uurna – Klara Saken kirjoittaa

Hyvä Arvostettu Lukijani,

olen armollisella päällä sunnuntain kunniaksi ja käytän ylistäviä sanoja kehittyäkseni ihmisenä kohti korkeinta päämäärää. Sitä kohti on saamamme elämän lahjan vuoksi kilvoiteltava. Älkäämme unohtako, että jokaisella meistä on sekä elämän lahja että oma tärkeä paikkamme maailmankaikkeudessa, eiks vaan.

###

Valitsen päivän aforismin nuhjuisesta muistipaperistani tähän tapaan: ”Ensivaikutelmat ovat tärkeitä, joten hanki aina hyvät matkalaukut.” Hugh Casson et Joyce Cranfell

Kuinka tuo nyt liittyy mihinkään? Ei mitenkään. Mutta olen armollinen itsellenikin: mietelmä kuulostaa hauskalta ja käytännölliseltä. Teinhän sitäpaitten uutterasti laukkuhavaintoja maanisesti taannoin junamatkaillessani. Havaitsiko Lukijani asemalla seistessään loosivaunun akkunassa tiukan silmämunaparin, joka kuului söheröiselle, näennäisesti Suomen Kuvalehden taakse piiloutuneelle harpulle? Se olin minä.

Yhteen tarkkailuni alle joutuneeseen laukunomistajaan ehdin jo siinä määrin kiintyä, että räpsäisin salaa kuvan junan seistessä hetken asemalla. Laukut olivat niin vetävän ja tavallisuudesta poikkeavan väriset, että hengästytti. (yksityissuojan vuoksi väri salattu) Eikä tässä vielä kaikki: naisenpuoli oli huolehtinut kengät ja pikku jakkusen sointumaan samaan poikkeavaan väriin. Jeskamandeera, mitä rohkeutta ja radikaalia poikkeamista harmaasta massasta!

###

Siirtyäkseni tähdellisimpiin asioihin mainitsen päässeeni vesille lopulta parinakin päivänä (viittaus edelliseen tekstiin). Kuvan rantaan päädyin puuskatuulella tuulimittarini antaessa kovimmille puuskille arvoksi 15 m/s, mikä ylittää riskirajani, joka on 10 m/s tietämillä. Mutta ei auttanut inistä, kun poiskin oli päästävä.

Liikun kajakilla pääasiassa ittekseni ja pääasiassa vesillä, joilla ei juuri muita näe. Ittekseen olisi selviydyttävä haveristakin. No, nykyään aktiivinen rajavartiosto on lähellä ja naaraa pursillaan kaatuilleet muorit pivohon, jos niikseen tulee. Pidin kuitenkin melani vedessä ja pidättäydyin höseltämästä ulapalla kameroiden ja oheisvehkeiden kanssa. Siitä pidättäytyminen on minulle vaikeaa.

###

Mitä tulee höseltämiseen, niin semmoistahan esivanhuksen elämä on, yhtä hösellystä. Tästä esimerkkinä joku tunti taapäin käyty keskustelu.

Minä: ”Herran tähden, jäi aamupala-astiat, maito, jugurttipurkki ja puoliksi juotu kahvi pöytään!” Talonmies: ”Joo, huomasin… mutten sanonut mitään.”

Mitä tapahtui? No, astraalimaailmasta tulleen käskyn ajamana masinoiduin kokeilemaan imurointia. Se luonnistui vanhaan malliin ja toiminta eskaloitui luutupuolellekin. Näin saimme kämppää puhdistetuksi tuossa tuokiossa, eiks vaan! Aamupala oli siinä rytäkässä jäänyt vaiheeseen.

Selitykseksi todettakoon, että elämme kriisiaikoja pitkäaikaisen siivoojamme siirryttyä muihin tehtäviin. Tätä on pelätty vuosia ja joskus päätettiin, että vaikka menisi siemenperunat, niin siivooja tarvitaan. Nyt on kyselyjä laitettu siivousfirmoihin, mutta yksikään ei ole vastannut. Alan kallistua siihen, etten halua enää arpoa tuntemattomien siivoojien pätevyyksistä huushollissamme. Siitä on joskus tullut murhetta. Tartutaan itse riepuun: työnäytehän on tänään annettu.

###

Lopuksi kerron, että nousuviikolla alkavat keväällä sovitut työt, onneksi vain muutamana päivänä.

Tulikin luvatuksi. Olen valmis irrottautumaan ammatistani ja heittäytymään täysviikkoiseksi puolivilliksi eläkeläiseksi. Vaikka moni ikätoveri kollegiossani painiskelee ammatista irrottautumisen ahdingossa, niin en minä, eikä ikätoveriystäväni. Ei päivääkään ole kaivannut takaisin töihin. Toinen ystävä puolestaan parkui: ”Tulen vaipumaan masennukseen, takuulla!” On uhrannut työuralle koko elämänsä. Sitä virhettä olen varonut. (miettii, aprikoi)… Ja luulenpa, ettei lähipiiri ole ainut, joka on sen huomannut. Lukijani taitaa kuulua samaan joukkoon? Vierivästä kivestä on sanonta. Siitä olen pitänyt kiinni.

###

Mutta joskus vierivänkin liike päättyy. Pitäkäämme se mielessä kaikissa toimissamme.

Tilalle jää tuhkaa. Se purkitetaan. Suntio tuo purkin hautuumaan parkkipaikalle ja kulkee omaisen kanssa hautapaikalle, jonne on valmiiksi tehty kuoppa, kaksikin. Omainen laskee purkit kuoppaan ja hauta luodaan umpeen. Tämä on nousuviikolla edessäni.

Menen vain suntio seuranani. Hän kantaa toista uurnaa. En halua mukaani ketään, vaikka Talonmies tarjoutuikin. Muut eivät pääsisikään. Ovat töissään tai matkoilla, perheensä kanssa lomailemassa jne. Parempi onkin luoda haudat umpeen itse, tulee varminta jälkeä. Saa parkuakin rauhassa. Suntio kyllä ymmärtää. Tiedän myös varmaksi sen, että vainajat itse olisivat tätä tulokulmaa proseduurilta toivoneet. Eivät olisi toivoneet suuria sessioita. V:n haudasta on jo kyselty. Ystävät voivat sitten häntä muistaa haluamillaan sessioilla.

Älköön Lukijani synkistäkö mieltään hautapuheista. Niin kirpeää kuin onkin, on kuolema vain yksi puoli elämää. Vastasyntyneen parkaisusta purkitettuksi tuhkaksi, niin se menee. Niin se on aina mennyt ja niin se on menevä. Silmästä silmään on täötä vain katsominen aivan kuten elämää itseäänkin. Muu ei auta. Elämä on tässä ja nyt ja kuoleman mahdollisuus on aina läsnä. Olen sen niin vakuuttavasti lukuisia kertoja työssäni nähnyt.

###

Näin siis nousi matkalaukusta Näppäimistön Henki puhumaan syvämietteitä sormieni kautta. Militias est vita hominis! Elämä on taistelua! Nappasin tämän nyt kirjasta*, joka periytyi vanharouvan jäämistöstä ja on hyllyssäni. On signeerannut sen vuonna 1949 kauniilla käsialalla, tyttönimellään. Oli tuolloin oli juuri saavuttanut aikuisikänsä. No mutta! Sieltähän tämä sanapursuilu on peräisin: geenit, geenit! Sanailija oli äitikin, sanailijaksi on tyttärenkin tultava.

Näihin puheisiin hyvää pyhäpäivää toivottaa,

Teidän Klara,

henkilö, joka epäonnistui unohtamaan tulevan viikon hautatehtävä. Mikä naurettava yritys, kuten itsensä sumuttamiset aina ovat.
… ja joka muokkasi hieman tekstiä ja otsaketta post festum, koska Talonmies ja koira tulivat söhläämään viimeisten kappaleiden aikana ja häiritsivät blogikirjailijaa työssään (taiteilijan keskittyminen aina kärsii maallikoiden läsnäollessa)

*Siivekkäitä sanoja ja sivistyssanoja. Koonnut ja selittänyt W.O.Streng-Renkonen. Otava 1938.

Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät eteenpäin niin, että hetkeen ehtii tarttua vain toisesta kulmasta, kun se jo lepattaa tiehensä ja vaihtuu toiseen hetkeen.

Kuluneella viikolla on tehty kahtakin kuolinsiivousta. Onneksi toinen on kuihtunut hoivakodin huoneen kokoiseksi, mutta toisessa on sitäkin enemmän työstettävää. Onneksi oma jälkeläinen ja Talonmies auttavat kompostoria muistuttavan kaiken kattavan säilöntätavaran perkuussa ja lajittelussa. Kolme päivää tässä säkitettiin tavaraa hiki tukassa: elektroniikkaa, muovia, metallia, paperia ja sekajätettä, kaikki omiin säkkeihinsä. Talonmies kuskasi säkkejä erilaisiin vastaanottopisteisiin renkaat soikeana.

Sitten oli meikäläisen siirrettävä viisisormiset tavarain erottelijansa autonrattiin ja kaasutettava välillä töitään tekemään. Semmoista on omaisen elämä.

###

Toimitin viestin Vanhan Emon kuolemasta lähipiirin tuttavalle. Tiesikin jo V:n poismenosta. Kerroin hikiurakasta V:n huushollin purkamisessa, kun tavarassa löytyy. Häneltä tuli nopea responssi. ”Mutta ajattelepa, jos sinä kupsahtaisit…mikä määrä urheilu- ja retkivarusteita ja soittimia yms. jäisi jälkeesi…”

En ole varma, pidinkö kommentista. (miettii) No, enpä pitänyt. Pahoitin mieleni. Sen verran on jouduttu koville täälläpäin, että pieni tsemppi olisi ollut paikallaan. Mutta ihmisten empatia on rajallista, kun tilanne ei lähemmin kosketa itseä tai sympatiaa ei jostain syystä löydy. Joonas Konstig on kirjoittanut vastikään kirjan, jossa puhutaan muun muassa sydämen sivistyksestä. Näkisin, että tämä jotenkin liippaa sitä läheltä, perspuolelta siis.

###

Kuoleman kohtaamisessa on lähimmäisillä haasteita, ymmärrän sen. Osa säälii poisnukkunutta (joka ei enää siitä hyödy mitenkään), osa suhtautuu empaattisesti jälkeenjääneisiin (jotka sen sijaan hyötyvät). Sitten on niitä, jotka projisoivat juttuun jonkun oman elämänkriisinsä. Kun vaellustoverini vanha omainen vastikään kuoli, varoitin reaktioista, joita saattaa tulla. Niistä on kokemusta isän kuoltua aikanaan.

Ja totta tosiaan, vaellustoveri kiitti vinkistä jälkikäteen. Oli joutunut tilanteeseen, jossa satunnainen tuttava esitti osanottonsa ja ryhtyi sitten antaumuksella raportoimaan omista kuoleman kokemuksistaan joku vuosi taapäin. Tarinaa oli riittänyt ja vaellustoveri miettinyt kuinka saa homman tyylikkäästi päätökseen ehtiäkseen töihin. Roolit tuossa kohtaamisessa niksahtivat päälaelleen ja tuoreen surun kanssa eläjästä tulikin kuuntelija.

Yhteenveto: sellaista elämäntapahtumaa ei olekaan, etteikö joku sitä hyväksikäyttäisi omiin tarkoituksiinsa. Suru on niistä yksi, vaan niin on ilokin. ”Juu, minäkin olen iloinnut, kun meidän…” ja jatkaa kertomalla itsestään. Keskittyisipä oman asiansa sijasta lähimmäiseen. Mutta kuulemisen ja kuuntelemisen taito lienee yksi erityislahjakkuuden lajeista. Vähän kuin laulutaito. Sitä ei kaikille ole riittänyt. (Miettii omaa kohtaansa, kykyään kuulla ja kuunnella.)

###

Kävin ostamassa uurnapaikan V:lle. Tapaaminen kenttämestarin tms. kanssa oli sovittu hautuumaan parkkipaikalle, jonne pikkukaivureiden kuskitkin kerääntyivät ruokatauolle. Pikkukaivurilla ruopaistaan arkkuhautoja varten kuopakkeet niille, joiden omaiset eivät koe tuhkausta oikeaksi tavaksi siirtää maalliset jäännökset maan poveen.

Vastassa oli eleetön, ilmeetön ja ehkä hieman masentuneen oloinen kenttämestari (nimike keksitty, en tiedä tarkemmin, uurnavastaava?). Lomposteltiin hautuumaan toiseen laitaan uurnapaikkojen luo. Kerroin, että eräänä lauantai-iltana pimeässä harhaileva, seppeleiden kanssa hautuumaata ristiin rastiin kruisaileva tyyppi olin minä, joka etsin seppeleille laskupaikkaa. Mies ei tarinasta sen kummemmin syttöä saanut, joten siirryttiin bisnesasiaan. Valitsin V:lle postimerkin kokoisen pläntin petäjän alta. Samaan postimerkkiin menee sitten Wanha Äitikin. Ja kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on: mahdutaan vaikka koko kööri. Postimerkkiin menee 8-10 uurnaa.

… pitää kuitenkin ennen sitä hävittää rottien pellolle ne retki- ja urheiluvarusteet, soittimet yms.

Että ei kun virvon varvon tuoreheks terveheks, tulevaks tuhkaks, uurnaiseks uupeloks. Ahnes tippas kallista röörää esikunta arestissa röskytä rös.

Hyvää pääsiäisviikkoa Lukijalle!

t. Klara, retki- ja urheiluvälineromuvaraston pitäjä (plus soittimet)

Avainsana: uurna

Matkalaukun henki puhuu kauttani

Kuuluuko – kuuntelen. Ajatuksia kommunikaatiosta.