Marrasta maassa ja valoa navetan akkunassa

Hyvä Lukijani,

kukon laulettua nousin olohuoneeseen taisteltuani yön huolen ja murheen täyttämin mielin. Tiedän: nyt olisi syytä mennä metsään kävelemään ja tuulettamaan hermoverkkoja. Olen jonkinlaisen järkytyksen tilassa toisaalta itärajan, toisaalta lähimmäistapahtumien vuoksi. Aloitan itärajasta.

###

Katselin illalla puolilta öin kamerakuvaa raja-asemilta. Sitä saa, mitä tilaa: nukuin vain viitisen tuntia, pätkittäin. Nyt taistelen itseni kanssa: katsoako tuoreeet uutistiedot itärajalta vai ei. Ja auttaako minun huoleni ketään? Enkö voi luottaa valtiokoneistoon?

Päätän kuitenkin vilkaista uutisia voidakseni jakaa huoleni Lukijani kanssa ja puolittaa kuormani. Kiitos paljon tästä mahdollisuudesta sinne piuhojen toiseen päähän.

…uutiset vilkaistu. Ei uutta, mikä lienee hyvä uutinen. Päivän valjetessa lähtenevät polkupyörät liikkeelle. Pelkäänkö heitä? En … ja kyllä. Sakissa voi olla keitä vain, millä motiivilla vain. Enemmän kuitenkin askarruttaa naapurivaltion toiminnan eskaloituminen. Ei sen puoleen, ei kyllä yllätyksenä tullut.

Kiitos, kun sain jakaa huolen. Koittaisinko seurata uutisia vähemmän?

###

Lähimmäistapaukset ovat kuolintapahtumia, joita on viime aikoina kertynyt neljä. Poislähtijät ovat olleet parhaassa työiässä, kiinni elämänlangassa. Sitten tuli vakava sairaus tai auto lähti käsistä maantiellä. Ja sen pituinen se.

Viimeisin poislähtijä onnistui salaamaan sairautensa ja hiipimään takaovelle niin, ettei lähipiiriä kauempana tiedetty. Sitten tuli tieto, sekin pienen piirin kesken, että hautajaiset on juuri pidetty. Hänen hautajaisensa!? Eihän hän ole kuolevaa tyyppiä! Dynaaminen, energinen, kaikessa mukana! Järkyttyneenä ajattelin asiaa kaikki ne sadat kilometrit, jotka viime viikolla ajoin pitkin maanteitä. Että mitä tämä tarkoittaa: hän on kuollut! Eihän hän ole sellainen, joka kuolee tosta noin vain! Hän on (oli) sellainen, joka sanoo kuolemalle:

”Hei hetkinen nyt! Tämä asia järjestetään niin, että minä sanon, koska sinun on aika tulla kuvioihin. Sinä et noin vain ota ohjia käsiisi ja tule silloin kun itse päätät. Tämän tyyppiset asiat käsitellään yhdessä ja minä sanon niihin viimeisen sanani, että mitenkä se on ja kuinka menetellään. Haluan, että tämä tulee nyt selväksi.”

Mutta ei se niin mennytkään. Voin kuvitella, että vaikka kuolemansairaus on kaikille kova paikka, on se ollut sitä eritoten hänelle. Oli määrätietoinen ja tottunut päättämään itse asioistaan.

Mutta elämän pahimmalta nöyrtymiseltä ei välttynyt hänkään. Kaikillahan se on edessä. Kunpa saisi vastaanottaa sen vasta sitten, kun dementia on tuonut armollisen unohduksen itsemääräämisoikeuteen ja elämästä saanut kyllikseen kuten vanha äitini, joka jo kyllästyy odottamaan enkeliä.

Nämä olivat marraspuheita. Koitan palautua elävien kirjoihin (Talonmies kuulostaa vetävän rullakaihtimen ylös! Z, hän elää!)

###

Jotta puheet eivät olisi pelkkää ankeutta kerron tavanneeni eilen molemmat lapsenlapsemme. Elämä jatkuu! Toinen on noheva koululainen, toinen mussutti peukaloaan ja jokelteli hoitopöydän yläpuolella olevalle äitiyspakkauksen naamankuvalle. Aivan kuten suomalaispienokaiset ovat tehneet ainakin viisikymmentä vuotta. Kyseessä siis se iso keltainen, pyöreää naamaa, jossa on silmät ja hymysuu. Tuo valtion ensimmäinen lahja uudelle kansalaiselle, jota maailmalla ihmeenä pidetään. Kun eilen sain influenssapiikin käsivarteeni ja lopulta covid-piikinkin pienen tuumailun jälkeen, niin ajattelin poislähtiessäni kuinka hyvässä huolenpidossa me tässä maassa ollaan.

Ajelleessani maanteillä ja nähdessäni pimeydessä valojen loistavan navetoista ja rekan ajavan edellä ajattelin sitä yhteenkuuluvaisuutta ja turvaa mikä meillä kansana on. Suomalaisuus on turvaa, luottamusta ja rehellisyyttä. Toivottavasti sama ilmapiiri säilyy lapsenlapsille ja heidänkin ylitseen seuraaville sukupolville. Enkä pane pahakseni, vaikka genomiin sekoittuisi muualta tullutta dna:takin. Kunhan suomalainen järjestys säilyy.

Näihin puheisiin!

Klara