Pimeyden voimia ja vanhuksia

Jonkun portinpielestä varastettu näkymä kotipaikkakunnalla käydessä.

Pimeys tulee yhä aikaisemmin, eivätkä ulkokuistin kynttiläröykkiöt sille enää pärjää kuin alkuillan erissä. Joulun valoja tässä jo pikkuhiljaa kaipailee itse kukin.

…Ja kaikki valittavat pimeyttä, talven perin hidasta takinkääntöä kohti keväthankien loistetta. Meikäläinen koittaa piipittää kuin hiirulainen sitä iloista sanomaa, että kevät vielä tulee, aurinko vielä paistaa, vettäkin sataa ja jollakin hiirellä on taas häät. Tulee juhannusta ja ritvakoivua, tulee itikoita ja paarmoja, veneretkiä ja ongensiimojen viuhunaa. Mutteivät ne vaikertajat mitään usko! Jatkavat vaan valittamistaan.

Ei tämä valittamalla parane! Sillä armahtavan kevätvalon ja kesän lämpimien päivien jälkeen tulee taas pimeys, ei siitä mihinkään pääse. Joten mitäs tehdään? No, vedetään päälle talvikamppeet, laitetaan lamput otsaan, heijastimet heilumaan ja marssitaan lenkille. Leivotaan pullia, kääretorttuja, piparkakkuja ja piirakkaa. Jynssätään ikkunoita sisäpuolelta, askarrellaan joulukortteja, kudotaan sukkaa ja uppoudutaan hyvää kirjaan nojatuolin uumenissa. Ja lopetetaan ruikuttaminen! Sillä tänne sitä ollaan synnytty ja täällä sitä elellään olosuhteissa, jotka meille annettiin – rauhassa kuitenkin. Raukat vain menköhön merten taa!

Kokeilin vähän kuvasäätöjä, että miten onnistuvat ja miltä näyttävät lopputuloksessa. Että jos on jotakin sotkua, niin pistää vaan kommenttia kehiin.

@@@

Talonmiesraukan piti perua aurinkoreissunsa, kun tuli vähän tautia. Oli jo kaikki nyssäkät pakattuna ja lähtöpäivä käsillä, niin ei kuin peru koko homma ja hakeudu Oikeaan Lääkäriin hakemaan todistusta matkan perumisesta ja siinä sivussa diagnoosia ja hoitoa. Olen sen matkan varrella oppinut, että tuttuja ja omaisia ei parane ryhtyä hoitelemaan. Siitä ei tule kuin huonoja tuloksia.

Huonoista tuloksista on esimerkkinä Vanha Emäntä, jota nyt koitetaan sisarusparven kanssa kyörätä eteenpäin päivä kerrallaan. Iltasella oltiin eilen velimiehen kanssa kämppää siivoamassa, kun mummo on vuorohoitojaksolla, jonka kunta ystävällisesti on saanut lopulta järjestetyksi. Kaikki siirtymäajat kun on venytetty maksimiinsa, mikä koskee niin kotisairaanhoidon panosta kuin vuorohoitojaksojen järjestymistä. Olen ollut vannoutunut vanhustyön puolestapuhuja ja rauhoittelija, vaan enpä totisesti ole enää. Koko homma on niin ruokottoman huonolla tolalla, että eläinsuojelukin pelaa paremmin. Mutta tämän olen tainnut täällä jo sanoakin. Kuntaan pitää kuulemma mennä huutamaan naama punaisena ja lyömään nyrkkiä pöytään ennen kuin alkaa tapahtua jotakin. Mutta en osaa sellaista, kun näen sitä omassa työssäni kuinka typerää ja itsekunnioitusta romuttavaa sellainen käytös on. – Lopputulos onkin sitten tässä ja kaatuu mummon niskoille. Sillä sitä saa mitä ei nyrkki pöydässä ole tilannut.

Mummon kämppä oli ihan karmeassa siivossa. Ei anna kenenkään siellä siivota, eikä auttaa. Ei myöskään siivoojan. Lopputulos on sitten sen näköinen. Velimies kantoi kaksi muovikassillista homehtuneita, kunnan toimittamia ruoka-annoksia roskiin. Ei anna kenenkään mennä jääkaapilleen, muista kaapeista nyt puhumattakaan. Silmille tulee. Eikä vanhaa ihmistä viitsi ruveta tyrkkimään.

@@@

Kas, näinpä pääsin kaamoksen valittelusta omakohtaisiin ilonaiheisiin heittämällä 😀 Heitän nyt itseni ulos pimeyteen, jotta kaksi aivosoluani saa kirkastavaa, hapekasta marraskuun ilmaa. Toivotan lukijalleni, mikäli ruudun toisessa päässä vielä tonttuna kurkkii, mitä parhainta tulevaa viikkoa ja joulukatujen avajaisaikoja.

Klara von den Wanhushuoltaja

Suuria kurpitsoja ja häpeällistä vanhustenhuoltoa

Nyt se suuri, kiviä täynnä oleva kurpitsa on sahattu irti mahastani ja olen vapaaaaaa!

Enää ei sappi kiehu, eikä kivisade ammu tulpaksi tiehyisiin. Kiitos kirurgin! Ja täytyy sanoa, että vaikka olen sairaalan työntekijä ja siis vähän omakin firma 😀 kyseessä ja kirurgi pitkältä ajalta tuttu, niin katselin hommaa nyt ulkopuolisen silmin havaitakseni kuinka tehokas ja fiksu suomalainen sairaala on! Mietiskelin leikkaussaliin lähtöä odotellessani oltaisiko me valmiita tästä luopumaan, kun päättäjät jauhavat: kallista! Lähdettäisikö riisumaan systeemiä? Mistä päästä aloitettaisi?

Sairaanhoitopiirien hallitusten ja valtuustojen tulisi jalkautua paikan päälle sanomaan ihan konkreettisesti mistä vähennetään. Kun palkkauskulungit on suurin menoerä terveydenhuollossa, niin sairaanhoitopiirin hallituksen pitäisi osoittaa toiminnot, jotka lopetetaan: tuo korvaosasto loppuu tähän, tuo röntgentutkimus suljetaan, näitä mummoja ei enää leikata ja nämä sydänvikaisten potilaspaikat suljetaan. Menkööt omilla rahoillaan jonnekin muualle hoitoon, vaikkapa Viroon. – Mutta entäs sitten, jos ja kun hallituksen jäsen tai omaisensa sairastuu? Mitenkäs sitten tehdään, kun sappileikkaustoiminta tapahtuu omin kustannuksin Virossa? Entäpä seuraavat käytännön päätökset: kenen keskosen annetaan kuolla liian pienenä rääpäleenä? Mitkä kehitysvammaiset surmataan kohtuun kulunkeja aiheuttamasta? Nämä ei ole helppoja juttua nykymaailmassa(kaan). Puusta katsoen saattavat kyllä siltä näyttää, että ”meillä ei ole varaa tämmöiseen.”

Pyörä – yhteiskunnan varoja kuluttamaton henkilökohtainen terapeuttini

Vanhustenhuollosta olikin puhetta. Toivottavasti lukijani ei aivan väsähdä tähän aiheeseen, mutta tämä on niin surullista, niin surullista!

Kävin nimittäin eilen leikkaushaavat jomottaen kurkkaamassa mummon vointia. Kurkkasin myös jääkaappiin. Siellä oli homeisia ruokia, mutta niitä ei saa viedä pois. Mummo hiissautui rollaattorillaan jääkaapin ovelle ruoistaan tappelemaan oikein käsirysyn kanssa: TÄNNE NE! Kuulemma sota-aikanakin syötiin homeisia ruokia. (Olen aiemminkin huomauttanut, ettemme elä nyt sota-aikaa, mutta se on turhaa.) Sain anastetuksi ruoat bioastiaan vietäväksi.

Ryhdyin sitten keittämään kahvia termospulloon ja kaadoin noin 5 vuorokautta vanhan myrkkykahvin pois. Virhe! Paha virhe! Sain tietää, että olen kiusaaja (kiusaan vanhuksia) ja piru ja sen lisäksi pilasin päivänsä. Katuu, että päästi sisään. Ei aio enää päästää. (Missä ne herttaiset vanhukset oikein asustaa?)

Mummo on käynyt pesulla viimeksi lyhyellä vuorohoitojaksolla eli hoivakotipätkällä heinäkuun viimeisellä viikolla. Siitä on nyt kaksi kuukautta. Viime viikolla sattui poikamme yhtä aikaa kotisairaanhoitajan kanssa paikalle. Mummoa oli koitettu maanitella pesuhuoneeseen. EI, ei ja ei! Peseytyy sitten hoivakodissa kuulemma. Mutta hoivakotipaikkaa ei järjesty, sillä asuinkaupunkinsa vanhushuollon kriteereiden mielestä on vielä liian hyväkuntoinen sinne. Muistakaa mantra, muistakaa mantra! Se on tässä:

”Vanhuksen paras paikka on koti!”

Tämä on äitini asuinkaupungin vanhuspomon iskulause numero yksi. Odotan, kun itse aikanaan sitä toteuttaa omalla kohdallaan. Koti on vanhuksen paras paikka myös talousihmisten mielestä – ja siltähän tuo vahvasti näyttää (sarkasmia). Mummo retkottaa ”parhaassa paikassaan” masentuneena, vihaisena ja pesemättömänä päivästä toiseen hikisessä nojatuolissaan. Sietä hän hokee huh huh, tulisipa kuolema. Tottavie: iloinen ja pirteä, kotioloistaan ja elämästään nauttiva vanhus, eikö vain! – Työikäiset hoidetaan kyllä viimeisen päälle, kuten nyt minutkin. Mutta sotalapsena homeisia ruokia syöneet pidetään läävässä, hyljättynä ja onnettomina. Häpeällistä, tosi häpeällistä ja epäinhimillistä. (Yksi perheemme jäsenistä ei anna käyttää mummon varoja, jotta voisimme ostaa hänelle paikan yksityisestä hoitokodista. Me muut olisimme siihen valmiita.)

Tässä teille iloista tarinaa Suomesta. Presidentti sentään meillä on särmä jätkä ja selviytyi ansiokkaasti Trumplandian median edessä tilanteen hieman luisuttua käsistä töyhtöpäällä.

Voikoon lukijani hyvin!

Klara

Vanhustenhuollon tragediaa ja romahtaneita itsetuntoja

Murskaantuneen itsetunnon jälkeisen päivän krapulapäivä. Sitä ihminen miettii, että mikä meni pieleen, mitä tuli tehtyä ja miksi? Missä lähti mättämään, mikä tökki? Ja mitä ne tuntemattomat ajattelivat?

Kyse on tietysti kolopallopelistä. Palaan asiaan.

Eilen oli juukelinmoinen helle, mikä kävi selväksi jokaiselle korpikansan vaeltajalle. Mummo istui kerrostaloasunnossaan vanhan lyysisohvan nurkassa ja huokaili. Sisälämpömittari näytti kolmeakymppiä, mutta sälekaihtimiin ei saanut koskea. ”Tämä on minun koti. Minä määrään täällä!” Vävypoika kävi illankähmässä salaa hivuttamassa tuulettimen peräkammarin pöydälle. Liekö osannut sitä mummorukka tänään vaimentaa.

Mummo kotiutui vanhusten kuntoutusosastolta. Ei pärjää kotona vaikka kodinhoitajat ramppaavat päivittäin. Mutta geriatrian professori on valtakunnan torvissa vuoskaudet toitottanut kodin olevan vanhukselle paras paikka! Että toimitetaan vaan niin paljon kotikäyntejä, että pysyy luukussaan, eikä lähde laitospaikkoja kuormittamaan.

Nautinnolla odotan aikaa, kun perin sosiaalisena tunnettu proffa istuu itsekseen mökissään seinää tuijottamassa odottaen kodinhoitajan pikakäyntiä.

Vanhustenhuolto on sikamaisessa tilassa! Hoitajaparat kaahailee lyysisohvien väliä tukka putkella yrittäen kaikkensa. Mutta ei näitä liki satavuotiaita kotiin hoideta! Kun kodinhoitaja kloksauttaa oven perässään kiinni, ottaa mummo sisäkäyttöön tarkoitetun rollaattorinsa ja lähtee 50 senttimetrin minuuttivauhtia hissuttamaan liikenteeseen, eikä ole paikalla kun kodinhoitaja palaa. Silloin soi tyttären työpaikalla puhelin. Hanskat on riisuttava käsistä ja vastattava, kun numeron näkee. Mummo hukassa, mitä tehdään? Mitäkö tehdään: jätetään potilas siihen ja lähdetään etsimään mummoa?

Palaan piristävimpiin aihepiireihin eli menetettyyn itsetuntoon. Se romuttui eilen kolopallokentällä. Oli hitonmoinen paahde, lippalakki välttämättömyyspäähine ja olo pyörtymispisteessä. Uuden kengät oli aiemmin hanganneet rakot kantapäihin ja pelin edetessä alkoi kinttuja kivistää. Ja niin hajosi vuoskaudet varmoissa käsissä pysynyt pelitaito: huiskis ja viuh! Pitkin mettiä tuli pelattua ja alkoi niin vietävästi jo hävettääkin, ettei mitään rajaa. Kun ei enää keksinyt mitään järkevää syytä siihen, ettei peliä saanut kulkemaan. Mutta semmoista se on elämässäkin. Joskus vaan alkaa tökkiä, eikä tiedä kuinka ajolinjat oikaisisi. (Post scrpitum: epäilen, että grippi eli ote ei pitänyt: hanskat alkoi ehkä luistaa, kun niillä tuli pyyhittyä naamaakin.)

Komeita kallioita (lukijalle on varminta aina selventää, mitä kuvassa näkyy)

Etenen vielä piristävämpään aiheeseen. Ostin nimittäin hieman itsellenikin yllätykseksi uuden auton toissapäivänä. No, olen ostatellut sitä viikonpäivät, mutta vietyäni vanhan pirssini autokauppiaalle tutkailtavaksi ja palattuamme sitten konttoripöytänsä ääreen, en arvannut, että se mitä hän melko pitkään ja vaiteliaana koneelleen naputtaa on kauppakirja. Eihän mulla ole vielä edes kaikkia rahojakaan, minkä toki toin ilmi! Pankki ei viime viikonloppuna laitettuun laina-anomukseeni vastannut kuin automaatti-ilmoituksena ”meleko varmasti saat lainaa mutta soitamme sinulle”. Kun soittoa ei kuulunut, tsättäsin pankkiin, että mitäpä pankille kuuluu näin kesäaikaan. Joku Joni, Nico tai Jere vastasi lainaosaston ruuhkautuneen. Siltähän tuo vaikuttaa. Ja nyt on uusi pirssi pihassa. Herran huomaan vaan.

Puolustuksen puheenvuoro: ajan koko ajan niin pitkiä matkoja, että kunnon auto on oltava ruhon ympärillä. Kerran on jo tämän merkkinen auto henkeni pelastanut.

Kaasutan nyt autollani johonkin apteekkiin tahi markettiin etsimään rakkokantapäihin suojamateriaalia. Kompiidi ei meinaa pysyä. Ehkä urheiluteippi pysyisi? (…sillä ihan pakko on illankähmässä käydä jokunen lyönti huitaisemassa, jotta näinkö tosiaan kävi, että lyönti katosi kerralla ja lopullisesti.)

Oikein paljon hyvää tuulta purjeisiin lukijalle!

Klara von den Helgalandia