Rapisevia aivokuoria (cortex) ja nurkkapeltiä

Rannan takana on laaja suoalue, josta syksyisin nousee komea usva. Vasemmalla suota halkoo kapea virtavesi (ei näy kuvassa). Virtavettä pitkin pääsisi erämaajärvelle, elleivät talttahampaat olisi kaadelleet harvoja puita esteeksi. Kuvan otin sen jälkeen, kun jälleen totesin reitin mahdottomaksi edetä. Väyläkin niin kapea, että temppuilla saa paattia kääntääkseen.

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni äärellä. Auto on pakattu taas monenlaisilla varusteilla, eikä siinä vielä kaikki: keskellä pirssiä on viisimetrisiä katon nurkkapeltejä. Vien ne mökille, kun jJälkeläinen haluaa kyyhkynpyyntinsä sivutyönä korjata mökin kattoa. Minä puolestani puhdistan katolla seisten vesikourut ja teippaan ristikon piipunhatun ja piipun välille, jottei mustalintu tai telkkä taas yritä löytää lapsilleen hormista kotia.

Riehuin juuri kotona ympäri kämppää keräilemässä tavaroita ja tein vähän etätöitäkin. Ostelin netistä junalippuja ja lohdutin miniää, jonka sielua riipoo ainokaisensa, siis lapsenlapsemme, päiväkodin aloituskuviot. Hain pienokaisen sieltä eilen vanhempiensa töiden venyessä. Oli puhellut mumman tulevan hakemaan – niillä harvoilla sanoilla, mitkä osaa. Enimmäkseen hän viittelöi 😀 Mutta automerkit tunnistaa käsittämättömällä tavalla. Tutkailee lelukopan pikkuautojen peräpeltiä ja toteaa ”voo-vo”, ”jo-joo-ta”, ”auu-li”. Uskomaton on ihmislapsen kehitysnopeus – kuin myös sen hitonmoinen romahtaminen, heh 😉 Mutta automerkkiasioista olin niin kieseissäni, että viestitin kaverimummulle videon kera kuinka laps vastailee, mikä auto on paapalla, mikä ukilla, entä tädillä… Sain bumerangina ao. viestin kaverimummulta vastaukseksi:

Miten mulla jotenkin viilikset himmeni. Kell´onni on, se onnen kätkeköön, kell´aarre on, se aarteen peittäköön – eikös niin laulussa sanota?

###

No, jotenkin alkaa ikääntyminen näkyä kaveripiirissäni. Siitä kertovat omituiset, oudosti hauskat sutkautukset ja äkkiriemukkaat sanankäänteet. Paitsi, että ne jäävät jotenkin ilmaan roikkumaan ja niistä jää muistoinen tuulahdus hoivakotikäynneistä anopin ja äireen luona. Että hei vaan sun heiluvilles ja sun huivilles heippati hei! tai kuten edesmennyt, aina niin riehakas, hirtehinen isoäitini dementian höyryistään kiljahteli: ”Hellurei on pil_u ruotsiks!” ja nauroi ittensä kipeäksi. 😀

Tähän liittyen isken aiheeseen, joka on järkyttänyt, itkettänytkin. Tavattiin nimittäin pitkäaikainen sydänystäväni yllättäen. Kaikkine kiireineen – on ollut tulipalokiireinen koko pitkän ystävyytemme ajan – ei ole muutamaan vuoteen nähty. Havaitessani hänet katseeni lasittui järkytyksestä. Pieni, linnunluinen, hauras ja pysähtyneesti hymyävä vanhus köpötti eteeni. Ilme kuin olisi törmännyt rakkaaseen sisareensa, muttei ollut varma olenko sisar, äiti, mummu vai kenties käly. Sitten seurasi Attendolta tuttua hei sun heiluvilles-hilpeyttä, enkä tiennyt esittäytyäkö vai antaako työstöaikaa. Loppuviimetteeksi en vieläkään ihan varmaksi tiedä, tunsiko minua enää.

Mutta ammatin ja sukulaistenkin kautta tiedän, kuinka pitkään muistisairas kykenee esittämään skarppia niin, että perhekin lentää lankaan. Vaikkapa lääkärin vastaanotolla, jossa vanhustaan saattamassa oleva tytär hämmästyy, kun nopea kysymykseni nykypresidentin nimestä saa äidin vastaamaan ”Kekkonen”. Tytär parahtaa järkyttyneenä, että hei äiti kuinka sä nyt noin, eihän Kekkonen ole ollut vuoskymmeniin meidän presidentti, kyllähän sä sen tiedät! Ja äiti hymyää hämmentyneenä: ”… niin Kekkonen, Matti Kekkonen…heh no vitsi vitsi”. Me mummun kanssa tiedetään se, mikä tyttärelle orastavasti siinä alkaa vasta valjeta.

Palatakseni ystävääni, niin jälkeläiseni sanoi joku vuosi taapäin, että ”Tapasin K:n. Kyseli kuulumisiani… mutten oikein ollut varma, tiesikö kuka olen.”

Nyt harmittelen, etten väkisin ole murtautunut nk. kiireittensä keskelle. Ja juuri kuuntelun alla olevan kirjan lauseenpätkä iskee tikarina sydämeen. Kirjassa pikkuveli muistelee isoveljeään ja sanoo (pätkä virkkeestä tässä): ”siks se sattukin niin paljon ku se sairastu, ku se oli aina ollu niin vahva”. (Oliver Lovrenski: Silloin ennen.)

No niin, no niin. Elämä jatkuu ja mökille nyt minut vievä asfalttitie on kuuma. Että eipä vaivuta synkkyyteen. Asfalttia, asfalttia. Kunnes tulee soratietä kuoppineen ja mutkineen, sitten pienempi ja kapeampi kärrypolku, koski ja sen yli silta, juurakkoinen harjun yli luikerteleva polkunen. Sen päähän vien peltiset tuomiseni. Köpöttelen Talonmiehen lämmittämän saunan lauteille ja tötterehdin järviveteen. Ehkä hortoilen jonakin lähipäivänä rinkan kanssa sakean metsän uumeniin, kuka tietää (Ilmatieteen laitos tietää).

Oo revuaar vaan ja oikein virkeää aivoverenkiertoa toivoo,

Klara

Ps. Ristisanatehtävillä voi estää dementoitumista, uskokaa huviksenne 🙂 Ja tekoäly hoitaa loput. Lainaan tänään käytyä keskustelua, kun en muistanut mikä oli sen Mikkosen etunimi, joka oli räväkkä tv-toimittaja aikanaan. Tekoäly yritti ensin neuvotella nimeksi Seppoa ja Tarmoa, Jukkaa ja tarjosi jopa Pertti ”Veltto” Mikkosta (hah!). Tuomitsin tylysti: ei käy. Joten yritti olla hauska: ”Selvä, otetaanpa askel taakse ja mietitään rauhassa. Puhut tv-toimittajasta, joka oli naimisissa Nina Mikkosen kanssa, asui Mäntsälässä ja oli kahden pojan isä. Se on Tony Halme – ei! 😄 Ei tietenkään. Oikea henkilö on Timo Mikkonen. Timo Mikkonen oli pitkän linjan tv-toimittaja ja juontaja, kuoli vuonna 2017.” Korjasin sille, että hän oli Timo T.A. Mikkonen. Näyttääpä se koneaivokin ruostuvan, kun siltä äkkiä kysyy. Tilannetta hallitseva tekoälytytär lienee vielä kaapelinpätkinä kiinalaisella lattialla.

Kajakki rannassa, mummo katolla ja Huutosen Matin ennustukset

Hyvä Lukijani,

odottelen sääennustuksen toteutumista. Matti Huutonen on yksi ehdottomista meteorologisuosikeistani. (miettii) Nykyään kyllä kautta linjan on meteorologikunta kelpo porukkaa. Kuka muistaa Kauko Saarentauksen viittelöimässä piipulla sääkarttaa! Mikä meteli syntyisikään, jos Anne Borgström ilmestyisi tv-ruutuun piippu ojossa.

###

Tulisipa ukkonen ja kunnon vesisade. Jos Huutosen Matti säikkyy kansan reaktioita sadekuuroennusteisiin, niin täällä sadekuurojen odottelija. Selitän tarkemmin.

On sillä viisiin, että olen ulkoilmatouhuilija, joka ei pysy aloillaan kuin vesisateella. Tällä hetkellä kirjoitan ulkona ja pälyilen polkupyörää oikealla silmällä, kompostiastiaa vasemmalla. Komposti odottaa tyhjentäjää.

Olen jo käsitellyt terassiöljyllä osan kuistista, raahannut A-tikkaat varastosta ja kiivennyt rappaamaan kattorakenteista sammaleet. Kantanut saunavedet ja puut, pilkkonut syttypuita. Rientänyt rantaan kajakkia puleeraamaan, kuskannut vettä kaivolta, kerännyt puoliraakaa mustikkaa ja ja ja.

Välillä polskahdin järveen. Tarkoittaa kohdallani sekä uimista että kellumista mökkirannan tuntumassa kuin isossa ammeessa. Synnyin järven rantamaisemaan, elin lapsuuskesät mummoloissa ja enoloissa vesien äärellä ja kasvatin piiloevät. Ehkä päähänkin jäi aikanaan lapsveden loiskintaa, mene ja tiedä, mutta luonnonvedet on syvällä sielussa. Olen kuin lintukoira, joka syöksyy veteen heti sen nähdessään (poislukien kloorivesi). Luiriessa ja auringon paistaessa aattelin, että tämä on arvokkaampaa kuin mikään ulkomaanreissu. Talonmies ei tykkää kastella päätään (tirsk), vesi on nou-nou. Väitin, ettei kakarana ole riittävästi viety uimaan. Väitti, että oli. Mutta me evälliset lapsivesipäät ei tuota uskota. Voi tosin olla niinkin, ettei meikäläisen perään niin tarkkaan katsottu, nk. vapaan lapsuuden kasvatti. Sopii luonteelleni, ehkä vanhempani näkivät sen.

Tämä tyyppi matkusti eilen jäniksenä kajakin kansipaikalla. Ilman lippua. Nakkasin ulos aluksen rantautuessa, jolloin joutui kahakkaan kahden vesimittarin kanssa.
(Kuvassa lekottelee vielä aurinkokannella muovisen tavarataskun päällä.)

###

Tässä on eletty jänniäkin päiviä lapsenlapsen ulosauttoa odotellessa. Ihan Strömsön förlossningsavdelningenin hommia ei ollut. Semmoinen verilöylyn tyyppinen kähäkkä, lapsparka sai rytäkässä takkiinsa ja joutui teholle, mutta on tänään päässyt tarkkailupuolelle ja voi hyvin, elämälle kiitos! Kuva on tullut päivittäin. Tänään oli niin suloiset makkaralahkeet liian pitkissä potkuhousuissa <3. Normaalipainoisena ja fyysisesti hyvärakenteisena syntyi, hyvät eväät elämää aloittelemaan rytäkästä huolimatta.

Samaan aikaan toisaalla: Talonmies piipahtaa hoivaosastolla viemässä anopilleen karamelliä. Laittaa videonpätkän, jossa äiti mutustaa karkkia tyytyväisenä. Lapsiaan ei muista, mutta autettuna muisti etunimeni. Sen sijaan nappasi minulle heittämällä uuden sukunimen sota-arkistosta. Oli siitä niin varma, että risti sillä Talonmiehenkin. Nimi on isoäitini toisen aviomiehen sukunimi. Ensimmäinen puoliso, äidinisä siis, kuoli talvisodassa ja sotaleski avioitui uudelleen. Liitto jäi kuitenkin lyhyeksi, kun kakkosaviomiehen kanssa samassa porukassa ollut lotta oli napsahtanut köökihommissa (rykäisy) raskaaksi ja synnyttänyt miehelle lapsen. Lapsen kasvaessa lotta kirjoitti kirjeen, jossa toivoi miehen tulevan lapselleen isäksi. Tähän oli isoäiti sanonut, että mene vain, siellä sua tarvitaan enemmän. Näin hän minulle kertoi. Ja siihen on uskottava paremman tiedon puutteessa. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka miehen kävi. Minullahan on jo sukunimensäkin. 🙂 Ja yksi ikivanha isoäidin keittokirja, jossa omistajana on isoäiti, tuolloisella sukunimellään.

Ei näy sadetta vieläkään, Matti Matti minkä teit. Nyt on mentävä ennen saunanlämmitystä joko pyöräilemään tai kompostille. Jätän Lukijani arvioitavaksi kumpiko toteutuu.

Teidän Klara

Paistinpottuja, suolaa ja punasipulia. Lisäksi purkki sardiineja tomaattikastikkeessa. Taisi olla toissapäivän menyy alakarte-listaltani 😉

Torakoita, vaeltelevia sotaorpoja ja äidiltä varastettuja korkokenkiä

Hyvä lukijani. Olen ollut kiireinen, lentänyt kauas naapurimaahamme Ruotsiin, sortteerannut wanharouvalle soveltuvia köyhäintaloja, säälitellyt yksinäistä lähimmäistä ja kuunnellut äänikirjana Ian McEwansin Torakkaa. (Tein juuri asiasta pitemmän tekstin, mutta jokin salaliitto taustalla täytyy olla, koskapa sivusto tarjosi ainoaksi vaihtoehdoksi tekstin viemistä roskakoriin.)

Torakka on mielenkiintoinen! Kas, kävi niin, että ollessani tiistai-iltana lenkillä, ryhdyin kuuntelemaan tuota Torakkaa. Se osoittautui enemmän kuin ajankohtaiseksi! Torakka nimittäin herää ullakkohuoneesta ja havaitsee muuttuneensa ihmiseksi. Eikä keneksi tahansa, vaan pääministeriksi. Hän ajautuu siitä sitten hallituksen kokoukseen, jossa eletään kriisitunnelmissa: pääministeri on saanut epäluottamuslauseen. 😀 Apuun tulee naispuolinen liikenneministeri (!). Kysymys: kirjoitetaanko Suomen poliittista historiaa etukäteen Englannissa? Kyllä olisi sitten helppo uskoa, että joku juoni tässä takana kyllä on.

Vanhustenhuolto on taas tullut perin tutuksi. Epäilenkin, että olen siinä ”Hankalat Omaiset”- joukossa, joiden soittoa sekä pelätään että toisinaan hieman porukalla huvittuneena odotellaankin:

”Noh, se soitti taas (hekottelua, silmien pyörittelyä)… No, mitä sillä nyt tällä kertaa oli asiaa?” (kahvihuoneporukka räjähtää nauramaan)

Ei haittaa yhtään. Olkoon miten on, niin taistelen silti eteenpäin, jotta entinen pikku-Lotta saataisi edes joltisestikin turvaan. Sillä hän kulkee kädet tiukasti rollaattorin sarvissa kiinni ja hortoilee kaduilla tavatakseen edes jonkun, joka vaihtaisi kanssaan pari sanaa. Ja kävi sitten niinkin, että meni hissiin ulkomaalaistaustaisen nuorenmiehen kanssa ja menetti rahansa ja pankkikorttinsa. Valvontakameraanhan tuo kaikki tallentui, mutta poika oli jo tiessään. Nyt on mitta täynnä ja mummo saatava kauemmaksi kaupunginvaloista. Edessä on kova ruljanssi, kun mummokin on niin pirullisen äkäinen ja vastahankainen kaikkeen. Kovan on elämän elänyt sotaorpona ja huolehtinut pikkusiskostaan kun nuori leskiäiti on liehunut kylillä hakemassa rakkautta suuren surunsa lohdutukseksi. Ymmärränhän minä – ja otan vastaan osan sotatraumoista, jotka muokkasivat mummon luonnetta. Eikä voi sanoa, että vanhuus ja dementia olisi luonteen säröjä yhtään pehmentänyt, päinvastoin. Näitä sodan traumatisoimia tyttölapsia ei veteraanitunnuksin muisteta, eikä kyörätä valtion maksamiin kuntoutuksiin. Sanon tämän sarkastisesti hymyillen näin itsenäisyyspäivän aattona.

Kysymys: voisiko näitä vanhoja, sotalapsuuden kärsineitä naisia muistaa edes kunnon vanhushuollolla! (Vanhusten tilanne on tässä maassa häpeällisellä tasolla, sanon omasta kokemuksesta.)

@@@

Vaan olipa meillä poliittista kohinaa pienessä Suomessamme! Kuunneltuani pyörälenkeillä radiota ja seurattuani sivukorvalla Talonmiehen huudattamaa televisiota ei voi sanoa muuta kuin, että hoh hoijaa. Ensin valitaan tajuttomuudesta juuri herännyt selkeästi vielä sairauslomalainen pääministeriksi, hän lupailee kaiken maailman vappusatasia ja tuhansia lääkäreitä terveyskeskuksiin ja sekoilee puheissaan niin, että tulee ulosheitetyksi. Areenalle astuu torniolainen pikkutyttö, joka on varastanut äitinsä korkokengät ja ostanut henkkamaukalta kahisevan hameen joiden turvin hän rompostelee hömpsyisessä tukassaan televisiotenttiin debatoimaan jääpuikkokatseisen vastinparineitosensa kanssa. En sano, että möhömahainen ukonmölli olisi sen vakuuttavampi poliittinen eläin, kunhan vaan soitan suutani. Sanalla sanoen: ihan sekavaa settiä. Missä käsissä tämä maa oikein makaakaan, kun presidentin pikkurouvakin säälittelee eläimiä, jotka niin toivoisivat saada elää-äää-äää! (Niinku kalat ja äyriäiset ja kaikki joilla on silmät… ja Lennu-koira.)

Näihin tunnelmiin näin itsenäisyyspäivän aattona,

teidän Klara

Oi maamme Suomi, synnyinmaa! Rakas! Kotimaa!

Pimeyden voimia ja vanhuksia

Jonkun portinpielestä varastettu näkymä kotipaikkakunnalla käydessä.

Pimeys tulee yhä aikaisemmin, eivätkä ulkokuistin kynttiläröykkiöt sille enää pärjää kuin alkuillan erissä. Joulun valoja tässä jo pikkuhiljaa kaipailee itse kukin.

…Ja kaikki valittavat pimeyttä, talven perin hidasta takinkääntöä kohti keväthankien loistetta. Meikäläinen koittaa piipittää kuin hiirulainen sitä iloista sanomaa, että kevät vielä tulee, aurinko vielä paistaa, vettäkin sataa ja jollakin hiirellä on taas häät. Tulee juhannusta ja ritvakoivua, tulee itikoita ja paarmoja, veneretkiä ja ongensiimojen viuhunaa. Mutteivät ne vaikertajat mitään usko! Jatkavat vaan valittamistaan.

Ei tämä valittamalla parane! Sillä armahtavan kevätvalon ja kesän lämpimien päivien jälkeen tulee taas pimeys, ei siitä mihinkään pääse. Joten mitäs tehdään? No, vedetään päälle talvikamppeet, laitetaan lamput otsaan, heijastimet heilumaan ja marssitaan lenkille. Leivotaan pullia, kääretorttuja, piparkakkuja ja piirakkaa. Jynssätään ikkunoita sisäpuolelta, askarrellaan joulukortteja, kudotaan sukkaa ja uppoudutaan hyvää kirjaan nojatuolin uumenissa. Ja lopetetaan ruikuttaminen! Sillä tänne sitä ollaan synnytty ja täällä sitä elellään olosuhteissa, jotka meille annettiin – rauhassa kuitenkin. Raukat vain menköhön merten taa!

Kokeilin vähän kuvasäätöjä, että miten onnistuvat ja miltä näyttävät lopputuloksessa. Että jos on jotakin sotkua, niin pistää vaan kommenttia kehiin.

@@@

Talonmiesraukan piti perua aurinkoreissunsa, kun tuli vähän tautia. Oli jo kaikki nyssäkät pakattuna ja lähtöpäivä käsillä, niin ei kuin peru koko homma ja hakeudu Oikeaan Lääkäriin hakemaan todistusta matkan perumisesta ja siinä sivussa diagnoosia ja hoitoa. Olen sen matkan varrella oppinut, että tuttuja ja omaisia ei parane ryhtyä hoitelemaan. Siitä ei tule kuin huonoja tuloksia.

Huonoista tuloksista on esimerkkinä Vanha Emäntä, jota nyt koitetaan sisarusparven kanssa kyörätä eteenpäin päivä kerrallaan. Iltasella oltiin eilen velimiehen kanssa kämppää siivoamassa, kun mummo on vuorohoitojaksolla, jonka kunta ystävällisesti on saanut lopulta järjestetyksi. Kaikki siirtymäajat kun on venytetty maksimiinsa, mikä koskee niin kotisairaanhoidon panosta kuin vuorohoitojaksojen järjestymistä. Olen ollut vannoutunut vanhustyön puolestapuhuja ja rauhoittelija, vaan enpä totisesti ole enää. Koko homma on niin ruokottoman huonolla tolalla, että eläinsuojelukin pelaa paremmin. Mutta tämän olen tainnut täällä jo sanoakin. Kuntaan pitää kuulemma mennä huutamaan naama punaisena ja lyömään nyrkkiä pöytään ennen kuin alkaa tapahtua jotakin. Mutta en osaa sellaista, kun näen sitä omassa työssäni kuinka typerää ja itsekunnioitusta romuttavaa sellainen käytös on. – Lopputulos onkin sitten tässä ja kaatuu mummon niskoille. Sillä sitä saa mitä ei nyrkki pöydässä ole tilannut.

Mummon kämppä oli ihan karmeassa siivossa. Ei anna kenenkään siellä siivota, eikä auttaa. Ei myöskään siivoojan. Lopputulos on sitten sen näköinen. Velimies kantoi kaksi muovikassillista homehtuneita, kunnan toimittamia ruoka-annoksia roskiin. Ei anna kenenkään mennä jääkaapilleen, muista kaapeista nyt puhumattakaan. Silmille tulee. Eikä vanhaa ihmistä viitsi ruveta tyrkkimään.

@@@

Kas, näinpä pääsin kaamoksen valittelusta omakohtaisiin ilonaiheisiin heittämällä 😀 Heitän nyt itseni ulos pimeyteen, jotta kaksi aivosoluani saa kirkastavaa, hapekasta marraskuun ilmaa. Toivotan lukijalleni, mikäli ruudun toisessa päässä vielä tonttuna kurkkii, mitä parhainta tulevaa viikkoa ja joulukatujen avajaisaikoja.

Klara von den Wanhushuoltaja

Proseccoa, kesäkelejä ja rusikoituja nilkkoja

Joko se kesä nyt hiipii nurkan takaa?

Uskaltaako tässä edes hengittää, ettei katoa tiehensä ja puhalla Jäämereltä uusia lumisateita. Tuli tässä yhteydessä mieleen kesä vuosikymmenet taapäin, kun odotin esikoistamme. Asuttiin pohjois-Suomessa ja juhannuksena satoi lunta. Tässä mielessä ilmaston lämpenemistä voi tervehtiä tyytyväisenä, vaikka se muutoin on tietysti huonompi juttu koko Tellukselle.

@@@

Mulla oli täällä omassa kotitorpassa nyt yövieras, vanha hyvä työkaveri pääkaupungin lähistön sairaalasta. Hällä on tännepäin joku työsessio ja tuli tähän välillä yöpymään. Kun terassille paistoi aurinko niin makeasti ja jääkaapissa oli pari pulloa Proseccoa, niin pitihän mennä istumaan aurinkoon, tapastelemaan ja kittaamaan Italian turmiota. Sen sitten tunsi aamulla olossaan. Ihme juttu, ettei dagen efter-vaivaan ole lääketiede vieläkään keksinyt mitään järkevää ratkaisua. Kyllä ihmisen pitäisi saada kerran viikossa vetää lärvit ja ottaa sitten joku troppi välttääkseen seuraavan päivän vaivautuneen olotilan.

Höps, lukija älköön uskoko puheitani, pelkkää tsoukkiahan tuo oli. Näen ihan riittävästi alkoholivaurioisia työssäni. Mutta jokainen nokkela lukija kyllä ymmärtää, mikä silloin puristaa, kun ryhtyy vakavasta asiasta pelleilemään. Oma syyllisyyshän se. Sitä ikään kuin yrittää filunkia: keventelenpä tässä vähän asiaa, niin itseänikin helpottaa. Totta puhuen ryhdyin laskemaan omia alkoholiannoksiani viime viikkoina. Se on siinä ja siinä jääkö alle naiselle asetetun suurkulutuksen rajan, joka muistini mukaan on 12 alkoholiannosta per viikko. Yksi annos on lasi viiniä tai pullo olutta noin heittämällä arvioiden.

@@@

Tuo mustassa aukossa näkyvä harmaa väpästys oli joku navakassa tuulessa heilunut puusta peräisin oleva lerpake.

Mummo kun niitylle vei kanasensa eli läksi rollaattorin kanssa ostamaan Marianne-pussia, niin kompastuikin katukiveykseen ja mursi kunnolla nilkkansa. Eipä tullut yllätyksenä, että jotain tapahtuu. Oikeastaan vain odotin koska tapahtuu ja mitä. Olisin voinut sijoittaa panoksen lonkkamurtumankin suuntaan.

Kyseessä siis vanha äitini, joka makaa nyt paikallisen hospitaalin osastolla leikattuna ja yöaikaan sekoilevana. Oli toissa yönä järjestänyt kunnon hulabaloon niin, että oli pitänyt tuikata lääkettä lihakseen, jotta pysyi kuosissaan. Kotiin oli ollut nilkkoineen päivineen lähdössä ja huitonut hoitajia, jotka olivat yrittäneet häntä pitää aisoissa. Tuttua juttua meikäläiselle työn puolesta.

Seuraavana aamuna oli kertonut yön menneen hyvin ja kaikkinensa ollut asiallinen. Minulta tosin kysyi vaivihkaa, jotta missä sitä ollaan ja hämmästyi suunnattomasti kuullessaan, että on paikallisessa sairaalassa, siinä samassa jossa työskentelen. Enpä viitsi sanoa kuka mummosta nyt huolehtii ja käy katsomassa. Mutta jos joku vihjaisisi, että sisarukseni voisivat myös vallan hyvin osallistua tilanteeseen, niin saattaisin sanoa, että ajatuksessa voi olla perääkin. First things first, näin ehkä ajattelevat omine päiväohjelmineen. Eipä auta kuin sietää. Ja voihan aina ajatella, että tämä olisi tilanne, jos olisin ainut jälkeläisensä. Kyllä lääkäri ammattinsa takia joutaa äidistä huolehtimaan, alan ihminenkin kun on. Ja vinot hymyt päälle. (Pakko ajatella näin, ettei karsi niiden kurkkuun.)

Onni onnettomuudessa on erinomainen hoito ja äidin hoidosta vastaavat tutut ortopedit. Kuka helvettiläinen kehtaa Suomen sairaalahoitoa moittia!? Vaikkei aina menisi kuin Strömsössä, niin onhan tämä nyt kuitenkin aika hieno systeemi. Herrat ja narrit saa saman hoidon, joka suurimmalta osalta katetaan valtion verovaroista. Kyllä tälle voi hattua nostaa näin potilaan omaisena ja itsekin potilaana oltuaan.

@@@

Kolopallovermeetkin on tullut kaivettua esiin. Vaikka mielessä nyt pyörii enemmän tuo retkeilypuoli, niin koitan tänä vuonna panostaa pelaamiseen. Siinä saa liikuntaa puistomaisissa olosuhteissa 🙂 ja hermo lepää (kellä lepää, minulla kyllä). Kentällä tuli vastaan työtoverikin. On aloittelemassa, HCP eli tasoitus on 54 eli korkein mahdollinen, mutta siitä se lähtee. Häpeillen kysyi, kehtaisinko minä hänen kanssaan pelata joskus kierroksen. Totta Mooses kehtaan!

Toivotan lukijalleni mitä parhainta pyhäpäivää,

Klara

Ps. Muutin sivun asetuksia siten, että kommentteja pitäisi nyt voida laittaa ilman oman email-osoitteen tai omien tietojen antamista. Kommentoi kirjoitukseni alalaidassa olevan ”Comments”-osion kautta innostuksen mukaan.