Työtoveruutta ja toisten tukemista

Heipparallaa, korona-alamaiset!

Kuinka siellä on voitu ja onko kuivaa yskää, kuumetta ja lihaskipua, ehkä pientä nokan tippaisuakin ollut teilläpäin? Hyvä, jos vointi on kohdillaan, eikä mieli ole kovin murheinen.

Tulin tässä illan päälle töistä. Kellon viisarit ehtivät kiertää koko kierroksen siinä puuhassa. Läksin nimittäin pirtiltä aamuseitsemältä ja palailin samoihin aikoihin puoli vuorokautta myöhemmin, kun kaunis aurinkopäivä oli jo painumassa mailleen. Koronakiirettäkö? Eipä lainkaan. Kaikenlaista soittelua, puhelimeen vastailua, kirjallisia töitä ja jokunen hanskat kädessä tehtävä hommakin. Mitään potilasruuhkaa ei ole (vielä?). Toimipaikassani oli päivystyspuolikin kuulemma kovin hiljainen. Sama huopatossutehtaan meininkin on ollut viikonloppunakin. Silloin lähityötovereistani kaksi oli päivystysremmissä.

Työhuoneesta lähtiessä oli tunnelma omituinen ja epätodellinen – kuin kauhuleffassa. Sairaalan käytävät kumisivat tyhjyyttään yhdellä pääkäytävistäkin. Siellä on tavallisesti monenmoista kulkijaa ja sairaspaarien lykkääjää. Nyt: ei ketään. Sairaalan edessä taksit seisoi jonoon jämähtäneinä, pihat ja ajoväylät ammottivat tyhjillään. Aattelin, että fiilis on kuin rajuilmaa odotellessa. Että kohta se räsähtää ja onko pyykit otettu varmasti sisälle. Koko maa vetää nyt henkeä – aiheesta.

Presidentti puhui viisaita perjantain radio-ohjelmassa. Ehkä lukijani kuunteli? Ellei, niin laitan linkin alalaitaan. Kuuntelin Saulin puhetta ajellessani läskipyörällä pellonlaitaa läskipyörällä: viisaita sanoja. Ja Jennikin oli valinnut niin -hellan lettas sentään – jennimäisen kappaleen loppusoitoksi, että ensin alkoi itkettää ja sitten pääsi kyllä räkänauru, jota Talonmies jatkoi kotona, kun soittelin kappaletta hällekin.

Matkan varrella tuli vastaan lenkkeilevä pariskunta ja joku koiraihminen. Kiersimme tyylikkäästi ja automaattisesti toisemme kauempaa. 😉 Ja tähän on tultu, että lenkkikaverini ei uskalla lähteä kanssani ulkoilemaan edes kahden metrin välimatkan turvin. Hän asuu runsaan kymmenen kilometrin päässä ja siellä pysyy 😀 On semmoinen terveysintoilija ja on aina nähnyt terveysuhkia, kauhut kaikkialla. Ymmärrän hyvin, ettei halua tavata, vaikken tiettävästi koronapotilaita ole tavannutkaan. Mutta epäilee oman terveytensä puolesta, sen verran vaarallinen on meikäläisen työ. (Voi sitä höppänää kullanmurua!)

Kaikkihan me tällä hetkellä pelkäämme toisiamme. Työpaikallakin huomasin vaistomaisesti nojautuvani hieman loitommalle jonkun tullessa lähietäisyydelle puhumaan. Kaikkinensa kumminkin nostan hattua työyhteisölleni, lääkäreille ja hoitajille. Mikä tsemappaus, mikä rautainen rutiini tälläisiin tilanteisiin! Pienemmällä mittakaavallahan näitä on vuoskymmenet pakostakin harjoiteltu. Milloin on ollut tuberkuloosipotilas tutkittavana, milloin HIV tai AIDS-vaihe, milloin virushepatiitti, milloin tippuri – influenssasta tai pienemmistä räkätaudeista puhumattakaan.

Tapasin tänään tietyn työhomman hoitamisen yhteydessä useamman sellaisen hoitajan, joiden kanssa on parikymmentä vuotta aiemmin painettu urakalla duunia yön yli ja taisteltu monenlaisissa hetteiköissä ihmispolojen terveyden eteen. On ollut tosi vaikeita tilanteita, aamuöisiä kiperiä päätöksenteon hetkiä ja hätätilanteita. Niistä me ollaan vaan läpi menty toinen toistamme tsempaten. Ja vaikka sittemmin on iän karttuessa itse kukin siirtynyt lähinnä päivätöihin, niin kaikilla meillä läikähtää sydämessä, kun toisemme tapaamme. Tulvahtaa yhteinen muisto, yhteenkuuluvuuden ja toisen tukemisen ilmapiiri. Se, joka meitä kantoi sudenhetkien yli. Ai, että mä olen näille naisille kiitollinen osakseni tulleesta tuesta ja ymmärryksestä! Monenkaan nimeä en enää muista, mutta jokaisen eteen tekisin kaikkeni, jos tarve tulisi. Aina he huikkaavat iloisesti: ”Hei Klaara, suakin näkee! Hauskaa! Mitä kuuluu!” Nämä ovat hoitajia, jotka roiman palkankorotuksensa ansaitsivat. Hoitajia, joita meistä lääkäreistä jokainen kehuu ja arvostaa. Heillä ei lue rintapielessä ”Sairaanhoitaja, AMK”, eikä nokka nouse korkealle, kuten joillakin nokkavilla besser wisser-hoitajatyttösillä. He arvostavat itse itseään ja ammattiaan ja heille riittää se, että ovat rautaisia ammattilaisia. Tekevät ne työt, jotka sairaanhoitajan ammattiin kuuluu ja antavat lääkärin tehdä rauhassa ja häiriköimättä ne työt, joihin edellytetään lääkärin koulutusta. Työnjako on selvä ja Suomen lain mukainen.

Moni nuori hoitaja ei tiedä, mitä tehtäviä Suomen lain mukaan saa tehdä vain lääkärikoulutettu ja mikä puolestaan kuuluu hoitajatutkinnon suorittaneen työnkuvaan. Poikkeuksia onneksi löytyy! Mutta aika ajoin käy mielessä kirje sairaanhoitajakoulun rehtorille, kun toimenpidehuoneeseen astahtaa sairaanhoitajaopiskelija ryhtyen kovaan ääneen yksityisasioitaan setvimään välittämättä huoneessa olevasta potilaasta ja mitätöntä pientä ajatustoimintaa suorittavasta lääkäristä. Siinä joutuu sitten sanomaan sen, mitä nolona hissukseen pälpätystä kuunteleva kokenut hoitaja ei tytölle kehtaa sanoa. Siis, että täällä ei pälätetä omia asioita, täällä on potilas ja minä teen ajatustyötä. Silloin nuori opiskelija pyörittelee näkyvästi silimiään ja nakkelee niskojaan. Semmoista on sattunut vastakin. Koivuniemen Herra on kyllä tullut mieleen. Ja jotta lukijani ei aivan menettäisi uskoaan Suomen terveydenhuollon tulevaisuuteen, niin sanon senkin, että onneksi on myös kovin näppäriä ja heti hoksaavaisia vastavalmistuneita hoitajia työparina. Vielä on toivoa!

Tässäpä lukijalleni, jos hän nyt enää on linjoilla (siis jos on kyllästynyt, ei koronan kourissa). Nämä terveydenhuollon jatinat ei ehkä ole sitä seksikkäintä mediamateriaalia.

Tulipahan nyt kumminkin kerrotuksi. 😀

Gesundheit! Klara

Ohessa linkki presidentin radiohaastatteluun perjantaina 20.3.20:

https://areena.yle.fi/1-50443736