Ihmissuhdeasioista vielä jatkan jonkun sanasen.

Hilpin kommentissa esiintuotu myötäinto oli veret seisauttavan hieno juttu. Hilpi kirjoittaa: ” Viime vuonna opinnoissani törmäsin termiin myötäinto. Toisen innostukseen mukaan menemistä, innostumista kanssaeläjän innostuksesta, jonka hän haluaa jakaa. ”

Juuri tuota haen takaa. Olen tullut kohdallani havaitsemaan, että toisen innostuksesta voi saada ideaa itselleenkin tai vähintäänkin oppia ja avartua. Tapaan usein ihmisiä, joilla on joku innostuksen kohde, josta haluavat kertoa. Antaapa heidän kertoa, sillä ei se kauaa maailman aikakirjojen aikaresursseista vie! Vielä pienempi aikasyöppö on ilahtuminen toisen puolesta. Siinä voi ikään kuin vapaamatkustaa pienen hetken toisen innostuksen siivellä ja virkistyä. Aitoa innostusta kun ei voita mikään!

@@@

Lea on oikeassa: kaikenlaista pienisydämisyyttä tosiaan on. Näitä pienisydämisiä yritän vältellä, koska heistä tulee huonot fiilikset. Onneksi on tosiaan muitakin! Yksi sellainen tulee kohta eteiseen lenkeilyä varten. Kantaa raskasta kuormaa, kun on ikämiehenä leskeytynyt sukulaismies, joka on nyt aivan eksyksissä vaimon kuoltua äkillisesti. Setä on wanhan liiton miehiä, jonka kotijärjestys on aina noudattanut perinteistä kaavaa: vaimolla vaimon työt, isännällä isännän. Sitten pam vaan, onkin ikämiehen sopeuduttava uuteen kuvioon. Siinä on haastetta moneen suuntaan, kun ei kunnolla osaa perunoita keittää, eikä tiedä kuinka pyykkikonetta käytetään. Päivä kuluu vaimon haudalla käydessä ja uutisia kuunnellessa. Ihan sydäntä särkevä tilanne.

Riipoi vähän myös sivusta kuunnella taannoin tuota naimatonta naistuttavaa. (Niitä on kyllä useampikin lähituntumassa.) Oma kuvionsa sekin, kun kotona ei ole ketään odottamassa, vaikka niin kovin toivoisi. (Oma riesansa toki siitä kotona odottajastakin ;D) Mutta kun ei löydy puolisoa, ei ketään. Naisporukassa kuljetaan ja etsitään: tuntureilta, konserteista, festareilta, Porin Jazzista. Ravintolapöydät on jo kaluttu ja koluttu: mitään kelpomiestä ei ole löytynyt, vain rikkinäisiä elämänkohtaloita, alkoholismia ja outoja luonteita. Tämän käsityksen olen saanut näiden yksinäisten kertomuksista, myös miespuolisten.

Yritän usuttaa harrastuksiin: golfkentillä on tosi charmantteja miehiä :D, entäpä Suomen Ladun porukka, jos toisentyyppistä kaipaa. Tanssiharrastus, ryhmämatkat, lintubongarit. Aina toki joku kultakimpaleen löytääkin, iloitsee (>myötäinnostus!) ja fasettaa ”me hiihdetään, me aurinkorannalla, me Toscanassa, me Huippuvuorilla, me takkatulen äärellä”. Voi hemmetti, että mulla sydän aina sykähtää, kun kaksi yksinäistä toisensa löytää! (Ja alan heti sydän kylmänä pelätä, että jompi kumpi kuolee tunnekuohuissaan sydäninfarktiin.)

…ja sitten on se toinen tarina, jolloin Insta ja Fase ensin pursuaa intoa: tässä Pertti hiihtää, tässä ollaan kuntosalilla, Pertin aikuiset lapset tässä synttärikakulla. Mutta kuin taikaiskusta Pertti sitten häviää viestimistä. Kuoliko vai katosiko naistentansseihin? Maa nielaisi? Kuinka hankala perttinsä menettäneelle on alkuinnostuksen jälkeen avata tapaus Instagrammissa tai twiittailla, että hemmetin routaporsas palasi exänsä syliin. Sitäkö se olikin, että perttinsä löytäneellä oli niin surullinen mieli, itketti aamulla, maalipurkki kaatui eteiseen, töissä ei jaksa ja koira sotkee lattiat. Enkä yhtään huomannut, ettei Pertti enää seiso eteisen matolla nauramassa kaatuneelle maalipurkille, eikä pese mutaan juosseen koiran jalkoja. (En kysy mitään, en herrattunen sentään.) – Meillähän on tähän suomalainen laulukin onnesta ja onnen kätkemisestä. Ja itku pitkästä ilosta, sanoo katajainen kansa.

@@@

Elelen taas retkihuuman ensioireissa. Oikestaan kaikki lähti liikkeelle eilen jälkeläisen hakiessa lapsensa yökylästä. Muka vaivihkaa ovelin katsein kyseli, onko kesällä odotettavissa olevalle merkkipäivälle minkälaisia lahjatoiveita. A-haa, selvästikin on jonkun porukan bulvaani. Koska tiedän, että sieltä tulee sarpanevakukkavaasi tai kalevalaköryn iki-ihanat riippupihlajat kolmessa setissä, on kaiken viisain toimia nyt, jotta SPR ei saa uutta myytävää. Läpikävin erilaisia lahjoitussäätiöitä omasta päästä keksittynä: Palvelutaloissa Pilattujen Muorien tukisäätiö? Ruskettuneiden Muovipussimiesten Turvakodin tilikeräys? Mutta taas oli muna kanaa viisaampi, sillä jälkeläinen loihe lausumahan: lahjakortti retkeilytarvikekauppaan, kävisikö se? Loistoidea! Ostan hammokin ja painelen metsiin roikkumaan h-hetken ajaksi, niin ei tarvi pelätä virpojia oven taakse.

Hui että tuli pitkä teksti. Toivottavasti lukijani ei saa liikaa kirjaimia henkitorveensa!

teidän Klaara von eglaH