Hyvä Lukijani,
istahdin tähän työpöydän ääreen pysyäkseni hereillä vielä jonkin aikaa. Olin nääs varhaiskana. Nousin kello 5.20, hiivin teenkeittoon, nappasin shaalin tuolinkarmilta ja livahdin takakuistille hengittämään raitista aamuilmaa. Varhaiset aamut ovat hienoja! Valon määrä hitaasti lisääntyy, tiaiset rupattavat, jossain kaukana huristaa auto. Pikkuhiljaa alkaa kuulua elonmerkkejä: jossakin aukeaa ovi, jotain kolahtaa johonkin.
Nautiskelin teekupposta, henkäilin kostean raikasta aamuilmaa ja lennätin ajatusta poluille.
Sitten oli aika hiipiä sisään, avata etätyökone ja ryhtyä työhön. Tutkailin poikkeuksellisen työlään asian, näpytin siitä lausunnon, jonka tallensin potilaskansion erilliseen osioon X. Sitten sama teksti varsinaiseen sairauskertomukseen Z, koska copy-pastettaminen ei käy. Se on estetty, tietoturvasyistä arvaan.
Kun sanelukonetta ei etäkoneessa ole, eikä sanelunpurkajalla edes olisi pääsyä osioon X, niin teksti on näpytettävä itse. No, samalla sen kirjaa sairauskertomukseenkin ja tekstin lisäksi pari tilastokoodia ja diagnoosinumerot, kohdehenkilöllä kahdeksan. Ne löytyvät nykyjärjestelmän kautta helposti. Ennen ne piti muistaa ulkoa tai kaivella Raamatun paksuisesta kirjasta. Ja vielä muutama merkintä paikkaan Å ja tarkistus paikasta X, että kaikki on ok. Mutta hyvänen aika: lausuntoa ei siellä ollutkaan! Mitä hemmettiä! Mutta siinä määrin olen näiden kanssa reistannut, että tiesin sen kyllä jonnekin tallentuneen. Rimpautin sairaalan ammattitaitoiselle ja palveluhenkiselle it-osastolle ja homma hanskassa, lausunto löytyi tallentuneena. Liekö etäkoneen yhteys pätkäissyt ja juttu roikkunut hetken langoilla. Onni potilaalle, onni meikäläiselle. Ei mennyt työ hukkaan.
Kuulun sukupolveen, joka aloitti uransa näpyttämällä koneella tekstit paperille ja sutimalla virhelyöntejä korjauslakalla. Röntgenkuvat oli ruskeissa, isoissa pusseissa. Päivystysaikaan ne piti tulkita itse. Valotaululla tihrustettiin onko mopoilijalla murtumaa, onko vaarilla keuhkokuume, onko poskiontelossa märkää, onko ilmarinta, onko vapaata ilmaa vatsaontelossa ja suoli puhki, lyötiinkö Patelta silmäkuopan luita säpäleiksi. Ja sen semmoista. Dramaattisiakin yllätyslöydöksiä tuli toisinaan potilaalle varovasti kerrottavaksi.
Kun ”aateekoo”-järjestelmät tulivat, nousi monelle hikikarpaloita otsalle. Eipä arvattu, että jatkossa karpalot vaihtuvat tuskanhikeen taistelussa läpi dataviidakon. Alkuun atk-osasto oli kuin taivaallisen salakoodin avaimenhaltija. Toiseksi ei jäänyt sittemmin himmeliin ilmestynyt hankintaosastokaan. Yhdessä toimipaikassa hallinto-osasto tuli oikein porukalla toimenpidehuoneeseen tarkastelemaan tilannetta….eikä lääkärinkoulutusta yhdelläkään. Muistan mulkoilleeni kulmain alta, kun potilaslista oli ylen sankea, eikä ylimääräistä aikaa ollut. Tiesin, että seuraava potilas jo jännittyneenä odottaa vuoroaan ja yksikin ylimääräinen kuvio kaataa loppupäivän aikataulun. Tälläistä epäsynkroniaa oli paljon ja monessa käänteessä ja sairaalassa. Aina oli joku taho, jolla oli mennyt mielestä se, ketä potilas tulee paikan päälle tapaamaan ja mikä ylipäätään on puljun tarkoitus ja keskiössä. Vieläkin kollegat tätä ymmärtämättömyyttä manaavat.
###
Mitä? Tuliko tästä nyt mitään valoa mihinkään syyskuuhun?
Tuskin. Pahoittelen rahoituksensa vuoksi kuolinkouristuksissaan kamppailevan terveydenhuoltoruumiin obdusointia eli ruumiinavausta tässä toisten riesaksi 🙂 Mutta media suoltaa terveydenhuollon kurimusta ja epäonnistumisia, niin tässä obduktiossa ehkä avautuu joku pieni terveydenhuollon sisuskalun nurkka, jossa verenkierto kitkuttaa. Kuitenkin kaikitenkin ja kaikista kiemuroista huolimatta kutsumusammattini on ollut. Käsittämätön ja ihmeellinen homma ja elämän polku täynnä ihmeteltävää ja opittavaa. Miten lie Lukijan kohdalla?
###
Lopuksi Katjan ajatusstimulaatio, joka alkaa sanalla ”Haluaisin…”
Haluaisin nähdä ajan, jolloinka nuorinkin lapsenlapsista pääsee ylioppilaaksi.
Haluaisin nähdä lastenlastenlapset, ainakin muutaman jos ehtisi.
Haluaisin päästä hyvään hoitokotiin, kun pää alkaa sakata.
Haluaisin, ettei pää ala sakata, ainakaan vielä.
Haluaisin tällä viikolla päästä yöksi metsään…mutta kaatunee koiranhoitoon Talonmiehen äkillisen reissun takia ja ensi viikolla molempien reissuun – ja pirun lokakuu pukkaa päälle.
Haluaisin, että lokakuuta siirrettäisi eteenpäin parisen viikkoa.
Haluaisin osata pelata palloa paremmin. (Heh, meinasin laittaa: vielä paremmin. Sain pidäteltyä.)
Haluaisin, ettei joka päivä sataisi.
Haluaisin, että ensi kesä olisi kuivempi ja aurinkoisempi, jotta voisin toteuttaa tälle kesälle suunnitellut retket.
Haluaisin, että juuri sisaruksensa menettänyt, raskaan surun alla oleva retkitoveri pääsisi syksystä ja kaamosajasta yli.
Haluaisin tukea häntä mahdollisimman hyvin.
Haluaisin, että Talonmies pysyisi yhtä terveenä kuin tähän saakka.
Oliko muuta vielä? Onhan tuota jo tuossakin. Mitenkäs sielläpäin?
Parhain terveisin KS
Klara Saken kirjoittaa 