Hyvä Lukijani,
päivät kiitävät eteenpäin niin, että hetkeen ehtii tarttua vain toisesta kulmasta, kun se jo lepattaa tiehensä ja vaihtuu toiseen hetkeen.
Kuluneella viikolla on tehty kahtakin kuolinsiivousta. Onneksi toinen on kuihtunut hoivakodin huoneen kokoiseksi, mutta toisessa on sitäkin enemmän työstettävää. Onneksi oma jälkeläinen ja Talonmies auttavat kompostoria muistuttavan kaiken kattavan säilöntätavaran perkuussa ja lajittelussa. Kolme päivää tässä säkitettiin tavaraa hiki tukassa: elektroniikkaa, muovia, metallia, paperia ja sekajätettä, kaikki omiin säkkeihinsä. Talonmies kuskasi säkkejä erilaisiin vastaanottopisteisiin renkaat soikeana.
Sitten oli meikäläisen siirrettävä viisisormiset tavarain erottelijansa autonrattiin ja kaasutettava välillä töitään tekemään. Semmoista on omaisen elämä.
###
Toimitin viestin Vanhan Emon kuolemasta lähipiirin tuttavalle. Tiesikin jo V:n poismenosta. Kerroin hikiurakasta V:n huushollin purkamisessa, kun tavarassa löytyy. Häneltä tuli nopea responssi. ”Mutta ajattelepa, jos sinä kupsahtaisit…mikä määrä urheilu- ja retkivarusteita ja soittimia yms. jäisi jälkeesi…”
En ole varma, pidinkö kommentista. (miettii) No, enpä pitänyt. Pahoitin mieleni. Sen verran on jouduttu koville täälläpäin, että pieni tsemppi olisi ollut paikallaan. Mutta ihmisten empatia on rajallista, kun tilanne ei lähemmin kosketa itseä tai sympatiaa ei jostain syystä löydy. Joonas Konstig on kirjoittanut vastikään kirjan, jossa puhutaan muun muassa sydämen sivistyksestä. Näkisin, että tämä jotenkin liippaa sitä läheltä, perspuolelta siis.
###
Kuoleman kohtaamisessa on lähimmäisillä haasteita, ymmärrän sen. Osa säälii poisnukkunutta (joka ei enää siitä hyödy mitenkään), osa suhtautuu empaattisesti jälkeenjääneisiin (jotka sen sijaan hyötyvät). Sitten on niitä, jotka projisoivat juttuun jonkun oman elämänkriisinsä. Kun vaellustoverini vanha omainen vastikään kuoli, varoitin reaktioista, joita saattaa tulla. Niistä on kokemusta isän kuoltua aikanaan.
Ja totta tosiaan, vaellustoveri kiitti vinkistä jälkikäteen. Oli joutunut tilanteeseen, jossa satunnainen tuttava esitti osanottonsa ja ryhtyi sitten antaumuksella raportoimaan omista kuoleman kokemuksistaan joku vuosi taapäin. Tarinaa oli riittänyt ja vaellustoveri miettinyt kuinka saa homman tyylikkäästi päätökseen ehtiäkseen töihin. Roolit tuossa kohtaamisessa niksahtivat päälaelleen ja tuoreen surun kanssa eläjästä tulikin kuuntelija.
Yhteenveto: sellaista elämäntapahtumaa ei olekaan, etteikö joku sitä hyväksikäyttäisi omiin tarkoituksiinsa. Suru on niistä yksi, vaan niin on ilokin. ”Juu, minäkin olen iloinnut, kun meidän…” ja jatkaa kertomalla itsestään. Keskittyisipä oman asiansa sijasta lähimmäiseen. Mutta kuulemisen ja kuuntelemisen taito lienee yksi erityislahjakkuuden lajeista. Vähän kuin laulutaito. Sitä ei kaikille ole riittänyt. (Miettii omaa kohtaansa, kykyään kuulla ja kuunnella.)
###
Kävin ostamassa uurnapaikan V:lle. Tapaaminen kenttämestarin tms. kanssa oli sovittu hautuumaan parkkipaikalle, jonne pikkukaivureiden kuskitkin kerääntyivät ruokatauolle. Pikkukaivurilla ruopaistaan arkkuhautoja varten kuopakkeet niille, joiden omaiset eivät koe tuhkausta oikeaksi tavaksi siirtää maalliset jäännökset maan poveen.
Vastassa oli eleetön, ilmeetön ja ehkä hieman masentuneen oloinen kenttämestari (nimike keksitty, en tiedä tarkemmin, uurnavastaava?). Lomposteltiin hautuumaan toiseen laitaan uurnapaikkojen luo. Kerroin, että eräänä lauantai-iltana pimeässä harhaileva, seppeleiden kanssa hautuumaata ristiin rastiin kruisaileva tyyppi olin minä, joka etsin seppeleille laskupaikkaa. Mies ei tarinasta sen kummemmin syttöä saanut, joten siirryttiin bisnesasiaan. Valitsin V:lle postimerkin kokoisen pläntin petäjän alta. Samaan postimerkkiin menee sitten Wanha Äitikin. Ja kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on: mahdutaan vaikka koko kööri. Postimerkkiin menee 8-10 uurnaa.
… pitää kuitenkin ennen sitä hävittää rottien pellolle ne retki- ja urheiluvarusteet, soittimet yms.
Että ei kun virvon varvon tuoreheks terveheks, tulevaks tuhkaks, uurnaiseks uupeloks. Ahnes tippas kallista röörää esikunta arestissa röskytä rös.
Hyvää pääsiäisviikkoa Lukijalle!
t. Klara, retki- ja urheiluvälineromuvaraston pitäjä (plus soittimet)
Klara Saken kirjoittaa 
Olet oikeassa! Moni odottaa keskustelussa vain sopivaa kohtaa, missä voi kääntää puheen itseensä. Kuunteleminen, oikeasti kuunteleminen, myötäeläminen ja oikeiden sanojen löytäminen ovat arvokkaita lahjoja, kenellä sellaisia on läheisilleen tarjota.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kuuluu ja luulen kuulevani, mutta en voi kehua erityisillä tahdikkuuskyvyillä. Siitä kai se kuulemattomuus kertoo, että ihmiset ovat tiukoilla, eivät halua ”pudota” toisen tilanteeseen, vaan pyristelevät siellä omassaan. Onneksi on niitä, jotka pystyvät ihan pienillä eleillä ilmaisemaan, että tiedän missä kohtaa olet menossa. Niitä ihmisiä ja tuen hetkiä ei unohda.
Levollisia pääsiäisen pyhiä, Klara!
t. lea
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Lea! Viisaasti sanot: tiukoilla ollessa ei halua ”pudota” toisen tilaan. Silloin kun kyse on näennäisen hyvinvoivista ihmisistä, tulee miettineeksi, mitä salaisuutta kuitenkin kantavat sisällään. Että mikä tiukka paikka on meneillään, jota lähimmäinen ei hoksaa ymmärtääkseen käytöstään. Olisiko avoimuus avainsana: ”olen tiukoilla, en jaksa nyt pudota tilanteeseesi koska x,y,z”. Menisikö niin?
Oivalluksesi on ajankohtainen. Huomasin kollegan kohdalla vastikään, että on niin kuormittunut, että pään sisällä pyörii ampiaispesänä työasiat ja niiden kanssa jaksaminen, päivä kerrallaan. Silloin on jakamisen kykykin vähissä. Silloin pitää vain itse keskittyä kuulemaan ja kuuntelemaan. T. Klara
TykkääTykkää