Voi tohiseva retkikeitin sentään!

No, enhän minä nyt meinaa pysyä pois metsistä ja retkireiteiltä millään.

Kävin heittämässä lenkin Itä-Suomeen suurelle järvelle ja vierusjärvelle. Kelit oli mitä mainioimmat, mitä nyt pienen -heh- ukkosen heitti niskaan, mutta näitähän riittää ;D Totta puhuen olen alkanut pelätä ukkosta sen jälkeen, kun jouduin erään kansallistakin huomiota saaneen metsänkaatajamyrskyn silmään paatteineni kymmenisen vuotta taapäin. Lapsuuden kesälomien mummolareissuilta muistan ukkosmyrskyt ja sen, kuinka mummo istui kiikkustoolissa kakluunin vieressä naama valkoisena. Minä kansakoululainen olin ihan, että woot, tämähän on vain jännää! Mummo oli eteläpohojanmaalaasena nähnyt kunnon kelejä ja alkanut ukkoset peljättämähän. No, nyt olen mummoiässä ja kokemusta karttunut itsellekin. Ehkä kokemuksesta on elämässä hyötyäkin: osaan tunnistaa nousevan ukkosmyrskyn ensimerkit, vesillä liikkujalle hyvä taito. Joku vuosi sitten oltiin kajakkiporukalla liikkeellä. Siinä vaiheessa, kun meikäläinen alkoi huolestua taivaanrannasta oli muut sitä mieltä, ettei syytä toimenpiteisiin. Uskoivat sitten kuitenkin. Rantautumisen jälkeen ei mennyt kuin tovi, kun järvenselän yli vyöryi voimakas ukkosrintama. Maattiin kanervikossa muurahaisten kanssa ja odotettiin, tuleeko petäjää päähän. Hellekelin retkillä on hintansa.

Ehkä lukijani miettii, miksi kaverit ei kulje mukanani? Talonmiehen alibit jo tuli aiemmin selvitetyksi, siispä vielä kavereiden.

Noh, tämän porukanhan jo kerran hylkäsin, kun jättivät retkeilyjoelle otettuani epähuomiossa (liiallinen työkuormitus esti asiaan paneutumisen) mukaani väärän kajakin. Lopputulos: rämmin kosket läpi kunnes kyllästyivät. 😀 Sitten tuli tuo hevonen, joka vei kaiken työelämältä liikenevän ajan. Hevoskauppojen jälkeen palailin kajakkiporukkaan muina naisina 😀 Raamattukin kehoittaa anteeksiantoon, eikö totta 😉

Tänä vuonna ei porukka löytänyt yhteistä loma-aikaa, kun erään tartuntataudin vuoksi lomien ajankohtaa on muokattu uudelleen. Mutta itse asiassa viihdyn parhaiten yksin. Voi pysähtyä katselemaan, mennä rantaan ja lähteä taas liikkeelle omassa tahdissa. Sama koskee iltatoimia. Huomasin oikein nauttivani laavulle rantautuessa, kun tiesi, ettei kukaan ole ehtinyt ripustaa melontakamppeita laavun nauloihin ennen minua, vaan naulat odottavat tyhjinä vermeitäni varten. Elämän pieniä juhlahetkiä! 😀

Sattui mulle pieni haverikin. Rannalla paljain jaloin rivakasti kävellessä tarttui pikkuvarvas puunjuurakkoon ja murtui. Varmistin vielä tyttäreltä onko nykytiede tuonut jonkun tekoälykkään uusiomallin hoitoon. Eipä ole, vaan entinen hoito pätee edelleen, kas vain (eikö ihmisen anatomia muokkaudukaan nykypäivän tarpeisiin?). Hoito on murtuma-alueen paikalleenvetosuoristus (?heh, liekö tämä suomenkielinen versio sanasta reponointi) ja varpaan teippaaminen viereiseen varpaaseen. Vanhan vitsin mukainen kulunut lisäys: teipataan potilaan omaan varpaaseen. Ja kovapohjainen kenkä käyttöön. Valinnan mahdollisuuksia mulla olikin: crocksit, kumisaappaat ja melontatossut. Yhtä kaikki, tuo ei menoa haitannut, eikä haittaa. Ensi viikolla olen töissä, oli varvasvika eli ei. Meikäläiset ei turhia sairauslomia pidä, ellei ole pää kainalossa. Syykin on selvä: eipä ole tuuraajaa loma-aikana(kaan).

@@@

Päivä on mennyt osin äkkiuutisen aiheuttamaa järkytystä miettiessä. Lähipiiristä, joskaan ei ihan in side ringistä, kuoli tapaturmaisesti henkilö ihan kesken kaiken. Jälleen joutui sen äärelle, kuinka ohikiitävää ihmisen elämä on ja henkikulta kuin ruoho: kun tuuli käy sen ylitse, ei sitä enää ole. Läksi tuulten mukaan, peruuttamattomasti poissa. Ihan kamalaa läheisille. Vainaja itsehän ei ole asiaa suremassa. Mitä tästä opimme (taas kerran): elä kuin viimeistä päivää, carpe diem, tee nyt se mistä unelmoit ja mitä aina olet aikonut tehdä, älä jätä huomiseen. Aamen plottis.

Kuulumisiin, Klara