Kolmantena adventtisunnuntaina

Kolmas adventtisunnuntai.

Katselen kaapin päällä olevaa valonauhasökeröä, jonka pikkuruiset lamput ovat kuin hangella kimmaltavat timantit. Paapan rintamalla asemasotavaiheessa veistämä karhu on jotenkin sotkeutunut niiden lankoihin ja jäänyt tyytyväisenä valomeren keskelle jumituksiin. Toiselle isoisälle kävi huonommin. Hän jäi venäläisten verkkoihin ja palasi laatikossa kotikonnuilleen. Siellä häntä oli vastaanottamassa 35-vuotias leski ja muutama pienokainen.

@@@

Ajatus vierähtää kuolleeseen tuttavaan. Mikä määrä energiaa, lahjakkuutta ja pystyvyyttä makaa jossakin päin kotimaata kylmiössä odottamassa pääsyä haudan lepoon. Aivan mahdotonta, kummallista ja käsittämätöntä on ajatella, että koko potentiaali on nyt vain kylmennyt ruumis, jonka soluissa ei enää ole toimintaa. Sellainen upea neuroniverkosto – ja yhtäkkiä onkin sähkövirta katkennut ikuisesti. Aivan uskomaton tuhlaus Luontoäidiltä.

Tässä olohuoneen perimmäisessä nurkassa istuessa ajattelen, kuinka nopeasti elämän kulku saattaakaan muuttua – sanalla sanoen: hetkessä. Näen sieluni silmin itseni makaamassa pitkin pituuttani olohuoneen lattialla kasvot mustikansinisinä, Talonmiehen juoksentelevan ympäri huushollia etsimässä puhelintaan koiran sählätessä hätääntyneenä seassa. Siniset valot läikähtävät pihalla, naapurit syöksyvät katsomaan mitä on meneillään. Puna-keltapukuinen ambulanssiväki ryntää sisään defibrillaattorin kanssa, yksi kantaa tippavehkeitä ja lääkelaukkua. Pum-pum-pum, lähteekö käyntiin vielä, pum-pum… Talonmies seinän vieressä kauhusta kankeana, koira häädetty pesuhuoneeseen. Ja thäts it. Äkkiä onkin juoni vaihtunut. Näin se menee, näin se on mennyt ja näin se tulee menemään monessa kodissa tänäkin joulunaikana. Siis ja jälleen: carpe diem! Rakastetaan toisiamme ja ollaan toisillemme hyviä ja ystävällisiä joka päivä. Sillä yhtään päivää ei ole tuhlattavana, ei ainuttakaan.

@@@

Tämmöisiä jouluisia tunnelmia täältäpäin. Talonmies kävi kotipaikkakunnallaan laittamassa kynttilät haudoille sillä välin kun me koiran kanssa vietettiin emäntä-koira-laatuaikaa. Raspattiin hammaskivi (iso ja kiltti kaveri, suostuu kaikkeen), huollettiin tassut tassurasvalla, leikattiin kynnet ja laitettiin sinkkivoidetta hautuneisiin tassunväleihin, turkinharjaus kaupan päälle. Tuo koira on niin mainio! Maailman ystävällisin ja tottelevaisin kaveri. Mulla on näitä koiria ollut nuoruudesta saakka, enkä ole tohtinut lajia vaihtaa, kun näiden vinkeet tietää.

Summa summarum: edessä on työläs sillisalaattiviikko yhdessä jos toisessa roolissa. Lisäksi tarjolla oli viikonloppuna terapeutin ja kuuntelija rooli, jonka troppasin. Terapiantarve oli yhden työpisteeni esimiehellä hallinoimansa alueen ongelmien vuoksi. Ongelmat eivät onneksi kosketa minua, eikä asiakaan kuulu minulle mitenkään. Miksi siis istuisin vapaa-ajallani puhelimessa toisten murheita setvimässä? Sitä vartenhan on ammattilaisia, ihan palkan edestä. Niskan pitää vain taipua apua pyytämään. Kaikilla se ei kuitenkaan taivu. Ja siitä niitä ongelmia sitten syntyy, itselle.

Näihin kryptisiin mietteisiin,

Klara