Hyvä Lukijani,
lopetan nyt j.V.k-laskemisen ja koitan ainakin osittain laskeutua takaisin elävien maailmaan.
Tänään V puetaan kuolinpaitaan, kammataan hiukset ja lasketaan arkkuun lepäämään. Hautaustoimiston Leijuva Nainen kysyi haluanko olla mukana arkuttamassa (hauturien ammattisanastoa). Kerroin luottavani hänet heidän käsiinsä. Olivathan hänet jo aiemmin tavanneet arkunmittausreissulla.
###
Mietittiin Talonmiehen kanssa saunan lauteilla sielun katoavaisuutta: minne menee, mistä tulee? Nyt juuri viereisessä huoneessa nukkuu ihmistaimi, jonka pääkopan sisään sielu on rakentumassa. Mistä se tulee? Toki neuroniverkosto kehittyy, aksonit kättelevät toisiaan, astrosyytit ulottelevat lonkeroitaan ja mitä kaikkea sitä aivokuodoksessa onkaan (glia-soluja?), mutta entä sielu? Ja minne kaikki kuollessa noin vain katoaa? On maa, jonne kaikki katoaa, on rauhan maa – vai miten se runo menikään? Katoaako sielukin johonkin mustaan aukkoon?
Talonmies esitti teorian, että olisimme eräänlainen koe-eläinjoukko, jonka kaukaisen galaksin asujaimisto olisi aikanaan laittanut tänne sikiämään. Juttu olisi karannut käsistä ja galaksilaiset nyt miettivät, miten tähän on tultu. Siis, kun täällä porukat vain tappavat toisiaan, jakautuvat leireihin ja sikiävät kuin rusakot. Osoitin teoriansa virheelliseksi: perustuu pelkkään testaamattomaan hypoteesiin. Kokeellinen näyttö galaksien väestä puuttuu.
Toinen saunaparlamentissa esiin noussut teoreema oli kysymys ihmissielun tarkoituksenmukaisesta hiipumisesta elinvuosien karttuessa. Aivorakenne hapristuu, sielun peili hurtuu ja muistihäiriön armollinen ote ottaa hellään huomaansa. (Talonmiehen vasta-argumentti: hänellä oli muistihäiriö jo kouluaikoina, opettajien mielestä.)
Kysymys sielun katoavaisuudesta jäi siis vastausta vaille.
###
Elämä on kuitenkin tässä ja nyt. Älkäämme siis huolehtiko tulevasta, se tulee joka tapauksessa. Ja kun päivä on täynnä elämää ympärillä, saa olla kiitollinen. Pirtissä nukkunut pienokainen heräsi, huusi ruokaa, söi ja lähti äitinsä matkaan. Pienokaisen paikalla ollessa en juurikaan ehtinyt muistella V:tä lukuunottamatta kuolinilmoitustaan koskenutta viestiä sukulaiselta.
Kiitos Lukijani, kun olet kulkenut mukanani nämä pahimmat ensimmäiset viikot. Eilen itkin vain kerran, kun presidentinvaalin jälkeen mietin, mitä V kommentoi vaalituloksesta. Ja sitten äkkiä muistin, ettei häntä enää ole kommentoimaan, koskaan. Niin lopullista, niin lopullista.
Teidän Klara
Klara Saken kirjoittaa 
Täällä ollaan Klara,
Muistan lapsuuteni hautajaisista ne vanhat naiset, jotka pillerihatut päässä, mustat ulsterit päällään seisoivat haudan äärellä kuin kivimuurit. Muistotilaisuudessa he pitelivät taitavasti kahvikuppia ja pullalautasta, puhuivat hiljaa ja vaivihkaa pyyhkivät kyyneleitä pitsireunaisella kangasnenäliinalla, jonka he pullauttivat esille sysimustan crimpleneleningin hihasta. Sitä kohti taidetaan olla menossa, minäkin viikon lopulla menen hautajaisiin, mutta ei yllättäviin, mistä olen kiitollinen.
Se on minusta ihmeellistä, miten usein elämässäni uusi elämä tunkee tilalle kun joku poistuu. Siihen on hyvä aina pysähtyä.
Valoa!
-lea
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Lea kommentistasi ja läsnäolostasi!
Näinä aikoina ja näissä käänteissä tulee monenlaisia takaumia muistin syövereistä. Papan hautajaiset kymmenvuotissyntymäpäivänäni. Kakkuja, itkuinen mummo rimplenemekossa ja suruharson takana, kahvikuppeja ja pullavateja nostetuilla ryhmyisillä käsillä, minulla vekkihame ja valkoinen pusero ja toisen isoäidin virkkaama pitsikuvioinen valkoinen villatakki. Ja ainut syntymäpäivälahja oli helsinkiläisen kummitädin tuoma juomalasi, jossa oli jokin kuva – olisiko jo silloin voinut olla Muumi?
Nyt olen tilanteessa, jossa järjestelyt ovat käytännössä meikäläisen hallussa, kun olin kakista oikeustoimikelpoisista eniten V:n kanssa elämänsä aikana. Hoidan homman ilman muuta kunniatehtävänä.
TykkääTykkää