Rotkoissa kulkijaa tuli vanhuus vastaan

Hyvä Lukijani,

tähän on tultu, että ikääntyminen puskee tajuntaan. Joitakin järisyttäviä näkökohtia on pulpahtanut päähäni. Läpikäyn niitä tässä, jos Lukijalle sopii.

Läheisten kuolemantapauksiin en nyt mene, vaan kerron kaukaisempien tuttavuuksien käynnistämistä aatoksistani. Pakko kuitenkin läheisistä edesmenneistä mainita, että virka-asioiden byrokratia näyttää vain kiihtyvän, onhan soosia vatkattu vasta puoli vuotta. Eräs pankki pyytää nyt isän perukirjaa. Mistä neljänkymmenen vuoden takainen perukirja kaivetaan! Olen opetellut pistämään perälautaa pankkivirkailijoille. Ja sanon kuin potilaat: ”Jaa! Taas uusi pankkivirkailija puhelimen päässä! Aina joutuu samat asiat alusta alkaen…jne.”

Tutut pankin rouvat on korvattu asiakkaalla, joka tekee itse toimistotyönsä. Se ei aina onnistu edes tälläiseltä sairaskertomushelvetissä taistelleeltakaan. Kuinka ihmeessä iäkkäät, itsenäistä elämää tietokoneensa äärellä elävät selviävät näistä? Ja tästä pääsen varsinaiseen vanhuusasiaan.

###

Vanhuushuomioita.

a. Iän myötä erilaiset ryhti- ja rankavääristymät muistuttavat itsestään. Tälläisen monenlaisilla liikeradoilla hosuvan ihmisen selkärangassa oleva pieni skolioosi antaa nykyisin signaalia. Sama juttu iskiashermon kanssa. Hermo on pakaran alueella puristuksissa. No, puristuneeltahan koko pakarasysteemi kyllä jo muutenkin näyttää kuten raato kaikkinensa, jos tarkkoja ollaan.

Saisiko fysioterapeutilta ohjeita ja miten sinne pääsee? Ei tietoa. Polvikin krenkkasee. Voisi valittaa kaiken kerralla. Nivelrikkoa sormissa, apu siihenkin. Haluan reumatologille, käsikirurgille, ferritiinimitaukseen, kilpparit myös ja pään magneetti ja niskatuki ja ja ja… geriatri nyt ainakin heti! Ja unilääkeresepti uusittava kahdeksi vuodeksi, onko selvä. (Lukija huomaa, että minun pitäisi jo jäädä kokonaan eläkkeelle.)

Oukki doukki: pitää olla kiitollinen siitä mitä on! Pää kuitenkin näyttää suht koht pyöreältä ja silimät kahen puolen päätä, nenä välissä. (Psykiatrille ja neurologille näköjään ajanvaraus myös.)

No, nyt nyrjähdin itselleni rakkaimpaan tyylilajiin eli solvaamaan ja soimaamaan ynnä sarkastiseen pakinaan. Palaan ruotuun ja vakavoitumaan kohdassa b.

b. Kerron asian tarinan muodossa.

Olipa Paula (nimi napattu kalenterin sattuma-aukeamalta), nuorena kilpaurheilija. Keski-iässäkin edelleen huipputason liikkuja, kykenevä koviin suorituksiin, josta oli ylpeä ja syystäkin. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että fyysiset suoriutumisensa olivat itsetunnon kivijalka. Fyysistä olomuotoaan ja reippauttaan ihailtiin. Oli aina valmis vaativaankin toimintaan, ilolla ja positiivisella aktiivisuudella. Semmoinen rautainen nainen kaikkinensa. Lisäksi erinomainen organisaattori, mainio esiintyjä, pidetty puheenjohtaja ja spiikkaaja. Valovoimainen ihminen kaikkinensa, tervaskanto-tyyppiä.

Sitten tapahtui jotakin. Vähenteli vastuitaan, katosi pikku hiljaa kulisseihin. Olemuksessa oli tapahtunut muutos. Ryhti muuttunut, myötäliikkeet hävinneet, liikkuminen muuttunut jähmeäksi ja kasvot ilmeettömiksi. Entinen reippaus, avuliaisuus ja iloisuus oli pois. Koko persoona jotenkin hiipunut.

Mitä tahdon tarinalla sanoa? Metsäpoluilla sain jonkun ajatuskirkastuman. Että olipa taustalla mikä sairaus vain, niin omien kykyjen häviäminen on kaikille raskasta, mutta erityisesti ihmiselle, joka on tottunut näkymään, osaamaan, pystymään ja olemaan esillä. Kaikki eivät halua tilannettaan avata, ehkä kellekään. Sen ymmärrän hyvin. Sielua kuitenkin riipaisee ajatus yksinäisestä, kaikkensa menettäneestä vanhenemisesta, jossa ainut ratkaisu on eristäytyä, pysytellä pois silmistä. Kerron toisen tapauksen.

Olipa Asta, arvostettu johtaja, asiantuntija. Vapaa-ajalla aktiivinen järjestöihminen, mukana myös politiikassa. Sitten sairastui vakavasti nopeasti etenevään sairauteen, josta ei kertonut kenellekään. Muutama kuukausi ennen kuolemaansa sulki puhelimen, ei halunnut enää tavata lähimpiäänkään. Ja kuoli. Ymmärrän menettelyn!

Mitä tahdon sanoa? Mietin, kuinka helpolta ja yksinkertaiselta vanheneminen ja kuoleminen äkikseltään tuntuu. Mutta kuinka se käytännössä menee?

Luulen, että kertoisin heti kaikille tai ainakin niille, jotka eivät ilahdu toisen vahingosta. Minulta uskallettaisi kysyä tilanteestani ja … noh. Kaikki menisi ylipäätään kuin Strömsössä. Hah, kuinka idealisoinkaan itseni! Ja päälle pirullinen nauru omahyväisyydelle. Lopputulemana se, etten yhtään tiedä, kuinka se menisi. En tietenkään. Eihän elämästä muutenkaan tiedä miten se menee.

###

Mikäs herraparatkoon keittiöfilosofi se minusta on tullut? Kannattaisi jättää filosofia ammattilaisille tai vaikka E.Saariselle. Lukijanikin jo huokailee: jessus mitä suollosta. Ja sanon sen itsekin. Mutta kaikkea tulee ajatelleeksi.

###

Vinkkaan lopuksi kirjaa naisoletetuille tai vaimoaan ymmärtämään haluaville miesoletetuille. Kirjan nimi on Aina äiti, aina tytär, kirjoittajina Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki. Vahvat suositukset, vaikken meinannut jaksaa Syyssonaatti-elokuvan täikamman tarkkaa läpikäyntiä. Kirjassa on myös tehtävä, jolla voi äitisuhdettaan tutkailla kysymysten perusteella. Kehoitin tyttäreni lukemaan kirjan. Hirtehishumoristisella tyylillään huiskautti kättään: ”Heti kun ruuhka hellittää!”

Kuuntelin kirjan mökillä. Pihalla minimaalisella pskatyökalulla autosta kattotelineitä irrotellessa kiroilin ja sain sitten hysteerisen naurukohtauksen kirjan tekstistä. Kirjassa kerrottiin empaattisesti, että vanha äiti voi rassata tyttären hermoja ja itsehillintä voi rakoilla.

Totta vieköön, allekirjoitan! Muistikuvassa riistän vastaan tappelevaa äitiä kotoaan viedäkseni hänet parin viikon huoltojaksolle vanhuslaitokseen. Tarttuu auton takaoven karmeihin, mutta käskyttämällä saan takapenkille turvavöihin, lapsilukko päälle ja menoksi. Äiti rätkättää koko matkan kuinka ilkeä olen, käsken kotoaan ja vien jonnekin, mikä vääryys! Pinna palaa liikennetilanteessa ja karjaisen etupenkiltä: ”Nyt turpa kiinni tai se turpoaa kiinni!” (Opittu Talonmieheltä, joka kasvatti sillä lapsiamme hellän arvostavasti.) Äiti jatkaa jäkättämistä ”Karjuukin vielä!”, mutta itsellä hetkellisesti helpotti. Semmoinen arvostava kohtaamistilanne siinä.

Näihin monipolvisiin puheisiin jätän Lukijani mietteisiinsä ja hyppään pirssiini. Sen suuntaan takaisin mökille, josta Talonmies lähettää ilahtuneena kuvan. Kuvassa on iilimato.

Sydämellinen kiitos Lukijalle, Klara