain flunssan (covid neg x 2). Taisinko sanoa tienneeni etukäteen sairastuvani reissussa. Sen verran umpiossa on eletty, ettei pienikään virusaltistus ole minua saavuttanut.

Koronaa en pelkää. Neljä ruiskullista viruspartikkelin murusia on saatu iän perusteella immuunipuolustusta buustaamaan. Mullahan ei vapaana taiteilijana ole työterveyshuoltoa rokotuksista huolehtimassa, mutta ikä riittää kansan riveissä rokotettavaksi. Talonmiehen kanssa on menty piikille kuin isänmaallisiin tapahtumiin konsanaan. 😀

Covidista sen verran, että hämmentävä älämölö siitä syntyi. Kansa ahdistui ja meni jotenkin pois tolaltaan. Moni löysi itsestään pienen asiantuntijan tosta-noin-vaan. Varmoja mielipiteitä ja näkökantoja paiskotaan maallikkopohjalta, täyttä soopaa. Virologia ja immunologia on haasteellista lääkärillekin. Ehkä sanonnat ”tieto lisää tuskaa” ja ”mitä enemmän tietää, sitä vähemmän huomaa tietävänsä” pitävät paikkansa.

###

Tässä on ollut muutama päivä vapaata ja päässyt raittiiseen ulkoilmaan tuntikausiksi. Toivottavasti sama onni on kohdannut Lukijaa! Hiton hienoa on hiihdellä, liukua liukulumikengillä (oudoksun tätä sanaa) ja rompostella lumikengillä nyt, kun taas on lunta. Tuleva viikko vielä töitä. Sitten suunnataan Talonmiehen kanssa Lappiin. Suksia olen pakkaillut valmiiksi ja miettinyt, tarviiko niitä kaikkia ylipäätään. Pieni ahdistus on siitä, etten viime vuonna laskenut mutkamäkeä lainkaan. Mikä ahdistaa? No se, ettei kohta enää uskallakaan! Mutta hissijonossa seisoskelu ja ankkurihississä roikkuminen on tylsänpuoleista hommaa. Ja sitten tulee se 92-kiloinen äitin pikku mussukka lumilaudalla ja räsäyttää niskaan. Ja son siinä, kuolinkellott kumajaa ja floristi vääntää seppelettä pajassaan. Sitäkö tässä ihminen kerjää, häh!

Tytär on alkanut naureskella vinoon: ”Tulet vanhaksi: nykyään pelkäät kaikkea!” Mutta minä syytän Venäjää! Venäjä, Venäjä ja Venäjä! 24.2.22 sain hermostollisen hypersätkyn, eikä sen jälkeen mikään ole enää ollut turvallista. Kun suihkukone suhajaa pään yläpuolella, niin se on varma ohjus tai ryssänpommi. Vihreä maastopuku miehellä, niin selevä ryssän piilovihreilijä. Muutan Sauli Niinistön yläkertaan turvaan. (Talonmies ja Rakki tulevat mukaan, sopiiko Jennille ja Aarolle?)

Vanhoista mieleen: eilen käytiin pitkästä aikaa katsomassa Wanhaa Emäntää. Täytti juuri vuosia ja satanen lähestyy. Mummo on jo ihan hakoteillä, mutta ilahtuu käynnistä. Vien aina karamelliä, koska on perso makealle. Kiittelee kovasti ja toivottaa hyvää päivänjatkoa ja kotimatkaa, koska ei muista, että tulin noin kaksi minuuttia aiemmin. Semmoista se on. Eilen ilahtui, kun esittelin itseni: ”Ai Helgako se siinä! Siis Helga Lenita Mirjami, sanotaan Tintiksi!” Kyllä kyllä, minähän se, myöntelin ja kysyin ollaanko sukua peräti. Mummo arveli, että serkuksia ollaan. Kysyin, jotta onkos rouvalla lapsia. Mummo myönsi, että kyllä on. ”Minun lapset on Helga Lenita Mirjami, sanotaan Tintiksi ja sitten on Torsti-Tellervo ja sitten on Tapio. ” Selevä homma. Tuo porukka tosiaan on, mutta hieman eri nimiyhdistelmillä. Kuulosti serkku osuvan samaan kaartiin. (Äiti-raasu, niin aktiivinen ihminen oli vanhoille päivilleen. Nyt lintunen vain, odottamassa lentoa kauas korkealle. Onko hakija unohtanut hänet?)

###

Kas, enpä ole tässä yksin kirjailemassa hieroglyyfejäni. Nenän edessä noin 2 metrin päässä ikkunan toisella puolella on lintulauta tolpan päässä. Sieltä tirpuset tiputtelevat siemeniä alapuolelle, josta rusakko tulee niitä siivoilemaan. On nyt kirjoittelun aikana piipahtanut kahdesti tuomassa metsäneläimen terveiset Lukijalleni. Paksu hän on kuin kaskelotti ja iso kuin mikä. Taitaa olla pieniin päin, veikkaan. Hauska!

Nyt tämä rusakko lähtee pomppimaan korvat oikosenaan kohti kiskoja.

Oikein hyvää alkavaa viikkoa, olkoon suojelusenkeli kanssanne missä ikinä sitten korvat lepattaen pompittekaan!

Kuulumisiin! Klara

Höyryä risukeitinaivoista

Hyvä Lukijani,

suurista puheista huolimatta kilpistyi reissuni kahteen riippumatossa mökin pihassa vietettyyn yöhön. Kävi nimittäin seuraavalla tavalla:

Esinäytös. Paikka: kotieteinen. Tarvikkeet: valtava tavaraläjä + 50 litran rinkka. Lopputulos: liian pieni. Ratkaisuyritys: kaasutus sunnuntaina lähikaupungin urheilukauppaan, josta ulos 65 litran rinkan ja kolmen vuodenajan makuupussin kera. Sitten suuntaus mökkipaikkakunnalle askartelemaan tarvikkeita 65-litraiseen. Lopputulos: uusi makuupussi vie vanhaa pussia enemmän tilaa. Lopputulos numero 2: tavaroiden vähennys, josta huolimatta pakkaaminen tukalaa ja painava tuli. Oli aika lämmittää sauna ja laittaa saunahattu päähän. Löysin järjen kirkastukseksi vieläTalonmiehen kaljapiilonkin, josta anastukseen kaksi tölkkiä (tilalle kokistölkit).

Tuuminnan lopputulos: siirretään ne tavarat mitkä mahtuu 40 litran (sic!) reppuun. Se tietysti oli myös mukana 😉 ihan vain sen kokeilemiseksi mahtuisivatko tavarat siihen, jos eivät 50- ja 65-litraiseen mahdu. Että heipparallaa vaan! Ja sitten vaan kello soimaan viideksi repussa ne vermeet, jotka sinne mahtuivat. Tämmöistä on naisen logiikka.

###

Pakkasin tavarat läskipyörän retkilaukkuihin (koeponnistus), tyhjä reppu selkään ja pari kilometriä tietä pitkin. Sitten pyörä kumolleen kässeikköön, heittämällä suon yli, josta metsätielle ja toisen suon ylitys. Huonokuntoisia pitkoksia ja lumisohjoa talsien sitten varsinaiselle polulle. Ja voi mikä lintuin laulu, viserrys ja piipitys! Kurkien huutoa, joutsenten töräyttelyä, uunilinnun laskeva nuotti ja peippo kurkku suorana soitteli omaa sooloaan. Laulurastas matki kaikkia mahdollisia lintusia, sanoi jopa kömpelösti ti-ti-tyyy. 😀 Mikä mieli iloinen mua matkaan saattelikaan.

…ja sitten tuli sitä realiteettia eli vilkaisu kelloon, pari makkaraa rivakasti risukeittimeen, kiireellinen leirin pystytys ja etäyhteys juuri alkavaan kokoukseen. Onneksi minulta ei kysytty mitään, enkä herra paratkoon ollut sitä kerjäämässäkään. Piileskelinpähän vain riippumatossani kuunnellen kukkojen ja jonkuisen kanan päsmäröintiä ja höyhenten pullistelua digiorsillaan, voi piruparat. Meikäläisellä sen sijaan olo riippumatossa oli varsin lokoisaa. Ehkä menin etäyhteyksissäni jo hieman liian pitkällekin, kun tohdin vetää radiolinjat jopa hyysikkään (olin toki herkeämättä kuulolla, älköön kukaan epäilkökään). Hyysikässä suurin jännitys kohdistui siihen tipahtaako iPad kuorikeastiaan, jonka reunalla keinahteli. Samaan aikaan radiolinjoillakin kamppailtiin: kaikkein digikömpelöin vanha tappelukukko yritti turhaan jakaa näyttöään. – Semmoista se on, digiaika, kuorikkeella tahi ilman.

###

Tässä ne etäkokousmakkarat on. Risukeitin on Happy Stove, made by Savotta, liekö Karstulassa noidenkin valmistus. Ja tuo aluslautanen on sekin kotimainen, aivan huippuhyvä idea eli Kupilkan valmistama, olikohan komposiittia. Tuo on ihan lempiastia. Eläköön kotimaiset hienot ja niin suomalaiseen perusluonteeseen ja sieluun sopivat tavarat!

Enpä tiedä. Kyllä nämä meikäläisen hommat on sen sorttisia, että varmaan moni aattelee ja osa toisilleen tuumaillutkin, että menisi tuokin risukeitinaivo jo pikkuhiljaa takavasemmalle kattiloitaan lämmittelemään. Tarkoittaa siis: eläkkeelle. Mutta eihän tästä nyt mihinkään ehdi, kun hommassa löytyy ja tehtävää on vielä paljon ennen kuin maailma valmistuu. Potillaatkin niin on suloisia, että ihan itku oli päästä, kun sain vappuaattona shampanjapullon lahjaksi. Yhtä hieno lahja oli saamani sinivalkoraidallinen Marianne-karamelli. Se tuli henkilöltä, jonka arvelin lähinnä tekevän minusta valituksen. Itku silmään siitäkin: luotti silti ja läksi hyvällä mielellä!

Siitä tuli mieleen asia, joka maantietä huristaessa pyöri luukopassani aatoksen lennähdettyä tuttavan luoksen pilvein taa, jonne läksi. Aattelin toimintatarmoa ja kaikkea sitä, mikä jäi pahasti kesken. Mutta niin se vain on: päiviensä määrää ei tiedä (onneksi).

Joten antaa kaikkien keittimien keittää, keittää vaan! Niin kauan kuin höyry kattilasta nousee ja risu rätisten palaa, niin kauan on toivoa! (Huom. Ei sentään! Toivoa ei ole, ellei heti lisää, ettei tietenkään metsäpalovaroitusten aikaan! Joka sen unohtaa sanoa, saa kohta puolen tusinaa raivokasta nuuksionvaeltajaa ovensa taakse astaloineen vaatimaan verta kenttään ja tulitikkuja valtiolle).

Lukijani on hyvä ja ottaa tuosta pienen lusikallisen voimasoppaa! Minä tarjoan! Meinaan, niin tuli oivallinen soppa aineksista, jotka koostuivat pussillisesta keittojuureksia ja kuivatusta, kolmisen tuntia ennallistetusta jauhelihasta + lihaliemikuutiosta (ripaus mausteita joka pussista sekaan myös). Olen myös kuivannut näitä keittojuureksia ja peruna-sipulisekoitusta. Ja täytyypä sanoa, etten ikinä kuuna päivänä olisi uskonut kuivatun perunan onnistuvan palautumaan niin hyvin.

###

Roikkuva majoite ja uusi kolmen (kröhöm) vuodenajan makuupussi. Hyvin tarkeni!

Lopuksi kerron seuraavaa: Lukijani tietää innostukseni luontokuvaukseen. Nyt on kuitenkin tultu uusille kierroksille. Olen nimittäin ryhtynyt opettelemaan videoiden tekoa ja editointia ihan tosissani. Harkitsen jopa You Tube-kanavan perustamista. Pitää kuitenkin vielä miettiä tätä vetoa.

Hihittelin itsekseni tietäessäni vallan hyvin kuinka Ikuinen Kampittajani reagoi ensimmäiseen videojulkaisuuni. Somen profiilikuvanikaan ei kelpaa hänelle ja ylipäätään: aina on jotakin moittimista. Ei pettänyt tälläkään kertaa. Siinä missä toiset kiittelee ja peukuttaa, hän vinkkaa kuvan laadusta: voisi olla parempi. Ja antaa neuvoa laitteistoista ikään kuin en olisi niistä perillä. Vain sivistynyt minäni pitäytyy sanomasta: kyllä kuule tiedetään! Miten saataisi ankeuttajat kerätyksi nippuun ja ammutuksi maata kiertävälle radalle?

Mutta nyt Lukijani kohta ampuu ruutunsa säleiksi, jollei jaapatus ota loppuakseen. Näin ollen toivotan hänelle mitä parhainta tulevaa torstaita, toivoa täynnä sekin, ja loppuviikkoa. Alkuviikon etätyöpäivien jälkeen on loppuviikoksi palautuminen potilassorville, hyvä niin.

Iloisiin kuulumisiin!

Klara

Määritelmällistä analyysiä ja sananselitystä

Pieni paussi on ollut paikallaan ja onneksi siihen tarjoutui mahdollisuus. Ulkoilma on ihmispsyykelle keskeinen elementti. Lumikenkäilijälle nämä tämmöiset kuvan kelit on huippuaikoja. Hiihtäjät eivät enää ole sauvoilla huitomassa 🙂 ja voi lompsia rauhassa mössööntyviä latuja pitkin minne huvittaa.

@@@

Tässä on ollut päänsä sisällä aikaa tutkia asioitaan, myös sosiaalisia suhteitaan. Semmoisiin pohdintoihin lomaset ovat paikallaan.

Ihmissuhteissa on paljon voimaannuttavaa, mutta osa ihmissuhteista on rehellisyyden nimissä myös rasitteina. Taannoin kuuntelin läheistä työtoveriani hänen ihmissuhdeasioissaan. Naimaton ihminen, jolla on laaja ystäväpiiri, naimattomia naisia hekin. Siinä sivussa murheitaan kuunnellessa kävi omakin tuttavapiiri mielessä. Kirjaan joitakin huomioita.

Vaikeus iloita toisen puolesta. Yllättävän ongelmallista on positiivisuuden jakaminen. Se huokuu myös naamakirjasta. Joku laittaa lomaltaan vaikkapa Bergenistä (keksitty paikka) kuinka on kaunista. Laittaa kuviakin reissustaan, niin toinen toteaa: ”Tuttu kirkko, käyty on.” Tai joku kertoo (kuvitteellinen esimerkki) onnistuneista leipomuksistaan, johon toinen reagoi toteamalla: ”Tiesithän, että pellavansiemeniä ei saa käyttää kuin tietty määrä vuorokaudessa?” tai ”Laitapa ensi kerralla taikinaan vähän itsekasvatettua hepsankeikkaa”. Mikä estää vain ihailemasta Bergenini kuvia ja toivottamasta hyvää lomanjatkoa? Mikä estää vain ihailemasta leipomuksia ja pyytämästä reseptiä?

tYleinen huomaavaisuus. Ollessani taannoin, kuten lukijani ehkä muistaa, pitkällä sairauslomalla hevosonnettomuuteni vuoksi, kudoin paljon kaikenlaista. Kun koko suku oli sukitettu ja lapaistettu, kysyin eräältä noihin aikoihin hyvin kiireiseltä tuttavalta kelpaisivatko hänelle villasukat. Puuskahti, että hänellä on villasukkia ihan riittämiin.

Loukkaannuin tuosta hieman ja ajattelin, että tilanteeni tietäen hän olisi voinut ehkä toimia toisin. Kuinka sitten? Vaikkapa niin, että kun kiireittensä hellitettyä (sai ison projektin valmiiksi) ryhtyi neulomaan ja toi tuliaisiksi aivan kammottavan kudelman, jolla ei minulle ole tyylinkään vuoksi kerrassaan mitään käyttöä, niin (koska olen fiksu, hyväkäytöksinen ja huomaavainen, heh) kiittelin häntä siitä, että oli ajatellut minua ja nähnyt vaivaa. Tuotteen otin kiitoksin vastaan, vaikka tiesin sen menevän suoraan SPR:n kirpputorille. Hänelle tuli antamisesta kuitenkin hyvä mieli. Se riittää syyksi ottaa vastaan se mitä annetaan.

Samaan asiaan liittyy vuosien takainen toimintamalli anopin tuputtaessa meille ties mitä vanhaa kamaa. Sanoin Talonmiehelle, että kaikki ota kiitoksin vastaan, sillä teemme hänelle palveluksen viemällä ne kaatopaikalle, kun itse ei siihen kykene. ”Olen säästänyt tämän odottamaan, että lapset lähtevät opiskelemaan” tapasi rakas anoppivainaa aina romppeistaan sanoa ja sai hyvän mielen, kun sai roinansa annettua ”opiskelijalle”.

Tuli päivänä muutamana romposteltua pääsiäisen kunniaksi myös suomaisemissa.

@@@

Muuttolinnut ovat suurelta osin saapuneet, vaan vielä ei näy pääskystä. Olin eilen hervottoman naurukohtauksen ja toisaalta myös hieman ahdistavan tilanteen kourissa lintujen kanssa nimittäin. Kuljeskelin metsässä ja kuulin erään pikkulinnun laulavan. Ryhdyin siinä muistelemaan, oliko kyseessä se-tämä-vai-tuo sirpukka. Päädyn sirpukkaan X (haluaa pysyä anonyyminä). Piti kuitenkin vielä JuuTuupista tarkistaa laulu, että natsaa tähän tirpuseen. Laitoin kännykästä tulemaan linnunlaulua. Se kantautui myös sirpukka X:n korviin. Hän tuli paikalle kuin magneetin vetämänä ja ryhtyi tekemään syöksähteleviä lentoja pääni yläpuolella. Näpelöin skänää kuin tuskassa, että sain häirikön vaikenemaan. Imuroin tähän alle sirpukka X:stä videon, jos wordpress on suosiollinen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, tunnistaako lukijani lajin. Lajintunnistus ei edellytä lintukirjaa, sillä… 😉

Laulelemisiin,

Klara

keltasirkku