Melalla huitomista ja vanhuuden merkkien luettelointia

Kiirettä piti tälläkin, jonka oletan mäntykiitäjäksi googlettamalla. Saa mieluusti korjata, jos onkin joku muu!

Hyvä Lukijani,

istun taas lähtökuopissani, tällä kertaa mökin akkunan äärellä. Järvi pauhaa puuskatuulten riepotuksissa, silmämääräinen arvio noin 10 m-12 m/s puuskissa. Aika pahan näköinen ulappa, josta sain eilen maistiaiset, palaan siihen kohta ja annan korpin ensin haukkua terveiset sinnepäin. Sen äänirepertoaari on hauskan moninainen. Jostakin syystä on nyt ääntänyt haukkumalla. Eilen Talonmiehen pakatessa lähtökuormaansa rynnättiin mökin nurkalle katsomaan kenen kyyhkynpyytäjän koira on päässyt irti. Täällä kun ei ole ketään missään. Ei tosin metsästäjiäkään. Edes moottorilla tuotettua ääntä ei ole. Kuluukin aina alkuunsa pari päivää, ennen kuin kärpäsen surina ei ensimmäiseksi assosioidu lentokoneen ääneen.

###

Kelit on olleet tavalliset loppukesän kelit ja syytä on olla realisti. Kesän ydin oli lyhyt ja kummallinen: kesäkuu hyytävä, heinäkuu paistinvartaassa, elokuu hyppelehtivä ja thäts it! Ei voi kuin toivoa syyskuulta kompensaatiota.

Jäin mökille vielä Talonmiehen ja Koiran lähdettyä. Keli oli eilen aamusella komea, että ei kun retkivermeet kyytiin, mela käteen ja menoksi. Liipotin kalliopaikalle, pursi maihin, reppu selkään ja mars matkaan. Olen tuolla joskus törmännyt suteen ja karhun jätöksiin, joten arvelin käydä nuuskimassa nurkkia. Alue rajoittuu valtakunnanrajaan, eikä asutusta ole, joten metsän eläinten valtakunnassa kuljin. No eipä ollut ainuttakaan petoa, ei jätöksiäkään. Suon reunalla oli leveälestisiä taaperruksia, mutta kuka niistä tietää kenen ovat. Hirvetkin kun porukalla talsivat, niin jälki on tuonkaltaista. Pari hirvikärpästä läksi vuokralaisina mukaani, vaikken koskaan ole tuolla hirvenkakkaa nähnyt. Tuon tuosta piti pysähtyä mustikkapuskia perkaamaan, komeita ja isoja olivat marjat, vaikka nyt on myös pikkuruisia versioita ollut paljon, kertoi marjanpoimijamme Veikko (nimi muutettu🤗), paikallinen metsuri evp.

Jos aamu oli liki pläkä, niin paatille iltapäivällä palatessa oli tilanne toinen. Ainahan tuuli iltapäivästä nousee, mutta nyt oli tuimaa puuskaa mukana ja tuulensuunta kannaltani pelottava. Roikaisin ensin uimaan, keittelin kahvit ja tuumailin. Päädyin siihen, että teen ylimääräisen koukkauksen kyetäkseni ylittämään selkäveden sen kapeimmalta kohdalta. Meloin sitten rantoja pitkin pitemmän kautta. No, vanha melojan tieto on, että pahin puuska iskee juuri silloin, kun rantaan on molempiin suuntiin yhtä pitkä uintimatka. Näin kävi nytkin. Onneksi en uimasille joutunut, mutta kieli keskellä suuta sai sivuaallossa teutaroida ja väkisin meinasi aalto paiskata rantakivikkoon. Ankaralla melomisella pysyin säällisen matkan päässä rannasta. Ei tuossa nyt mitään läheltä piti -tilannetta ollut, olen melonut meressäkin lukuisia kertoja kovassa aallokossa. Vaan järvenaalto on suuttuessaan kyllä pelottavampi meikäläisen mielestä, terävämpää, äkkinäisempää ja heitteisempää. Ja kiviäkin saattaa yllättäen tulla eteen toisin kuin merellä. (En tiedä kauanko muorilla voimat riittää melakankea vääntää näissä tilanteissa. Maate mennessä tiesi meloneensa, kun selkä ja kyljet oli kuin tulessa. Vanhenemista.)

Mauriaisia nuo mustat pisteet. Jos olisi video, ne liikkuisivat vailla ihmisjärjen häivää ristiin rastiin.

Iltana muutamana jouduin vakavan hyökkäyksen kohteeksi kajakkini luona. Ensimmäinen ajatus oli suuresta mäkäräisparvesta, vaan olikin hitonmoinen lentue mauriaisia, siis muurahaislaji. Perskules! Laskeusivat takille, naamalle, hatulle ja ennen muuta kajakin päälle. Osa lähti laskukiitoon kohti hietikkoa kajakin vieressä säntäilläkseen siinä päättömästi eeskahtaalle. Ja jos Lukijani lupaa vaieta, niin tunnustan: kaadoin ämpäritolkulla vettä niiden niskaan. Joku sinnikkoporukka jäi kuitenkin siihen räpeltämään, mutta alukseni kannella oli enää muutama.

Vaan annas olla, kun seuraavana päivänä palasin tapahtumapaikalle, niin mitä huttua! Koko soittokunta oli majautunut kajakin alle aktivistien noustua sitä kuorruttamaan. Perskules! Ei kun saavia kantoon ja vettä niskaan näille elokapinalaisille. Lopputulos: ottivat rantakivikon uudeksi pesäalustaksi. Hyväksyn tilanteen. Tuommoista sinnikkyyttä on jo kunnioittaminen.

###

Lopuksi ilahduta Lukijaani kirjaamalla vanhenemisen merkkejä. Ne ovat muun muassa nämä: kädet on kuivat, tavarat tippuu käsistä, kyykystä on työlästä nousta, silmämunat kuivaa päähän, ihon ohennuttua syntyy mustelma pelkästään mäkäräisen puremaa tiukasti raapimalla (sama, jos kopsahuttaa käpälää kaapinnurkkaan), varpaaseen sattuu, selekää kolottaa, käsivarren iho näyttää pergamentilta ja nivelrikko kyhmyröittää sormien viimeiset eli ulommat nivelet (distaaliset, sanotaan). Muutamia mainitakseni. Näistä kaikista olen nuorena tohtorina sanonut huolestuneille naisille, että semmoista se on, kun ikää karttuu. Mutta nyt on tilanne muuttunut: nuoreksi nulikaksi tuomittisin, jos hyväkäs keltanokka vanhuuden merkiksi väittäisi! Hyvähän son sanoa, kun naama on vielä suoranahkaanen ja huulet erottuu naamataulusta. Että kyä tässä ny joku halavatun tautitila täytyy olla takana ja nämä kaikki on sen merkkejä. Että haluan rönkteniin makneettikuviin, lapraan vasta-ainetesteihin, allerkiakokkeisiin, mikroskoopin alle. Postilta eläkkeelle jääny, samassa ryijyntekoryhmässä kulkeva Kaarinaki sanoi, että ainaki reumakokkeet ja sitrulliinit ynnä verritiinit vaadit katottavaksi. Mutta ei ulostetestiä eikä punnitusta, ne on turhaa tuhuraamista vaan. Niin se sano.

Tähän ja edelliseen blogipäivitykseen liittyen tosissani totean, että sydänystäväni tilanne riipoo rintaani rehkiessäni metsissä tai kajakin kanssa. Olen vuosia aatellut, että vaellettaisi taas yhdessä, kunhan kiireiltään ehtii tämä aiemmin minua paljon kovakuntoisempi, ikänsä urheillut. Yksi vilkaisu ja realiteetit iskivät piikin sydämeeni. Koskaan enää emme hiihdä, emmekä kulje polulla yhdessä.

Ja nyt baanalle.

Iloa vanhuusvuosiinne toivoo Klara

Kuva retkeltä. Suolampi ylhäisessä yksinäisyydessä keskellä ei mitään.

Oi kiitos sä Luojani armollinen, joka päivästä jonka ma elin

Hyvä Lukijani,

ollessani eilen lähdössä V:n asuntoa tyhjentämään havaitsin minulle yritetyn soittaa. Oli jätetty viesti hoivakodilta:”Asia on tärkeä”. Tiesin, mikä asia odottaa. Tiesin enkelin viimeinkin muistaneen maan päälle unohtuneen. Oli liidellyt pilvein päällä, katsonut kelloaan ja huudahtanut: ”Hyvän tähden, olen kokonaan unohtanut jotakin!” Wanha Äiti pääsi nyt toivomaansa vapauteen.

Ajattelin iltapesulla äidin minulle aikanaan kiikkustoolissa laulamaa kehtolaulua ja sitä, miten hyvä asia äidin oli nyt nukahtaa elämään väsyneenä. Tuollaisen kuoleman toivoisin itselleni: joko äkillisesti tai mielummin pitkään eläneenä pikku hiljaa unohduksen armolliseen utuun liukuen.

Nyt juuri soi puhelin. Se oli terveyskeskuslääkäri, joka kirjoittaa kuolintodistuksen. Kysyi varovasti mitä omainen ajattelee ruumiinavauksen tarpeesta. Omainen ajattelee, ettei ole tarvetta. Lääkäri oli täysin samaa mieltä, halusi vielä tarkistaa. Kuolinsyy on olemassa. Äidillä oli vanhuuden tuoma vaikea sydänsairaus. Se riittää hyvin kuolinsyyksi.

Lähden nyt V:n asuntoa tyhjentämään. Siellä on paljon tavaraa perattavaksi. Seasta löytyi meidän keskinäisiä pelleilyjä sekä kirjallisesti että valokuvina. Niihin tulee tuon tuosta pysähdytyksi muistelemaan. Tavaran seasta löytyi myös äidin ja isän vihkikuva.

Siitä tulikin mieleeni, että tarvitaan hyvä kuva äidistä muistopöytään. Sellainen kuva on heti mielessä (kunhan löytyy). Siinä äiti seisoo polkupyöränsä vieressä kauniina kesäpäivänä, katsoo kameraan ja hymyilee. Matalan profiilin tyylikkyydellä kuten tapanaan oli. Kirkuvat huulipunat, paksut meikit, pröystäilevät kaulakorut, röyhelöiset kamppeet ja koketeeraavat ulkoasut olivat äidin mielestä tyylittömyyden huippu. Mielipiteensä hän ilmoitti usein armottoman suorasti läheisten kesken. Saattoipa joskus nakata verhoillun näpäytyksen vähemmän tutullekin. Äiti oli periaatteen ihminen, omaehtoinen kuten taidan itsekin olla. Keneltä mahdoin oppia? Tietynlainen rohkea ehdottomuus oli äidin laji. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka ensin kuulostelivat mikä on ”meidän mielipide” ja oli sitten samaa mieltä. Ei. Hän oli oman mielipiteensä takana, vaikka edessä olisi ollut pataljoona vastakkaisia näkemyksiä.

###

Soittelen taas hauturille arkunostoaikaa. Vastahan me erottiin ja V:n uurnakin on vielä heidän huomassaan. Kohta niitä on kaksikin. Taidan ostaa samanlaisen setin äidillekin, V:n arkku oli kaunis ja liljat siinä päällä upeat.

###

Illasta lähden sitten työmatkalle. Voi maantiellä miettiä mitä eroa näissä kahdessa poismenossa on ja minkälaista tarinaa kumpikin elämänkirjaansa piirsi. Jostain syystä nyt ei askarruta se, minne äiti poistui. Tuotahan V:n kohdalla kovasti tuli mietityksi. Eikä se ole selvillä vieläkään, minkä Lukijan yllätykseksi paljastan. Kerron heti kun tiedän. Voi toki mennä sen verran aikaa, ettei tätä kirjasinpötköä ole täällä lukemassa kumpikaan meistä. Vain tietokoneen räpsykät jää omaistemme murheeksi: liotetaanko 10%ssa suolavedessä puoli tuntia vai viedäänkö sisältöineen päivineen kierrätyskeskukseen. Siellä joku keltanokka hakkeroi koneen auki ja nauraa: kaikenlaista huttua tässä joku ”Klara” (tirskahtaa itsekseen) on suoltanut eetteriin.

###

No yhtä kaikki: elämä on tässä ja nyt, tänään, tällä sekunnilla, minuutilla, tunnilla. Joten Carpe diem, tartu hetkeen Lukijani. Vaikka tähän kauniiseen kevätpäivään!

Klara, omainen

Muunsukupuolisia vanhuksia positiivisuuden tvistillä

Ei ihan helppo rasti tälle kajakille tuo eteen tullut joenpätkä. Reittiähän ei etukäteen kannata kartoista kotona katsella. Se on kokemattomien hommaa. Me kokeneet retkeilijät ja erämaankävijät osataan kyllä etukät… öhh. Kerran on tullut patokin yllättäen ja arvaamatta eteen, jotta sattuuhan sitä. 😀 Kuva: oma.

Hyvä Lukijani,

työmatkan uuvuttamana ladon kirjasimia pinoon virkistääkseni itseäni ja uuvuttaakseni Lukijani. Näin se menee, tunteensiirto kohteeseen ja energiavirtain imeminen.

Työmatka vai? Kyllä: olen työssäkäyvä ruttunaamaeläkeläinen. Hauskaa! Työ on toistaiseksi ollut voimavara, etenkin nyt surua työstäessä (itkin viimeksi eilen autossa, kyllä tämä tästä). Ei tarvi kyyhöttää kotona suremassa, vaan saa touhuta työpisteillä omaa kuormaa unohtamassa edes hetkeksi. Ja kuuntelemassa toisten kuormaa.

Pitkiä matkoja ajellessa näkee auton akkunasta kaikenlaista. Yhtenä iltana oli upea näky, jonka jälkeen sanoin autossa itsekseni pitkään, että wau, wau wau! Nääs, metsäpeuraporukka käveli pellolla juhlavana rauhallisena kulkueena. Hienoa! Yhdellä oli komeat sarvet, muut sarvettomia, eri kokoisia. Metsäpeuran erottaa kyllä porosta: korkeassa jalassa kulkee, kaula näyttää pitemmältä ja pää neliskanttisemmalta. Ainakin minun silmääni, sanokoon wikipedia mitä haluaa. Tämä näkymä, aivan kuten yhtenä kesänä suden näkeminen, jää verkkokalvolle iäksi. Työmatka voi olla myös sight-seeing (eli saitsari, kuten hesalaistuttuni sanoisi).

Mutta taidankos pikkuhiljaa saitsarit lopetella, kun pakkolomauttavat vakituisiakin. Mitäpä minäkään enää lusikkaani soppaan pistän, vaikka hoidankin nyt potilaita, joiden kontrollit on kunnolla myöhässä. Mutta rotatkin jättävät uppoavan laivan. Sellainen terveydenhuolto nyt on. Sitä ajetaan vauhdilla alas tai seinään, miten vain. Ennusteesta on laaja yksimielisyys terveydenhuollossa työskentelevillä. Privaattipuoli saattaa nyt pelata voittajan korteilla tässä. Jää nähtäväksi.

###

Halki, poikki ja pinoon. Olin edesmenneen eli nykyistä edeltävän koirani kanssa vaeltamassa vuosia sitten. Ruokatauko laavulla. Kuva: oma

Heps-kukkuu! Tässä sitä ollaan, huonosti oppineena! Nimittäni näin ruotsalaisen toimittajan 10 ohjetta positiivisemman näkökulman ylläpitämisestä. Näyttää menneen oppi huonosti perille, viittaan negatiivisuuteen edellisessä kappaleessa. Toimittajan ohjeet här på finska:

Valita kaikesta.
Etsi virheitä.
Vertaa itseäsi muihin, etenkin niihin, joilla arvelet menevän paremmin.
Muistele hetkiä, jolloin epäonnistuit. Huolestu: töppäilet varmasti jatkossakin.
Ole kateellinen.
Keskity kaikkeen, mitä et ole tai mitä sinulta puuttuu.
Syyttele muita.
Osoita ihmisten vikoja.
Epäile kaikkea.
Ole kriittinen, etenkin itsellesi.

Tässä on ohjeet, joilla voi aloittaa turhan positiivisuuden torjunnan. 😉 Samassa yhteydessä voin kertoa olleeni negatiivinen tänään. Nimittäin nk. tuttavani sortui syyttelemään minua virheestä, joka johtui hänen omasta nettimaailman osaamattomuudestaan. Ei vain tullut sitä mahdollisuutta lainkaan ajatelleeksi. Pakkohan se oli hälle rautalankamallilla osoittaa, kun en omillekaan niskoille halunnut ottaa. Kaiken maailman törppöjä sitä onkin! 😉

###

Asiasta ananakseen: kuuntelin nuorten naisten laatimaa podcastia. Haastateltavana oli niin ikään nuori nainen, joka kertoi havainneensa pari vuotta sitten olevansa muunsukupuolinen. Mietin siinä ittekseni ulkoillessa, että minkähän ikäisenä vielä voi havaita olevansa muunsukupuolinen ja/tai heittäytyä sellaiseksi? Kuuskymppisenä, seitenkymppisenä, kasikymppisenä? Vanhainkodilla? Panderollit pystyyn: ”VANHUKSILLEKIN OIKEUS HAVAITA ITSENSÄ MUUNSUKUPUOLISEKSI!” (Ilman, että muistihäiriölääkitystä tai rauhoittavia lisätään.) – Tämä oli sarkasmia. Mulla ei ole kenenkään sukupuolikokemusta vastaan mitään. Mietinpähän vain, kun en ole koskaan vanhuksia hoidellessa heidän kuullut sellaiseksi itseään kokevan. Mutta kehityshän tunnetusti kehittyy ja kaapista tullaan ulos oven ja takaseinän kautta. Ja saan sanua, Suomessa sana on vapaa. Nih.

###

Tässä yhteydessä referoin keskusteluamme Talonmiehen kanssa.

Minä: Elämä kohta loppuu, tämäkö oli tässä?! Kuinka kauan mulla on vielä aikaa vaellella luonnossa?!

Talonmies: On sulla vielä aikaa… (ilmoittaa käsityksensä jäljellä olevien vuosien määrästä)…Joo, oot silloin kahdeksankymmentä (hekottelee). Poliisien tai vapaaehtoisen pelastuspalvelun kanssa istuskelet nuotiolla. Ovat tulleet sua…heh…kattelemaan…tai sanotaanko, että sua vastaan.

Taidan siirtyä sohvalle makaamaan. Olen siinä valmiina kun tulevat hakemaan, hoitokodille.

Iloista viikonloppua kaikille vaan trala-laa ;D !

Klara

Tässä laavussa sai sitten makoisat yöunet, vaikka olikin liian ohut kesäpussi sattunut mukaan. Suljen sohvalla silmät ja ajattelen tätä laavua. Kuva: oma

Vanhoja rouvia viiksekkäitä

Hyvä Lukijani,

tervehdys sohvalta, jossa istun villashaaliin kääriytyneenä. Menossa on jokunen, itse asiassa useampikin peräkkäinen vapaapäivä. Ulkona tuli rompostelluksi hyvinkin viidettä tuntia. Nyt on sisäistä hytinää eli holotnaa, kuten Itä-Suomessa sanotaan.

###

Vanhushuollossa on pitkästä aikaa näyttäydytty hyvän tyttären roolissa. Wanha Rouva, äitini siis, ei enää tunne minua ja sanatkin alkavat käydä vähiin. Nyt oli iltateetä odottelemassa ja saman pöydän äärellä oli pari muutakin muoria. Toisen olen jo aiemmin tavannut ja jututtanut. Tuolloin hän ihan heittämällä sai minut huijatuksi, ettei ole samaa porukkaa, käypäläinen vain 😀 No sehän ei pitänytkään paikkaansa. Ja kun tarkemmin aattelee, niin aika vähän siellä muina mummoina sakkia istuu päiväsalin pöydässä ohikulkijan roolissa.

Nyt tämä reipas, tuntematon muori esittäytyi Eevaksi. Toinen samassa pöydässä istunut sanoi nimekseen Siirin. Iloista porukkaa ja monenmoista juttua saatiin aikaan. Äitimuori keskittyi omiin ajatuksiinsa, joista aika ajoin havahtui hereille: ”Kukas se sinä olitkaan?” Tukka on kasvanut pitkäksi ja leuassa parranhaivenia, mutta liekö niin tarkkaa noissa kuvioissa!

Oltiin tuotu vähän syömisiä tuliaisiksi ja tarjoiltiin Eevalle ja Siirillekin. Jutun lomassa unohdin Eevan nimen. Piti kysyä uudelleen. Koska noissa porukoissa mikään ei ole niin nöpönuukaa, esittäytyi Eeva tällä kertaa yllättäen Auneksi. Samapa tuo, kuhan on hänessä, nimi siis. 😀 Siiri jutteli kuin kuka tahansa täysillä käyvä. Mietin, kuinka hän on tähän porukkaan joutunut. Kävi kuitenkin ilmi, ettei tiennyt missä kotinsa on ja kyseli neuvoja mennäkseen kotiinsa. Eevalla eli Aunella oli sama ongelma. Jäivät päiväsalin nurkille pörräämään. Äidillä ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Istui vain, katseli eteensä ja pudotteli leivospapereita lattialle.

Summa summarum, nämä vanhainkotikeikat on havahduttavia ja ajatuksia herättäviä, vaikka yhden vanhainkodin tohtori olen joskus ollut ja käynyt siellä viikottain. Siitä vain on jo sen verran aikaa, että tuo maailma on unohtunut. Turvallisin mielin kuitenkin ajattelen omaa kohtaa vastaavissa olosuhteissa, jos elinpäiviä ylipäätään suodaan niin paljon, että tuohon vaiheeseenehtii elää. Äiti alkaa lähennellä sataa vuotta.

Kun ajeltiin kotiinpäin sanoi Talonmies: ”Hommaa mut tuommoiseen paikkaan sitten, kun alan höpöttää”. Lupasin, että heti seuraavana päivänä aletaan kattella paikkaa. 😉

###

Tietääkö Lukijani mikä on suomalaisen kadehtimispelon korkein oppimäärä? Minäpä kerron. Kun suomalainen ostaa uuden auton, hän kiirehtii ajamaan sen äkkiä talliin ennen kuin naapurin Veikko pääsee töistä ja kurvaa viereiselle tontille. Näin menettelin minä, uuden auton omistaja. Luovuin edellisestä, koska siihen olisi pian tullut isompi remontti. Ei mikään yllätysremppa, kuluneiden osien vaihtohommeleita vain.

Kun naapuri läksi viikonlopun viettoon, tuli aika ajaa auto tallista ja viedä Talonmies ajelulle. Itse asiassa kaasutettiin tuolle mummokäynnille. Tuliaissyötävien hankintaa varten pysähdyttiin ensin kaupalle. Talonmies meni puotiin ja palasi kohta syötävien kanssa. Lisäksi oli pullea muovikassi. Kysyin, mitä se sisältää. ”Muikkuja”, hän vastasi. Ei hele! Rahtaa muikkuja mun uuteen autooni haisemaan!

Totta puhuen laitteli muikuista herkullista ruokaa, jota on kahtena päivänä syöty. Suolaa, voisulaa, ruisjauhopeitto päälle, uuniin ja rapeita tuli.

Talonmiehen kalansaalis (kaupan kalatiskistä).

Jos Lukija sallii, kerron sanasen naapurin Veikosta. Vaikka häiskästä ei totta vie ole vaivaa, eikä haittaa, niin aikasta pikaisesti saa aina kotiinsa luikkia, ettei joudu juttusille. On nimittäin niin, että Veikolla on aina vähintään kaverin kaveri tai puoliserkku, jolla juurikin on uusi auto lakkarissa, tosi iso ja kallis luksuspirssi. (keksitty esimerkki) Veikko on ihmistyyppiä, joka lyö laudalta kenet tahansa missä tahansa asiassa, koska elämä on kilpailu. 😀 Ei kovin harvinainen ihmistyyppi, mutta turhaa stressaa. Mäntypalttoossa kaikki kuitenkin täältä lähdetään.

###

Nyt on viisain siirtyä levolle, sillä huomenna tänne tulee muutamaksi tunniksi hoitoon syötävän suloinen perheen tuorein tulokas! Vähän me jännätään mitä Rakki tuumii. Kiltti koira se on, eikä vauvasta ole kuin korkeintaan hämillään. Ostettiin matkasänky, jossa on korkeat verkkokankaiset laidat. Voivat verkon läpi tutkailla toisiaan, vauva ja koira. Meillä on tuosta rodusta vain hyviä kokemuksia pienten taatiaisten kanssa.

Kun hoitohuki on ohi, saatan pakata koslani ja huitaista jonnekin päin polkujen äärelle. Kylmiä ilmoja pitelee, mutta kaunista on!

Kaikkea hyvää ruudun toiselle puolelle!

Klara

Aamukahviseuraa täällä

ittalanpiru iski linssiin. En pidä minkään merkkien näkymisestä, mutta olkoon nyt.

Hyvä Lukijani,

terveisiä kauniista pakkasaamusta, jossa aurinko pikkuhiljaa polttelee taivaanrantaa. Näyttääpä aika pikaisestikin kipuavan sen mitä kipuaa painuakseen taasen lämmittämään niiden poskia, jotka kulkevat rantasandaaleissa. Täällä kotomaassa Kuomat on parhaat sandaalit: ulkona on kunnolla pakkasta. Mutta kaverilta ammoisina aikoina lahjaksi saamassani kauniissa mukissa on lämmintä kahvia, auringon kuva kyljessä ja asiat kaikin puolin hyvin, toivottavasti Lukijallanikin. Kuvan kynttilät ovat edessäni. Niiden takana näkyy Talonmiehen pihapuuhun virittämät jouluvalot. Kunhan auri….

###

…nko nousee, saapuvat linnut syömäpuuhiin. Ja noiden kolmen pisteen aikana pakkasin itseni vaatteisiin, hilipasin autotallista linnunsiemeniä ja pähkinämurskaa, kipaisin täyttämään lintujen ruokavarastot, singahdin sisälle hakemaan kynttilälyhtyihin syttöä, ponkaisin takaisin pihalle lumilapion varteen ja pukkasin lumet pois koiran yöpissapolulta, joka kiertää tonttia. Sitä oli viime päivinä käyttänyt vain jänö. On piipertänyt sitä pitkin lintulaudan alusia tutkimaan. Nyt on ilo katsoa, kuinka lintuset lennähtelevät hakemaan evästä. Yönsä ovat siivekkäät pienokaiset pörhöisenä torkkuneet pakkasessa ja nyt on kiirus valoisan aikaan saada kupuun sapuskaa. Joten katsokaa taivaan lintuja, kuten wanha kirja sanoo, eivät nekään hääsää eivätkä höösää, elelevätpähän vain aikansa kuten mekin.

###

Oi maar, siitä mätkähti päähän, että Vanharouva tötterehtii palvelutalossa pienen sairaalahypyn jälkeen. Laiska tytär se vaan loistaa poissaolollaan ja kirjoittelee blogiaan. Kaipa täytyy viimeistään huomenissa piipahtaa mummoa morjenstamaan. Tuntee minut, kun hetkisen tuumailee. Tapailee ristimänimeäni koko ritirimpsussaan, makustelee ja kallistelee päätään. Sitten silmät levähtävät suurelleen ja hihkaiseen lapsuuden lempinimeni: ”Onko se XXXX!”

Wanhavaimo on kohta satavuotias, sotaorpo ja monissa liemissä keitetty. Ei ihan helpoin persoona ole ollut koskaan, eikä vieläkään. Ei anna hoitajien auttaa kuin aivan tinkapaikan tullen, vaikka tasapaino on huono ja päätä huimaa. Toistelee minulle olleensa huono äiti. Sanon, että niinkö.

Kuinka ma sanoisin hoitolaan, että älkää hyvät ihmiset nyt mittailko verenpaineitaan, ei sillä ole mitään väliä! Hänen pumppunsa on semmoisessa tilassa, ettei paineita enää saa ylös eikä alas ilman, että siitä tulee hänelle merkittäviä lisäongelmia. Kaikenlainen puuttuminen ikäisensä verenkiertoon on vaarallista. Mutta tämä aika on mekaanista ja hektistä: vanhakin kone on saatava pysymään trimmissä. Teknologia-aikakausi ei kestä vanhuutta, raihnautta eikä kuolemaa. Wroooooooom! Kaikille wrooooom! elinvuosista ja koneen kunnosta huolimatta. Vauhtia masiinaan, ylös, ulos ja lenkille!

Vastikään tekivät hoitolassa diagnostiikkaa ja mummo viuhahti terveydenhuoltoa kiertävälle radalle. Minullekin oli soitettu, mutta enhän minä hoitolan sairaanhoitajan virka-aikana pysty vastaamaan yksityispuheluihin, kun hoitelen toisten omaisia. Kaiken kukkuraksi olin useamman sadan kilometrin päässä. Sisaruksia on kyllä lähellä mummoakin, mutta eivät vastaa, jos hoitolasta soitetaan, vaikkei työnsä sitä estäisikään. Olen tykönäni miettinyt keneltä odottavat apua, jos ja kun itse joutuvat hoitolaan. Jos näin käy ennen omaa hoitolajaksoani, niin en kallista korvaanikaan. Hitonmoista. Ehkä Lukijallani on ollut samansuuntaisia kokemuksia?

###

Kas, ikään kuin joku olisi lukenut ajatukseni: sain juuri viestin päivystävältä kollegalta X, että mummon nimi on edelleen sairaalan listalla. En siis lähde autoilemaan, mutten oikein tiedä uskaltaako sinne soittaakaan, kun covid-kuormitusta huutavat kaikki sairaalat. Sitten siihen hötäkkään vielä poissaolollaan loistanut omainen soittaa ja kyselee liki satavuotiaan voinnista pyhäpäivänä. Konkluusio: en uskalla soittaa. Tiedän pitkästä kokemuksesta tilanteen, kun pahimpaan häslinkiin soittaa tytär Solsidanista ja alkaa perata muorin tilannetta pitkällä puhelulla. Ei ole ehtinyt arkena soittaa. Osastokierto jumiutuu ja koko ajan joku seisoo vieressä naputtamassa jalkaa odottaen kannanottoa jo seuraavaan asiaan. Silloin tuntuu, että tekisi mieli alkaa vain parkumaan.

###

Loppukaneetti: näköjään tekstin alkuosassa rivillä 5 lukee näin: ”asiat kaikin puoli hyvin”. 😀 Mutta niin vain päädyin madonlukujen lukemiseen. Samaan aikaan Talonmies aloittelee mökkialueen tiekunnan riitaisaksi ennakoitua kokousta. Ei helppo rasti sekään. Onneksi sain jäädä kotiin lintuja syöttämään ja kutomaan sukkaa!

Huh, pääsinpäs sittenkin onnelliseen loppuun. 🙂

Oikein hyvää huomista rakkaan kotimaan itsenäisyyden päivää!

Kotimaani ompi Suomi, Suomi armas, synnyinmaa!

teidän kanssanne samaan kansaan kuuluva Klara

Kirkkaita aatteita ja retkisuunnitelmia

Kuva otettu riippumatosta hyttysverkon läpi – arvaatte varmaan, mitä kaipaamme kaikki

Hyvä Lukijani,

toivottavasti olet pysynyt terveenä ja tapasi mukaan täydessä iskussa 😀 Marjat on pakastettu, matot kuurattu, tonttulakit ommeltu, pääsiäistipuille liimattu höyhenpyrstö ja sienet kuivattu, right? Olet kutonut tusinan nyt (taas) niin muodikkaita islantilaisneuleita, konmarittanut käsilaukkuvarastosi ja vaihtanut polkupyörään nastat. Hyvä!

@@@

Työhuoneen ikkunan takana sininen hetki syvenee. Takapihalla talonmiehen pikkukuuseen ripustamat valot kehivät sitä mukaa esiin kun luonnon taustavalo himmenee. Taas on päivä pulkassa. Mutta heps: vielä on päivää jäljelläkin, jotta ehtii teräsrunkoratsunsa selkään ja lähtee sotkemaan lumimöyhyyn. Sitä ennen kuitenkin joku sana.

@@@

Hain tässä välillä baarin puolelta latte macchiaton. Baarimikko on vetäytynyt työhuoneensa recleineriin tyypillisesti ja sanansa mukaisesti ”meditoimaan”. Siis rötvää narkoosissa suu puoliksi auki ja kuorsaa samalla kun edessään olevalla tv-ruudulla jossain ikivihreässä maassa jatkuu kolopallokisa ukon kuorsauksesta piittaamatta. 😀 Hah, mä sanon, ha ha!

Latte macchiatosta tuli Wanaema mieleen. Oltiin joskus 90-luvulla Gardajärvellä muorin ja tyttären, tuolloin noin 12v, kanssa. Mummo halusi kulkea omia teitään – kas, keneltähän minä perin taipumuksen? – ja kruisaili italiaa taitamattomana suvereenisti kaupoilla ja kuppiloissa nauttimassa kahvijuomaa. Pitkällä saksalla ei mummo selvinnyt, muttei se tahtia haitannut. Oppi nopeasti tilaamaan ”lattiamattoa”, jonka italiaanot oivalsivat oitis latte machiatoksi. Mummo kipaisikin joka päivä kierroksensa ja oli iltasella pelkästä uupumuksesta niin äkäinen, että hyvä kun tyttären kanssa uskallettiin hotellikaksiossa hiippailla.

Nyt saa mummo muistella jo suomenkielen sanoja. Kovin rivakkaa tahtia on ysikymppisen pää hapristunut. Viimeksi kun tavoitin puhelimella, kysyi ärhäkästi: ”Kuka siellä!? Mitä asia koskee?!” Jonkin aikaa sai henkilöllisyyttään selventää ennen kuin päästiin puusta pitkään. Valittelee toistuvasti itsekin muistiaan ja toteaa sitten (joka kerta), että toivottavasti olette tulleet isäänne. En kylläkään ole aivan saletti käsittääkö isäkseni joko veljeni tai vaihtoehtoisesti mieheni. Mutta samapa tuo. Kuhan on hänessä.

@@@

Tässä on yksi kaunis kesäpäivä, jolloin jätin purteni polun oikealle puolelle ja rompostelin eväsnyssäköitteni
(tässä läjässä) kanssa laatimaan lounasta harjumuodostelman toiselle puolelle. Tämä on UKK-reittiä. Kattelelen tässä samalla pysyisinkö tuolla polulla pyörineni pystyssä, jos pyörälaukut roikkuu kahden puolen…

Jep, oikein arvattu! Olen toki hyvinkin jo aloittanut kesän retken suunnittelun. Yksinkö? Tottahan toki, rauhaa ja metsän huminaa haen retkeltäni. Melontaporukka taitaa edelleen olla siinä määrin hajallaan kesälomien suhteen, ettei taida onnistua sillä porukalla. Tähtään siis maan kamaralla toteutuvaan reissuun.

Talonmies on luvannut olla jonkun tunnin ajomatkan päässä, enkä mene kännykän ulottumattomiin. Silti ihan vähän jännittää! Tuleeko tästä mitään? Vai kaatuuko reissu jo kolmatta kertaa huonoihin keleihin? En nimittäin lähde +11 asteeseen räntäsateella ryyditettynä.

Lenkkiystävälle asiaa ruodittuani avasi hän minulle unelmoinnin käsitteen, jota aiemmin en koskaan ole oikein älynnyt, että mitä se unelmointi oikein on. Mutta nyt valastuin sanoistaan: ”Ihmisen pitää unelmoida! Vaikkei reissu toteutuisikaan, saat jo suunnitteluvaiheessa paljon, kun unelmoit ja suunnittelet.”

Näin se on! Tuleva wanna-do-retki läikähtää tuon tuosta mieleen kuin …kuin…öhh, no palaan tähän aiheeseen ehkä seuraavassa postauksessa. (Hint-to-myself: ”Vanhan valokuvakansion mä löysin yllättäen”.)

Olen tilannut roppakaupalla romua retkeä varten: uudet polkujuoksukengät (ale-hinta, en juokse polulla mutta kuljen kyllä ja näitä tarvii muulloinkin), titaanikattilan + paistinpannuksi käyvän kannen, titaanilusikan, vedenkantokassin, kuivapusseja (kevyempiä kuin vanhat), kaasukeittimen tuulisuojan (vanha on huono). Vielä pitää hommata vähän vaatetta ja kantolaitteeseen muutama lisäverme. Reittiä olen katsellut ja pähkäillyt tulistelupaikkojen, laavujen ja autiotupien sijaintia. Tarkoitus on edetä siten, että oma autiotupamökki olisi maali. Pieni tuskanhiki iskee, kun ajattelee viimeistä kahtakymmentä kilometriä ennen mökkiä. Näen jo itseni puskemassa eteenpäin reissusta väsähtäneenä, paikat ihan ”rikki” kuten nuoriso-osasto ilmaisee. Mutta tällä mennään. Eihän tässä ole enää kuin, tjaah, puolisen vuotta aikaakaan. ;D

(Ja jospa räntäsade sittenkin torppaa koko yltiöpäisen suunnitelman…tai keleihin voi jollain tasolla joka tapauksessa vedota.)

@@@

Meinasin laittaa tähän tietokoneen ruudulle jonkun katkeran syytöksen ja herjan itselleni luettavaksi, siis sellaiseksi moittivaksi ja vähätteleväksi sisäiseksi ääneeksi. Mutta pyyhinkin sen pois ja kirjaan sittenkin asiaa näin:

Tartu unelmiisi ja toteuta ne nyt, kun vielä jotenkin jalka kulkee ja pää riittää ohjaamaan risteyksessä oikealle polulle!

Jätänkin sitten tämän tekstin tähän itselleni ja kenties hieman Arvostamalleni Lukijallenikin. Jospa hänelläkin on unelma, jonka toteuttamisen ja toteutumattomuuden välillä käy kamppailua itsensä kanssa saamatta selkoa siitä kumpiko vie voiton, minä vai minä.

Kirkkaisiin aatteisiin, Klara