Nyt se suuri, kiviä täynnä oleva kurpitsa on sahattu irti mahastani ja olen vapaaaaaa!
Enää ei sappi kiehu, eikä kivisade ammu tulpaksi tiehyisiin. Kiitos kirurgin! Ja täytyy sanoa, että vaikka olen sairaalan työntekijä ja siis vähän omakin firma 😀 kyseessä ja kirurgi pitkältä ajalta tuttu, niin katselin hommaa nyt ulkopuolisen silmin havaitakseni kuinka tehokas ja fiksu suomalainen sairaala on! Mietiskelin leikkaussaliin lähtöä odotellessani oltaisiko me valmiita tästä luopumaan, kun päättäjät jauhavat: kallista! Lähdettäisikö riisumaan systeemiä? Mistä päästä aloitettaisi?
Sairaanhoitopiirien hallitusten ja valtuustojen tulisi jalkautua paikan päälle sanomaan ihan konkreettisesti mistä vähennetään. Kun palkkauskulungit on suurin menoerä terveydenhuollossa, niin sairaanhoitopiirin hallituksen pitäisi osoittaa toiminnot, jotka lopetetaan: tuo korvaosasto loppuu tähän, tuo röntgentutkimus suljetaan, näitä mummoja ei enää leikata ja nämä sydänvikaisten potilaspaikat suljetaan. Menkööt omilla rahoillaan jonnekin muualle hoitoon, vaikkapa Viroon. – Mutta entäs sitten, jos ja kun hallituksen jäsen tai omaisensa sairastuu? Mitenkäs sitten tehdään, kun sappileikkaustoiminta tapahtuu omin kustannuksin Virossa? Entäpä seuraavat käytännön päätökset: kenen keskosen annetaan kuolla liian pienenä rääpäleenä? Mitkä kehitysvammaiset surmataan kohtuun kulunkeja aiheuttamasta? Nämä ei ole helppoja juttua nykymaailmassa(kaan). Puusta katsoen saattavat kyllä siltä näyttää, että ”meillä ei ole varaa tämmöiseen.”
Vanhustenhuollosta olikin puhetta. Toivottavasti lukijani ei aivan väsähdä tähän aiheeseen, mutta tämä on niin surullista, niin surullista!
Kävin nimittäin eilen leikkaushaavat jomottaen kurkkaamassa mummon vointia. Kurkkasin myös jääkaappiin. Siellä oli homeisia ruokia, mutta niitä ei saa viedä pois. Mummo hiissautui rollaattorillaan jääkaapin ovelle ruoistaan tappelemaan oikein käsirysyn kanssa: TÄNNE NE! Kuulemma sota-aikanakin syötiin homeisia ruokia. (Olen aiemminkin huomauttanut, ettemme elä nyt sota-aikaa, mutta se on turhaa.) Sain anastetuksi ruoat bioastiaan vietäväksi.
Ryhdyin sitten keittämään kahvia termospulloon ja kaadoin noin 5 vuorokautta vanhan myrkkykahvin pois. Virhe! Paha virhe! Sain tietää, että olen kiusaaja (kiusaan vanhuksia) ja piru ja sen lisäksi pilasin päivänsä. Katuu, että päästi sisään. Ei aio enää päästää. (Missä ne herttaiset vanhukset oikein asustaa?)
Mummo on käynyt pesulla viimeksi lyhyellä vuorohoitojaksolla eli hoivakotipätkällä heinäkuun viimeisellä viikolla. Siitä on nyt kaksi kuukautta. Viime viikolla sattui poikamme yhtä aikaa kotisairaanhoitajan kanssa paikalle. Mummoa oli koitettu maanitella pesuhuoneeseen. EI, ei ja ei! Peseytyy sitten hoivakodissa kuulemma. Mutta hoivakotipaikkaa ei järjesty, sillä asuinkaupunkinsa vanhushuollon kriteereiden mielestä on vielä liian hyväkuntoinen sinne. Muistakaa mantra, muistakaa mantra! Se on tässä:
”Vanhuksen paras paikka on koti!”
Tämä on äitini asuinkaupungin vanhuspomon iskulause numero yksi. Odotan, kun itse aikanaan sitä toteuttaa omalla kohdallaan. Koti on vanhuksen paras paikka myös talousihmisten mielestä – ja siltähän tuo vahvasti näyttää (sarkasmia). Mummo retkottaa ”parhaassa paikassaan” masentuneena, vihaisena ja pesemättömänä päivästä toiseen hikisessä nojatuolissaan. Sietä hän hokee huh huh, tulisipa kuolema. Tottavie: iloinen ja pirteä, kotioloistaan ja elämästään nauttiva vanhus, eikö vain! – Työikäiset hoidetaan kyllä viimeisen päälle, kuten nyt minutkin. Mutta sotalapsena homeisia ruokia syöneet pidetään läävässä, hyljättynä ja onnettomina. Häpeällistä, tosi häpeällistä ja epäinhimillistä. (Yksi perheemme jäsenistä ei anna käyttää mummon varoja, jotta voisimme ostaa hänelle paikan yksityisestä hoitokodista. Me muut olisimme siihen valmiita.)
Tässä teille iloista tarinaa Suomesta. Presidentti sentään meillä on särmä jätkä ja selviytyi ansiokkaasti Trumplandian median edessä tilanteen hieman luisuttua käsistä töyhtöpäällä.
Voikoon lukijani hyvin!
Klara
Klara Saken kirjoittaa 