Hyvä Lukijani,
alan pikkuhiljaa palata jossain määrin normaaliin olotilaan. Vielä on hyvästeltävä monta konkreettista paikkaa, monia muistoja ja muistikuvia. Autolla ajaessa katsoin erästä risteystä ja ajattelin, onkohan V jo töistään kotona, ajoiko tästä kotimatkalla. Ja sitten muistan, miten asiat ovat ja hyvästelen risteyksen: hyvästi risteysmuisto, hyvästi V:n kotimatkareitti.
Näistä pienistä hyvästelyn sirusista on noussut mieleen kaukainen muisto Gardajärveltä. Olin jälkeläiseni kanssa siellä lomareissulla ja käymässä Veronassa oopperassa. Tavattiin reissussa nainen, joka oli leskeytynyt muistaakseni vuosi pari aiemmin. Kertoi heidän pariskuntana matkustelleen paljon. Oli nyt tekemässä hyvästelymatkoja: käy kaikissa niissä maissa ja paikoissa, joissa olivat käyneet. Siksi oli Gardallakin. Ajattelin, että surutyö on vielä pahasti kesken. Kuinkahan hänen kävi, selvisikö surustaan täysissä voimissa elämässä eteenpäin?
Tässä henkilökohtaisessa menetyksessä on tullut monta työtilannetta mieleen. Tilanteita, joissa jonkun rakas on siirtynyt tuonilmaisiin silmieni alla ja suru-uutinen on pitänyt kertoa omaisille. Ne on lääkärillekin tiukkoja paikkoja ja kysyvät sekä elämänkokemusta että tahdikkuutta, johon täytyy tilanteesta itsekin ahdistuneena pystyä.
On myös tullut mieleen, kuinka armollinen äkkikuolema on poislähtijälle. Siitä olen V:n kohdalla onnellinen, ettei ole ehtinyt ajatella mitään, kun verenkierto on äkillisesti loppunut ja henki paennut hänestä. Äkkikuolema on omaisille raskas, mutta poislähtijälle armollinen. Asioissa on aina valoisiakin puolia.
###
Valoisista puolista tuli mieleeni kuvan tilanne ja se, että metsissä hiihdellessä voimaantuu tavalla, jota en muualla koe. Etenkin suot, vesistöjen selät ja avarat mäntymetsät on parhaita terapiaseutuja. Ajaudun aivan transsitilaan, jonkinlaiseen euforian ja ruumiista irtoamisen sfääreihin.
Rajanpinnan tiheät kuusikotkin omalla tavallaan on kuin syli, joka ottaa sisäänsä ihmispolon. Ne kuusikot, joissa kuljen, on tosin ajoittain vähän jännitystäkin herättäviä, kun noilla alueilla liikkuu karhuja. Mutta tapaan lauleskella ja puhella itsekseni. Teen sieltä samalla myös videoita kavereille osin vain saadakseni alibin rupatella itsekseni 🙂 Kyllästyköön katsojat mun puolestani! Aion jatkaa siitä huolimatta.
Nyt iltamassa kävin metsissä hiihtelemässä. Ilma oli suttuinen, pyryä ja tuulta, mutta sitä parempi. Eipä tule ketään vastaan ja voi ihan rauhassa itsekseen iloita raittiista ilmanalasta, rauhasta ja luonnon näkymistä, jotka osuvat otsalampun valokeilaan. Pää tuulettuu, ajatus kirkastuu.
###
Edessä on viikko, johon sisältyy vähän työtä, vähän matkustamista ja viikon lopulla siunaustilaisuus. Aika monta viikkoa on V levännyt siunausta odottamassa arkussaan, jonka hänelle ostin. Siinä on kauniit silkkiset vuoraukset, pieni tyyny ja V:lle valitsin pellavaisen valkoisen poislähtöpaidan. Siinä hänen on hyvä siirtyä tuhkaukseen. Kesällä käymme sitten laskemassa uurnan. Hautapaikaksi valitsin kirkkomaan, jonka lähistöllä V on koulunsa käynyt ja jossa kirkossa ripiltä päässyt. Pystyn tätä nyt jo käsittelemään itkua tuhertamatta. Edistyn.
V katsoo rauhallisesti kaapin päältä ja näyttääkö ihan, että nyökkäisi? Kuvassa nauraa iloisesti itselleen tyypillistä hohottavaa naurua. Kuvan ympärille kiedoin ne pikkuruiset viiden euron valotuikut, jotka ostin mökillekin. Talonmies sanoi niiden syövän paljon pattereita, mutta lisäsi, että niitähän meillä riittää. V olisi valoista mielissään, tiedän varmaksi sanoa. Nauraisi iloisesti: kaikkeen te nyt vuokseni ryhdytte hölmöt! (Voisipa hänelle vielä soittaa ja kysyä Totuuden Henki johda sinä meidästä. Että onko sittenkään sopiva siunaustilaisuuden virreksi…Puhun tästä ensi viikolla siunaustilaisuuden pitävän papin kanssa.)
Toivon Lukijalleni iloa elämään ja päiviin, joidenka määrää emme voi tietää. …onneksi.
Klara
Klara Saken kirjoittaa 