Ripulitauti rusikoi karttalehtiä uuteen uskoon

Mesimarjani, pääskyni, pulmuni mun…
Juhannustaikojen ensimmäinen tyynynalusehdokas. Vain kuvan muodossa, kasvamaan jätin, kun sulhanenkin on jo aikapäiviä ollut tiedossa (ja tyynyn alla pikkuhiljaa litistynyt kuten morsiankin 😀 ).

Hyvä Lukijani,

tässä sitä nyt karttojen kanssa ihmetellään muuttunutta vaellussuunnitelmaa. UK-puiston tupavaraukset peruttiin, eikä tohdita edes telttailuosiota lähteä puiston laitaosiin toteuttamaan.

Telkkarihaastattelussa Kiilopäältä UK-puistoon lähtijät vakuuttivat, ettei oksennustaudin riski peloita. Olihan heillä iso käsidesipullokin mukana. Toisessa jutussa Karhunkierroksella bisnestä pyörittävä kertoi, ettei siellä oireiden aiheuttajana ole norovirus – hänen mielestään. Samassa jutussa infektiotautien osastonylilääkäri arvioi noroksi, mutta mitäpä ne lääkärit tietää ;).

Nyt on Ivalon tk:ssa saatu ensimmäinen näytevastaus. Ainakin UK-puistossa on noro ja sama se kyllä on Karhunkierroksellakin, sanokaa mun sanoneen. Rotavirus olisi toinen mahdollisuus, mutta infektoi lähinnä pikkulapsia ja immunopuutteisia (ts. esim. hyljinnänestolääkittyjä). Pienokaisetkin nykyään saavat rotavirusrokotteen. Harmillisesti norolle ei rokotetta vielä ole, kehitteillä kyllä. Turhaan vaeltajat käsidesipullon kanssa kulkevat, kun noro ei tottele käsidesiä, saippuapesua kyllä. Mutta jotta koko ympäristön saisi saneeratuksi, pitäisi olla tonkalliset kloriittia tai vetyperoksidia pintojen jynssäämiseen. Ja silloinkin voi olla, että joku oksentelija uittaa persuuksiaan samassa purosessa, jossa virus säilyy elinkelpoisena parisen viikkoa etenkin viileässä vedessä. Se elelee useamman päivän myös laavujen ja penkkien pinnoilla. Harva viitsii jynssätä laavuja kloriitilla ennen kuin istahtaa tauolleen tai pestä kloriitilla käsiään. Helpompi on viettää lomansa muualla luonnossa, jota Suomessa kyllä riittää.

Meitä oli nyt kaksi lääkäriä lähtökuopissa, mutta tieto lisää tuskaa. Molemmat ollaan hyvinkin läheltä nähty mitä munuaisille tapahtuu kunnon kuivumatilassa. Ehtii olla korppukuivalla vaeltajalla monta mutkaa matkassa ennen kuin on kiinni dialyysikoneessa, vaikkei sinne nyt moni joudukaan, vaan kukapa menee vannomaankaan. Aika hassulta logiikalta kuulostikin telkkarissa haastatellun retkeilyautomiehen toteamus pitkällisestä kokemuksestaan UK-puiston kävijänä: ”Koskaan ei ole sattunut mitään”. Lähti sitten asuntoautollaan liikenteeseen, vaan eipä sanonut, että pitkällinen on ajokokemus, eikä koskaan ole sattunut mitään.

Konkluusio: ihminen on sitten omassa logiikassaan erikoinen eläin.

Mitä noroon tulee, niin on tuosta omakohtainenkin kokemus. Olin päivystäjä, kun hoitaja soitti katsomaan huonokuntoista, pahoinvoivaa henkilöä, kanttuvei-tilassa. Menin. Kotiuduttuani läksin koiraa ulkoiluttamaan, kun kesken lenkin iski kuoleman esikartanon olotila, venttiilikumiksi veti ja hädin tuskin sain raahauduttua kotiin. Sisään päästyäni pääsin nippa nappa pesuhuoneeseen, kun lensi molemmista päistä. Pesuhuoneessa menikin sitten pari päivää Talonmiehen kantaessa ripulijuomaa ovenraosta. Ihan kammottava tauti.

Ja lopuksi kerrottakoon: noro ei iske kaikkiin a) samalla tavalla b) ollenkaan. Syykin tiedetään, mutten lähde tarkemmin avaamaan, siinä määrin monimutkainen tarina.

Noro iskee ohutsuolen limakalvon nukkapintaan. Nukkapinta tarvitaan, jotta ravintoaineet ja neste imeytyy. Tulehdustilan vuoksi ohutsuoli sekä lakkaa imeyttämästä nautittua nestettä että ”vuotaa nestettä” eli ongelma kaksinkertaistuu. Juoma kiitää imeytymättömänä suoliston läpi ja toisaalta ohutsuolen pinta erittää nestettä, jonka se imuroi ihmisestä. Seuraus: nestemäärä verisuonistossa romahtaa, verenpaine romahtaa, munuaisvirtaus vähenee ja munuaiset kuivuu. Jonka seurauksen elimistö ajautuu nk. asidoosiin eli happamaksi. Jonka seurauksena… jne jne jne.
Sukulaistyttö taannoin naureskeli kahvipöydässä, että ”Mä ihmettelen niit tyyppei, jotka soittaa hätäkeskukseen, et miks ne muka ei pääsis itse kävelemään takas autolle vaik onkin joku fakin ripuli, haha!” En ryhtynyt opettamaan. Tähän alustaan kuitenkin kirjaan, niin Lukijani pysyy turvassa, kun tietää potentiaalisen mahdollisuuden, että hlvetin esikartanoon voi heittämällä joutua, jos ei järki riitä. Mitä tokikaan en Lukijani kohdalla hetkeäkään epäile. Lukeehan hän blogianikin! 😀

###

Itse kuivaamaani kananmunaa, josta tulee …

…ihan maukasta munakasta. Tosin tässä on mukana rkl vehnäjauhoa ja 1/2 tl leivinjauhetta ja 1 tl sokeria = lettu.

Vaelluskohde on nyt siis hakusalla. Nuorttijoen vedenpinta ja virtaus hieman askarruttaa näin alkukesästä. Yksi kahluupaikka siinä on. Kävi mielessä Pyhä-Luostokin (heh), mutta siellä vedenkanto on vähän tappista, kun vesipaikkojen määrä on niukka, eikä tiedä vedenlaadustakaan. Taidan enshätiin heittäytyä laihehille eli siirtyä purteen liipottamaan. Ei ihan lähituntumaan sarjakakkaajat pääse vesiä pilaamaan. Vaelluspolku odottakoon, että pöly ehtii laskeutua. Mutta UK-puiston jätän etelänvaresten leikkipuistoksi suosiolla.

###

Ihmissuhdeasiaa. Olen tänään tehnyt liikun, jota olen suunnitellut noin kaksi vuotta. Kyse on kontaktinpidosta, yhteydenottoon reagoimisesta ja viestiin vastaamattomuudesta. Tänään päätin: nyt on aika kysyä, onko kaikki hyvin ja mitä on sattunut, kun ei edes peukunkuvaa tule responssiksi. Näen, että nyt yhteydenottooni reagoidaan heti. Ajattelin kuitenkin ennen lukemista kirjoittaa tämän rauhassa ja hyvillä mielin. Sillä jos vastassa on tyly viesti, niin en heijasta sitä tälle alustalle ja projisoi Lukijaani. Sellaiseen menettelymalliinhan me ihmiset ollaan niin juukelin alttiita. Tähän liittyen nostan esiin aikanaan kuulemani suuren viisauden:

”Kiukkuenergia tulee purkaa sinne, missä se on syntynytkin.”

…katotaanpa, mitä tuli vastaukseksi tiedusteluuni. Jahas. Kiireitä pidellyt. Enkä kuulemma vielä saa kiitellä menneestä ystävyydestä, vaan antaa armoa. No, katsotaanpa miten tulen toimimaan. Aika näyttää. Mutta ehkä ystävyys kuitenkin on myös vastavuoroisuutta? Vaikka ymmärrän, että itse kullakin on siteensä ja on sellaisiakin asioita, joiden vuoksi on vain luovuttava omista aikeistaan. Hänellä taitaa niitä olla kasautuneena.

Näihin puheisiin, siirryn pelikentälle… ja lämmintä juhannusta, jos linja ei siihen mennessä pirauta uutta postia!

Klara fon den Köhler-Verzeichnis

Pienokaisia, oravia ja maastokarttoja

Tuijotuskilpailu henkien taistelussa. Orava voitti.

Hyvä Lukijani,

sadepäivän pitimiksi näppäinvirkistystä Lukijani riesaksi. Työhuoneen ikkunasta näkyy tauoton sade ja harmaus. Suuri sadevesisivellin maalaa lähikuuset tummanvihreäksi. Orava on siirtynyt kotipesään neulasista laaditun sadekatoksensa alle. Oravanpoikahellyttävä lapsenlapsemme nukkuu päiväunia viereisessä huoneessa serkulta perimänsä pupu kainalossa.

###

Nyt puhelimeen kilahti viesti vaellustoverilta kannanottona reittisuunnitelmaan, sillä siirrytään jonkun viikon kuluttua ”etelänvaresten huvipuistoon” (aidon lappilaisen ilmaus). Hiivitään työlästä reittiä perspuolelta poluttomille seuduille ruuhkaseutuja väistääksemme. Muitakin retkisuunnitelmia piisaa niin, että huh huh ja sommaren är kort, trala-laa.

###

Ylläolevasta kuvasta Lukijani varmaan osaa päätellä, mitä kuvaaja ajatteli tsuumatessaan suolammella putkikameran kohti vastarantaa. Aivan oikein: aprikoi, onko karhu vai mikä tuo ruskea möntti on. No, eipä ”karhu” tuosta liikahtanut senttiäkään, vaikka pitkän tovin sitä kyttäilinkin lounastauoltani. Jotenkin hieno kuva tuli kumminkin ja tohdin sen tässä Lukijalleni tarjoilla, kas näin.

(Terveisiä punatulkulta. Lensi juuri ikkunaan, mutta onneksi jatkoi samoilla siivillä. Joku höyhen jäi tapahtumakirjaukseksi.)

###

Ilmoja pitelee ja heittää Atlantilta matalapaineen perkeitä virkistykseksi meille. Säätiedotusta tulee aika tiukkaan tuijoteltua Ilmatieteen laitoksen ja Yr.no:n sivuilta (Yr.no = norjalainen). Toivoa saattaa, ettei Lapinreissulle kovin paha keli iske. Joskus on niillä nurkilla satanut juhannuksena luntakin, kun olen sitä henk.koht. saanut todistaa.

Mökkireissut ja melontaretket jumittaa lastenhoidollisista syistä. Tarkoitus oli ylihuomenna ajaa posottaa rajanpintaan, mutta eilen soi puhelin pelikentälle. Soittaja oli jälkeläinen. On itse halunnut vain viikon kesälomaa (sic!) syystä, että metsästäjänä haluaa pitää lomansa syksyllä. ”Sulla on jotakin asiaa?” kysyin nappi korvassa ja löin pallon ilmaan. ”Semmoista vaan, että oletteko ensi viikolla mökillä, kun…” Löin taas palloa, vedin henkeä ja sanoin: ”….tuota… joo eiiii ajateltu ensi viikolla mennä (täysi vale)… että menkää vain!” Hmph. Oli tarkoitus mennä.

Vaihdettiin tästä aiheesta ajatuksia ennalta tuntemattomien naispelikavereiden kanssa joku aika sitten. Siis, että tulee valehdeltua omille lapsilleen. Hekin tunnustivat olevansa valehtelijoita, samasta syystä. Oma tarinani koski tuolloin melontareissua, joka oli suunnitelmissa kunnes tuli puhelu: sopisiko lapsen tulla hoitoon. Valehtelin: no tottakai! Ja peruin reissun. Aikavälys oli sellainen, että mikäli olisin lähtenyt, olisin ajanut kolmatta sataa kilometriä, ollut vuorokauden perillä ja ajanut takaisin. (Talonmies ei pärjää kaksivuotiaan hoitohommista.).

Mutta tämmöiset parivuotiaat ilopillerihoitolaiset korvaa reissut! Tänään on täällä pyynnöstämme, sillä aina kun kotiutuu, aletaan oitis kaipailla! 😀 Kaikkinensa osaan olla näistä pienokaisista niin kiitollinen! Sillä lähipiirissäni on naisia, jotka syystä tai toisesta ovat perheettömiä. Heillä on vain omat menonsa, Retrettinsä, Taidetapahtumansa, kesäteatterinsa, joidenkan suunnitelmia mikään lapsenlapsi ei muuta, koska niitä ei ole heille suotu. Vaihtaisivat puistokonsertit koska tahansa muutamaan suunnitelmanmuuttajaan.

###

Nyt suunnitelmanmuuttaja söi nakkikastiketta, omasta toivomuksestaan lusikalla itse 😉 Siis sotki naamansa ja koko ympäristönsä (”Ei haittaa!”). Löysi sitten jonkun korkin, jonka tunki suuhunsa ja oksensi sen lattialle (onneksi!). Sitten kakkasi housuunsa, ei halunnut vaippaa, vaipotettiin toivomuksensa vastaisesti, johon osaan kuitenkin tyytyi ja kallistui pupuineen makuuksilleen. Kohta heräilee.

###

Ajatus palaa karttalehdille, joita on sikin sokin pitkin työhuonetta. Mielikuvissa kuljen Muotkatunturin rinnettä, aurinko paistaa ja taivas on päivästä toiseen pilvetön. Tunturijänkää on helppo kulkea, eikä sielläpäin Muotkaa näe ihmisiä juurikaan, kun en kuljeskele Peltojärven puolella. Sitten mielikuvaan tulee tummia pilviä: entäpä, jos sataakin? Ukkostaa? Päivästä toiseen puskee pilvilauttaa, joka ropsauttaa? Tuuli vie teltan? Kuinkas sitten suu pannaan? Mutta etenen huojentavaan havaintoon: eläkeläinen reissaa kelien mukaan. Mitä luksusta! Taidan toistaa itseäni.

Lapsi vetää hirsiä edelleen, joten ryhdyn päiväkahvin keittoon ja toivotan Lukijalleni ilmojen sietokyvyn lisäksi leppoisia kesäkuun aikoja!

Klara

Salakatselija: ”Joko tuo muori älyää häipyä terassilta, että pääsee porkkaamaan lintulaudalta pähkinät.”

Vanha Kovalevy Kertoo-sarja: Melontamuistoja

Ensimmäinen kajakkini, Yukon Expedition, soutuveneluokan menopeli;)

Hyvä Lukijani,

tänään on tutkailtava vanhoja seikkailuja ulkoiselta kovalevyltä, jonne ne on tallennettu vuosia sitten. Uusiin seikkailuihin tuli suunnitelman muutos på grund av pilalliset retkikelit. Taitaapa Lukijanikin par´aikaa edetä vanhoilla hokkareilla luistinradaksi muuttunutta maantietä vai rouskuttaneeko tienpintaa järeillä piikkikengillä. Talonmies osti meille kunnon kumiteräpiikkilisukkeet. Ja kas: aamulenkki Koiranroikaleen kanssa meni kuin Strömsössä. Oli toki vaellussauvatkin fölijyyssä.

Koira voi hyvin eläinlääkärikäynnin jälkeenkin 😉 Hyppäsi enskättelyssä lääkärin syliin, jotta pusu sullekin. Onneksi tohtori osasi ennakoida, eikä menettänyt muutamaa etuhammastaan. Koiran oirekuva selvisi: allergiaoireet. Korvat erittivät tummaa töhnää, tassuja piti jäystää ja muutenkin olo näytti olevan kuin ”kusiaisia housussa”. Sätin itseäni, etten osannut yhdistää aaltoilevia vatsaoireita ja selvästikin laaja-alaista kutinaa. Torpassa piipahtanut lääkärijälkeläinen totesi sivumennen, että sen nahkahan paukamoi. Torjuin ajatuksen: ”jaba-jaa…nuori ja innokas diagnosoimaan”.

Puolustuksen puheenvuoro: ihmisellä ruoka-aineallergiat pulpahtavat jo lapsuudessa, enkä älynnyt, että aikuisella koiralla voisi olla toisin (melkeinhän kuin ihminen ;D ). Ihmisellä ruoka-aineallergiat nostavat päätään lapsuudessa, kun elimistö kohtaa ruoka-aineen ensimmäisiä kertoja. Aikuisiällä puhkeavat ruoka-aineallergiat (ammattilaisen diagnosoimat) ovat harvinaista. Allergia = immuunijärjestelmän herkistymisen jälkeen syntyvä voimistunut reaktio jollekin aineelle.

Tämä tästä ja nyt mela käteen.

###

Kuva on Pihtiputaalta lähtöaikeista. Poistin matkatoverin, kun lupaa en ole kysynyt. Kuva: minun ottamani ja omistamani.

Melontareissuja tuli ahkerasti tehtyä ainakin parikymmentä vuotta.

Nyt homma on vähän hyytynyt Autiotupamökin hankittuamme. Siellä on hyvät melontavedet ja omasta rannasta lähtö aina helppoa verrattuna kauemmas rahtautumiseen. Ja mietittävä aina lista kysymyksiä: minne, koska, mitkä kelit, mistä pääsee rantaan, minne voi jättää auton jne. Sitten paatti auton katolle, onko ruoat, onko melontavermeet kaikki matkassa jne. Ajo kohdepaikkaan, paatti auton katolta veteen (yksin pääsääntöisesti), kamppeiden roudaus paattiin ja ja ja… Onhan rinkkaretkeilyssäkin oma vaivansa, mutta merkittävästi nopeammin kyllä pääsee polun alkuun kuin veneen kanssa veteen. Mutta en luovuta, jos Ritva Lampinenkin ratsasti läpi Suomenmaan! 😀 (Linkki tekstin lopussa.)

Tuossa yläkuvassa lähdetään Keiteleelle. Retki meni hyvin ja porukkaan liittyi muutama muukin siinä jossakin Kymönkosken seutuvilla. Seikkailua tästä ei puuttunut, kun yksi patokin tuli eteen. Tätä on naurettu, että karttaa kyllä katsottiin, mutta mitäs me kaikista karttamerkeistä välitettiin. Siinä oli vähän sitten miettimistä ja tuli kyllä sitten kajakkien vetämistä maitse melko lailla. Taidettiin jotakin autokyytiäkin käyttää siinä kohtaa.

###

Tuon punaisen paatin kanssa oli kyllä monenlaista söhlinkiä. Otsikon alla olevassa kuvassa se raukka koittaa taistella tiensä Somerilta kohti Julma-Ölkkyä, jonne se ei koskaan päätynyt. Loppui sinni kesken, kun Julma-Ölkyn kohdalla tuli pieni mylly vastaan. Paatin olisi saanut reuhdotuksi Ylä-Ölkylle, jos sen olisi kiskonut ensin ylös siihen tielle ja siitä toiselle puolelle Julman vesiin. Mutta noustessani jalkapelillä pusikoista tielle tutkailemaan vetolinjoja törmäsin laumaan pöhöttyneitä tupakoivia hirvimiehiä. Aattelin, että antaapa olla, tulevat kumminkin sähläämään, enkä ollut sosiaalisella tuulella.

Hyppäsin siis takaisin paattiin ja palasin Somerille. Somer on järvi siinä, missä ovat ne Värikallion kalliomaalaukset. Siihen aikaan siinä oli vain joku lautalaiturin tyyppinen hökötys katselijoille. Sen pystyi kajakilla ohittamaan ja hinautumaan ihan seinämän viereen kuvia tutkailemaan. En saa näistä tämmöisistä koskaan kovia kicksejä, hienoja toki, mikäs siinä. Mutta luonto ilman ihmisen kädenjälkeä on kuitenkin huippua, ihan tyrmäys-kicksi. Ihmisen kädenjälki tulee vasta sitten.

###

Tässä alitetaan Hännilänsalmen siltatyömaa. Silta oli silloin uusittavana. Vähän semmoinen huh huh-fiilinki oli.

Tuohon kuutamokuvaan liittyy sellainen upea muisto ihanan lämpimästä elokuun yöstä eteläisessä Suomessa, taisiko olla Keiteleellä, Puulalla vai Päijänteellä, en enää muista. Mutta muistan, kuinka tehtiin tulet ja istuttiin pitkään nauttimassa yön äänistä.

Jonkeri on jossain määrin tuttu paikka, pieni kylä Kuhmossa. Lähdettiin kerrattain toveriporukalla laskemaan Jongunjokea. Taisi sekin olla elokuuta. Kaverit vuokrasivat kajakit ja vuokrausyrittäjä kyseli, onko meillä kirves mukana. Vastailtiin vähän sisään päin hymyillen, että tuota noin, eipä ole juurikaan kirvestä mukana. No, kun tähdättiin siihen yhdelle autiotuvalle ja jouduttiin pienempään jokeen kurvaamaan torpalle päästäksemme, niin hoksattiin, miksi kirves olisi ollut tarpeen. Tuosta tosin päästiin ali pujahtamaan, eikä onneksi muuallakaan kirvestä tarvittu.

###

Yhden melontareissun tein kerran umpituntemattomassa miesporukassa Oulankajoella 😀 Taivalkosken kohdalla jouduttiin tietysti nostamaan purtilot vedestä, kun Kiutaköngäs olisi seuraavaksi ollut edessä… Hyvät varoituskyltit siinä oli muistaakseni jo silloin ja ainakin nyt. Kävin siellä joku kuukausi taapäin, jalan tosin.

Tuolla yhdellä miespainotteisella melontareissulla opin paljon miehen sielunelämästä. Fiksuja poikia koko sakki. Tuosta reissusta voisi joskus kertoa enemmän. Olisiko vaikka salakoodilla ”Nokipannu kertoo” 😉 Pidä salakoodi mielessä.

Tämä kuva on samalta reissulta, jossa vene vedettiin Kiutakönkään alapuolella Mataraniemessä takaisin Oulankajokeen. Lienen jossain vaiheessa pienentänyt kuvaa, kun tähän kokoon päätynyt.

Loppusanat: kyllä iski nyt niin kova melontaretkikuume, että ei äärtä ei laitaa. Silmäkulmassa kuitenkin kurkistaa Calazon kartta, jota vaellustoveri jo toisaalla kovastikin on tutkinut. Kartta suuntaa meidät kohti Käsivartta ja siitä rajan yli pienelle lenkille kohti länttä. Saapa nähdä. Tähän aikaan vuodesta sillä hehkutuksella voi mennä pääkallokeleistä yli.

Lähetän tästä kesäharrasteiden ripauksen myös Lukijani suuntaan, naps – täältä tulee sinnepäin kesätuulten alustavat leuhahdukset!

Teidän, Klara

Linkki Ritva Lampisen haastatteluun, aiheena siis reissu hevosella Suomen läpi: https://soundcloud.com/jaksofi/23-ritva-lampinen-suomenhevosella-suomi-paasta-paahan?utm_source=clipboard&utm_medium=text&utm_campaign=social_sharing

Kumipyöristä karttoihin – sekalaista settiä

Hyvä Lukijani,

terveisiä noin 700 kilometrin kumipyörälenkiltä, josta palailin kotinurkille iltamassa. Lenkkiä ajaessa vilahtavat tutuiksi tulleet paikkakunnat auton akkunain takaa. Toisinaan pysähdyn huoltoasemilla tai ossuuskaupoissa, kookaupoissa tahi halpakaupoissa ostoksilla ja vakoilemassa paikkakunnan ihmisiä. Aika monessa pitäjässä kuljetaan makkaratiskille lantasaappaissa, työhaalareissa, tuulipuvuissa ja keinokuitupipoissa, joiden otsassa lukee traktorifirman nimi tai Ponsse, Hankkija, Zetor ja mitä niitä onkaan. Siis oikeaa suomalaista juurevaa kantaväestöä, ei mitään kultarannikon mylberrys-sakkia pseudoyläluokkaisuuksineen. Ja tässä yhteydessä sanottakoon, ettei erityistä luokkavihaa ole mihinkään suuntaan, eikä puoluekantaakaan, jos kohta muutama puolue onkin pois laskuista. Mutta fiksuna ja mitä korrektimpana henkilönä pidättäydyn kirjaamasta niitä tähän.

###

Retkeilyhommiin siirtyäkseni, niin palailin mainitsemaani suo-joki-majavamaisemaan kauniin pakkaspäivän lumoissa. Lähestyin aluetta toiselta kantilta tarkistaakseni tien kuntoa sieltäpäin. Jipii, soratie kyllä, mutta joku savu näytti tien varrella asuvan, joten lienee talviaurauksen piirissä ja löytynee levike minne kärrynsä tienvarteen jättää. Joskus kapeilla talviteillä ajellessa vähän ahdistaa, kun pysähdyspaikat huutavat poissaolollaan ja käy mielessä, tohtisiko lähitaloista kysyä lupaa parkkeerata pihalleen. Tutut melojat on näin tehneet Venäjän puolella aikanaan. Parkkeerauksen ohella saivat pientä korvausta vastaan myös vahtimisen autolleen, niin kärryssä oli renkaat vielä kotimatkalle lähtiessäkin.

###

Eilen seitsensatasen reittiä kotiinpäin ajellessa kuuntelin läjän Yle:n suosikkiohjelmiani. Pyöreä pöytä, Ruben Stiller, politiikkaradio (riippuen toimittajasta), Uutispodcast (sama rajoite kuin edellä) ja joku ”Tämäkin on totta”-ohjelma (tai sinnepäin).

Mitä jäi käteen näistä? Se, että Rubenia on säväyttänyt sama kuin allekirjoittanutta: mikä oli ex-suurlähettiläs Mikko Hautalan motiivi sodanpelon lietsomisessa? (Viittaan Hautalan kirjoitukseen Suomen Kuvalehden Näkökulmia-sarjassa.) Ja Rubenilla oli hyvä havainto myös Niinistöstä, joka heiluu edelleen kommentoimassa entisellä tontillaan, vaikka oli aika herkkä varjelemaan tonttiaan omana virka-aikanaan. Jäikö Salellakin työrooli jumittamaan kuten meikäläisellä?

Nyt havaitsen, että Mikko Hautala on ollut tänään Ylen Ykkösaamun vieraana. Pitääpä katsoa, mitä Mikolla on mielessä.

###

Mykistyin suolla hetkeksi tästä näkymästä. Ihan huippua, vaikka varpaita kumppareissa (tarpeelliset) paleli. Odotan kiivaasti kunnon pakkasia, jotta suolla voi lompsia sinne tänne. Lumikengillä se kyllä onnistuisi jo nyt (ja kesälläkin). Kokeiltu on. MUOKS. Näköjään tuli toistamiseen. En poista kuvaa, mutta laitan mukaan sen kuvan, minkä myös piti tulla blogitekstin oheen. Tässä alla se.

Kuten Lukijani huomaa, on monenmoista ajatuksen tynkää ilmassa.

Eikä tässä vielä kaikki: käyn sivukädellä watsapp-viesteilyä jälkeläiseni kanssa. Hän on paljon päivystystyötä tekevä kollegani. Tulevaksi yöksi hällä olisi ollut päivystyshuki, mutta potee kurkunpään tulehdusta (laryngitis), eikä saa ääntä kurkustaan lainkaan. Oli omatoimisesti saanut hukinsa vaihdetuksi työtoverin kanssa. Esimiehiähän meikäläiset ei tämmöisellä vaivaa kuin äärimmäisessä tilanteessa, jollei millään itse saa sijaista hommattua. Jälkeläinen tekee vastavuoroisesti työtoverin vuoron jonkun viikon perästä. Näin se menee, työtoveruus ja lojaalisuus.

###

Asiasta karttoihin. Karttakeskus myy pilkkahintaan karttojaan, joten ostin Hammastunturin ja Muotkan kartat – kesää odotellessa. Pakkasella en lähde itseäni tappamaan, helpompiakin konsteja on valikoimassa, jos sellaiseen olisi tarve. Muotkan erämaasta on jo yksi kartta ja reissu, mutta aina se toinenkin menee 😉

Viime kesän yksinäisestä Tuntsan vaelluksestakin tiedän, että nautin suunnattomasti yksin kulkemisesta. Se on mun juttuni, kun en pelkästään marssi katse horisonttiin suunnattuna eteenpäin, vaan tutkailen luontoa, pysähtelen ja ihmettelen. On ymmärrettävää, ettei poikkelehtiva ja koikkelehtiva tyyppi ole retkitoverille riemuvoitto. Piina se on itsellekin, kun mieli tekisi vilkaista tarkemmin jotakin kiinnostavaa, mutta muut vain höyryävät eteenpäin ja joutuvat sitten mua koirapillillä kutsumaan kuten taannoin :D.

Kesä tosiaan on mielessä ja Pältsan reissu kaavailussa pitkäpinnaisen kaverin kanssa, jos kelit ja hänen lomansa natsaa raameihin. Toisaalta Pältsan polku on suosittu ja kanssakulkijoita riittää, niin yksinkin tohdin lähteä. Joku Paistunturi tai Kaldoaivi myös käy mielessä.

Ainakin itselleni virkistykseksi tämä kuva Muotkalta viime kesältä.

###

Näin lentää aatos tänään.

Hurttapoika vilkaisee olisiko emännästä lenkkikaveriksi ja taitaapa olla. Talonmies hommasi noin 7 m pitkän liekanarun, josta on tullut suosikkikapine sekä koiralle että emännälle. Koira on pitkässä narussa elementissään: saa nuuskia omia aikojaan ilman, että onkija nykii jatkuvasti vavan toisessa päässä narun kiristäessä. Palautuu pitkässä liekanarussa heti kurssiin, kun emäntä käskee toisin kuin talutusnuorassa. Jos ajautuu liekanarun kanssa kulkemaan puun väärältä puolelta ja jumiutuu, niin osaa käskystä palata takaisinpäin ja kiertää puun. Tuon se älysi heti pentuna, mitä ihmeteltiin, kun jotkut edeltäjistään hoksasivat sen vasta myöhemmin, toiset ei koskaan. Näitä samoja koiria on meillä ollut nelisenkymmentä vuotta. Jokainen on ollut persoonansa, mutta aika vekkuleita kaikki. Isoja rohjakkeita etenkin urokset, mutta sylikoiran luonne, kuten nykyiselläkin 🙂 On semmoinen emännän poika, että matkoilla ollessani saa mahansa kipeäksi, vaikka isäntä hälle onkin vakioseuralainen. (Makaa nyt jaloissani, koira siis.)

###

Nyt on siivoojamme eli robotti-imuri ajautunut omatoimisesti askaroimaansa labyrinttiin lapsenlapsen syöttötuolin ja keittiötuolin väliin. Lähden pelastustöihin.

Voimia ja reippaita lenkkejä Lukijalleni,

Klara

Ps. Tiedote: Teuvo ilmestynyt pelikentälle. Emme saa selvää, missä piileskeli, sairaalahoitojaksokin kävi mielessä. Mutta suomalainenhan ei mene toisten asioista kyselemään, aprikoi ainoastaan blogitekstissä :D.

Joutsenlammen torvisoittokunnan konsertissa

Hyvä Lukijani,

istun nyt oman autiotuvan kuistilla tavanomaisessa luupissani eli hirttoköydessä, jonka säikeitä ovat tuuli, kajakki, mela ja ulappa.

Vanhaan malliin aamusella klo 7 oli tiukka suunnitelma: pikainen puuro ja kahvi ja kimmahdus suoraan cockpittiin eli kajakin ohjaamoon, melakammella koneet käyntiin ja ei kun liips laaps, liips laaps pitkin vedenpintaa.

Mutta lähtö venyi kaikenlaista* tähdellistä touhullessa, vaikka Ilmatieteen laitoksen sääsovellus vinkkasi rauhallisen aamun vaihtuvan tuulenpuuskiksi. Oikeassa olivat, taas. Mutta pääsin toiseen mieluisaan toimeen, blogisivun päivittämiseen. Mitäpä sitä häseltämään, ei ulappa ehdi illaksi kuivua, mutta tuuli voi tyyntyä.

*sekavaa, nopeaa, päämäärätöntä liikehdintää liiterin halkopinoilta mökin seinustan haravalle, jonka kanssa rappaamaan hyysikän katolta sammalta. Sitten hyysikältä mukaan käsienpesuveden kanisteri, jonne ohimenomatkalla pottujen keittovesi. Pottuvesikäsienpesukanisterin kanssa rantaan, kanisterin pesu, sisään uusi vesi, paluu hyysikälle. Siitä kierros mökkitiellä: näkyykö sieniä (ei). Paluu mustikoita syöden tuvalle. Riepu käteen, parin ikkunan pesu, josta riento avaamaan maakellarin ovi kuivatusajatuksella, nopein harppauksin takaisin pirtille. Siitä puolijuoksua takaisin liiterille kottikärryn kanssa (hyvä kuskata puita!), tuohen kiskomista koivuklapeista talteen (Talonmiehen päiväkäsky) syttötarpeiksi. Klapien heitto kottikärryyn ja takaisin tuvalle. Klapit unohtuvat pihalle, kun mäljähtää päähän joku toinen homma jne jne loputtomiin. S

Summa summarum: ollaan kotiporukalla naurettu, että pitkin pihapiiriä riennellessä kellon tuntiviisari pyörähtää huomaamatta taulun ympäri ja pimeys laskeutuu kesken kaiken juuri, kun vielä olisi kaikenlaista toimitettavaa.

###

Mikä kumma ääni nyt kuuluu? Kuin hiljainen koiran haukahtelu, vaikkei lähimaillakaan ole ketään. Katse laajalle ja tyhjälle ulapalle. Kas: kuikkaporukka haukahtelee kalastellessaan. Kuusi kuikkaa, joten lienee se kuikkaperhe, joka tässä on silmän alla kasvanut kesän mittaan. Lapset ovat näköjään jo teinejä, etelän lentoliput takataskussa heilläkin. ”Saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin.” (Höpö höpö, täällä puhtaiden lumien keskellä ollaan kuin Ellun kanat sillä välin, kun kuikat makaavat hikisinä aurinkotuolissa etelässä.) Ei meitä säät voi säikyttää, ei kuihtumaan saa talvetkaan! Eikä kurja kylmyys korpimaan! Niin vielä! (Kävin lisäämässä untuvatakin. Korpimaa viilenee.)

###

Hossasta sananen.

Hossassa retkeilin ennen kansallispuiston perustamista (2017), mutta sitten jäänyt vähemmälle. Maininnut lienen, että olen siinä pysähtynyt lounaalle ja kuulostelemaan meininkiä. Taisin joskus piipahtaessa käydä lyhyen maastopyörälenkinkin. Nyt Lapin selkosia kierreltyäni oli sopiva sauma käydä ottamassa yhden yön makupala Hossasta. Pakkasin rinkkani, huiskutin Talonmiehelle ja The Hurtalle heiheit ja kaasutin Hossaan.

Olin katsellut kartasta autolle jättöpaikan alueen keskiosista. Hossahan on kansallispuisto, jonka halkoo tie monesta suunnasta. Lounastin luontokeskuksella (16€) ja siirsin auton puiston keskiosaan… Tai oikeastaan espanjalaisen poromiehen tiesululle, sillä ankaran pysähtymismerkkinsä komentamana jouduin pysähtymään. Espanjalaiset turistit olivat pysäköineet asuntoautonsa ja ryhtyneet kuvaamaan vasaa ja poroäitiä, jotka söivät tien ravissa heinää. Espanjalaisen miehen mielestä liikenteen tuli seisahtua, vaikka tie oli vapaa. Ruuvasin akkunan auki ja kerroin englanniksi, että tuttuja eläimiä ja hitaasti voi kyllä tästä ajaa. Isäntä tuijotti vihaisesti takaisin emännän hymyillessä aurinkoisesti päätään veikeästi kallistellen. Huomasin, etteivät ymmärrä sanaakaan englantia, joten annoin pirssini juhlallisesti lipua tapahtumapaikan ohitse tilaisuutta kunnioittaen. Kaikenlaisia poromiehiä tielle sattuu! 😀

Hossasta ajatuksia? Helppokulkuinen, helposti lähestyttävä paikka, jossa on melko tuoreet retkeilyrakenteet. Ainakin Lihapyörteessä on huomioitu myös liikuntaesteiset, hyvä juttu! Maastopyöräilijän paratiisihan tuo on syvemmälläkin puistossa mikä näkyy eroosiona polkureiteillä, mutta maastopyöräily on polkua kuluttavaa, tiedän kokemuksesta. Kalastajiakin näkyi samoin muitakin kuin espanjalaisia ulkomaalaisia asuntoautoja ja ihmisiä.

Yövyin uudessa teltassa. Se täytti odotukset, vaikka vähän alamäkeen viritin ja yö meni alareunaan liiraillessa. 🙂 Vieressä harjoitteli Joutsenlammen Torvisoittokunta ja aamuyöstä torvi soi jo korvan juuressakin. Oli noustava soittokuntaa katsomaan: herrasväki Swan rouvineen ja torvineen siinä. Oliko peräti tullut yöpymispaikasta kalabaliikkia, kun niin hartaasti tunti tolkulla torveilivat. Hienoja lintuja kyllä ja mieleen jää tämäkin!

Yhteenvetona ajattelen Hossaa hyvänä päiväretkikohteena. Pääseehän tosiaan puiston sisään autolla, eikä tarvi kahta yötä kulkea ennen kuin on varsinaisilla pelipaikoilla. Tässä on myös sen heikkous: turistibussitkin liikkuvat. Julma Ölkylle tuli lastillinen ranskalaisia turisteja pikakäynnille ja enemmän Hossasta tietävät kertovat yleisöpaineen olevan sen verran suurta, että luonnon kuluminen huolestuttaa.

Oli miten oli, niin mielestäni on hyvä, että huonojalkaisemmatkin kansalaiset pääsevät luontoon retkeilyrakenteista nauttimaan. Helpoi lähestyminen on Hossan erityisvahvuus. Me umpimetsien (toistaiseksi) hyväkinttuiset kyllä joudetaan hakeutumaan etäisemmille seuduille, jonne mieli kumminkin enemmän halajaa, ainakin allekirjoittaneella.

Karigasjoen aamupuuro taannoiselta viikolta.

###

Olin aatellut tähän jonkun mietelauseen, mutta ajatelmapaperi jäi kotiin. Nappaan päivän mietelauseen jonkun päivän vanhasta Ylen Päivän mietelauseesta. Sen kertoi espanjalainen Gracia 1600-luvulla.

”Rakastava mieli on kuin timantti: luja ja kestävä.”

”Sietäkää pilailua, mutta älkää pilailko muiden kustannuksella.”

”Hyvät pilat ovat hauskoja ja niiden sietäminen on lahjakkuuden merkki. Jos osoitatte ärtyneenne, innostatte muita näykkimään lisää. Paras olla huomaamatta ja varminta olla vastaamatta.”

Baltasar Gracia: Maallisen viisauden käsikirja. Kirjoitettu 1600-luvun puolivälissä.

Tuo pitää yrittää hommata itselle, jotta edes jotakin viisautta olisi lopun elämää ja ehtisi omat tökeryydet lopulta edes auttavasti korjata ennen kuin hiekkaristiä rintamukselle piirretään.

###

Tuuli näyttää nyt sekä kylmenneen että tyyntyneen. Vetäisen neopreenipaidan päälleni (tosi lämmin) ja siirryn lainehille hetkeksi. Sitten onkin aika palata saunan lämmitykseen ja yrittää siirtyä yöpuulle ennen puolta yötä. Se yleensä jää puheen tasolle etenkin, kun ei ole aamulla noustava mihinkään merkittävään. Pihapiirin päätöntä ryntäilyä lukuunottamatta 😀

Kiitos Lukijalle,

Klara S

Lihapyörre Hossassa. Tästä kuulemma jotkut pääsee kanootillakin. Täytyy olla korkeamman veden aika.

Tunturin tuulten kaikotessa hiuksista

Poislähtiessä alkoi ruska (kuivuus, kylmät yöt)

Hyvä Lukijani,

niin se on paluu alas vuorilta laaksohon, alas tuulista tyyniin ilmavirtauksiin ja maalikylille.

Oli aika ottaa telttakepin sijasta käteen rautaseiska, kilauttaa pallo ilmaan ja son siinä, paluu normisettiin ja elämän yksi kokemus takanapäin siis. Tähän sopii aiemmin mainitsemani mietelmien keruupaperin kirjaus:

”Sitä ei koskaan tiedä mihin pystyy ennen kuin kokeilee.” Kansainvälinen sanonta

Onhan tuota tullut monenlaista maastoa taivallettua vuoskymmenet ja tänä kesänä kliimaksiin asti. Silti uusi alue on aina sukellus salaperäisyyden verhon taakse. Tässä tapauksessa kohteena oli avotunturi, joka ei elementtinä ole lainkaan uusi, vaikken pelkän kartan turvin avotunturissa ole aiemmin kruisaillut.

Joitakin havaintoja. Ehkä keskeisin on tämä: kaikesta komeudesta ja mykistävyydestään huolimatta avotunturi ei ole sielunmaisemaani. Avotunturi mykistää… ja avaruudessaan, puuttomuudessaan ja silmälle avautuvassa mittakaavattomuudessaan ahdistaakin. Olen tiheiden kuusikkojen ja tuoksuvien mäntykankaiden ihminen, metsän sisään kätkeytyjä. Ja etenkin vesien, rantojen, rantahietikkojen ja kalliolouhikkojen kulkija ja vesillä liipottaja. Merenrantakin käy. Sen äärellä on tullut monessa paikassa asutuksikin, mutta järven rannalle olen syntynyt. Muistini kätköissä elävät vanhempieni sukutilusten ja mökkien ihanat kesäpäivät järvillä. Muistikuvissa eno ajaa moottorivenettä keula kuohuen, suvun lasten kanssa pompitaan ponttoonilta tuntikausia ja juostaan välillä saunaan. ”Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannusilta!” laulaa eno ja hakee maakuopasta jokaiselle pullon Siff-Colaa, ”se nasta juoma on”.

Kuten Lukijani huomaa, kaikkosi sieluni tunturimaisemasta tuossa tuokiossa tuhannen kilometriä kauemmas. 😀 Kivahan tuntureilla on käydä silloin tällöin kuljeskelemassa, ei siinä mitään. Ja moni tuntuu ruuhka-Suomesta sinne haikailevan, muuttavankin. Jotta kaipa siinä jotakin ”Lapin taikaa” on.

Tapasin Itäkairassa joku viikko sitten pk-seudulta Lappiin muuttaneen henkilön ja nyt tavattiin tunturissa samanlainen. Oli muuttanut joku vuosi sitten pk-seudun taajamasta Saariselälle, eikä kertomansa mukaan enää käy entisillä kulmilla. Me pohjoisen kasvatit ajateltiin post festum, että melkoinen taajama se Saariselkä kyllä on. Mutta tiedettiin, että Lapista on vaikea löytää asuntoja muualtakaan kuin turistikeskuksista, jos niistäkään. Kertoi näin pääsevänsä helpommin harrastuksensa äärelle eli vaeltamaan erämaahan. UK-puistossa, Kevolla ja Hetta-Pallas-Ylläs- seuduilla on hänen mittapuulleen liikaa ihmisiä, mutta erämaassa viihtyy. Aattelin ittekseni, ettei ihmispaljous itärajan tuntumassakaan kiusaa, mutten käynyt vänkäämään, koska olen fiksu ihminen. 😉

Talonmies sai tämän tuliaisiksi. Talonmies ja lapsenlapsi joskus löysivät yhdessä sydänkiven ja toivat minulle.
Sen jälkeen niitä on tullut enemmänkin kuistille pinoksi 😀

Käytännön hajahuomioita niille, joilla on retkeilyn into kuin vettä vaan:

teltta meni vaihtoon. Parisenkymmentä vuotta vanha telttani on menettänyt kuosinsa jo aikapäiviä, eikä uusi kevytteltta täyttänyt toiveitani keveyttä lukuunottamatta. Taidan myydä pois. (Rautalinnulle salainen viesti: ei teltassa monikaan hirveästi viihdy etenkään sadekeleillä tai hyydyttävän jäisillä syyskeleillä ja talvitelttailu sitten onkin tuoreempiluisten nuorisolaisten hommia. Mutta pakko on maata jossakin :D)
Chifonet on hyvä pissaliina, niin ei tule massoittain pissaista vessapaperijätettä poiskuskattavaksi. Chifonetin viruttaa kätevästi vesissä ja sujauttaa johonkin rinkan sivutaskuun kuivumaan. Ei niitä pissaliinoja roikoteta toisten ilona missään vaellussauvoissa kuten jotkut wannabe-protason vaeltajakimmat tekevät. Eikä siihen mitään kallista bisnesmaailmasta ostettua muka-hygieenistä (höpöhöpö) kukallista lappusta tarvita.
painavia kattiloita ja pannuja en kanna, enkä osta suurimmasta retkeilytavaraliikkeestä mitään silikonikuppeja. Ostan mannapuuroa eineshyllystä, syön puuron, tiskaan kupin ja siinä on kevyt retkiastia, vieläpä kierrätystavaraa.
omat kuivatut ruoat on fine dining, mulle.
”Vesi on kirkasta. Siis sitä voi juoda.” Ei pidä paikkaansa. Virukset ja bakteerit eivät silmälle erotu. Mukana reissussa oli mikrobiologian alan huippuerityisosaajia. Näin se vaan on, että kirkas ei ole aina puhdas. Ja vedenpuhdistin puhdistaa bakteerit, virukset häviävät vain keittämällä. En älyä, miksi tästä niin kovasti tapellaan! Eihän me tapella mullasta, eikä turpeestakaan. Eikä tulesta.

Asiasta ananakseen ja aamutoimiin. Askarreltiin tänä aamuna Talonmiehen kanssa hiki päässä, jotta saataisi kahvipaketti auki. Talonmies oli puikoissa, minä pidin henkeä yllä silmä tarkkana ja vieressä ponnistellen. Hitonmoisia kostariikkoja nykyisellään! Ensin meni maitopurkit ja limsapullot hankalaksi, nyt on kahvipaketti aukaistava hohtimilla. Tämmöiseksi maailma on mennyt! (Koska olen nokkela ja mitä terävä-älyisin pikkukaveri, vinkkasin vierestä, että tekee puukolla pienen reiän vakuumipakettiin, niin suun voi paremmin saada avatuksi käsivoimin. Ja tottahan toki se auttoi, enhän minä turhaan ihmisiä neuvo vaan vain siksi, että tiedän. Kaiken!)

###

Lopetan turinani juolukkakuvaan. Juolukat samoin kuin mustikat olivat käsittämättömän makeita ja maistuvia tunturin rinteillä. Varmaan kuivuus oli konsentroinut niiden maun herkulliseksi. En muista juolukkaa juuri koskaan syöneeni, vaan nyt poimin purkillisen vielä kotiinkun saakka tuomisiksi.

Kai mun pitäisi joku kirja kirjoittaa, kun kirjaimet valuvat päästäni kuohuvana koskena. Näin on ollut lapsesta asti ja näin tulee olemaan. Kirjoitan varmaan jonkun lapun ja tuikkaan vielä arkun raosta. 😀

Kuulumisiin, Klara

Kumipyörät sutivat baanalle

Hyvä Lukijani,

kirjaan muutaman sanan varastostani samalla kun Karttaselain-sovellus lataa karttoja offline-tilaan.

Pussit ja kassit on pakattu. Nyt vain muutama renkaan pyörähdys, välimatkan krouvista pari kaveria kyytiin ja perillä ollaan.

Matkan varrella voin huiskuttaa farvälit muutamalle työpaikalle, joissa olen joskus soosia hämmentänyt. Toinen on urani alkuaikojen työpaikka, jossa joku keitos varmaan paloi pohjaankin. Meitä päivystyskelpoisia puoskareita oli sairaalassa silloin ihan liian vähän, päivystysvuoroja kovin tiheästi ja niissä työtahti ihan liian kova, joten monenlaista huttua hämmennettiin. Vaan aika huttuista oli kyllä potilaskuntakin öisin ja viikonloppuisin. Seassa oli tolokun ihmisiäkin terveydellinen, vakavakin ensiaputilanne päällä. Loput olivat lähinnä päissään asiakasrajapintansa kestokykyä koetelleita milloin sisältä, milloin ulkoa, aika usein sekä että.

Päihdesairaudet aiheuttavat merkittävän osan terveydenhuollon kustannuksista, kuten tiedämme. Vaan mitä sille teemme, kuinka yhteiskuntana siihen panostamme? Heiveröisesti, hyvin heiveröisesti.

###

No nämä niistä muisteloista, mutta täytyy sanoa, etten kaipaa niitä aikoja. Palkkaa kertyi toki – 60-80 tunnin työviikoista. Tunneista osa oli sudentunteja, yön yli. (Purkka tukassa-aihe.)

###

Ääniympäristöäni dominoi nyt kaksi ääntä. Toisen tunnistan puhelimen viestikilahduksiksi. Mutta mikä ääni on tuo toinen… (miettii muka viattomana) Tunnistan joskus kuull… mitä: sehän on, kas kummaa, imurin ääni. Talonmies heiluu imurin kanssa talon sisällä meikäläisen istuskellessa terassilla leppeässä kesäillassa. Mistäs nyt tuulee? Erotan puhetta imurinäänen takaa. Ei kuulosta kiroilulta. Ehkä puhuu koiralle?

Pääsin kuin pääsinkin viime viikolla melanvarteen.

Lopuksi kertaan eteisessä retkottavan rinkkani sisällön päällisin puolin. Sen määrä on vuosi vuodelta vähentynyt jopa niin, että taannoisella UK-puiston reissulla kaveri toistuvasti sitä ihmetteli raahatessaan omaa lastiaan.

Lähden liikkeelle siitä, että teen listan. Vahdin sitten pakkausvaiheessa itseäni, etten salaa sujauta listan ulkopuolista kampetta pakaasiin.

Kamppailin pitkään itseni kanssa ottaako paksumpi vai ohuempi makuupussi. Päädyin yhdistelmään kesäpussi + hupullinen taukotakki (untuvaa) + untuvahousut. Voin pukea ne kaikki päälle, jos tiukille menee ja merinot väliin.

Housut on vielä mietinnässä. Hyttyskesto on a ja o, joten sukkahousutyyppisissä housuissa roikottelusta täytynee luopua ja päätyä helteellä kuumiin, mutta hyttysen kestäviin Haltin vaellushousuihin. Hyvät muutoin kyllä!

Olen jo mainostanut polkujuoksukenkiä ja jatkan samaa linjaa. Siihen vedenpitävät sukat, niin pääsee lähelle kumppareiden kaltaista systeemiä. Eikä kastuneet villasukatkaan ole kylmät, kuten jokainen kuuskytluvulla lapsuutensa rypenyt tietää.

Nyt tässä terassilla tuli sen verran viileä, että pitää tutkia Ilmatieteen laitoksen yölämpötiloja ja pohtia vielä tuo makuupussiasia. Ei ole kiva yöllä palellakaan.

Tämmöinen kuivausgurmetti. Kuivattu juustomuru sujahti kepeästi tomaattikastikkeeseen, joka meni kuivaamoni lonjaston kautta vakuumipussiin.

Päätän vapaan assosiaationi täältä tähän. Oikein hyvääviikkoa Lukijalleni!

Klara S

Aatoksia poluilta

Hyvä Lukijani,

vietin nelisen päivää erämaissa retriitissä.

Kuinka olinkaan unohtanut miten erilaista on kulkea polkua omissa aatoksissa koti selässään pysähdellen minne mieli tekee tarvitsematta huomioida muita kuin itsensä. Tuntikausia kului askeltaessa aivopuoliskojen kommunikoidessa luukopan sisällä keskenään. Välillä vasen aivolohko kysyi aivorungolta: onko homma hanskassa, paineet kohdillaan ja happeutumiset normialueilla, veren natriumpitoisuus siedettävä, toimivatko munuaiset?

Happeutumiset? Kyllä. Muistan teho-osaston vanhan hoitajan motkottaneen lääkäreiden kummallisen kimurantista sanasta ”happeutua”, että mikseivät käytä sanaa ”hapettua”.

Vain koska olen mitä fiksuin ja sivistynein ihminen en sanonut, että ihan kemian peruskirjallisuutta tutkimalla ero selviää. En siis sanonut. Mutta sanon sen tässä nyt ja olen varmaan sanonut jo aiemminkin, mutta haluan muistuttaa tästä tärkeästä asiasta, joka vaikuttaa jopa Amerikan maalla, jossa joidenkin aivot lienevät hapettuneet. Omassakin etulohkossa on selviä vanhuuden tuomia rappeutumismuutoksia, sillä verbaliikan ja mielipideiden esittämisen estojarrut luistaa. Ja hullummaksi vain menee, sanokaa mun sanoneen.

###

Poluille palatakseni käyn läpi muutamia havaintoja, joita tuli tuumituksi. Lähden liikkeelle poluilla tapaamistani henkilöistä.

Heitä oli tasan kaksi rypästä neljän päivän aikana. Toisessa ryppäässä vain yksi jäsen, nuorehko henkilö kulkemassa pitkää vaellusta (siis kuukausia). Toinen rypäs oli sukuporukka pätkälenkillä koira irrallaan. Koska liikuttiin poroalueella ja poroja tosiaan oli, niin kysäisin pitäisikö Musti kytkeä. Naurahtivat, ettei se välitä poroista. Samaan aikaan Musti haukkua louskutti selkäni takana kirmattuaan tulosuuntaani, jossa tiesin olevan neljän poron tokka. En tohtinut aikuisia etelänvariksia opettaa (kertoivat kotipaikkansa). Vaikkei koira välittäisi poroista, niin porot välittävät koirasta. Vahvistamaton tieto kertoo poromiehen oikeudesta ampua irrallaan oleva koira, mutten ole tarkistanut todenperäisyyttä. Joka puolella kuitenkin tiedotetaan koirien kiinnipidosta poronhoitoalueella. Jotta ihmettelen, ettei ole heillä pistänyt silmään.

Muita en sitten nähnytkään… jaa näinpäs! Vanhenevan hapsottavahiuksisen muijan silmissään sama katse kuin Aku Ankalla Milla Magian tavatessaan 😵‍💫😳 Näin eukon suon silmäkkeestä, metsälammen pinnasta ja termospullon korkin ulkopinnasta. Outo tyyppi, etten sanoisi. Seurasi minua taukoamatta.

###

Mietin upeissa maisemissa kulkiessa, että nämä tunturit ovat alle kasitonnisia, suurin osa alle viisisataa metriä merenpinnasta. Se ei joillekuille ole mitään. Eivät saa niistä kiksejä, koska niillä ei voi todistaa (itselleenkään) olevansa jotain merkittävää. Vaikka nämä valtaisat kiviröykkiöt ovat seisseet paikoillaan ikuisuuksia siinä missä kapisen ihmiselon pituus on nanosekunteja, liekö sitäkään. Kuinka niitä voisi halveksua ”liian matalina”?

En jaksa olla ihmettelemättä ihmislapsen, joidenkin siis, tarvetta päästä aina ylemmäs, korkeammalle, pidemmälle – sen kasitonnisenkin päälle tai peräti avaruuteen. Tai vastaavasti merten syvimpiin onkaloihin. Ja että se yksi, mielestäni itsemurhahakuinen pelastajamies, kertoo videolla, kuinka tappaviin olosuhteisiin nyt hakeutuu. Perustelee syyksi kansan seuraavan mielenkiinnolla seikkailuaan.

Seuraa mielenkiinnolla kuinka joku altistaa itsensä kuolemalle? Thanatos vai mikä se olikaan kuoleman jumala, sitäkö tässä palvotaan. Tuntuu niin härskiltä ja väärältä, kun on tavannut ja nähnyt ihmisiä, jotka itkevät, että saisivatpa vielä elinpäiviä taudin kalvaessa elämää pois kesken lennon. Mutta jotkut senkun nauravat ja istuvat tuolilla haarat levällään, että meikäpoika sitä uskaltaa. Kuvottavaa elämän halveksuntaa. Vaiko ehkä sittenkin patologista huomionhakuisuutta? Jätän Lukijani päätettäväksi.

Mutta hep! Nyt äkkiä ESaarisen tarkoittamaan ylärekisteriin, mars! (Sanon itselleni.)

###

Kuvassa ylärekisteri. Ja minnekä kaukaisuuteen hitonmoisessa helteessä otettu kuva tarkentuikaan. Vaan vannon: maisema oli sykähdyttävä.

Poluilla näkyi vaikka mitä mielenkiintoista. Kauniita puroja ja veden läpinäkyvää kirkkautta, kynttiläkuusien armeijoita ja vanhuskuusten harmaita puvustuksia. Yövyin yhden yön autiotuvassa, jonka välikattorakenteissa oli lintusen pesä. Äiree kantoi kirkuville pienokaisille sapuskaa akkunan ohi niska vääränä. Sain napatuksi kuvankin. Lukijani on taitavampi tunnistamaan lajin, haukka varmaan, vai? Kanahaukka?

Posket pullollaan ja kynsissä ehkä myyrä vaiko sammakko, joita oli edelleen rykmentittäin liikenteessä 😀

Kannoin iltasella pesuvedet kuistinnurkalle ja puunasin itteni jääkylmällä vedellä. Seuraavana aamuna päätin, ettei se ole eukko eikä mikään, joka ei aamulla mene virtaavaan tunturipuroon makuulle. Näin oli siis toimiminen ja huh, että olikin virkistävää, kun muutoin oli ”tukahduttava helle” kuten säätiedottaja sanoo. Ja onpa vieläkin. (Sijaitsen nyt puolimatkan krouvissa matkalla kotipaikkakunnalle.)

Porot raasut olivat turkiksissaan näännyksissä, räkkäkin piinaa. Yhden hirvaan kanssa jouduin tilanteeseen, jossa katsoin viisaammaksi kiertää puskien kautta ja antaa sen oleilla viileällä hiekalla. Liekö olisi lähtenytkään, sillä kerran Oulankajokea helteellä meloessa hiekkatörmään kaivautunut hirvas oikein urisi mulle, kun tulin sen mielestä liian lähelle. Pakko oli siitä mennä, kun joki sijaitsi siinä kohtaa.

Yhtään sammakkoa isompaa maan pinnalla kulkevaa eläintä en itseni ja em. kulkijoiden lisäksi nähnyt.

Viimeisenä päivänä helteestä huolimatta lähti polku vetämään ja etenin puolijuoksua flow-tilassa. Olin tilannut kyydin tienposkeen, mutta se ei jalkaa vetänyt vaan oikeastaan ennemminkin toistepäin: en olisi vielä halunnut vierottua retriitistä. Mutta minkäs teet, kun kalenterin joku keksi. Lohtuna sanottakoon, että kohta on nokka kohti Suomineidon nuppia.

Mitenkä siihen päädyttiin, kysyykö Lukijani? Vastaus on yksinkertainen: tulin tuumineeksi retkikaverille, että toivoisin hänen opettavan minulle suunnistusta… olin ovela 😉 eikö totta. Nieli koukun oitis ja tässä sitä ollaan. Paljastan sen verran, että harjoittelin kompassin käyttöä juuri päättyneellä retkellä ja olin alkuun varma, että itänaapuri häiriköi Suunnon kompassia. Otin koereittejä tietäen etukäteen missä suunnassa kohde on. Kompassi näytti häränpyllyä, eikä uskonut puhetta: ”Älä yritä! Minähän näen, että mökki on tuolla!”

Loppukaneetti: oliko kompassi väärässä? Ei.

Koska olen hävittänyt kaksi edeltäjäänsä, piti ostaa uusi. Sen mukana tuli käyttöohjeet, jotka sattuivat tulemaan mukaan. Niissä sanottiin, että pohjoishaarukan täytyy osoittaa kartan yläreunaa kohti 😀 No kas, olin unohtanut. Itänaapuri sai siis synninpäästön. Tällä kertaa.

Iloisiin kuulemisiin, Klara

Hävetti ostaa vain 37€ maksava lihanpala, mutta oli niin suolaisen hiuka. Hiivin kaupasta lihapala kädessäni ympärille pälyillen: näkikö kukaan, että muija osti vain yhden sikakalliin lihanpalan, jonka hinnalla söisi kuusihenkinen perhe. Livahdin autoon lihoineni.

Oi tunnetko kaukaisen tunturimaan?

Hyvä Lukijani,

leiriydyn nyt työhuoneessani teekupin äärellä (Twinings. Ginger&Citrus tea, vahva suositus) muistellen reissua ja odotellessa inkiväärin vaikutusta unensaantiin. Makasin iltasella The Rakki jaloissani terassilla tunnin verran narkoosissa. Kolopallopeliä oli tänään ohjelmassa ja se puristi reissussa rähjääntyneen viimeiset voimat. Retki vielä painaa jäsenissä.

###

Lapinmaa oli kaunis ja kelit pääasiassa suotuisat, helteisetkin. Räkän herättämät pienet ystäväiset pörisivät ahkerasti ympärillä, mutta niihinhän me ainakin osan elämää pohjoisessa asuneet maahiset ollaan tottuneita. Etelänvares-matkasisarella oli suuresta, valtakunnallisesta retkeilyliikkeestä ostettu hyvälaatuinen varustus, joka ei oikein istunut räkkäolosuhteisiin. Mutta on hoksaavainen ja oppivainen ihminen.

Koska olin etenkin polkuvakoilijan roolissa saanen raportoida seuraavaa:

vajaan viikon retkellä tavattiin / havaittiin nelisenkymmentä muuta kulkija sisältäen yhden kymmenhenkisen ryhmän. Että oli siellä muitakin.
kaikki suomalaisia, vaikka tupakirjojen perusteella etenkin talvella näyttää alueella hämmästyttävän paljon hiihtelevän ulkomaalaisia. Onko tosiaan italialaisella ja puolalaisella pakkasretkeilyn aakkoset niin hyvin hallussa, että keskitalvella päätyy Lappiin (ja miksi ylipäätään haluaa)? Tätä pohdittiin. Ehkä heille eksoottiset arktiset pakkasolosuhteet houkuttavat, mene ja tiedä. No, pelastushelikopteri hakee tarvittaessa. Laskeutumispaikat on hyvin merkitty joka puolella.
yllättävänkin huonoilla (en keksi parempaa sanaa) varusteilla oli porukkaa liikkeellä. Kun osa venytteli iltamassa trendikkäissä Kari Traa-merinoasuissaan ja vimosen päälle partioaittasysteemeissä, niin osa lonksutteli leiriin löysillä kumiteräsaappahilla paksussa, raskaassa, puuvillaisessa maastopuvussa jääkaapin kokoista rinkkaa raastaen. Rinkasta roikkui iso pahkakuksa ja tonneittain irtotavaraa. – Kyllä se niin on, notta paljon helpompi on kulkea keveämmällä taisteluvarustuksella. Etenkin kengät kannattaa huolella miettiä. Ihmetytti tupien portaille riisutut laskettelumonon kokoiset vaelluskengät, jotka tosiasiallisesti taitavat olla tarkoitetut vuoristo-olosuhteisiin.
Varustepuolesta sen verran, että edullisillakin vehkeillä pärjää. Ei tarvi partioaittavalikoimien kalliita silikonikupposia, vaan voi säästää vaikka eineshyllyn riisipuurosta kupin syömävehkeeksi ja pari puukuitupuristeesta tehtyä ruokailuvälinettä.
Tulia en juuri koskaan retkillä tee, ellei kamppeita tarvi kuivatella. Säästän osuuteni mettähallituksen puista muille. Saan kuivatut kaalilaatikkoni laitetuksi vettä keittämällä.
Self made-kuivaruoka oli hyvää ja ravitsevaa. Kaverilla oli valmismuonapusseja. Kaikkiin ei tyytyväinen ollut ja yhden vei hyysikkäänkin heti lusikallisen jälkeen. Koemaistelisin ne etukäteen kotona. Pussinhan saa sitten suljettua, eikä pilaannu kuivatussa muodossa.

Tässä vaiheessa oli vielä 2 keppiä. Rinkka: Osprey Tempest, 50-litrainen.

Reissu oli hassu ja hauska! Tuon kuvan jälkeen (muun muassa ;D) ajauduttiin nk. major problemista toiseen voimat vähentyneinä keskellä kiivasta hyttys- ja paarmakeskitystä ja saatiin hervottomia naurukohtauksia.

Polulta pudottiin useamman kerran, mutta ankaran tuumailun ja harhailun jälkeen polku löytyi aina uudelleen. Kertaalleen iski helteessä niin kova uimisvimma, että oli riisuuduttava alasti keskelle nilkkakorkuista koskipaikkaa, ah mikä ihana viileä vesi! Paarmat väijyivät herkeämättä ympärillä ja oltiin samaan aikaan eksyksissä, mutta vesi virkistävää 😀 Kaveri kaahasi kartta korkealla pitkin pusikoita etsimässä polulle jatko-osaa. Minä se alasti koitin selällä maaten saada vesivilvoitusta, kun kroksit katosivat virran mukaan.

Monenlaista söhlinkiä siinä tuli, kahlaamista ja rinkka selässä kiipeilyä, kunnes polunpää löytyi. Olin ehdottanut parikin kertaa palaamista omia jälkiä myöten takaisin kohtaan, jossa vielä polulla oltiin. Mutta kaverin mielipidettä ilman muuta kannattaa kunnioittaa (vaikka väärääkin ;D ). Kiipeilin sitten hieman rinteitä pitkin ja palauduin tuohon, mistä rinkkakuva on. Ja kas vain: lapsikin näkee polun jatkuvan oikealle, ei vasemmalle 😀

No, tuon jälkeen tuli muita ongelmia. Syvän puron yli tehtyjä epäonnistuneita ylitysyrityksiä, vaellussauvan menetys virtaveteen ja sen semmoista, mutta lopulta ylikin päästiin. Ehti siinä kaveri karjua erämaan ilmoille veellä alkavan taikasanakin keppini kadotessa tyrskyihin, muttei pysähtynyt virta eikä keppi singahtanut takaisin käteeni. 😀

Kalustotappioista aina selviää, miehistötappioiden kanssa olisi toisin. Sellaisen jo luulin tulevan, kun ainut keppini upposi mutavelliin ja vähän itsekin, mutta kaveri se vasta upposikin. Onni onnettomuudessa, että ihminen on jo esihistoriallisina aikoina osannut ryömiä maalle. Taito näyttää edelleen olevan tallessa. Vaan olipa ulkonäkö muuttunut mutakiitäjäksi sen sotkun jäljiltä. Kun tukevalla maankamaralla lopulta seistiin, vietettiin hetki hervottomassa naurukohtauksessa. Leiripaikalle päästiin niin myöhään, että samoilla paikoilla yöpyvä mukava, tuntematon pariskunta oli tainnut jo vähän huolestua. Terveisiä ja kiitoksia heille, jos sattuu silmä tekstini äärelle 😀 (Ei mitään tietoa keitä ja mistäpäin. Etelä-Suomesta kumminkin, murre viittaisi ehkä Satakuntaan?)

Summa summarum eli loppukooste: hieno reissu, kannatti tehdä. UK-puistossa oli juuri sen verran kulkijoita kuin olin ajatellut, siis aika paljon siihen nähden, minkä verran tapaan omilla, muualle suuntautuvilla reissuillani.

Räkkäaika vähentää kulkijoiden määrää, mikä passaa mulle. Suojaudun vaatteilla, en myrkyillä, hyttysverkko on must. Jos kämpissä aikoo yöpyä, on oltava rankinen eli semmoinen ”moskiittoverkko”. Unet ja ruoka on reissussa aina a ja o, lepopäivä kannattaa pitää välillä. Ittensä täytyy ainakin minun pestä joka päivä, että psyyke kestää. (Vesiin ei saa mitään saippuoita laskea tietenkään, vaan maalla huuhtoa itsensä, mutta senhän Lukijani toki tietää.)

Porojako? En kiinnitä niihin sen kummempaa huomiota, jos seisoskelevat rauhassa horisontissa. Tuolloin huomio kannattaa siirtää asuntoautoihin, jotka yllättäen pysähtyvät poroja kuvaamaan. Jossakin Sodankylän jälkeen löi edessä sakemannikuski jarrut pohjaan noustakseen autosta kameran kanssa. Donnerwetter!

Näihin puheisiin Lukijan jättää reissuunsa tyytyväinen Klara S.

Tuliaiskukat Lukijalleni. Laji: allekirjoittaneelle tuntematon, tietääkö Lukija?

Jäähyväisten aika ja katseita kartalle

Hyvä Lukijani,

jäähyväisjuhla pidettiin, hyvästit jätettiin ja pappi lupaili jälleennäkemisiä. Sitten oli aika siirtyä seurakuntasalille puheiden ja musiikkiesityksen pariin.

Illan viimeinen tehtävä oli etsiä hautuumaalta seppeleenlaskupaikka, kun hautapaikkaa ei vielä ole. V siirtyy nyt krematorioon, josta uurna on haettavissa. Sen voi tuoda kotiin, mutta vuoden sisällä pitää laskea lopulliseen hautapaikkaan. Se voi olla seurakunnan hautuumaa tai itse valittu paikka, josta tulee tehdä viranomaisilmoitus. Ihan omin päin näitä ei minne tahansa nakella, sanokoon leskirouva Donner mitä haluaa. Tarkka hautapaikka pitää V:llä ehdottomasti olla, jotta voimme V:n laajan ystäväpiirin kanssa käydä häntä siellä muistelemassa. Tuli jo pyyntöjä, että paikka ilmoitetaan myöhemmin ystäville. Ilman muuta näin!

###

Talonmiehen kanssa mietittiin iltasella papin roolia nykypäivän hautajaisseremoniassa. Mikä olisi vaihtoehto? Kuolinvuoteelta kärrättäisi suoraan krematorioon tai jossakin lootassa maan poveen, että tämä oli tässä? Ei. Kyllä ihmisen elämä ansaitsee muistojuhlan ja tilaisuuden jäähyväisten jättöön. Se on jälkeenjäävien psyykkiselle hyvinvoinnille merkityksellistä. Pappi on oikein hyvä henkilö sellaisesta seremoniasta huolehtimaan.

Ollaan sitä sukupolvea, että kirkolliselle rituaalille on paikkansa. Näen asian niin, että hyvin voi kirkkoon kuulua. Se on suomalaisen yhteiskunnan arvoperustan koti. Eikä ole mitään muitakaan uskontokuntia vastaan, päin vastoin. Moraaliset säännöt niihinkin liittyy. Kirkosta voi mun puolestani erotakin, ei ole multa pois. Mutta lapsenomainen mielenosoituksellinen eroaminen on minusta typerää.

Kuva: Klara. Kuvan nimi voisi olla vaikka ”Väriä ja iloa elämään”

###

Elämä jatkuu, polveilee ja sisältää suunnitelmia. Sain tänään aihetta ajatella muutakin kuin eilistä päivää. Pidettiin retkikaverin kanssa palaveri tulevan kesän vaellusreissusta. Taidetaan rompostella itä-Lapin seutuun tai Kemihaaran hujakoille. Ajankohdaksi muodostuu se kalenterin kohta, johon muut lomasuunnitelmat lutviutuvat.

Virkistävää oli suunnitella kulkureittejä. Tulossa on noin viisi päivää kestävä reissu plus siirtymämatkat päälle. Rinkka saa painaa korkeintaan 15 kiloa, mutta evästä pitää olla riittävästi. Päivämatkat pidetään maltillisena, mikä tarkoittaa 10-15 kilometriä max. Kuljetaan päivän mittaan se, mitä jaksetaan ja sattuu huvittamaan. Ja nautitaan elämästä.

…koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä ottaa iloa irti siitä, mitä saatavilla on!

Virkeää alkuviikkoa toivoo Klara