Mustaa, mustaa. Päivä numero 1.

Hyvä Lukijani,

perhettäni on juuri kohdannut omaisen äkkikuolema. Yllättävä, arvaamaton.

Aion vainajan henkilöä kunnioittaen kirjata muun tekstin ohella surupäiväkirjaa jonkin aikaa päästäkseni vaikeimmasta. (Nonni. Kohta se alkaa, parkuminen. Yritän vierottua siitä pystyäkseni muun muassa huomenna töihini, tomaatit silmissä, mutta silti.)

Ajattelen: jospa joku kokee tästä lohtua, apua, vertaistukea, ajatuksia omalle kohdalleen. Kuoleman tilanteilta emme voi välttyä etenkään, jos itse elämme pitempään.

Kirjaukset ovat samalla myös omaa surutyötä. Mitään hehkutuksia ei ole tarkoitus lähteä kutomaan, en pystyisikään. Itku tulee jo radiokappaleista.

Laitanpahan vain ylös tuntemuksia, ajatuksia. Poismennyttä koitan toistaiseksi vielä pitää mieleni vieressä, kädenmatkan päässä kauempana, jotta järki pysyy päässäni. Vielä ei uskalla kovin muistella. Häntähän ei enää auta, eikä takaisin saa, vaikka luhistuisin, parkuisin päivä päivän perästä, ajaisin rekan eteen tai jäisin peiton alle lopuksi elämää masentuneena. Hän lähti, minä jäin.

En voi enkä halua häntä tarkemmin personoida. Mutta kyseessä ei ole lapsi eikä Luojalle kiitos Talonmies. Ei vanha äitikään. Loput lähiomaiset voi Lukija halutessaan päätellä keitä voisivat olla. Nimeän henkklön V-kirjaimella (v kuten vainaja), tuo kaunis ikivanha suomenkielen sana.)

###

Taustaa.

Olin eilen hiihtämässä pitemmällä hiihtoretkellä testatessani uutta ahkiota. Päivä oli kaunis, keli hieno ja useampikin tunti meni jäällä ja metsässä luonnosta nauttien. Puolenkymmentä tuntia kuleksittuani ryhdyin etsimään suojaisaa ruokapaikkaa. Silloin kurahteli puhelin. Sisarus soitti huolensa: henkilö ei vastaa puhelimeen, päivittänyt somealustaan voivansa huonosti ja kadonnut linjoilta kaikista välitysvehkeistä. Tiedettiin molemmat, ettei kaikki ole kohdillaan. Ei lainkaan tapaistaan. Koitin soittaa: ei vastaa. Päätin lähteä katsomaan.

Hiihdin vauhdilla autolle ja henkilön asunnolle, jonne sisaren kautta oli jo hälytetty toinenkin hätääntynyt avaimen kanssa. Mitään kiirettä ei enää ollut, kellään, mihinkään. Enkeli oli ehtinyt ennen meitä, vienyt pois.

###

Ehkä Lukijallani on kokemusta siitä, kuinka toimitaan? Ilmoitetaan 112:een, josta tulee poliisipartio paikalle aloittamaan selvittelyn, kuolinpaikkatutkimuksen. Sen jälkeen vainaja siirretään kunnallisen kuljetustoimen kyydillä kylmiöön odottamaan tuleeko avausta. Ja jos tulee, niin poliisi miettii äkki- ja kotikuolemissa tehdäänkö poliisin määräämä oikeuslääketieteen avaus (laki määrää, omaiset eivät voi kieltää) vai nk. lääketieteellinen avaus vai eikö mitään. Olen jonkun kuukauden ollut noita avauksia tekemässä opiskeluaikana. Sai hyödyllistä oppia mm anatomiasta.

###

Syrjähdin. Olinko aikeissa kertoa omakohtaisista tunnelmista? Kyllä.

Suru on musertava. Se tulee aaltoina, laantuakseen välillä ja palaa sitten yhtäkkiä voimakkaana puserruksena, kuin rautalevyä alettaisi kiertää ympärille ja puristaa kuin pesusientä, jotta saadaan itku ulos.

Ajelin tänne työpaikkakunnalle huomiseksi (kyllä!). Työ on paras lääke, vaikka lapset kysyivät hitaan katseensa takaa:”Meinaatko olla…työkykyinen?”

Vastasin topakasti: ”Kyllä!” (vaikken ollut niinkään varma. Mutta minulla ei ole käsitystä surun vuoksi työkyvyttömäksi ajautuvasta lääkäristä.)

Talonmies sanoi: ”Perun matkani loppuviikolta, ilman muuta.” Vastasin topakasti: ”Et!” (Vaikken ollut siitä niinkään varma.)

Tytär sanoi, kun vein häntä aiemmin sovitusti aamulla kentälle, oli lähdössä kohti Amerikkaa: ”Jos Talonmies kumminkin veisi mut kentälle….?” vastasin: ”Ei! Minä vien, kuten sovittiin!”

Take home message: järjissä pysyäkseni haluan vaikka autolla ajellessa muutakin ajateltavaa kuin mieleeni palautuvan näkymän ruumispussissa kuljetusautoon siirretystä lähiomaisesta, rakkaan V:n viimeisestä lähdöstä kotoaan (hörppää juomaa ettei ala parkumaan). Joko parkumispiruorkesterin johtaja taas on olallani käsi kurkulla, taistelen!

###

Iltamassa tänne jonkun tunnin ajellessani oli tiessä pitkiä pimeitä taipaleita. Aloin ajatella: jospa V seisoisikin yhtäkkiä tien poskessa peukalo pystyssä tuttu virne naamallaan. Pysähtyisin, aukaisisin ikkunan: ”Tuutko kyytiin?” Hyppäisi vänkärin paikalle, alkaisi nauraa syvää, puoliräkäistä kurkkunauruaan: ”Hä hä hä, tekö luulitte, että asunnossa makasin minä! Ho ho ho, menittepä helpolla retkuun! En ollut!”

###

Palasin päiväjärjestykseen ja katselin välillä taivasta tuulilasin läpi. Taivaalla tuikki Otava ja ne kolme hassua tähtien pistettä kuin osa nuolenkärkeä: ”Haloo sinä tomaattinaama siellä auton ratissa, näethän nuolen!? Tuonne päin se meni, paineli tähtikuvion vasemmalta puolelta ja kurvasi lounaaseen.”

###

Pimeiden metsäpätkien jälkeen oli pysähdyttävä tankille, vessareissulle ja ostamaan huomiseksi ateriavehkeitä. Sisään huoltoasemalle tullessa törmäsin ovensuussa rahapeliä pelaavaan, jakkaralla istuvaan mieheen. Nauliinnuin, katsoin tarkemmin odotellen, että kääntää katseensa minuun: ”No höh! Katos vaan! Mihinkäs se sinä olet menossa, onko auto pelannut, vai onko mittarit pakkasella vilkuttaneet hä hä hä hä!” Mutta mies ei välittänyt minusta, jatkoi vain silmät kiiluen ruutuun tuijottamista.

###

Lähtiessäni autolla huoltoasemalta väistin isää, joka talutti noin vuosikasta, juuri kävelemään oppinutta, enkelien luota vastikään tullutta pienokaista. Lapsi pysähtyi keskelle tietä, katsoi minuun tuulilasin läpi ja nosti koko yläraajan pystyy ja huiskutti. Huiskutin takaisin ja leveä hymy nousi molempien kasvoille, isänkin. SULOINEN KOHTAAMINEN! Meinasin tässä murheen aallossa nousta autosta ja mennä kiittelemään: lapsen tervehdys oli tähän kohtaan kuin enkelin siiven voimaannuttava läpsäisy: kyllä se siitä… mutta ajan kanssa, pikku hiljaa.

Vaan sitä en tiedä kauanko tämä silmien turvoksiin itkeminen kestää? Sitä ei sanota missään oppikirjassa, luulen.

(Voiko ne mätääntyä pikkuhiljaa päähän ja kaivetaan lusikalla ulos, että silimäskin pilasit, ruotti!)

###

Raskasta on.

En poikani komenosta saanut mennä sisälle vainajaa katsomaan (mistä tuo bold tuli, en älyä) niin protestoin: olen nähnyt satoja vainajia erilaisissa tiloissa, niin miksi poliisi ja hauturi saa mennä sisään ja viedä omaiseni mukaansa, mutta mua ei päästetä edes katsomaan?! Lääkäri kuitenkin.

Tästä lapseni olivat keskenään keskustelleet. Tytär sanoi mulle aamukuskivuorolla etupenkiltä: ”Kato se on eri asia, kun on omainen.” Lasten ja imeväisten suusta jne. Mutta lisäsin sarkastisesti: ”Haa, ette tunne mua, ihan kaikessa, vielä ainakaan! ” (Oli se silti hyvä, veret pyyhin kaakelilattialta kumminkin.)

###

Oletettavasti Lukijani tässä vaiheessa katuu, että tuli alkaneeksi koko hemmetin blogia seuraamaan. Toivottavasti ei pakenisi kumminkaan.

###

Tämä oli päivä numero 1. omaisen kylmiöön toimittamisen jälkeen.

###

Take home message: elämä ei lopu, jatkan omaa elämääni.

LOPUKSI LUKIJATIEDOTE:

Mikäli nämä Mustaa, mustaa- alkuisella otsikolla merkatut tekstit muodostuisivat Sinulle liian ahdistaviksi, niin hyppää sumeilematta ne yli. Sekaan tulee tavanomaisia ”yhtä ja toista ja aasinsiltoja sinne tänne”- tyyppistä peruskauraa. Elämähän jatkuu joka tapauksessa entisissä uomissa, kun itse ollaan vielä elävien kirjoissa.

Siitä tuli mieleeni, jotta kuinkahan selviän huomenna ryhtymättä kesken vastaanoton parkumaan! Siitä on jo 1 vähän lievempi kokemus, kun koiran jouduin lopetuttamaan. Potilaat olivat liikuttavan ymmärtäväisiä!

Kiitos jos ja kun pääsit tänne saakka. Vedän nyt mustan suruviitan päälleni ja menen sen alle nukkumaan, täällä vuokra-asunnossa.

Teidän Klara, itkusilmä ❤

Ps. Ei mitään nyyhkyväristyksiä. Tämä on elämää – siltä elämän kovapuolelta. Otettava sellaisena.