Rupikonnamaisia puheita, vanhuuspohdintoja ja suolitutkimuksia

Hyvä Lukijani,

palasin kotikirjoituspöytäni ääreen ja käytän päivän hiljaisen hetken tähän mieluisaan kirjoitustyöhön vietettyäni varhaistunnit pelikentällä ylhäisessä yksinäisyydessä.

Talonmies sutii omissa liemissään samalla kentällä jossakin hälle entuudestaan tuntemattomassa peliryhmässä. Hyvää tekee hänen kulkea aika ajoin eukostaan irrotettuna. Täällä kuitenkin taas huidotaan samassa bunkkerissa, pelitermiä käyttääkseni.

Tästä herää assosiaatio edellisen tekstin aiheeseen eli vanhenemiseen… vaikkapa filosofisena tulokulmana. Nimittäin on vissi ja varma, että täytyy opetella kulkemaan myös itsekseen. Perustelen: niin kirpeältä kuin kuulostaakin, on realiteetti se, että puolisoista toinen jatkaa maanpäällä lopulta itsekseen. Yhtäaikainen lähtö on harvinaista.

Lähipiirissäni on pariskuntia, jotka hädin tuskin huussikäynnin ajaksi erottuvat toisistaan. Mutta ”Oot lainaa mulle hetkisen” laulaa Maarit Hurmerinta. Laulu liittyy lapseen, mutta sama karvas totuus pätee puolisoon, ystäviin ja sukulaisiin. Tuolta se tuli – ja tuonne se katosi. Ajoittain pohditaan minne säkenöivä-älyinen V katosi, missä on? Ja toisaalta: kun sydänystävääni suren, niin kumpiko on parempi vaihtoehto: äkkilähtö vai hidas hiipuminen? Ja vielä voi esittää kysymyksen: kenen kannalta, lähtijän vai jäljellejäävän?

###

Boing-boing … viisain pompahtaa iloisempiin aiheisiin ja hiipiä rupikonnan (Bufo bufo) nahkoihin. Oi, rakastan näitä lättänaamoja! Pimeällä mökkipolulla odottavat suolapatsaina, kun talsin vierestä ja säikyn tallovani ne lituskaksi. Yläkuvan Saku oli fiksu ja singahti alta pois. Tekoäly, tuo Paholaiseksi leimattu, kertoo rupikonnan iäksi 10-12 vuotta, suotuisissa oloissa jopa 20-30 vuotta, mutta kuolemanvaarat vaanivat jo nuorena. Tieteenala on herpetologia, jonka tutkimuskohteena ovat matelijat ja sammakkoeläimet. Herpeton = ryömivä eläin, logia = oppi.

Konnan erottaa sammakosta viimeistään, kun katsoo sitä silmiin! Jos vastaan katsovat kuparinhohtoiset silmät, se on konna. Jos silmät ovat vihertävät, se on sammakko. Että ei kun silmä silmästä, hammas hampaasta ja son siinä, tunnistus siis. Mutta onko sillä hampahia? Varsalla ei ole vielä hampahia, sanottiin eräässä maankolkassa kun kyselin sen syömisistä. Heh! Hampahia ei ole konnallakaan. Se nielee uhrin kokonaisena, ju-huu. ”Sinne meni”, sanoo konna nielaistuaan kovakuoriaisen, kärpäsen, sääsken, heinäsirkan, hämähäkin, tuhatjalkaisen, etanan, lieron… Liero vaatinee useamman nielaisun ennen kuin hännänpää liputtaa konnan suupielessä. Herkkua on siinä monenlaista! (Tekoälyn lähteet alla)

Muutama vuosi sitten Vuori-Kalajalla, siis Konnevedellä (nomen est omen!) kohtasin polulla konnaporukan, jossa alin limanahka oli toisen konnan tiukassa halausotteessa niin, että puristetulla silmät oli pullistua päästä. Halaaja piti pintansa, vaikka siihen oli takertunut parikin lisäkonnaa. Semmoinen oli konnakolonna, että kävelysauvalla piti yrittää erottaa ne toisistaan. Mutta minkä luonto on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako! Ei onnistunut nääs.

###

Toissa-aamuinen leipä ja lohisiivu. Slirps. Maha kurnii. Mutta miksi kuva on tässä? Ks. eteenpäin.

On aika siirtyä koiran kanssa ulos ja ryhtyä litkimään tyhjennysainetta huomista suolentähystystä varten (kolonoskopia). Että kyllä se tohtorikin vanhenee ja sairastaa. Toivon silti, ettei ikävyyksiä löydy (en usko).

Tässä yhteydessä markkinoin ja korostan Lukijalle, että osallistuu maassamme tehtäviin suolistosyöpäseulontoihin. Niihin napataan muistaakseni 56 ikävuodesta lähtien määrävuosivälein (2v?) uhreja kakkimaan kertakäyttölautaselle ja pyöräyttämään siitä pikkuruiseen kierretikkuun näytettä mukana olevaan purkkiin suljettavaksi. Ja ei kun kirjekuoreen ja postiin ja toivomaan, ettei ulosteessa ole verta. Koska jos on, niin bon vojaas vaan tähystykseen.

Meikäläinen on tietysti näytteensä antanut ja ne puhtaiksi todettu. Mutta alkoi huolettaa, kun oli tuo umpipussitulehduksen eli divertikuliitin taudinkuva. Joten tilasin yksityispuolelta tähystysajan (huom. omalla kustannuksella) päästäkseni hyväksi skopistiksi tietämäni entisen työkaverin tutkittavaksi. Hän jalkautui ulos julkiselta puolelta koettuaan huonoa kohtelua, kovaa työtahtia ja muita vaihtoehtoja matalampaa palkkatasoa. Siinä olisi medialle mietittävää, miksi julkispuolelta porukkaa häipyy. Jos multa kysytään, niin sanon ensimmäiseksi syyksi osaamattoman johtajuuden ja tappotahdin. Rahallakin on kaikille työssäkäyville toki merkitystä ammatista riippumatta, mutta väitän tohtoreilla rahan olevan vasta kolmas syy, onhan julkisen puolen etu kuitenkin (yleensä) varma eläkevirka toisin kuin privaatissa. Johtajuus on ajautunut pois lääkäreiden käsistä ja unohtunut se totuus, että alalla kuin alalla ei asiantuntijoita voi johtaa toisen koulutuksen saanut henkilö, ei vaikka tutkinto olisi ”vähän samoilta suunnilta”. Lääkärijohtajuus on kadonnut, väitän. Tilalle on tullut kaikenlaista prosessiasiantuntijaa ja terveydenhuoltoylisysteemikehitysjohto-organisaattorimaisteria. Ja taloushallinto-osastoa, poliittisesti valittua hallitusta ja muuta koalitiota sanomaan miten tehdään. Mutta kuka heistä pystyy sanomaan, kuinka tehdään hoidonrajauksia, kenelle annetaan äärimmäisen kallista lääkettä muutaman lisäkuukauden saamiseksi ennen varmaa kuolemaajne jne. Ei kukaan.

No syrjähdin. Ja rangaistuksena ei kun litkimään herkkujuomaa, loppu on legendaa.

Siis: Gesundheit – terveyttä teillekin toivoo Klara! (huutomerkin kanssa nälissään parahtaen, syömättömänä nyt oltava vuorokausi)

Tekoälyn lähteenä: luontoportti.com, Luonnontieteellinen keskusmuseo (LUOMUS) ja sen Lajitietokeskus (laji.fi), luontoon.fi ja leuhkii myös haarukoineensa herpetologista kirjallisuutta, mm. Pohjoismaiden sammakkoeläimiä käsitteleviä tutkimuksia ja kirjallisuutta 😉 Uskotaanko? Kertoo koonneensa tietonsa näistä. Myös mainitsee: sammakkolampi.fi, YLE Oppiminen.

Rauhoittava kuva 🙂 Itse otettu. Rauhoitun siis liemieni ääreen – hetkeksi. 😀

Rotkoissa kulkijaa tuli vanhuus vastaan

Hyvä Lukijani,

tähän on tultu, että ikääntyminen puskee tajuntaan. Joitakin järisyttäviä näkökohtia on pulpahtanut päähäni. Läpikäyn niitä tässä, jos Lukijalle sopii.

Läheisten kuolemantapauksiin en nyt mene, vaan kerron kaukaisempien tuttavuuksien käynnistämistä aatoksistani. Pakko kuitenkin läheisistä edesmenneistä mainita, että virka-asioiden byrokratia näyttää vain kiihtyvän, onhan soosia vatkattu vasta puoli vuotta. Eräs pankki pyytää nyt isän perukirjaa. Mistä neljänkymmenen vuoden takainen perukirja kaivetaan! Olen opetellut pistämään perälautaa pankkivirkailijoille. Ja sanon kuin potilaat: ”Jaa! Taas uusi pankkivirkailija puhelimen päässä! Aina joutuu samat asiat alusta alkaen…jne.”

Tutut pankin rouvat on korvattu asiakkaalla, joka tekee itse toimistotyönsä. Se ei aina onnistu edes tälläiseltä sairaskertomushelvetissä taistelleeltakaan. Kuinka ihmeessä iäkkäät, itsenäistä elämää tietokoneensa äärellä elävät selviävät näistä? Ja tästä pääsen varsinaiseen vanhuusasiaan.

###

Katsopa maan sieniä – eivät nekään tappele keskenään, vaan ripirinnan rauhassa könöttävät.

Vanhuushuomioita.

a. Iän myötä erilaiset ryhti- ja rankavääristymät muistuttavat itsestään. Tälläisen monenlaisilla liikeradoilla hosuvan ihmisen selkärangassa oleva pieni skolioosi antaa nykyisin signaalia. Sama juttu iskiashermon kanssa. Hermo on pakaran alueella puristuksissa. No, puristuneeltahan koko pakarasysteemi kyllä jo muutenkin näyttää kuten raato kaikkinensa, jos tarkkoja ollaan.

Saisiko fysioterapeutilta ohjeita ja miten sinne pääsee? Ei tietoa. Polvikin krenkkasee. Voisi valittaa kaiken kerralla. Nivelrikkoa sormissa, apu siihenkin. Haluan reumatologille, käsikirurgille, ferritiinimitaukseen, kilpparit myös ja pään magneetti ja niskatuki ja ja ja… geriatri nyt ainakin heti! Ja unilääkeresepti uusittava kahdeksi vuodeksi, onko selvä. (Lukija huomaa, että minun pitäisi jo jäädä kokonaan eläkkeelle.)

Oukki doukki: pitää olla kiitollinen siitä mitä on! Pää kuitenkin näyttää suht koht pyöreältä ja silimät kahen puolen päätä, nenä välissä. (Psykiatrille ja neurologille näköjään ajanvaraus myös.)

No, nyt nyrjähdin itselleni rakkaimpaan tyylilajiin eli solvaamaan ja soimaamaan ynnä sarkastiseen pakinaan. Palaan ruotuun ja vakavoitumaan kohdassa b.

b. Kerron asian tarinan muodossa.

Olipa Paula (nimi napattu kalenterin sattuma-aukeamalta), nuorena kilpaurheilija. Keski-iässäkin edelleen huipputason liikkuja, kykenevä koviin suorituksiin, josta oli ylpeä ja syystäkin. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että fyysiset suoriutumisensa olivat itsetunnon kivijalka. Fyysistä olomuotoaan ja reippauttaan ihailtiin. Oli aina valmis vaativaankin toimintaan, ilolla ja positiivisella aktiivisuudella. Semmoinen rautainen nainen kaikkinensa. Lisäksi erinomainen organisaattori, mainio esiintyjä, pidetty puheenjohtaja ja spiikkaaja. Valovoimainen ihminen kaikkinensa, tervaskanto-tyyppiä.

Sitten tapahtui jotakin. Vähenteli vastuitaan, katosi pikku hiljaa kulisseihin. Olemuksessa oli tapahtunut muutos. Ryhti muuttunut, myötäliikkeet hävinneet, liikkuminen muuttunut jähmeäksi ja kasvot ilmeettömiksi. Entinen reippaus, avuliaisuus ja iloisuus oli pois. Koko persoona jotenkin hiipunut.

Mitä tahdon tarinalla sanoa? Metsäpoluilla sain jonkun ajatuskirkastuman. Että olipa taustalla mikä sairaus vain, niin omien kykyjen häviäminen on kaikille raskasta, mutta erityisesti ihmiselle, joka on tottunut näkymään, osaamaan, pystymään ja olemaan esillä. Kaikki eivät halua tilannettaan avata, ehkä kellekään. Sen ymmärrän hyvin. Sielua kuitenkin riipaisee ajatus yksinäisestä, kaikkensa menettäneestä vanhenemisesta, jossa ainut ratkaisu on eristäytyä, pysytellä pois silmistä. Kerron toisen tapauksen.

Olipa Asta, arvostettu johtaja, asiantuntija. Vapaa-ajalla aktiivinen järjestöihminen, mukana myös politiikassa. Sitten sairastui vakavasti nopeasti etenevään sairauteen, josta ei kertonut kenellekään. Muutama kuukausi ennen kuolemaansa sulki puhelimen, ei halunnut enää tavata lähimpiäänkään. Ja kuoli. Ymmärrän menettelyn!

Mitä tahdon sanoa? Mietin, kuinka helpolta ja yksinkertaiselta vanheneminen ja kuoleminen äkikseltään tuntuu. Mutta kuinka se käytännössä menee?

Luulen, että kertoisin heti kaikille tai ainakin niille, jotka eivät ilahdu toisen vahingosta. Minulta uskallettaisi kysyä tilanteestani ja … noh. Kaikki menisi ylipäätään kuin Strömsössä. Hah, kuinka idealisoinkaan itseni! Ja päälle pirullinen nauru omahyväisyydelle. Lopputulemana se, etten yhtään tiedä, kuinka se menisi. En tietenkään. Eihän elämästä muutenkaan tiedä miten se menee.

###

Mikäs herraparatkoon keittiöfilosofi se minusta on tullut? Kannattaisi jättää filosofia ammattilaisille tai vaikka E.Saariselle. Lukijanikin jo huokailee: jessus mitä suollosta. Ja sanon sen itsekin. Mutta kaikkea tulee ajatelleeksi.

###

Vinkkaan lopuksi kirjaa naisoletetuille tai vaimoaan ymmärtämään haluaville miesoletetuille. Kirjan nimi on Aina äiti, aina tytär, kirjoittajina Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki. Vahvat suositukset, vaikken meinannut jaksaa Syyssonaatti-elokuvan täikamman tarkkaa läpikäyntiä. Kirjassa on myös tehtävä, jolla voi äitisuhdettaan tutkailla kysymysten perusteella. Kehoitin tyttäreni lukemaan kirjan. Hirtehishumoristisella tyylillään huiskautti kättään: ”Heti kun ruuhka hellittää!”

Kuuntelin kirjan mökillä. Pihalla minimaalisella pskatyökalulla autosta kattotelineitä irrotellessa kiroilin ja sain sitten hysteerisen naurukohtauksen kirjan tekstistä. Kirjassa kerrottiin empaattisesti, että vanha äiti voi rassata tyttären hermoja ja itsehillintä voi rakoilla.

Totta vieköön, allekirjoitan! Muistikuvassa riistän vastaan tappelevaa äitiä kotoaan viedäkseni hänet parin viikon huoltojaksolle vanhuslaitokseen. Tarttuu auton takaoven karmeihin, mutta käskyttämällä saan takapenkille turvavöihin, lapsilukko päälle ja menoksi. Äiti rätkättää koko matkan kuinka ilkeä olen, käsken kotoaan ja vien jonnekin, mikä vääryys! Pinna palaa liikennetilanteessa ja karjaisen etupenkiltä: ”Nyt turpa kiinni tai se turpoaa kiinni!” (Opittu Talonmieheltä, joka kasvatti sillä lapsiamme hellän arvostavasti.) Äiti jatkaa jäkättämistä ”Karjuukin vielä!”, mutta itsellä hetkellisesti helpotti. Semmoinen arvostava kohtaamistilanne siinä.

Näihin monipolvisiin puheisiin jätän Lukijani mietteisiinsä ja hyppään pirssiini. Sen suuntaan takaisin mökille, josta Talonmies lähettää ilahtuneena kuvan. Kuvassa on iilimato.

Sydämellinen kiitos Lukijalle, Klara

Kotimaista uutta kaalia – mikä herkku! Tein kaalilaatikkoa ja kuivasin sitä vaellusreissulle. Hyvää tuli.

Paistettu hanhi ja muita arkiruokia

Siivoilen kaappeja ja löydän vuosikymmeniä sitten talteen laittamiani ruokaohjeita. Ne on julkaistu erään lehden oheismateriaalina. Näköjään olen repäissyt ne kokonaisina liitteinä ja kerryttänyt niistä isohkon, mutta niin unohdetun pinkan.

Selailen materiaalia: reseptiaarteita? Jokunen merkkilipuke näyttäisi sivujen välistä tököttävän. Katsotaanpa…

Jahas. Materiaali vie meidät vieraisille suomalaisten, lähinnä yläluokkaan kuuluvien henkilöiden koteihin. Tutkailen tekstejä. Rivien välistä tuulahtaa menneen aikakauden ummehtunut eetos, menestystä ihaileva ilmapiiri. Elettiin aikaa, jolloin kookkaat olkatoppaukset, kultaisilla vaakunamerkeillä kirjotut neuleet, silkkihuivit ja englantilaista aatelistoa plagioiva out fit oli signaali statuksesta. Piilotettu, kuten yläluokkaiseen hienostuneisuuteen kuuluu, mutta selkeä silti.

Ja kylläpä statusta kokkaajiltamme löytyykin: palkintoja, nimekkyyttä, suurpääomaa, yritysmaailman katolla patsastelua, yhteiskunnallista vip-leveliä ja perityn omaisuuden tuomaa koketeerausta. Kas tuossapa on tiedemaailmassakin ansioitunut tyyppi hymyilee maireasti kameraan. Kertoo kotinsa keittiössä loihditun huippuatrioita, menestyneitä makukomboja ja arvovieraille on riistasta taiottu laadukkaita illallisia. Juttuun voisi tänä päivänä lisätä vaikkapa jälkikirjoituksena senkin, jotta bai-tö-vei, joko tuolloin oli kähveltänyt tutkimusrahoitusta vähän kuin puolivahingossa omiinkin kattiloihinsa?

Yhdessä köökissä huushollaa vanhempiensa kanssa pienokainen, jonka kerrotaan olevan lähes keittiömestari itsekin. Sepä toki selvää, kolisteleehan jokainen viisivuotias mamin ja papin keittiösaarekkeissa kuparikattiloita suvereenisti ja vieläpä ympäri maata. Vanhemmat kertovat omista paistoksistaan ja keitoksistaan, lapsi hymyilee. Mielessä käy, mitä lapselle nyt kuuluu. Liekö jo perheellinenkin ja kuparikattiloita lyövät nyt yhteen lapsenlapset silkohapset. Vai muuttiko vanhempiensa opiskelumaahan, jonka parhaasta kulmakafeesta edelleen saa erinomaista brie-juustolla kuorrutettua chocolade fondye con creme brutallique (ei löydy ruokakuvastoista, itse keksin, mutta voi kokeilla keittiössään ;D).

Dieetti on näköjään koostunut piparjuuresta, jäniksestä, kanasta, parmesaanista, endiiveistä, sinisimpukoista, portobellosta, Roquefortista, katajanmarjahirvestä, ostereista, kateenkorvasta, ravunpyrstöistä, broilerinmaksasta, anjoviksista ja villiriisistä. Ravitsevaa perusruokaa 😉 Sashimi on näköjään tuolloin luikerrellut kehiin (se on kamalaa) ja ollut paitsi uutta hottia myös merkki suosittelijansa matkailuista. Maailmaa on nähty – yläluokkaisuusvihje symboli sekin.

Sisältövaroitus ja oikeusturvatakuu: tämän tekstiä ei sisällä yksityiskohtia, joita voisi liittää mihinkään tiettyyn kohteeseen tai yhdistää luonnollisiin henkilöihin. Teksti on käytetty Bamix-tehosekoittimessa, jossa yksityiskohdat on sekoitettu. Niillä ei viitata paikkakuntaan, kartanoon, sukutilaan, ammattiasemaan tai muuhun tunnettuun positioon. Henkilökuvauksista on vatkattu mikstuura, sulatettu fondyy, keitetty kattila kuplien hilloke, söhelletty insalata mixta, puserrettu patee ja leivottu pikkuruiset quicheet.

Hei hall-loo! Nythän mua aivan alkoi jo harmittaa, että olen heittämässä näinkin arvokkaan henkilögallerian tuosta noin vain lehtikeräykseen. (Hiipii hakemaan dokumentit talteen Talonmiehen lehtikeräyslaatikosta. Seuraavassa elämässä kirjoitettavaksi tulevan pirullisen kirjan materiaaliako tässä? :D)

+++

Mistä tietää tulevansa vanhaksi?

Siitä, että:

satunnaisesti kadulla tapaamansa naisen kohdalla miettii, joko miehensä on kuollut. Ja koska tämä tieto puuttuu, ei tohdi asettaa mitään monikkomuotoista kysymystä, kuten: ”Oletteko tänä kesänä olleet paljon mökillä?” Toisaalta voisi kuulostaa tökeröltä kysyä samaa yksikössäkään. Jos mies elää, tulkinta on, että luulen heidän eronneen – ja tiedän kenties jotakin sellaista, jota vaimo ei tiedä! Jos taasen mies on kuollut, joutuu sureva leski (jolta ei näytä) parahtamaan: ”Mekö! Torstihan on kuollut! Vai luuletko, että olen jo ehtinyt nappaamaan uuden?!”

siitä, kun ikätoveri lainaa kirjoituksessaan Violeta Parran Gracias a la vida-kappaleen suomennettuja sanoja, nousee kyynel silmäkulmaan. Siitä syystä, että muistaa, kuinka paljon onnea mutta myös suuria kyyneliä on liittynyt nuoruudesta tähän päivään. (Niin kai elämän kuuluukin mennä?)

Ja miettii, onko kärsimyksen summa vakio? Kun toisten elämä alkaa huolehtivassa, siistissä, kunnollisessa ja tunnollisessa perusperheessä kaikin puolin moninaisia iloja sisältäen. Sitten alkaa varhaisaikuisuus, tulee rakkaussuhteita, suuria pettymyksiä, elämän aallokkoa, lapsia, avioeroja, huolia, uutta onnea, rakkautta, iloa, ja taas isoja murheita, surua… Ja sitä rataa elämä heittelehtii eteenpäin, välillä pläkätyyntä, sitten hyvää myötäistä, sitten sivuaallokkoa, joka vaihtuu vastaiseen. Kunnes taas aamusta aurinko kimmaltaa pläkätyynessä pinnassa.

Semmoista se on, elämä. Tasapainoilua vaihtelevissa säissä.

++++

Mutta bäk tu bisnes: lapsenlaps makaa sohvalla sanojensa mukaan ”e-urheilemassa”. Tahtoo sanoa: tuijottaa YouTubea. Koiran aamulenkki heitettiin juoksemalla kaikilla 2+2+4 jalalla. Lapsenlapsella oli juostessa Pokemon-peli nokan alla kännykässä, mutta urheilumiehenä selvisi kompuroimatta :D. Eilinen päivä meni pelikentällä mummokuskina. Saatiin leuhkasti palata kotimatkalle pronssipokaali kainalossa.

Talonmiehellä on lakisääteinen vapaa, pekkaspäivät tai vastaavat. Ne hän viettää vanhojen koulukavereiden kanssa saappaanheiton ja pussihyppelyn merkeissä 😀 Siinäpä pojat kaljuveikkoset ovat kilpasilla ikäryhmälleen sopivissa lajeissa. Vaikuttavat eilen menneen iltauutisten jälkeen maate. (Tämä kuuluisi myös yläpuolelle kohtaan ”Mistä tietää…jne”.)

+++++

Nyt kerätään lapsenlapsen ja koiran kanssa luumme ja suunnataan metsäpolulle raittiiseen syysilmaan talsimaan.

Oikein hyvää pyhäpäivää Lukijalle!

t. Klara