Hyvä Lukijani,

vietin nelisen päivää erämaissa retriitissä.

Kuinka olinkaan unohtanut miten erilaista on kulkea polkua omissa aatoksissa koti selässään pysähdellen minne mieli tekee tarvitsematta huomioida muita kuin itsensä. Tuntikausia kului askeltaessa aivopuoliskojen kommunikoidessa luukopan sisällä keskenään. Välillä vasen aivolohko kysyi aivorungolta: onko homma hanskassa, paineet kohdillaan ja happeutumiset normialueilla, veren natriumpitoisuus siedettävä, toimivatko munuaiset?

Happeutumiset? Kyllä. Muistan teho-osaston vanhan hoitajan motkottaneen lääkäreiden kummallisen kimurantista sanasta ”happeutua”, että mikseivät käytä sanaa ”hapettua”.

Vain koska olen mitä fiksuin ja sivistynein ihminen en sanonut, että ihan kemian peruskirjallisuutta tutkimalla ero selviää. En siis sanonut. Mutta sanon sen tässä nyt ja olen varmaan sanonut jo aiemminkin, mutta haluan muistuttaa tästä tärkeästä asiasta, joka vaikuttaa jopa Amerikan maalla, jossa joidenkin aivot lienevät hapettuneet. Omassakin etulohkossa on selviä vanhuuden tuomia rappeutumismuutoksia, sillä verbaliikan ja mielipideiden esittämisen estojarrut luistaa. Ja hullummaksi vain menee, sanokaa mun sanoneen.

###

Poluille palatakseni käyn läpi muutamia havaintoja, joita tuli tuumituksi. Lähden liikkeelle poluilla tapaamistani henkilöistä.

Heitä oli tasan kaksi rypästä neljän päivän aikana. Toisessa ryppäässä vain yksi jäsen, nuorehko henkilö kulkemassa pitkää vaellusta (siis kuukausia). Toinen rypäs oli sukuporukka pätkälenkillä koira irrallaan. Koska liikuttiin poroalueella ja poroja tosiaan oli, niin kysäisin pitäisikö Musti kytkeä. Naurahtivat, ettei se välitä poroista. Samaan aikaan Musti haukkua louskutti selkäni takana kirmattuaan tulosuuntaani, jossa tiesin olevan neljän poron tokka. En tohtinut aikuisia etelänvariksia opettaa (kertoivat kotipaikkansa). Vaikkei koira välittäisi poroista, niin porot välittävät koirasta. Vahvistamaton tieto kertoo poromiehen oikeudesta ampua irrallaan oleva koira, mutten ole tarkistanut todenperäisyyttä. Joka puolella kuitenkin tiedotetaan koirien kiinnipidosta poronhoitoalueella. Jotta ihmettelen, ettei ole heillä pistänyt silmään.

Muita en sitten nähnytkään… jaa näinpäs! Vanhenevan hapsottavahiuksisen muijan silmissään sama katse kuin Aku Ankalla Milla Magian tavatessaan 😵‍💫😳 Näin eukon suon silmäkkeestä, metsälammen pinnasta ja termospullon korkin ulkopinnasta. Outo tyyppi, etten sanoisi. Seurasi minua taukoamatta.

###

Mietin upeissa maisemissa kulkiessa, että nämä tunturit ovat alle kasitonnisia, suurin osa alle viisisataa metriä merenpinnasta. Se ei joillekuille ole mitään. Eivät saa niistä kiksejä, koska niillä ei voi todistaa (itselleenkään) olevansa jotain merkittävää. Vaikka nämä valtaisat kiviröykkiöt ovat seisseet paikoillaan ikuisuuksia siinä missä kapisen ihmiselon pituus on nanosekunteja, liekö sitäkään. Kuinka niitä voisi halveksua ”liian matalina”?

En jaksa olla ihmettelemättä ihmislapsen, joidenkin siis, tarvetta päästä aina ylemmäs, korkeammalle, pidemmälle – sen kasitonnisenkin päälle tai peräti avaruuteen. Tai vastaavasti merten syvimpiin onkaloihin. Ja että se yksi, mielestäni itsemurhahakuinen pelastajamies, kertoo videolla, kuinka tappaviin olosuhteisiin nyt hakeutuu. Perustelee syyksi kansan seuraavan mielenkiinnolla seikkailuaan.

Seuraa mielenkiinnolla kuinka joku altistaa itsensä kuolemalle? Thanatos vai mikä se olikaan kuoleman jumala, sitäkö tässä palvotaan. Tuntuu niin härskiltä ja väärältä, kun on tavannut ja nähnyt ihmisiä, jotka itkevät, että saisivatpa vielä elinpäiviä taudin kalvaessa elämää pois kesken lennon. Mutta jotkut senkun nauravat ja istuvat tuolilla haarat levällään, että meikäpoika sitä uskaltaa. Kuvottavaa elämän halveksuntaa. Vaiko ehkä sittenkin patologista huomionhakuisuutta? Jätän Lukijani päätettäväksi.

Mutta hep! Nyt äkkiä ESaarisen tarkoittamaan ylärekisteriin, mars! (Sanon itselleni.)

###

Poluilla näkyi vaikka mitä mielenkiintoista. Kauniita puroja ja veden läpinäkyvää kirkkautta, kynttiläkuusien armeijoita ja vanhuskuusten harmaita puvustuksia. Yövyin yhden yön autiotuvassa, jonka välikattorakenteissa oli lintusen pesä. Äiree kantoi kirkuville pienokaisille sapuskaa akkunan ohi niska vääränä. Sain napatuksi kuvankin. Lukijani on taitavampi tunnistamaan lajin, haukka varmaan, vai? Kanahaukka?

Kannoin iltasella pesuvedet kuistinnurkalle ja puunasin itteni jääkylmällä vedellä. Seuraavana aamuna päätin, ettei se ole eukko eikä mikään, joka ei aamulla mene virtaavaan tunturipuroon makuulle. Näin oli siis toimiminen ja huh, että olikin virkistävää, kun muutoin oli ”tukahduttava helle” kuten säätiedottaja sanoo. Ja onpa vieläkin. (Sijaitsen nyt puolimatkan krouvissa matkalla kotipaikkakunnalle.)

Porot raasut olivat turkiksissaan näännyksissä, räkkäkin piinaa. Yhden hirvaan kanssa jouduin tilanteeseen, jossa katsoin viisaammaksi kiertää puskien kautta ja antaa sen oleilla viileällä hiekalla. Liekö olisi lähtenytkään, sillä kerran Oulankajokea helteellä meloessa hiekkatörmään kaivautunut hirvas oikein urisi mulle, kun tulin sen mielestä liian lähelle. Pakko oli siitä mennä, kun joki sijaitsi siinä kohtaa.

Yhtään sammakkoa isompaa maan pinnalla kulkevaa eläintä en itseni ja em. kulkijoiden lisäksi nähnyt.

Viimeisenä päivänä helteestä huolimatta lähti polku vetämään ja etenin puolijuoksua flow-tilassa. Olin tilannut kyydin tienposkeen, mutta se ei jalkaa vetänyt vaan oikeastaan ennemminkin toistepäin: en olisi vielä halunnut vierottua retriitistä. Mutta minkäs teet, kun kalenterin joku keksi. Lohtuna sanottakoon, että kohta on nokka kohti Suomineidon nuppia.

Mitenkä siihen päädyttiin, kysyykö Lukijani? Vastaus on yksinkertainen: tulin tuumineeksi retkikaverille, että toivoisin hänen opettavan minulle suunnistusta… olin ovela 😉 eikö totta. Nieli koukun oitis ja tässä sitä ollaan. Paljastan sen verran, että harjoittelin kompassin käyttöä juuri päättyneellä retkellä ja olin alkuun varma, että itänaapuri häiriköi Suunnon kompassia. Otin koereittejä tietäen etukäteen missä suunnassa kohde on. Kompassi näytti häränpyllyä, eikä uskonut puhetta: ”Älä yritä! Minähän näen, että mökki on tuolla!”

Loppukaneetti: oliko kompassi väärässä? Ei.

Koska olen hävittänyt kaksi edeltäjäänsä, piti ostaa uusi. Sen mukana tuli käyttöohjeet, jotka sattuivat tulemaan mukaan. Niissä sanottiin, että pohjoishaarukan täytyy osoittaa kartan yläreunaa kohti 😀 No kas, olin unohtanut. Itänaapuri sai siis synninpäästön. Tällä kertaa.

Iloisiin kuulemisiin, Klara