Mustaa ja harmaata. 13. päivä j.V.k.

Hyvä Lukijani,

sanoinko jotakin eilen, paremmista ajoista siis. Vanha suomalainen sananlasku: eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa. Itku pitkästä ilosta. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Sitä saa, mitä tilaa.

Ainakin nämä tilasin.

Sukulainen kysyy, voisinko soittaa tilaisuudessa jotakin. Jään aprikoimaan, mutta alan sitten kaivaa nuottipinkkojani. Ne ovat muuttojen jäljeltä sekaisin ja lopulta päätyvät epämääräisiksi läjiksi pitkin lattiaa. Löydän sieltä sitten pari mieleen tullutta kappaletta, joista toisen soitin isän siunaustilaisuudessa kauan sitten. Christoph W. von Gluck, Melodie, Dance of the blessed spirits (oopperasta Orpheus).

Aloitan Merikannosta, Oi kiitos sä Luojani armollinen. Viimeisten tahtien kohdalla purskahdan aina itkemään, vaikka soitanta luulisi itseäkin lähinnä huvittavan. Kuulostaa keuhkotautiparantolan pilliorkesterin harjoitukselta kesätauon jälkeen. Hurtta veisaa oven takaa toista ääntä karhealla ulvonnalla, joka päättyy rivien lopussa naukuvaan rähinään. Annan sen pistellä menemään, kyllä maailmaan ääntä mahtuu, sanoo vanha kansa.

Siirryn sitten Orfeukseen. Ylä-äänet tuottavat haastetta, risuaitanuotit luovat sirkkelimäistä tunnelmaa. Soitinko todella tämän aikanaan siunauskappelissa? Oliko siellä sen jälkeen hengissä kukaan muu?

Taidan soittaa ”Ostakaa makkaraa, markalla tai kahdella jo paljon saa”.

###

Silmät on taas närpiöläismallia. Mietin, kuinka huomenna kehtaan mennä minnekään. Mutta hei, Herra helpon heitti! Minähän menenkin vain hautaustoimistoon. Siellä aina ystävä!

t. Klara