Tulin tänne mökille tekemään töitä ja uutterasti olenkin saanut tehtyä sellaista, mikä pitkään on painanut mieltä. Kumma juttu, että rästiin jääneet hommat rassaa aina ihan juukelisti mieltä Heti on olo kevyempi, kun pääsee vauhtiin. Joten itselle olisi paljon kevyempää tehdä ne pois kuin roikuttaa rassaamassa sielua! Kello pirulainen vaan on niin armoton: kaikki ei mahdu 24 tuntiin, eikä seitsemään päivään millään.
@@@
Luonnossa ja metsissä kulkeminen on kyllä semmoinen voimavara, että oksat pois ja pala latvaa. Mulla on se maastopyörä, jolla kihnutan metsäteitä, sopivia polkuja ja kässeikköjä. Viime yönä tein hommia aamukolmeen, mutta heräsin kahdeksalta, ajelin tunnin verran autolla, jotta pääsin erään seutukunnan maastopyöräreitille ja painelin suoraan metsään pyörän kanssa. Aamukahvitkin oli termarissa.Viiden tunnin yöunet kumminkin painoi sen verran, että vähän takkuinen oli pyöräretki. Kaaduinkin kerran melko mojovasti, kun rinteessä sivuttain ajaessa menetin tasapainon alarinteeseen päin. Reppu oli selässä, mutta eväät ja kamera pysyi kunnossa 🙂 eikä ittelekään tullut kuin muutama mustelma. Sanoin siinä ääneen itselleni kuolemattoman iskulauseen:
Nyt se on kuule täti sillä lailla, että tämmöiset ei enää ole sun lajeja. Luut on hapristuneet ja tässä olisi voinut mennä lonkka tai käsivarsi.
Kyllä se on raskasta settiä hyväksyä, että pelleilyt alkaa olla pelleilty. (Mutta moni mun ikäinen vielä kruisaa menemään ihan hullun lailla. Viime kesänä yhdellä nuotiopaikalla oli -sanotaan nyt vaikka, että – Vieno ja Tellervo. Toinen oli semmoinen verkkaisasti virkkova pulleroinen, jolla oli suortuvat laitettuna. Mutta se toinen oli sitkeää kuivalihaa, ihan kuin se muinaisaikojen ”Fakta homman” Pirre. Puhetta tuli ihan solkenaan ja hän ehti siinä jo kertoa kaikki maratooninsa, pitkänmatkan hiihtokisojen voitot ja juoksulenkkien pituudet. Kuunnellessa mietin, miksi hän kaiken tämän haluaa juuri minulle kertoa. En keksinyt.
Kävin tuolla suolla katsomassa pesiikö siellä tänäkin vuonna joutsenpari. Mutta vedin vesiperän: siellä oli tänä vuonna kurkia. Piti lähteä ottamaan selvää mitä tuo valkoinen oli. Joku oli ainakin päässyt höyhenistään ja oikein kahdella hautakummulla. Ei nuo pesiäkään olleet. Ahma oli myös ripustanut poron osia puuhun, sillä alue on sen sorttinen, jotta siellä ei koiranomistajat nostele riekaleita koiralta piiloon niin kuin me koiranomistajat tehdään. – Pitäiskö mun alkaa vielä eräoppaaksi ennen palvelukotiin joutumista?
Me koiranomistajat? Eihän mulla ole koiraa. Vielä. Koira on kyllä syntynyt, muttei vielä ole luovutusikäinen. Hieno homma on saada taas nelijalkainen ystävä, kun ei sitä ilmankaan osaa olla. Talonmies sanoi, että oletko aatellut, että tämä on todennäköisesti meidän viimeinen koira. Se pysähdytti miettimään. Vähän on alkanut vanheneminen hirvittää. Ensimmäistä kertaa.
@@@
Lillukanvarsista puheenollen: metsässä lillukanvarsista kuvia ottaessa tuli mieleen se, että tunnen ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan jaksa pysähtyä mitään katsomaan tai tutkimaan. Metsässä täytyy edetä, tehokkaasti, rivakasti. Kun otin kuvan kauniista kävystä ja julkaisin sen eräässä aviisissa, niin tämmöinen tehomenijä puuskahti: ”Siinä sitä on jääty lillukanvarsia tutkimaan.” Aivan kuin synti!
Olenkin aika ajoin hämmentynyt siitä, kuinka nopeaa elämää etenkin kollegat elävät. Eivätkö koskaan pysähdy lillukanvarsiin? Miten sellaista elämää voi uupumatta jaksaa? Tänään autonradiosta kuuntelin Työterveyslaitoksen tutkijaa, joka tästä asiasta puhui. Työssäkin pitäisi ottaa mikrotaukoja – mikä loistava idea! Itse asiassa tunsin hienoista omahyväistä tyytyväisyyttä, koska olen muka keksinyt sen jo aikaa sitten itse (?). Kun oikein uuvuttaa ja voimat on paenneet, niin siirryn puoleksi minuutiksi ajatuksissani vaikkapa sinne taannoin esittelemääni puussa olevaan metsämökkiin. Tiirailen ikkuna-aukosta ja kuuntelen puiden suhinaa. Ja blim: jaksaa heti paljon paremmin. Myös nokkaunia olisi kuulemma hyvä saada ottaa työpaikalla. Lyhyt pätkä vain ja aivot ovat taas paremmassa vireessä.
Linkki ohjelmaan on tässä: https://areena.yle.fi/1-50111269
Näihin puheisiin,
Klara S von den agleH
Klara Saken kirjoittaa 