Hyvät kanssakulkijat,
tänään on se lokakuun harmaa päivä, jolloin silmä pyrkii väkisin sulkeutumaan. Ulkona on harmaanhuuruinen sumu. Se veltostuttaa aivojen neuronivirtaa ja työntää ruhon sohvaa kohti. Ihan on krooh-puuh-krooh-puuh-päivä.
Päivän piristyksenä seuraan akkunasta ystävämme oravan edesottamuksia. Juuri nyt ke juoksee pitkin männynrunkoa varmaankin talvieväiden piilottamishommissa. Kiireensä silläkin. Talitintti suhahtaa tuon tuosta ikkunan vieressä oleville palotikkaille, keikistelee ja kallistelee päätään puolelta toiselle. Eläimet – ihmiselon virkiste! Jos olisi rahtustakaan kristillistä uskoa, niin sanoisin Luojan laittaneen nämä maan pienokaiset ihmisen iloksi. Joku hyvä enkeli sentään kenties on olemassa? Jassoo, nyt tuli itse harakka poaikalle pitkää pyrstöään keikuttelemaan. Näin tästä akkunastani kerran senkin, että orava kuskasi nahkapallosia uuteen pesään pihan toiselle laidalle kuuseen. Hetken tilannetta ja nahkasäkkiä tarkasteltuani havaitsin, että sehän kuskaa lapsiaan – turvaan harakalta, luulisin.
@@@
Media on taas kovin hanakasti tuuttaamassa uutisia pandemiasta. Toinen jatkuva jankkaus on tietysti Jenkkimaan isäntä kaikkine toilauksineen. Kun kävin ennen pandemian alkua Amerikassa, sain kuulla paikallisilta, että ihan torvi ja töppöhän se äijä on, mutta kannatamme silti toimiaan, kun on saanut talouden rattaat pyörimään hyvin. Sepä se taitaa jenkkikansalle riittää, mutta nyt on ukko siinä määrin ongelmissa, jotta voipi olla, ettei liukuletti enää uudelleen Ison Talon akkunoissa vilahtele. Jää nähtäväksi.
Tämän Liukuletin seuraamuksia kun toitotellaan joka puolella ja kaikki häntä vihaavat ja ottavat kantaa äijän tempauksiin, niin joskus vain käy mielessä, jotta eikö meillä ole omituinen johtohahmo vähän lähempänäkin. Myrkkypulloja ja ties mitä kampitusvehjettä on vitriinissään. Mutta eipä hänestä niin vain hetulaa heitetäkään, kai? Kumma juttu sinällään, kun Atlantin aaltojen. taakse on jo niin paljon pitempi matka kuin naapuriin.
Jotta pysyisin hereillä ja voisin hieman piipahtaa vanhoissa retkeilymuistoissakin, niin kerron ylläolevan kuvan tunnelmista. Kuva on Tuntsasta, jossa tein pientä päiväretkeä majoitteestani käsin joku vuosi taapäin.
Tässä on tulistelupaikka, jonne pysähdyin syömään eväitä. Paikalle tuli kaksi henkilöä, joidenka sukulaiset olivat tulleet alueelle karhunpyyntiin ja hypänneet sitten samaan kyytiin. Vaihdettiin tässä jonkun verran kuulumisia. Ihmettelin itsekseni ja olen ihmetellyt myös sittemmin, että mikä syy pistää ihmisen raportoimaan ventovieraalle a) omia saavutuksiaan b) poimimiaan puolukkamääriä c) näkemiensä karhujen määrää d) tuntemiaan kuulusia tai nimekkäitä henkilöitä. Nämä esimerkit joitakin mainitakseni. Lähipiirissäni asuu mies, joka ei jaksa lakata raportoimasta kuinka monen lääkärin kanssa pelaa sulkapalloa. Luettelee tohtoreiden nimiä ja katsoo minua haastavasti, semmoinen fiilis jää. Miksi ihmeessä hän niitä minulle luettelee!? Ei minua kiinnosta tietää hänen lääkärituttavistaan. Miksei luettele työtovereitaan tai omia ammattitovereitaan?
Konkluusio: jotakin itsetuntoa pönkittävää leuhottamistahan tuo tietysti on.
@@@
Nyt on niin, että sohva kirkuu yksinäisyyttään ja silmä ihan väkisin painuu kiinni. Heräsin kello viisi, enkä juuri sen jälkeen saanut unen päästä kiinni. Nyt se kostautuu, kun vatsa on täynnä yhtä lempiruoistani eli perunamuusia ja ryynimakkaraa puolukkahillolla, nam. Talonmies pisti parastaan nähkään. 😀 (On oikeasti hyvä tekemään ruokaa kuin ruokaa, rehellisyyden nimissä sanottakoon.)
Jaksaisipa iltasella nousta sohvasta ja käydä pyöräilemässä.* Aamulenkin tein … ja se helposti sitten tulee selittelyksi sohvaan jumiutumiselle, että käyty on jo aiemmin. (Olen saletti, että Talonmies makaa recleinerissaan omassa työhuoneessaan suu puoliksi ammollaan ja kuorsaa.)
*mielenterveydelle ja -vireydelle keskeinen merkitys, että käy raittiissa ilmassa. Toki rakin kanssa tulee liikutuksi, mutta sitä ei lasketa.
Voimia ja terveyttä! Klara
Klara Saken kirjoittaa 