Matkakertomusta. Osa 2: putosin kaivoon

Hyvä Lukijani,

kannettu vesi ei kaivossa pysy. Oliko tämä jokin kansanviisaus piilotettuna kompaktiin pakettiin? Tunnustan tässä julkisesti, ettei se koskaan ole avautunut meikäläiselle. Siis miten niin ei pysy? Ei tietenkään pysy.

No, tuli tämäkin sananlasku testatuksi aivan empiirisesti omalla ruholla. Oli nääs niin, että… jaa, minäpä näytän.

Tuossa kävi sillä viisiin, että täällä kuumissa olosuhteissa pelaillaan autopeli apuvälineenä, siis golfauto. Talonmiehen pallo meni väylältä sivukässeikköön, ajoi auton väylän reunamille. Minä nousin autosta ja astuin oikealla jalalla maahan… jota ei alla ollutkaan, vaan astuin tuon teräslevyn reunassa osittain ruohon peitossa olleesta aukosta suoraan alas niin, että etenin vertikaalisuunnassa noin reiden puoliväliin, josta taituin sivuttain. Teräslevy jauhoi reiden ulkopinnalle kunnon lihasruhjeen. Onni onnettomuudessa oli kestäväkankaiset pelihousut jalassa, joten kangas esti ihon aukeamisen. Kunnon asfaltti-ihottuma toki tuli ja jalkaan ihon alle greipin kokoinen veripahka, jota aloin oitis hoitaa kuin kullanarvoisinta pienokaista. Kylmä ja kompressio ja pesu ynnä pasimysiiniä. Herraparatkoon, että suojelusenkeli mua varjeli joutumasta täällä terveydenhuoltoasemalle tai peräti sairaalahoitoon! No, nyt on sitten käytetty laulun sanoin omaa järkee ja tilanne on hallinnassa. Pelaamaankin on sitten pikkuhiljaa pystynyt joten kuten.

Mitä tästä opimme? Katso aina mihin astut, siitä voi olla hyötyä. Kuin myös hyvästä tuurista. Jos nimittäin olisin kävellen tuohon uponnut, olisi ilman muuta joku luu murtunut ja kotiin palattu kipsi jalassa. Kaikessa onnettomuudessa on siis aina joku pluspuoli, sanokaa mun sanoneen!

Maataan tässä hotellin sängyllä Talonmiehen kanssa kumpikin digilaite nokan edessä. Ulkoa kantautuu ravintolaterassin ääniä, lautasten kilinää, ruokailuvälineiden kolinaa ja lasten kätinää. Kaiken kuorruttaa ulkomaankielinen puheensorina. Täällä on paljon ranskalaisia, mais biensur, enkä voi sanoa, että olisivat ainakaan toistaiseksi kovin hyväkäytöksisen leiman itsestään antaneet. Semmoinen herrakansakäytös näyttää madameilla ja monsieureilla olevan, että pois alta risut ja männynkävyt.

Mutta siinä missä galliankukkoilijat sipsuttavat hopeasandaaleissaan, me suomalaiset vedetään yhtä köyttä. Vietettiin täällä itsenäisyyspäivää. Saatiin Suomenlipulla kuorrutettu kakku ja shampanjaa. Ja kas! Kuin yhdestä sopimuksesta pompattiin samppakaljalasit käsissä pystyyn, joku sanoi, että pitäiskö meidän laulaa Maam… siinä samassa joku aloitti ”Oi maamme Suomi, synnynmaa” ja me koko sakki laulettiin Maamme-laulu niin komeasti sydämen pohjasta, että ihan lamaannuttiin ihastuksesta, että wau! Ja saatiin ravintolasalista aplodit, vaikka ihan takuulla läsnäolijoilla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi ja mitä me laulettiin. Hieno äkkitilanne kerrassaan! Ollaan me sellainen yhteinen rakas heimo me Suomen pieni kansa! Ymmärrämme toisiamme ja luotamme toisiimme, on se vaan niin hieno asia. Osaan olla kiitollinen siitä joka päivä. Oma hieno kielikin, jolle ei oikein ole lajitoveriakaan (en ymmärrä viroa, olen kyllä yrittänyt monta kertaa).

Näihin yltiöisänmaallisiin sanoihin päätän raporttini ja lähetän kotimaahan terveisiä! Ja myös muuhun maahan (muihin maihin), joissa blogiani näyttää joku lukevan.

Teitä tervehtien, Klara