Rohkaisun sanoja hiihtokeskuksesta

Hyvä arvostettu Lukijani,

olipa kerran laupias samarialainen, joka antoi jotakin jollekin. Mutta siitä on niin kauan, etten enää jaksa muistaa mitä ja kenelle. Lienee Ison Kirjan tarinankin puskaradio muokannut siinä määrin, että älkäämme laittako sille kovinkaan suurta painoa päätöksissämme. Sillä niin on sanottu, että ken päätöksissään laupiaan samariinilaisen kelkkahan lähtee, niin kärsii koko ruumis. Tai ainakin rahapussi.

Kävi näetsen niin, että suuren säälin vallassa lupasin tiluksen etelän varesperheen käyttöön. Unohdin tyyten tyhjentäneeni työallakan mennäkseni sinne itse. En tietenkään enää voinut sovittua perua. Joten ei kun kuvetta kaivamaan ja hommaamaan itselle kattoa pään päälle muualta. Nyt olen siellä muualla, maantieteellisestikin, kuvetta kaivettuani ja muutettuani alkuperäistä toimintakuviota.

On sanottu: muutos on mahdollisuus. Olkoon se mottomme! Näin kävi: muutos on mahdollisuus!

Millä perusteilla? Siten, ettei mun ollut tarkoitus tällä viikolla harrastaa nuoruuden intohimoista liikuntalajia. Mutta täällä siihen on sopivat mahdollisuudet. Harrastusvalikkoa pukkaa ovista ja akkunoista, kun on sekaantunut kaikenlaiseen elämän varrella. Sen toki Lukijani jo on hoksinut. Joku tuntemistani henkilöistä aika ajoin ihmettelee: ”Kuinka olet ehtinyt kaiken!?” Ihmettelen sitä joskus itsekin. Mutta tekevä ehtii ja höyrypäälle annetaan, kaikkea kokeiltavaksi siis. Useimmiten ihmettelijät eivät kuitenkaan näe omaa elämäänsä samassa valossa. Siis, että ovat useita vuosia touhuilleet nypläyslaitteistojen, spinningpyörien, postimerkkeilyn, vihannespenkkiviljelysten ja idättämisten kanssa (keksittyjä esimerkkejä). Tehneet kompuskaa ja liepuskaa ja sommitelleet joulutortun sakaroita. Tämänkin virren on Lukijani kyllästymiseen asti kuullut…

…joten siirryn eteenpäin. Kiepautan kirjasimet takaisin nuoruusharrastukseen. Olen joka vuosi koittanut sitä ylläpitää poislukien tapaturma, joka hyydytti toiminnan hetkeksi.

Tämä harrastus on …rumpujen pärinää ja jännittynyttä odotusta: skimbaileminen! (Lukijani huokaa: tämäkin vielä, herraparatkoon!) Noh, skimbailevat ne mummotkin. Suomeksi skimbailu tarkoittaa betoniporsaan kokoisia, painonsa vuoksi lattiaan liimautuvia monoja, teräskanttisuksia, mitättömiä sauvakoita ja takinnyöriin takertuvia hissikapuloita.

Harrastuksen alkuvaiheissa ei kellään ollut kypärää. Kun kampaus olisi tuhoutunut. Sukset oli pitkät, suorat ja painavat. Sitten leuhkat starat alkoivat eriytyä tiimalasisuksillaan (carving-sukset) aloittelijoista, jotka pylly pitkällään, jalat harallaan hakivat ristiinnaulitun asennossa turvaa rinteen puolelta. Tehtaat näkivät suksimallin uusinnassa markkinarakoa. Carvingien myötä suksista tehtiin lyhyempiä ja kiikkerämpiä. Laskuvauhti kiihtyi samaa tahtia yhteiskunnan kanssa. – Että tässä lyhyt ”pujottelun”, sittemmin ”laskettelun” ja nykyisin ”skimbaamisen” historia. ”Konevoimalla ylös ja painovoimalla alas”, sanoivat kateelliset katsellen menoa rinneravintolan akkunasta. Ja ajatellen: kunpa tohtisi, kunpa tohtisi.

Kuinka tämä vieläkään tähän päivään liittyy? Minäpä kerron, yritän siis.

Saatuani takavuosina kunnon tällin hevoshommissa, jäätyi vähänkään vauhtia edellyttävä liikkuminen. En uskaltanut alkuun edes pyörällä ajaa. Olin satavarma, että kaadun ja vammaudun. Pyörän päälle uskaltauduttuani piti alamäet vielä taluttaa kallovamman estämiseksi 😉 Ymmärrän hyvin ihmisiä, joille jää pelkoja ja traumoja fyysisestä vammasta.

Entä nykyhetki, miten liittyy? Siten, että pelkoa päin on käytävä aina. On pyrittävä pelkonsa voittamaan. Nyt olen jo joitakin vuosia uskaltanut nousta laskettelusuksille ja huidella menemään. Täytyy kyllä tunnustaa, että ensimmäiselle kerralle piti varata hiihdonopettaja henkiseksi tueksi. En heti kertonut syytä opetuksen varaamiseen. Laittoi minut laskemaan ja katteli sitä pää kallellansa ajatellen varmaan, ettei ruho ja ikä huomioiden tuosta kummempaa saa. Kysyi sitten vaivihkaa, hämmentyneen oloisena, että olitko minkälaisin aatoksin liikkeellä? Tunnustin, etten oikeastaan olisi hiihtohissiinkään uskaltanut ilman häntä (piti olla takkumies, joka nykii minut hissikoneen rattaistosta, kun takinlieve sinne kumminkin kääräisee tai tulee muu vahinko). Sanoin, että lasketaan yhdessä opetusaika ja sitten varmaan uskallan jo yksinkin. Näin kävi. Nautin laskemisesta, raittiista ilmasta ja lihastyöstä, jota se kumminkin aina vaatii.

Take home message: jos elämässä tulee takapakkia mitä vain, niin toivu hetki ja anna itsellesi aikaa. Aikasi toivuttuasi päätä: nyt kuljen eteenpäin määrätietoisesti ja pontevasti, alkuun vaikka hiihdonopettajan (kuvaannollinen sana vain) tuella. Sitten sanon itselleni: hyvä minä! Uskalsin! Osasin! Selvisin! Ja porskuttelet menemään sen, mitä elontie itse kullakin kestää. Aikansa se kestää. Ja aika on hyvä käyttää muuhun kuin hukkaamalla se tulessa makaamiseen. Tuleen ei jäänyt juuri edesmennyt läheiseni V makaamaan, vaan käytti elonaikansa porskuttamalla halumiaan polkuja ja niistä nauttien. Sen pidän mielessäni.

Aamen plottis! 😀

Terveisin Klara…

… joka toivoo hartaasti Suomi-nimisen yhtiön saavan palikat kohdilleen ja työrauhan palaamaan.