Siivoilen kaappeja ja löydän vuosikymmeniä sitten talteen laittamiani ruokaohjeita. Ne on julkaistu erään lehden oheismateriaalina. Näköjään olen repäissyt ne kokonaisina liitteinä ja kerryttänyt niistä isohkon, mutta niin unohdetun pinkan.

Selailen materiaalia: reseptiaarteita? Jokunen merkkilipuke näyttäisi sivujen välistä tököttävän. Katsotaanpa…

++

Jahas. Materiaali vie meidät vieraisille suomalaisten, lähinnä yläluokkaan kuuluvien henkilöiden koteihin. Tutkailen tekstejä. Rivien välistä tuulahtaa menneen aikakauden ummehtunut eetos, menestystä ihaileva ilmapiiri. Elettiin aikaa, jolloin kookkaat olkatoppaukset, kultaisilla vaakunamerkeillä kirjotut neuleet, silkkihuivit ja englantilaista aatelistoa plagioiva out fit oli signaali statuksesta. Piilotettu, kuten yläluokkaiseen hienostuneisuuteen kuuluu, mutta selkeä silti.

Ja kylläpä statusta kokkaajiltamme löytyykin: palkintoja, nimekkyyttä, suurpääomaa, yritysmaailman katolla patsastelua, yhteiskunnallista vip-leveliä ja perityn omaisuuden tuomaa koketeerausta. Kas tuossapa on tiedemaailmassakin ansioitunut tyyppi hymyilee maireasti kameraan. Kertoo kotinsa keittiössä loihditun huippuatrioita, menestyneitä makukomboja ja arvovieraille on riistasta taiottu laadukkaita illallisia. Juttuun voisi tänä päivänä lisätä vaikkapa jälkikirjoituksena senkin, jotta bai-tö-vei, joko tuolloin oli kähveltänyt tutkimusrahoitusta vähän kuin puolivahingossa omiinkin kattiloihinsa?

Yhdessä köökissä huushollaa vanhempiensa kanssa pienokainen, jonka kerrotaan olevan lähes keittiömestari itsekin. Sepä toki selvää, kolisteleehan jokainen viisivuotias mamin ja papin keittiösaarekkeissa kuparikattiloita suvereenisti ja vieläpä ympäri maata. Vanhemmat kertovat omista paistoksistaan ja keitoksistaan, lapsi hymyilee. Mielessä käy, mitä lapselle nyt kuuluu. Liekö jo perheellinenkin ja kuparikattiloita lyövät nyt yhteen lapsenlapset silkohapset. Vai muuttiko vanhempiensa opiskelumaahan, jonka parhaasta kulmakafeesta edelleen saa erinomaista brie-juustolla kuorrutettua chocolade fondye con creme brutallique (ei löydy ruokakuvastoista, itse keksin, mutta voi kokeilla keittiössään ;D).

Dieetti on näköjään koostunut piparjuuresta, jäniksestä, kanasta, parmesaanista, endiiveistä, sinisimpukoista, portobellosta, Roquefortista, katajanmarjahirvestä, ostereista, kateenkorvasta, ravunpyrstöistä, broilerinmaksasta, anjoviksista ja villiriisistä. Ravitsevaa perusruokaa 😉 Sashimi on näköjään tuolloin luikerrellut kehiin (se on kamalaa) ja ollut paitsi uutta hottia myös merkki suosittelijansa matkailuista. Maailmaa on nähty – yläluokkaisuusvihje symboli sekin.

Sisältövaroitus ja oikeusturvatakuu: tämän tekstiä ei sisällä yksityiskohtia, joita voisi liittää mihinkään tiettyyn kohteeseen tai yhdistää luonnollisiin henkilöihin. Teksti on käytetty Bamix-tehosekoittimessa, jossa yksityiskohdat on sekoitettu. Niillä ei viitata paikkakuntaan, kartanoon, sukutilaan, ammattiasemaan tai muuhun tunnettuun positioon. Henkilökuvauksista on vatkattu mikstuura, sulatettu fondyy, keitetty kattila kuplien hilloke, söhelletty insalata mixta, puserrettu patee ja leivottu pikkuruiset quicheet.

Hei hall-loo! Nythän mua aivan alkoi jo harmittaa, että olen heittämässä näinkin arvokkaan henkilögallerian tuosta noin vain lehtikeräykseen. (Hiipii hakemaan dokumentit talteen Talonmiehen lehtikeräyslaatikosta. Seuraavassa elämässä kirjoitettavaksi tulevan pirullisen kirjan materiaaliako tässä? :D)

+++

Mistä tietää tulevansa vanhaksi? 

Siitä, että:

• satunnaisesti kadulla tapaamansa naisen kohdalla miettii, joko miehensä on kuollut. Ja koska tämä tieto puuttuu, ei tohdi asettaa mitään monikkomuotoista kysymystä, kuten: ”Oletteko tänä kesänä olleet paljon mökillä?” Toisaalta voisi kuulostaa tökeröltä kysyä samaa yksikössäkään. Jos mies elää, tulkinta on, että luulen heidän eronneen – ja tiedän kenties jotakin sellaista, jota vaimo ei tiedä! Jos taasen mies on kuollut, joutuu sureva leski (jolta ei näytä) parahtamaan: ”Mekö! Torstihan on kuollut! Vai luuletko, että olen jo ehtinyt nappaamaan uuden?!”

• siitä, kun ikätoveri lainaa kirjoituksessaan Violeta Parran Gracias a la vida-kappaleen suomennettuja sanoja, nousee kyynel silmäkulmaan. Siitä syystä, että muistaa, kuinka paljon onnea mutta myös suuria kyyneliä on liittynyt nuoruudesta tähän päivään. (Niin kai elämän kuuluukin mennä?)

Ja miettii, onko kärsimyksen summa vakio? Kun toisten elämä alkaa huolehtivassa, siistissä, kunnollisessa ja tunnollisessa perusperheessä kaikin puolin moninaisia iloja sisältäen. Sitten alkaa varhaisaikuisuus, tulee rakkaussuhteita, suuria pettymyksiä, elämän aallokkoa, lapsia, avioeroja, huolia, uutta onnea, rakkautta, iloa, ja taas isoja murheita, surua… Ja sitä rataa elämä heittelehtii eteenpäin, välillä pläkätyyntä, sitten hyvää myötäistä, sitten sivuaallokkoa, joka vaihtuu vastaiseen. Kunnes taas aamusta aurinko kimmaltaa pläkätyynessä pinnassa.

Semmoista se on, elämä. Tasapainoilua vaihtelevissa säissä.

++++

Mutta bäk tu bisnes: lapsenlaps makaa sohvalla sanojensa mukaan ”e-urheilemassa”. Tahtoo sanoa: tuijottaa YouTubea. Koiran aamulenkki heitettiin juoksemalla kaikilla 2+2+4 jalalla. Lapsenlapsella oli juostessa Pokemon-peli nokan alla kännykässä, mutta urheilumiehenä selvisi kompuroimatta :D. Eilinen päivä meni pelikentällä mummokuskina. Saatiin leuhkasti palata kotimatkalle pronssipokaali kainalossa.

Talonmiehellä on lakisääteinen vapaa, pekkaspäivät tai vastaavat. Ne hän viettää vanhojen koulukavereiden kanssa saappaanheiton ja pussihyppelyn merkeissä 😀 Siinäpä pojat kaljuveikkoset ovat kilpasilla ikäryhmälleen sopivissa lajeissa. Vaikuttavat eilen menneen iltauutisten jälkeen maate. (Tämä kuuluisi myös yläpuolelle kohtaan ”Mistä tietää…jne”.)

+++++

Nyt kerätään lapsenlapsen ja koiran kanssa luumme ja suunnataan metsäpolulle raittiiseen syysilmaan talsimaan.

Oikein hyvää pyhäpäivää Lukijalle!

t. Klara