Hyvä Lukijani,

jos sattuisi, että olet jossain vaiheessa pusertanut sisälmyksistäsi (anteeksi brutaali ilmaisu) uuden / uusia kansalaisia ja saanut sotavammoja alustaasi tahi keulaasi, niin toivotan mitä lämpimintä äitienpäivää tällä juutuupista löytyneellä kauniilla, vanhalla laululla. Tämän version valitsin, koska se on aidoin ihmisäänin tuotettu. https://www.youtube.com/watch?v=MfR7zwCUISo

Laulu on sellainen, etten voi sitä itse kokonaan kuunnella 🙂 Mutta ehkä Lukijani kuuntelee puolestani? Syy: yksi lauluista, jotka pistävät meikäläisen ulvomaan. Lapsena tätä lauloi Äiree ja sittemmin pieni tyttäreni – nyt jo äiti itsekin. Tytär seisoi orvokkiruukku kädessään punaisessa collegemekossa ja lauloi sydäntä särkevästi katse keskittymisestä lasittuneena: ”Olvokkini tummasilmä kultasylän pieni”. Voi, pakahdun! (…vilkaisee vaivihkaa watsappia, onko sinne tullut äitienpäiväonnitteluja…) (Oli: lapsenlapselta GIF-kukkakuva)

###

Lähden tästä kohta maastopyörällä pitkin tienoota kruisaamaan kohti palvelutaloa. Talonmies tulee autolla tuoden mukanaan leivonnaisia ja termarikahvit. Mummo varmaankin hiissaa par´aikaa pitkin käytäviä, josta haravoidaan huoneeseensa kahvittelemaan. Tarina etenee sitten niin, että pahoittelee muistiaan, mutta ihmettelee kuinka meidät kuitenkin muistaa. Sen jälkeen palataan vakioaiheisiin. Mikä koiran nimi on? Onko X lapsemme vai jonkun muun ? Ja sitä rataa.

Semmoista se on, kun ikää karttuu. Pitää ymmärtää ja hyväksyä, onhan muori kuitenkin jo lähemmäs satavuotias. Iloitsen joka kerrasta, kun sanoja vielä löytyy. Joillekin sukulaisille tämä on tuottanut ihmetystä. Olen yrittänyt avata asiaa näin sanoen: tietyt asiat nyt vain liitelevät omalla painollaan, eivätkä ole turboyhteiskunnan hallittavissa, eivät edes jumalasta seuraavan eli lääketieteen. Vanheneminen on yksi niistä asioista, jotka ovat kaikkea tahtoa mahtavampia.

Kun tietyt realiteetit hyväksyy, on todennäköisesti itselläkin helpompaa. Tarkoitan vanhuutta, parantumatonta sairautta, maanjäristystä, vänkääviä luonteita, naapurin kellastunutta kuusiaitaa. Tai elämän tuomia kolhuja, epäonnistumisia, vastoinkäymisia, hylättyjä pääsykoeyrityksiä, menetettyä johtajanpaikkaa, menetettyjä ystävyyssuhteita, menetettyjä ihmisiä. Tähän sopinee myös menetetty maan turvallisuustilanne. Ottaa nyt vaan lusikan kauniiseen käteen ja asiat niin kuin ne ovat. Että tämä on nyt näin ja tälle en mitään voi, joten sopeutan itseni ja elämäni kulkemaan rinnan tämän ikävyyden kanssa niin hyvin kuin kykenen.

Sillä kukaan ei hyödy jatkuvasta marinasta, surkuttelusta, voivottelusta tai haikailemisesta, että olisipa sitä ja olisipa tätä tai olisipa ollut niin tai miksi ei ollut näin. Jumittamisella ei mene kuin kallis elämä pilalle.

###

Hyppään välikevennykseen eli alun retkiruokakuvaan. Ensinnäkin tuo cozy pot eli aromipesä.

Mun aiemmin mainittu lapseni nauroi kohti kurkkuaan esitellessäni sitä. ”Mikä ihme tuo on! Oot itte tehny?!” (räkättää) Hän ei (vielä?) perusta retkeilystä, vaan huitelee pitkin maailmaa kurkkien eri maihin. Minä sen sijaan en sitä enää jaksa. Enkä haluakaan: kaikki oleellinen on nähty. Loput voi katsoa juutuubista. Antaa jonkun muun reuhtoa menemään, istua persukset puuduksissa ilmojen halki tukemassa ilmaston lämpenemistä ja saada kaupan päälle kinttuunsa laskimotulpan.

Laskeutukaamme maan kamaralle ja aromipesään. Se on tehty foliopeitteestä ja jeesusteipistä ruokatermoksen malliseksi. Sapuskan saa pysymään lämpimänä pitkään. Kuvan soppa olikin sitten oma lukunsa. Resepti:

Sietämättömän näköinen soppa

• 2 pussia Blå Bandin ”10 kasvista”-lämminkuppia
• 1 kpl Pirkan ”Inkivääri-jokumuu-tonnikala”-purkki

Em. tarvikkeet sotketaan keskenään. Ja kun kannen avaa käytyään ensin nuotiopaikan huusissa, niin joutuu siinä määrin voimakkaiden assosiaatioiden eli mielleyhtymien valtaan, jotta soppa menee alas vain silmät kiinni, vaikkei itse olisikaan ripulilla. Bon appetit! 😀

Lisävinkki: tuohon kannattaisi ottaa toinen Lämmin kuppi-pussi vaikka tomaatti-vuohenjuustosettiä tai värjätä keitto tomaattipyreellä niin, että ripulimainen out-fit muuntuisi. Korostan: keitto oli hyvää ja inkivääri-mikäliekään-tonnikala on ihan herkkua kyllä.

###

Nyt eletään voitonpäivän aattoa…tarkoituksella pienellä, koska en perusta naapurin horinasta ja horrorista p*skaakaan ja haistatan sille. Mutta katsotaanpa mitä skeidaa huomenna Puttesetä keksii sepittää. Ehkä jo mainitsinkin, että alkujärkytyksen ja pelon jälkeen olen sopeuttanut itseni tilanteeseen (viittaan yllä esitettyyn tulokulmaan).

Olen suunnannut energian perehtymällä aiheeseen ja ottamaan coolisti. Perehtyäkseni kuuntelen kaikki aiheeseen liittyvät radio-ohjelmat, joista laitoinkin jo aiemmin listaa. Lisäksi tietysti Martti J. Karin luennot on tullut kuunnelluksi. Löytyvät YouTubesta. Tässä yksi ja lisää löytyy, jos maistuu Lukijalle. https://www.youtube.com/watch?v=uEmPgyA0QWU

Äitienpäivän kunniaksi tuon vielä esiin ystävältäni juuri saadun kirjavinkin. Se on Hanna Päivärinta: Pidä minua vielä. Ystävä pyytää näistä arvioitani, suurella kunnioituksella otan tehtävän vastaan. Vaihdetaan sitten näkemyksiä.

Oikein hyvää sunnuntaita äideille ja isille! Klara

Hyvä Lukijani,

täällä uskollinen kirjeystäväsi. Istun takapihalla Ikean teräksisen terassipöydän äärellä kantasuomalaisessa terassiasussa. Jalassa untuvahousut, villahousut ja damaskit tungettuna Kuoma-saappaisiin. Päällä pitkähihainen retkeilypaita, sen päällä paksu hupullinen ja pitkähelmainen villapaita, sitten villainen kypärämyssy, jonka päälle on vedetty em. villapaidan huppu. Joutsenen untuvainen taukotakki (pitkä) kuorruttaa yläosaa ja käsissä on villaiset kynsikkäät kruunaamassa kepeän asukokonaisuuden.

Rakin telkesin lasiterassin ovien toiselle puolelle, sillä avoterassita luiruilee pikkuhiljaa teilleen, kun silmä välttää. Makaa nyt auringonpläsissä sisäterassin lattialla maristuaan aikansa lasioven toisella puolella epäreilua kohtaloaan. Eipä näytä hullummalta olotilansa nyt sielläkään: koisii kintut oikosenaan täydessä narkoosissa. Se on hauska kaveri, osaa puhua ja sen semmoista.

###

Valmistin edellisessä viestissä mainitsemani kakkiatooran (broileri cacciatore tms.) ja siitä tuli herkullista. Liitän kuvan, josta Lukijani näkee, ettei lopputulos visuaalisesti kovastikaan poikkea Femina-lehden kuvasta. Tämä menee ehdottomasti jatkoon.

Ruoan yhteydessä sallittanee sana painonhallintasektorilta. Painonlasku on pysähtynyt saavutettuihin lukemiin. Otan aikalisän ja katson mihin suuntaan menee, jos en laske kaloreita enää gramman tarkkuudella. Tarkoitus ei ole laihtua enempää, noin -13 kg riittää. Jos jonkun kilon pari vielä kapenee, niin ok, muttei enää ole tavoitteena. Olen jo normaalipainon alueella. Tässä kohtaa se kellosepänhomma sitten alkaa, ettei vaaka kellahda kumpaankaan suuntaan. – Mikäli Lukijani on ”laihutuskuurilla”, niin tsemppaan! Omalla kohdallani ruokapäiväkirjan pito on ollut ainut tepsivä konsti, mikäli oikeasti olen halunnut laihtua. Sittenhän on ollut paljon sitä tuloksetonta turhaa puhetta. Että nyt mä kyllä ja huomisesta sitten ja tälle on nyt tehtävä jotain ja nyt tartun itseäni niskasta ja ja ja… Erään sukulaisen puheista saisi ylöskirjattua koko joukon tekopäättäväisen pontevia, toteutumatta jääviä julistuksia. Huom. itseinhoon en kannusta ketään, antaa kaikkien ylikilojen kukkia kukkia vaan. Ja lisään: jokainen tyylillään. Tässähän nämä mun inholuokka nro 1:n sanaparret onkin, kuten Lukija tietääkin.

###

Vietän muutaman itse suunnittelemani vapaapäivän ja hieman harmittelen iltapäivälle tekemääni sopimusta vanhan toverin tapaamisesta. Miksi? Siksi, että tänään olisi mainio metsäilypäivä. Mutta jos aamusella olisin heittänyt repun auton takakonttiin ja kaasuttanut metsämaastoon, olisin iltapäivässä nollat taulussa valmiina kellahtamaan sohvalle. Joten odottelen Lukijani loistavassa seurassa, että kello tulee reikeliin ja siirryn tapaamispisteeseen. Tämä toveri on pitkään yksin asunut ihminen, jolla on aina ollut tarkat, omalähtöiset aikataulunsa. Suon sen. Seuraamus: mikäli mielii hänet tavata on oman aikataulun joustettava. Ja kun oma aikataulu sisältää runsaasti poissaoloa kotikulmilta, niin kotiaika on kortilla, kun muitakin jakajia on.

Tästä tuli mieleeni tapahtuma kuluneelta viikolta. – Työpäivä. Oma, töissä äänettömällä oleva puhelimeni alkoi työpöydällä välkkyä. Ruudussa luki soittajan nimi: vanha luokkatoveri. On jo eläkkeellä, hyvin kiireinen (ollut kyllä aina) ja aikataulutettu, eikä koskaan soita minulle päiväsaikaan. Vaikka pöytä oli täynnä keskeneräistä työtä ja vastaanotolta juuri poistuneen potilaan tekstin sanelu kesken, päätin vastata. Aprikoiden asian olevan poikkeuksellisen tärkeä.

Hän oli kohtelias kuten aina. Kysyi miten menee ja mikä on tilanne. Kerroin, että töissä tässä… josta tiesi mennä suoraan asiaan. Asia: on harrastuksensa vuoksi tulossa 3 kk kuluttua kotipaikkakunnalleni ja ”Olen sopinut puhelinyhteyden harrastuskaverini kanssa tapahtuvaksi kello 13.15, jonka vuoksi soitan nyt sinulle (klo 13).” Kertoi olevansa tilaamassa matkalippuja ja lisäsi kommentin, joka sai keskellä kiireistä työpäivää hieman lämpenemään. Sanoi näin:

”Ajattelin, että tullessani sinne voisin tavata sinut, jos minulle jää luppoaikaa.”

Pidin taidepaussin miettiäkseni vastaustani. Vastasin, että niin… riippuen siitä onko minulla silloin luppoaikaa.

Miksi niin sanoin? Siksi, että olen tullut allergiseksi sille, että ympärilläni on ihmisiä, jotka katsovat asioita omasta näkökulmastaan kykenemättä huomioimaan aikataulutuksissaan ja menoissaan sitä, että maailma ei pyöri heidän aikataulullaan. Että meillä kullakin on omat menomme, kiireemme ja velvoitteemme, jotka ohjelmoivat itse kunkin almanakkaa. Tässä tapauksessa agenda oli kerralla selvä. Niinä päivinä kun on täällä, olen minä muualla. Ehkä voisimme joskus tavata vaikka matkustuspaikkakunnillani. Jos siis mulla sattuisi olemaan luppoaikaa. 😉

###

Harakka raakkuu tuossa, että mene nyt sisään ja laittele lounasta ennen lenkille lähtöä. Kuovi kuikaisee kauempana olevansa samaa mieltä. Lie viisain kuunnella siivekkäiden neuvoja ja toivottaa Lukijalle mitä riemuisinta vappua ja vaaleanpunaista shampanjaa tai vaihtoehtoisesti kevään ensimmäisistä raparpereista raparperijuomaa!

Kuulumisiin, Klara

Hyvä Lukija,

ehkä hämmästyt näin nopeaa uutta päivitystä, mutta lomanen menossa ja kirjoitteluaikaa. Tämän päivän käyttän fyysiseen lepoon, kun on tullut heiluttua joka päivä jossain. Pakkoliikuntaako? Ei, vaan nautin ulkoilusta ja pitkistä lenkeistä eri muodoissaan. Samalla kuuntelen radiosta mieliohjelmat, joita oikein säästelen lenkkejä varten. Tässä nämä:

• kaikki, missä on Ruben Stiller :). Suurinta herkkua on Rubenin oma radio-ohjelma, nimeltään yksinkertaisesti Ruben Stiller. Arvosana 10-
• Uutispodcast: erittäin hyvä, n. 20 min. kestää, tasokkaita asiantuntijoita Nato- ja Ukraina-asiassa. Arvosana: 9+
• Pyöreä Pöytä: vuosikausien vakioseurattava. Taso on mielestäni vähän lurpahtanut. Kaipailen elämänviisasta Sirkka Hämäläistä, joka vastikään jättäytyi ohjelmasta. Puuttuu naispuolelta kokemuksen ja realismin ääni. Valitettavasti uusin tulokas, kypsempien kymmenysten edustaja pastori Hilkka Olkinuora ei yllä siihen. Järjen, realismin ja logiikan ääntä on kyllä ohjelman miehillä – pärjäiskös sillä. Arvosana tällä hetkellä 7.
• Politiikkaradio: hyvä, joskin osa sisällöstä menee ulos kiinnostusalueista, jolloin skippailen jaksot. Arvosana: 8 1/2.
• Tiedeykkönen: osa aiheista kiinnostaa. Jaksot hyvin toimitettuja. Arvosana: 8 1/2.
• Muistojen Bulevardi-musiikkiohjelma. Erinomainen hyvä musiikkiohjelmien edustaja. Arvosana: 9.

Jos on innostusta asiaohjelmiin, niin tässä suositukset. Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka haluavat keveämpiä aiheita, enkä aseta näitä mitenkään vastakkain tai paremmuusjärjestykseen.

Äänikirjoja kuuntelen lenkeillä ja reissatessa myös. Nappiosumaa ei ole viime aikoina ollut ja jäi mm. ”Öyhökratia – ketä kuunnellaan, kun kaikki puhuvat”. Tylsä. Merete Mazzarellan Violetti hetkikin oli pettymys: risaisesti etenevä. Enkä jaksa Mereten pitkiä lainauksia toisten kirjoista. Mutta paikotellen toki pilkisti vielä tasokasta Mazzarellaakin tässä.

###

Mitä ajattelen Natosta ja tilanteesta? Seuraan aihetta edelleen tarkkaan, joskin 24.2. iskenyt hitonmoinen ryssäpelko on väistynyt. Tilalle on tullut ”tuli mitä tuli”-fiilinki. Alkushokin ja järkytyksen jälkeen siirryin Nato-kannattajaksi. Nopea Nato-kasvuni on siinä vaiheessa, että olen nyt kypsä kuulemaan myös Nato-vastaisia näkemyksiä. Tänään Ruben Stillerin ohjelmassa kansanedustaja Anna Kontula (vas) perusteli Nato-vastustustaan asiallisesti. Annan näkemyksiä olen aina pitänyt vähän kukkapurkissa kasvaneen idealistin näkemyksinä, mutta nyt oli kypsempää ajatusta näissä. Näkemyksensä Venäjästä oli mielestäni realistinen ja vastaa omaani. Hän sanoin jotenkin siihen tapaan, että ellei ole Venäjän toimintamalleja älynnyt edes aiempien vuoskymmenten tapahtumista, niin on kai asunut lähinnä perunakellarissa. Se oli hyvin sanottu (voissa paistaminen tulee mieleen tässä).

Mutta en Annan tavoin pelkäisi Nato-kansalaisena terrori-iskun kohteeksi joutuminen. Sen sijaan ilman Natoa kyllä pelottaa Venäjän iskun kohteeksi joutuminen. Eikä mua kyllä häiritsisi se, että jossain ei-Nato-maassa laukkuni pengottaisi tavallista tarkemmin mennessäni maan parlamenttiin, kun parlamenttivierailut ei taida olla tavan kansan nähtävyyslistojen kärjessä, eikä niihin niin vain pääsisikään. (Suomen eduskunnassa kävin 70-luvulla. Se riittää.)

###

Olin tänään antirasistinen ja vein pirssini arabitaustaiseen firmaan siivottavaksi, kun peukutan vahvasti heidän työllistymiselleen. Käsittäkseni firma on heidän omansa ja hyvää työtä tekivät. Kielitaitokin riitti oleelliseen.

Mutta tuli yllätyksenä, että auto oli vankasti parfymoitu. 🙂 Piti tuulettaa ajellessa. Pihaan tullessa autonoven aukaisu sai pihalla päivystäneen Talonmiehen toteamaan tunnelma olevan kuin Marokon taksissa. No, jospa se siitä hälvenee. (Jos olisin fiksu, kävisin vinkkaamassa pojille, että kansalta kannattaa kysyä haluaako hajusteita. Mutta sen verran olen arabin ylpeydestä oppinut vuoskymmenten aikana, ettei ehkä hyvä heilu ämmän mennä neuvomaan. En ota riskiä.) Peukut pystyyn, että verotukset ja palkanmaksut selvittävät sääntöjen mukaan. Ammatinharjoittajana tiedän, ettei se ole niinkään yksinkertaista. Omassa ammatissa on vielä Aluevalvontavirastolle tehtävät raportit joka toimipisteestä, oli toimintaa tai ei. Byrokratian riemuvoittohan tämä maa on, monella sektorilla.

###

Lopuksi lupaamani resepti, jota aion kokeilla huomenna. Lähde: Femina-lehti nro 13/2021. Smaklig måltid!

Kyckling cacciatore (broileria siis)

2 suippopaprikaa, 2 sipulia, 2 valkosipulinkynttä, 100 g sieniä (siitake esim.), 4 broilerfileetä, 50 g mustia oliiveja, 2 purkkia muskattua tomaattia, suolaa, pippuria (laittaisin mustapippuria)

Ohje: Uuniin 175 ast. Paprikoiden paloittelu, sipuli + valkosipuli pieniksi, sienten paloittelu. Broilerit voideltuun uunivuokaan*, mausta. Heittele paprikat, sipulit ja sienet pataan. Uuniin 20 minuutiksi. Tuon jälkeen oliivit ja tomaattimurska pyttyyn myös ja takaisin uuniin 20 minuutiksi. Persiljaa voi silputa päälle. *ajattelin kyllä käyttää broilerin ensin lyhyesti pannulla. Kypsää sen tulee joka tapauksessa olla, kuten tiedämme (salmonellariski, jos on raakaa).

Alla Feminasta otettu kuva yo. ruokalajista.

Voimia, jaksamista ja rohkeutta luottaa tulevaan ja iloita keväästä!

Kuulumisiin, Klara

Hyvä Lukijani,

ehkä olet kärsivällisesti odotellut mitä tasokkaimpia ja maailmanhistorian kannalta merkittäviä päivityksiäni? Hyvä, sillä sain syyn istua tämän päivän aloillani. Tai ainakin jonkun aikaa. Ulkona on komea keli, joka jo houkutteli croksit jalassa pihaa lakaisemaan. Pelkäänpä pahoin, että näen itseni kiitämässä polkupyörällä rapaista peltotien reunaa ennen kuin iltauutisten lukija kuvaruudusta kurkistaa.

###

Kuten tarkkasilmäinen Lukijani havaitsee, jäi mökkireissu tekemättä kelirikon pelossa. Alkoi hirvittää missä asennossa auto on, kun sen luo muutaman päivän kuluttua palaa. Se olisi pitänyt jättää vaatimattoman hiekkatien raviin. Varsinaiselle mökkitielle ei ole menemistä ennen kuin maa vähän kuivahtaa. Kun aloin epäröidä, soittelin paikalliselle taholle. ”No tuota, kyyy-yyyy-llä se… jos vähän kuivahtaa…mutta saattaahan se kyyyy-llä… kyl-lä kyllä.” Ne ihmiset on omanlaisiaan hobitteja sielläpäin 🙂 ja sanon rakkaudella. Niin kilttejä ja hyvää tarkoittavia ihmisiä ei hevillä löydä.

###

Btw: pahoittelen blogiteksteissäni olevia, toistuvia kirjoitusvirheitä. Korjailen niitä aina jälkikäteen. Etenkin tällä hetkellä näpeissäni olevalla masiinalla virheitä tulee usein, kun näppäimistö ei istu nakkisormilleni.

###

Mökkireissua olen korvannut ajelemalla kotoa kauemmaksi retkeilemään. Eilen oli kohteena suuri suo, jonne lähdin -fanfaarit itselleni!- erittäin varhaisen kukon laulaessa. Tavoite oli päästä liikkeelle, kun kantavuutta suolla vielä on.

Läksin suon laidasta lompsimaan ennen seitsemää. Mieletön siivekkäiden orkesteri sai rompostelemaan euforian vallassa lintuja bongaillen. Ruokatauolle asetuin keskellä suota olevalle saarekkeelle ja loikoilin hetken riippumatossa tuumien, että olipa asiat nyt kohdallaan! Mikään maailman pahuus ei voisi suosaarekkeelta mua saavuttaa.

Puolilta päivin hoksin suon alkavan kiihtyvällä vauhdilla sulaa ja lainehtia helteen kärvistäessä maankamaraa ja vähän kyllä naamaakin. Kun autolle oli vielä kilometritolkulla matkaa läksin puoliväkisin upeasta paikasta palailemaan siksakkia tehden. Väliin tuntui, että tilanne on hallinnassa, mutta lumikenkien kanssa vesisohjoon upotessa huusi järki toiseen korvaan, että hullu, häivy! Mättäät toki ovat vielä pitkään jäässä, mutta hetteeseen voi maastoa tuntematon vahingossa humpsahtaakin. Ei tullut karttaakaan katseltua, mutta luulen osaavani jossain määrin suon rakennetta tulkitakin (nk. kuuluisia viimeisiä sanoja nämäkin).

Yhtä kaikki: hieno päivä. Ja vanha kansa tietää: ”Ennemmin kurki kuolee kuin suo sulaa.” 🙂

###

On näitä retkiä tässä tullut tehdyksi. Siunaan itseäni, että älysin hypätä oravanpyörästä helpommalle kuviolle. Jää aikaa ja voimavaroja muuhunkin kuin työntekoon.

###

###

Asiasta toiseen. Otin joskus talteen lehtileikkeen, jossa puhutaan hyväksytyksi tulemisen tarpeesta – ihmiselle tärkeä asia, joka saa useita ilmenemismuotoja. Millä kerjään hyväksyntää ja kunnioitusta? Onko joillakin siihen suurempi tarve kuin toisilla ja jos, niin miksi?

Olen seuraillut somen hiihtoryhmiä ulkoilupaikkavinkkien toivossa, mutta saanut todeta odotukset vääriksi. Ei niiltä sieltä löydä. Sen sijaan löytyy roppakaupalla arvostuksen kerjäämistä sisältöjen täyttyessä suoritusilmoituksista ja diivailuista hiihtokeskuksissa otetuilla lomakuvilla.

Tähän liittyen: tuttava kilautti wu-viestinä kolmannen vartalokuvansa lomareissultaan Lapin hiihtokeskuksesta. Kuvaviestiä avatessa seisoin keskellä umpimetsää liukulumikengitettynä. Katsoin ympärilleni: kilautanko vastapainoksi kolme peräkkäistä, eri asennoissa otettua kuvaa itsestäni umpimetsässä? Mietin, miksi näitä ”onnistumisten” kuvia aina lähettelee. Kuvia tulee paitsi itsestä myös veljen lasten onnistumisista, koulusaavutuksista ja soittamistaan pianokappaleista. Omia lapsia ei ole. (Tähän sanottakoon, että lukuisat isoäiti-ikäiset tuttavani eivät koskaan laittele kuvia lapsenlapsistaan, sisarusten lapsista puhumattakaan.)

Muistan toki käytöskoodin mukaisesti ihailla kuvia ja laittaa, että wauuu, hienoa, upeaa. Sillä jotakin arvostusta hän taholtani kaipaa ja riittäähän sitä annettavaksi. Surullinen puoli on se, etteivät responssini tyynnytä aukkoa, joka sieluunsa on jossain elämän vaiheessa porautunut. Kuka ei aikanaan antanut arvostusta? Kenen ihailua jäi vaille? Psykologi voisi osata selittää. (En tunne tarkemmin kasvutaustaansa. Jostain joskus luin, että isältä saatu arvostus kantaisi naisen itsetuntoa ja omanarvontuntoa. Mene ja tiedä sitten, kun mitään lähdettä tai vankkaa tutkimustietoa ei ole tämän taakse osoittaa.) Arvostuksen kerjäämisen tarvetta tarkastelen myös omassa sielussani. Siihen saan vinkkejä omaa käytöstä tutkailemalla. Leuhkaisinko jollekin ja jos, niin mitä olin hakemassa?

###

Tässä päivitystä aurinkoiselta terassilta. Rakki on hakeutunut kiepille terassin paisteisimpaan kohtaan käytyään ensin moneen kertaan vieressäni marisemassa. Tiesin asiansa: ”Haluan käydä makuulle lähiympäristöösi, mutta valittavana olevat paikat ovat liian viileitä.” Toin sille varapetinkin varastosta, muttei hänelle kelpaa, kun ratisee 😀 Annetaan pois, kun ottaja löytyy. Nyt karvanaama rauhoittui, sillä aurinko siirtyi niin, että paikka auringossa löytyi hänellekin. Paikkaa auringossahan me kaikki haemme!

Kuulumisiin!

Klara

-Note-to-self: seuraavaan postaukseen Kyckling cacciatoren resepti.

Hyvä Lukijani,

tervehdin Sinua kahvipaketilla! Olen pääsiäispäivän aamukahvilla raikkaassa upeassa aamuilmassa tehdyn pyörälenkin jälkeen – hieno aamu!

Kupissani on ruotsalaista kahvia, kulhossa jogurttia + puolukoita maustettuna Hermesetas-tipoilla. Tarjolla oli sulatejuustolla ja aladoobiviipaleilla päällystettyjä hapankorppuja, mutta aladoobi maistui oudolta, joten heittelin siivut koiran kuppiin. Lopputulos: sain viereeni herkeämättä tuijottavan silmäparin ja hiljaisen vikinän. Se johti erikoisoperaatioon: rakki kyyditettiin portin taakse isännän työhuoneeseen. Kun katsoin takavasemmalle näin silmäparin tuijottavan nyt portin takaa. Olin pakotettu siirtymään työhuoneeseen. Tänne se ei näe.

Mitä tästä opimme? Älä koskaan heittele ruokapöydästä koiralle mitään, sapuskat annetaan vain ruoka-aikana kuppiin. Oliko tiedossa? Oli. Oliko tiedossa, että poikkeukset johtavat sekasortoon? Oli. Konkluusio: oppiiko ihminen koskaan? Ei.

###

Mutta jotain voi oppia ja olla tyytyväinen ratkaisukykyynsä. Kyseessä on pitkään piinannut pulma. Olkoon seuraava kertomus kannustuksena Lukijalleni, mikäli painii ratkaisukykynsä kanssa. Lisäksi pyytää kirjoittaja saada huomauttaa, että tapaus voi olla kuvitteellinen ;). Emme myöskään voi tunnistaa henkilöitä. Kyseessä voi kerrassaan olla ihan vain strateginen totuus. Mutta aloittakaamme.

Olipa kerran Donna-ammatinharjoittaja, joka työskenteli muutaman muun kanssa pienessä puodissa. Asiakas K, kaikkien takkutukkien äiti, ajautui Donnan asiakkaaksi kauan sitten. Asuinpaikka ja kulkemiset vaihtelivat, mutta niin vain palaili K ohikulkumatkalla takkujaan oiotuttamaan tuttuun paikkaan. Helppo ratkaisu – jonkin aikaa.

Vuosien varrella istuntojen luonne sai uusia piirteitä. Donnan elämässä tapahtui asioita, joista mielellään kertoili, kiivailikin. Tapaamiset muuttuivat epämukaviksi ja K alkoi miettiä tyylikästä ulospääsyä ketään loukkaamatta. Vaihto toiseen työntekijään? Firman vaihto? Oli selvää, ettei näin voi jatkua. Näissä paikoissa maksetaan sekä työstä että rentoutumisesta stressittömässä ilmapiirissä. (Myönnetään: asiakas teki joskus omia töitään samalla, mutta itse päättää mitä tekee. Joku lukee Eevaa, joku lukee työpostiaan – kukin tyylillään, kunhan maksaa käynnistään.)

Oliko rentoja hetkiä oikeastaan ollutkaan? Ja mitä vuosien varrella oli asiakkaana kuultu? Oli kuultu lukuisia hyviä neuvoja, paremmin tietämisiä, parhaimpia faktoja, erinomaisia suunnannäyttöjä, viisaita vinkkejä – ja lempeitä lasinsirumaisia luonnehdintoja asiakkaan luonteesta ja persoonasta. Oli asiantuntevia käskyjäkin. Oli kuultu huvittuneita piruiluja, sähisevää vinoilua, vänkäämistä, tyhjäksi tekemistä, näennäisen hyväntahtoisia arviointeja ja ivailuja. Oli lukuisia ”yksi mun kaverini” tai ”läheinen sukulaiseni”- tyyppisiä henkilöitä, joilla oli paras tieto asiasta kuin asiasta ja nimenomaan juuri siitä, josta kulloinkin oli puhe. Sanalla sanoen asiakas oli ikään kuin oppituolissa, jossa asiakkaan väärät käsitykset ja virheelliset tiedot tulivat ”yhden kaverin” antamin epämääräisin tiedoin oikaistuksi. Kupletin juoni kulki aina samaa reittiä: tapaaminen päättyi mielistelyyn, teennäiseen ihailuun ja maireuteen, jotta saatiin varmistelluksi seuraavan käynnin turvatakuut. Harmaalle alueelle eteneminen olisi vienyt säännöllisen tulon.

Mitä asiakkaamme tykönään ajatteli? Ajatteli, että sivistys on sietokykyä. Että itsepähän harrastuksistaan kertoi (vaihtaakseen kiivaampia puheenaiheita helpompiin). Että itsepähän altisti itsensä. Että itsepähän palasi kohtuullisen suuren rahasumman kanssa teurastamolle, vaikka tiesi, että asia edellyttäisi päätöksiä. Mutta kuormittava työ ja runsas matkustelu siirsivät ratkaisua, vaikka lähimmäiset, ystävät ja kylänmiehet toistuvasti sanoivat: ”Toimi! Älä anna itseäsi kohdella noin. Maksat siitä!” Asiakas ajatteli, että pandemia-ajat koettelevat yrittäjiä, että pitää hyvätuloisempana olla solidaarinen, että on ymmärrettävä ahdinkoa, että kärttyilu johtuu siitä. Et cetera, et cetera. Näin silloinkin, kun yritettiin myydä toimenkuvaan liittymätöntä tavaraa ja ostoksesta kieltäytymiselle tuhahdeltiin: ”No, tämmöinen on kyllä kaikilla retkeilijöillä.” Mutta asiakas ei myyntiartikkelia ollut lainkaan aatellut ostaa, eikä sellaista tarvinnut.

Miten kävi? Kävi niin, että viimeisin istunto toteutui muiden firman työntekijöiden poissaollessa. Tuolloin joutui asiakkaamme hyökkäyksen kohteeksi. Se on tapahtunut aiemminkin ja asetelmaa asiakas tiennyt etukäteen aina odottaakin, sillä toiset työntekijät ovat läsnäolollaan hillinneet pahimpia ylilyöntejä. Nyt oli kuitenkin käytössä tavanomaista suuremmat ohjukset ja tilanne näytti etenevän, jolloin asiakkaamme pyysi siirtymistä toisiin teemoihin. Huono veto, joka vain lisäsi tykistökeskitystä. Viisain oli lopulta vaieta tyystin, onhan vaikenemisessa hyvä puoli: voi rauhassa miettiä jatkomenettelyä. Ratkaisun avaimet tarjoutuivatkin kuin taikaiskusta, sillä kalenteri jäi – joko oikeasti tai strategisen totuuden eli siis valheen vallitessa – kotiin. Uutta kontaktia ei ilman kalenteria voi sopia.

Jälkikäteen olo oli helpottunut, kun lopulta löytyi ratkaisu. Uusi aikakin on jo varattu. Toisesta firmasta. Jospa sieltä löytyisi parempia fiiliksiä.

Note-to-self: älä ikinä jää tuleen makaamaan! Ligga inte på elden! Do not lay on the fireplace. Ne pas… äsh, en enää muista enempää. Nicht vergessen lassen myssen in den Eld geschlossen tai sinnepäin.

###

Huomenna lähden autiokämpällemme aamutuimaan (toivottavasti! kunpa jaksaisi nousta ajoissa edes joskus!). Paikka sijaitsee kivenheiton päässä valtakunnan itärajasta, mutta Suomen kansa on urhea, rohkea ja toinen toistaan kannustava arvokas kansa. Kuten edellä esitetystä tarinastakin kuulee 😀

Autiokämpältä yritän ja haluan puunkannon ja vedenkuskauksen keskeltä jutustella Lukijalleni fiiliksiä. Siis mikäli sinne asti ehjin renkain ja kiinni juuttumatta pääsen. Vähän jännittää, miten perille selviän ja savuttaako uuni helkkaristi, palovarottimet ja häkähärvelit parkuu, kun koko kämppä on läpitunkemattoman savun vallassa. Kokemusta on. Mutta siellä on niin upeaa, sillä takuulla on järvi täynnä lintuja ja aamuyön teerikurlutukset kuumimmillaan. Ilmatieteen joonaksetkin on lupailleet komeita kelejä 😀 Niitä toivotan myös Lukijani suuntaan!

Kuulumisiin!

Klara, noin 13 kg kevyempänä versiona.

Hyvä Lukijani,

en malta olla heittämättä sanaisesta arkustani Lukijaa kohti kirjasimen jos toisenkin siitä huolimatta, että toinen kirjoitustyö on odottamassa. Saa odottaa, olenhan muutoin käyttänyt palmusunnuntain mitä tehokkaimmin. Kuten:

• lukemalla Mikrobitti-lehteä ja vaihtamalla Spotify Tidal-nimiseen sovellukseen (parempi äänentoisto, kk-hinta sama) luettuani siitä Mikrobitti-lehdestä

• latailemalla Tidaliin itselleni soittolistaa suosikkikappaleista (soulia lähinnä)

• keskustelemalla eteisessä puolitoista tuntia jälkeläisen kanssa maailman ja Suomen tilanteesta. Tuli mökiltä ja toi akun autotalliin latautumaan. Tyylilleen uskollisena ei ehtinyt tulla peremmälle, ei halunnut kahvia, eikä maukasta Talonmiehen siskonmakkarasoppaa, joka oli vielä lämpimänä liedellä. Ei, on kiire jo siippansa luo kunhan jonkun sanan vaihtaa ;). Hah! Me sitä hänen kanssaan ollaan semmoinen kaksikko, että yleensä noin tunnin kohdalla muu sukukunta on häipynyt paikalta, kun me ryhdytään miettimään. Hän on samanlainen havukka-ahoistelija kuin meikäläinenkin. Hänellä oli kuitenkin aina hyviä näkökulmia ja viisaita ajatuksia. Tässä tapauksessa ne koskivat itänaapurin touhuja. Kanssaan on niin terapeuttista vaihtaa ajatuksia. Aina ei suinkaan olla samaa mieltä – siinäpä se onkin! Aina on kehittävää kuulla erilaisia näkemyksiä.
• käymällä sauvakävelylenkillä ja havaitsemalla hiihtokauden päättyessä sauvakävelytekniikkani vääräksi. Kädet ovat liian takana. Ehkä olen ryhtynyt liioittelemaan, kun näen niin paljon ihmisiä, jotka kopsuttelevat kädet edessä pitkänä ja suorina liian pitkillä sauvoilla. Suksisauvat ei käy sauvakävelyyn, liian pitkät ja hartiat tuossa asennossa jännittyy.

+++

Asiasta toiseen eli Lääkärilehden artikkeliin psykologilta. Kertoo tuntemuksistaan nykytilanteessa, mutta vinkkaa koulutuksensa perusteella myös näkökulmia lukijalle. Nostan esiin muutaman kohdan.

Hän on kokenut pahoinvointia (oletan: henkistä), ahdistusta, pelkoa ja vihaa. Tunnistan omat tunteeni. Hän viittaa Suomen sotahistoriaan, siihen liittyviin käsittelemättömiin tunteisiin ja ylisukupolvisen trauman taakkaan. Totta vie: toinen isoisistäni kaatui Kannaksella ja sota-aihe on ollut äidille vaikea, ymmärrettävästi. Äidinäiti puolestaan otti asiat luonteensa mukaisesti kevyemmin. Oli ihminen, jolla oli aina nauru herkässä ja positiivisuus päällimmäisenä. ”Tullaan, tullaan, toimehen me tullaan. Vielä on viitonen kahviin ja pullaan!”

Psykologi korostaa omaan mielenterveyteen panostamisen tärkeyttä. Saan suurta lohtua sanoistaan: ”Pidän hyödyllisenä sitä, että kriisin energiaa suuntaa hyödyllisiin asioihin: jos tuntuu, että haluaa varautua maailman epävarmuuteen tai olla muille avuksi, on syytä tehdä niin.”

En tiedä olenko muille ollut avuksi mitenkään, mutta maailman epävarmuuteen varautuminen alkoi siitä hetkestä, kun itänaapuri aloitti hyökkäyssotansa. (En tietoisesti mainitse naapurin nimeä tässä. En pelkään mitään! Mutten halua saada hakusanoilla haravoivia trolleja perääni. Tämä blogialusta on amerikkalainen, joten sen suhteen olen varmoilla vesillä, enkä tiedä onko tuo trolliepäilyskään järkevä.)

Psykologi sanoo, että tunteitaan on syytä käsitellä. Jos kaveri puuttuu, voi niitä käsitellä kirjoittamalla. Hän vinkkaa J.W.Pennebackerin kehittämän Parantavan kirjoittamisen metodista (1977). Tässä kohtaa kiitän Lukijaani syvästi, sillä havaitsen tämän blogini toimivan minulle juuri tuossa tarkoituksessa. Kiitos, jos ja kun olet siellä ikkunan toisella puolella! (10 lukijaa tuntuisi olevan)

Edelleen kirjoittaja varoittelee selailemasta liikaa nettiä (osuma itselleni) ja jatkaa: omaa kestokykyä eli resilienssiä (muotisana) on syytä vaalia luonnossa liikkumalla, kulttuuria harrastamalla, liikunnalla kuin myös opettelemalla rauhoittamaan keskushermostoaan. Netistä kertoo löytyvän tieteeseen perustuvia ohjeita tuohon. Ei tosin anna linkkivinkkiä, enkä tiedä sellaista laittaa minäkään.

Lähde: ”Sotapojan tuntemukset”, Suomen Lääkärilehti 13-14/2022, Timo Teräsahjon kolumni

+++

Mitä tulee tähän blogiin, niin somekaverit pyytävät, että aloittaisin heille blogin (eivät tiedä tästä blogista). Lukevat fasepäivityksiäni ja siltä pohjalta toivovat lisää. En kuitenkaan halua jättää tätä blogipalstaa, enkä valio-Lukijajoukkoa, vaikka faseporukasta saisin todennäköisesti merkittävästi isomman joukon perääni. En kaipaa sitä. Lisäksi menettäisin mahdollisuuden kirjoittaa vapaasti. Joutuisin miettimään loukkaanko Pirkon hengellisyyttä, näkeekö Tellervo vaimonsa kanssa tässä jotain homo/lesbofobiaa, suuttuuko Pertti sähköautoille nauramisesta jne. Huom. sähköautojen suhteen muutan kantani heti, kun niiden toimintavarmuus riittää muuallekin kuin ruuhka-Suomen cityvihreille.

+++

Lopuksi sanon, että vaikka on hokemasta päästyä hoettu EU:n olevan yhtenäisempi kuin koskaan, niin kyllä sitä on suomalainen yhteiskuntakin. Tuntuu, että haluaa olla turvana kaikille suomalaisille, haluaa katsoa vastaantulijaa silmiin ja viestittää katseellaan: olen täällä sinua varten, sinun kanssasi samassa tilanteessa, sinun turvanasi, tiedän miten ajattelet ja että sinuun voi aina luottaa, jos itselle tulee hätä. Näinhän me on opittu ja näin me tiedetään: yhteiskuntamme erityinen vahvuus ja yhteiskunnan liima on keskinäinen luottamus! Kaveria ei jätetä!

Näihin puheisiin: Slava Finlandia!

Klara

Hyvä Lukijani,

niin paljon kuin on taivaalta tippuvia lumihiutaleita, niin paljon on Suomen kansalla sisua ja resilienssiä selvitä tästäkin keväästä, tulevasta kesästä, syksystä, talvesta… niin paljon kuin tarvitaan kestokykypäiviä, niin paljon sitä riittää: me ollaan kovia sissejä.

Aika karmeita asioita joudutaan nyt kohtaamaan, tiedontulva turvottaa päätä ja ajatus pysäyttää tuijottamaan vastapäistä seinää. Monenlaiset ajatukset ja kauhukuvat risteilevät sisäisenä pelkopuheena aivostossa.

Sitten on se toinen sisäinen puheääni. Se kehoittaa ottamaan viileästi, rauhallisesti ja analyyttisesti. Vakuuttelee, että kannattaa puntaroida tilannetta päivä kerrallaan ja että kerran vielä kaikki on taas balanssissa koto-Suomen ilmapiirissä. Naapurilleenhan ei voi mitään, mutta sen kanssa on elettävä – realistina. Realismia meiltä on vähän puuttunut itse kullakin, jos kohta omista kuvioista olen oppinut minkä maan kansalaisen varaan voi tietonsa laskea ja minkä maan kansalaisen puheisiin on viisain suhtautua varauksella.

###

Eilen hiihtelin niin paljon, että tänään on viisain pitää huilipäivä. Käyn korkeintaan jonkun lumikenkälenkin, jotta Rakki saa vähän puskea lumihangessa ylimääräistä energiaansa. Lumikerrosta on korkeintaan kaksikymmentä senttiä ja sen alla kantohanki. Se on hyvä alusta Rakille tarpoa.

Palatakseni naapuriasiaan, niin tässä yhteydessä voi sattumanvaraisessa sekajärjestyksessä palauttaa mieleen joitakin kokemuksia. Niitähän nimittäin riittää, kun monet kerrat on Talonmiehen kanssa asumusta vaihdettu ja paikkakuntaakin heti useita satoja kilometrejä suuntaan jos toiseenkin. (Kannattavia reissuja kaikki, Suomi on niin erilainen eri puolella maata mukaan lukien väestön luonnetyyppi.)

1. Saksalaistyyppinen naapuri.

• Näistä on useampi kokemus. Saksalaistyyppinen naapuri on laatinut jääkaapinoveen listan asioista, jotka täytyy välittömästi laittaa järjestykseen ja kuntoon omassa asunnossa / naapurin asunnossa / taloyhtiön asunnoissa / kellarivarastossa / ullakolla / katuosuudella / roskakatoksessa … Kohteita on lukuisia, eivätkä ne lopu. Onhan maailmassa niin paljon korjattavaa ja järjesteltävää. Järjestelykriteerit? Ne ovat hänen kriteerinsä. Muiden kriteerit ovat väärät.

2. Amerikkalaistyyppinen naapuri

• Hän loistaa Naantalin aurinkona, kun tulet nurkan takaa mennäksesi autollesi. Lyö kesiään yhteen ja kiljahtaa ihastuksissaan: ” Voi kun hauska nähdä sinua, upeassa kuosissa tänäänkin! Ja hieno päivä, eikö totta!” Hänellä on aina kaikki upeasti kohdallaan, onhan mielilausahduksensa tämä: ”Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa!” Hän on oivaltanut ja purjehtii paikalta itseensä ja elämäänsä niin läpeensä tyytyväisenä turkoosinsinisen puuvillaulsterin helmat heilahdellen.

3. Kortetsovialais-tsiberiastanialainen naapuri

• Roskapussit ovat toista viikkoa sitten unohtuneet ulko-oven viereen ja appelsiininkuoret viskattu kukkapenkkiin. Kymmenkunta tupakannatsaa on nitistettynä autokatoksessa romuisen Corollan vieressä. Auto ei ole liikkunut hetkeen. Lapsensa hän työntää lauantaiaamuna kuuden jälkeen ulko-ovesta muiden kiusaksi jatkaakseen uniaan tyyny korvalla. Siten saa vaimennettua ulkoa kantautuvat hiekkalaatikkotappelun äänet ja sängyn vieressä räksyttävän Lapinkoirankin ääni kuulostaa pehmeämmältä tyynyn alla maatessa.

4. Vantaalainen naapuri

• äiti on ostanut läjän Diorin huulipunia. Hän mallailee niitä eteisen kruusatun peilin ääressä. Piirongin päällä on kukkuroittain tavaraa: käsipeilejä, kultakoruja ja dubleeta, hajuvesipulloja, irronnut korkokanta, pyöröharjoja, ripsitaivuttimet, kynsilakkapulloja, antiloopinnahkahansikkaita, hiuskoristeita, irtohiuksia, vanhoja postikortteja, Muumi-muki, timanttikorvikset, korvatulpat, Villeroy&Bochin pieni posliinipurkki, Alessin kenkälusikka, alennuskuponkeja, kolme tsekkiläistä lasihelmeä ja pino vanhoja Glorian Koti-lehtiä.
• äiti lähettää esikoistyttären lainaamaan vasemmanpuoleiselta naapurilta vehnäjauhoja ja oikeanpuoleiselta sokeria. Kananmunat on hommattu toissapäivänä toisen taloyhtiön mukavalta rouvalta, joka kantoi kauppakassit kotiin, kun rakennekynsi murtui.

###

Tämmöisiä naapureita on kertynyt meikäläisen lakkariin 🙂 Ja lisääkin riittää. Nyt tuli vähän toista mietittävää, kun minua halutaan haastatella lehteen. Koitan kuumeisesti miettiä, millä tekosyyllä kykenisin väistämään tämän rastin.

Voimia Lukijalle näinä aikona!

Hyvä Lukijani,

istun vuokraamassani yksiössä erään kaupungin laitamilla. Kun näillä nurkilla tulee niin paljon liikutuksi alkaa olla kannattavampaa hommata liikkujen keskipisteeseen erillinen tukikohta. Tämän kanssa kävi tuuri: vuokraemäntä ja -isäntä ovat niitä ihmisiä, joilla on selän puolella puseron alla valkoiset, pumpulinpehmeät siivet. Arjen enkeleitä, joita joukossamme kulkee huomaamattomina, eiväthän he pidä ääntä itsestään kuten ne, joilla siivistä ei ole jäljellä tyngän alkujakaan.

Odottelen täällä huomista kyytiä jatkaakseni Lappiin. Vajaan viikon hiihtoloma tulee tarpeeseen, jos kohta täytyy loppuviikosta palata työkuvioon. Mutta on se tämäkin jotain.

###

Nauratti kirjoitusvirhe edellisen kappaleen alussa: sana ”vuokraamassani” oli käpälöitynyt muotoon ”vuoraamassani”. Viime aikoina on kyllä käynyt mielessä vuorata asuntonsa ja kaivautua luolastoihin. Mutta viisainta, kun noudattaa presidentin ohjetta ottaa asiat kylmän viileästi. Ei kai muukaan auta. Mitä tulee naapuriin, niin taisinko jo sanoakin, ettei naapurin toimet yllätä. Tuon maan kulttuuri vain on niin erilainen, luonne ja toimintamallit toiset, käsitykset monesta asiasta länsimaisen ihmisen näkökulmasta kummalliset. Ei siitä mihinkään pääse. Ajattelen silti lämmöllä niitä venäläisiä, joihin olen vuosien aikana tutustunut Suomessa. Voi vain kuvitella kuinka haastavaa aikaa tämä on heille oman lähtömaansa käsittämättömien toimien realiteeteissä.

Otetaan me suomalaista geeniperintöä soluissamme kuljettavat matalan profiilin ihmiset rauhallisesti. Sehän me osataan ja niin onkin paras. Helmikuun äkkikäänteen jälkeen on rakkauteni omaan kansaan vain kasvanut. Luotettavia, rauhaa ja hiljaisuutta rakastavia ihmisiä. Vertailun vuoksi sanottakoon, että olen tavannut tänään suomalaisten lisäksi yhden italialaisen ja yhden puoliksi venäläisen, eikä heitäkään vastaan ole mitään. Jos uskoisin korkeampaan voimaan, sanoisin: may God bless us.

###

Nyt on pakko hypähtää toiseen epistolaan ja sanoa joku sana Olympiakomitean tapauksesta, jonka liittän juuri kuuntelemaani Lenita Airiston uutukaiseen.

Lenita on oikeassa: sovinismi on edelleen voimissaan. Piti oikein itsekin miettiä, olenko joutunut sukupuolirasismin ja tungettelun kohteeksi. Olen toki. Heti tuli mieleen tapaus ihan lähimenneisyydestä. Vallan ylälauteilla oleva mies puhutteli minua todella törkyisesti. Tottakai huomasin sen heti, mutta näin jälkikäteen oikein havahduin, etten mitenkään ilmaissut kynnyksen ylittyneen! Pohdin, voiko ja saako lääkäri ylipäätään sellaisesta tehdä valituksen, että potilas käyttäytyy säädyttömästi? Mihin siitä valitetaan, potilasasiamiehellekö? On minua huoriteltu, käpälöity ja uhattu tappaakin, mutta silloin ihmiset ovat olleet joko kovasti päihtyneitä tai mielenterveytensä/sairautensa takia sekavassa tilassa. Tappamisella uhkailuun ole kyllä jämäkästi reagoinut, sillä se on rikoslaissa selkeästi kielletty ja joku roti sen on potilaallekin oltava.

Olympiakomitea-jutussa silti vähän ihmettelen kahta asiaa. Ensimmäinen: selviääkö tuo Vapaavuori ihan oikeasti vehkeilyistään anteeksipyynnöllä? Hyväveli-Lehtimäki itsehän jo sai osansa kuten kuuluu ja sille tyypille punkt o. slut. Toinen asia: juuri kuulin vieressäni olevasta televisiosta, ettei Leijona-kiekkoilijoista kukaan ole kokenut olleensa häirinnän kohteena. Vissiin on sitten niin, että häirinnästä epäilty naispuolinen painonnostaja vain itse koki häirinneensä – ja siitä tulee nyt sitten hänen omastakin pyynnöstään tutkinta, häh? Outo juttu: häirintää harjoittanut itse on ollut ainut osapuoli häirinnässä? Emmätajuu.

Joskus käy mielessä äijäporsastelijoiden suhteen, jotta äitikö opetti tuommoiseksi vai mikä miehen pilaa? Minäpä sanon, että ainakin urheilu on narsistien pelikenttää kilpaurheilutasolla ja monen persoonan pilaaja. Urheilijoiden ihailu, maanittelu, mielistely ja keskipisteeksi nostaminen vääntää joidenkin luonteen väärälleen.Tämä on minun mielipide.

###

No semmoista tällä kertaa 😀 Vietin pari tuntia pimeässä metsässä harhailemassa – taisipa mennä alun kolmattakin ja nyt on aika käydä pitkäkseen, vaikkei nukuta yhtään ja telkkaristakin näyttää tulevan Frankenstein.

Toivotan hyviä unia Lukijalleni. Olkoon suojelusenkeli vierelläsi.

Klara

… ja Lenita 😀

Hyvä Lukijani,

olen täällä jälleen. Toivon, että Lukijani on toisessa päässä ja päivän askareistaan kunnialla selviytynyt.

Sain ylimääräisen vapaapäivän, kun minusta riippumattomista syistä paikkakunnalla X olikin tullut ohjelman muutos ja vastaanottotoimintani peruuntui, mikä tiesi minulle ansionmenetyksen, mutta lääkäreillähän on rahaa kuin roskaa ja vaikka siitä louhitaan iso lohkare veroina yhteiseen kassaan, niin elevät silti naurettavan helpon työnsä turvin lokoisia päiviä ja porskuttavat oligarkkeina menemään. …tuota, mitenkäs minä nyt… no olkoon 🙂 Mutta tätä ei ole kukaan julkisen puolen työntekijä uskonut, kun olen kertonut, että mikäli potilas peruu viittä vaille ennen vastaanottoa tulonsa, niin siitä ei tipu pennin latia, vaikka istuisi häntä odottamassa. Yrittäjän riskiähän se on ja sillä mennään.

Totta puhuen: ymmärrän tilanteen ja sain nyt yhden pakollisen vapaapäivän, tuli tarpeeseenkin. Pääsin hakemaan Piskinkin hoitopaikasta sovittua aiemmin. Huom! Vaadin saada maksaa alunperin sopimastamme ajasta, mutta yrittäjä ei suostunut siihen. ”En veloita!” Jumankeutsen, hänen hoitolansa on ollut parikymmentä vuotta luottopaikkamme ja pitemmänkin ajomatkan päästä on koirat sinne tuotu kauempana asuessamme. Olisi korvauksen voinut ottaa. No, vien lähipäivinä koiran sinne uudelleen kuten on sovittu ja sen sain maksaa etukäteen. Sitä joutuu ihminen tukeutumaan hoitoloihin, kun nykyään on niin vaikea saada työtehtävissään pysytteleviä talonmiehiä. 😉

###

Ehkä Lukijani ihmettelee ruoka-annosta, joka epistolan yläosassa? Tarkennuksena sanottakoon seuraavaa: resepti oma, luikerot eivät ole matoja ja maku siinä seipposen* tai kasi miinuksen kohdalla. *isoäidin käyttämä sana seiskasta. Reseptin nimi voisi olla vaikka…

Mordorialais-kalashnikovilainen pata

Ainekset:

• 100 g jauhelihaa (10% rasvaa)
• 2 dl porkkanaraastetta (karkeaksi raastettua)
• 1 lihaliemikuutio
• 2 pikkuista valkosipulia
• 2 chilipalkoa (vahvuusaste: mieto, joka olisi saanut olla voimakkaampi)
• kuivattuja suppilovahveroita
• noin 1 dl suolakurkkua kuutioituna
• noin 50 g täysjyvänuudeleita
• ripaus sokeria ja iso ripaus suolaa
• yrttimausteita mitä löytyy + mustapippuria myllystä

Jauheliha pannuun, ei rasvaa. Porkkanaraaste, valkosipuli, vähän keitettyä vettä estämään pohjaanpalamista ja höyrystämään, lihaliemikuutio murustettuna. Sitten nuudelit kämmenessä murskattuna, suolakurkut ja chili. Lopuksi mausteet. (Talonmiehellä näytti olevan Creme Fraiche-purkki jääkaapissa. Pyörittelin sitä käsissäni…ja laitoin takaisin, koska painonvartiointi. Paino on nyt jämähtänyt samoihin lukemiin, muttei haittaa. Alan olla kuosissani.)

Ja voila, syötävää tuosta tuli! Elämä on keksintöjä täynnä. Jatkossa en ehkä lisäisi suppilovahveroita. Kuivattuna murskana hyvä mauste vaikka lihapulliin, mutta tässä jotenkin kuin kuokkavieras.

Ehkä Lukijani nokkelana ihmisena havaitsee pataruoan nimestä, että maanpuolustushenkisyyteni on edelleen voimissaan? 😀

###

Autoilijan kauhistuksia.

Yösydännä kaasutin Talonmiehen autolla pitkin maamme tieverkostoa saapuakseni kotitalolle ennen puoltayötä. Päätin jättää auton tontin jyrkimpään kohtaan, jotta olisi aamusella helpoin lähteä koiranhakureissulle. Sammutin moottorin, aukaisin oven ja astuin raittiiseen yöilmaan. Mutta mitä teki auto, jonka etuovi oli vielä sepposen selällään? Lähti hitaasti vierimään alamäkeen! Loikkasin oitis takaisin kyytiin. Silloin se pysähtyi. Lonkkaani vähän komautin, kun persus ei heittämällä osunut tuolin keskelle, mutta onneksi en joutunut vierivän auton kanssa kaksintaisteluun.

Estä ja varjele! Huokailin hetken ja tsuumailin laitteistoa. Kaiken piti olla kohdillaan. Syyksi en keksi muuta kuin sen, että rottelossa ei sähköinen käsijarru mene automaattisesti päälle moottoria sammuttaessa. Ei näetsen ollut päällä. Kun mäki oli liukas, niin auto liikahti kunnes vaihde otti jarrun tehtävää. Mutta kerran liikkeelle päästyään päätti vielä liukua pätkän jäistä mäkeä. Vasta ruhoni tuoma lisäpaino sai sen pysähtymään. Näin oletan.

Saateri, ettei päivää ilman säikähdystä. (Lukija muistanee taannoisen vaaratilanteen, johon jouduin. Uskallan tähän keskelle tekstiä laittaa siitä sen verran, että jouduin ampuma-aseen kanssa tekemisiin. Ja nytkö yritettiin samaa henkilöautolla? Kyllä tämä joku salaliitto nyt on 😉 Ja mikäli blogini vaikenee on niskaani tipahtanut tiiliskivi tai tartuin saunatakista taloyhtiön hissinoven väliin hissin lähtiessä liikkeelle. Semmoinenkin on kerran sattunut, vain nopeat refleksit pelastivat pahasta pulasta. Onneksi nyt on oma sauna, jos kohta sekin voi syttyä palamaan kesken kylpemisen.)

Nyt kiitän Lukijaani suurenmoisesti hyvästä seurasta ja jään odottelemaan lenkkikaveria, joka on tulolla. Rakki makaa petillään niin sanotusti persuukset homeessa. Hoitola otti näköjään voimille. Vaikuttaa, että naapurihäkin villakoira piti puhetta yöt läpeensä 😀

Kuulumisiin, Klara

(Tähän alle kuva kirjasta, jota suosittelen, jos naapurimaan atmosfääriin tutustuminen kiinnostaa.)

Hyvä Lukijani,

istun sohvassa tietokone polvillani, koira makaa nukkamatolla, pesukone möyryää kodinhoitohuoneessa ja tv-ruutu tuijottaa minua mustalla, pimeällä silmällään.

Suljin sen kympin uutiset katsottuani, sillä Peltirumpu-kulttielokuvasta näkemäni lyhytkin pätkä oli liikaa. Ei huvita katsoa oudosti naamaansa vääntävää punatakkirouvaa oksentamassa rantakivikkoon, kun kalastaja vetää merestä ankeriaita pursuilevan hevosen pään. Kulttikirjailijan teoshan tuo, mutta kuvalliset versiot eivät tee sielulleni hyvää. Kaipa tuo pitäisi lukea tai kuunnella äänikirjana. Jonkun Gynter Grassin kirjan olen joskus lukenut*. (*Kampela, luettu Ruotsissa kesällä 1980, taisin peräti omistaa kirjan. Juonesta en kyllä muista pätkääkään.)

###

Talonmies kävi hautajaisissa ja sai siellä tuotekehitysidean. Arkun kantokahvat on suunniteltu kuulemma huonosti: kun kahvaan tarttuu arkkua kantaakseen, painaa arkun kannen reuna hankalasti kädenselkään. Ongelmansa kullakin. Onneksi arkkua ei kuitenkaan peninkulma tolkulla tarvinut raijjata, ainoastaan ovelta alttarille, jotta sen nyt mies kestää. Subjektiivisesti huonompi tilanne oli arkun sisällä. R.I.P.

Tänään vein ukon etelänkoneeseen, jolla pyyhkäisi aurinkokentille rakkaan lajinsa pariin. Ja ollaan kyllä niin eri puusta veistettyjä! On suoranainen ihme, että ollaan kimpassa pysytty vuoskymmenet. Luonteittemme ero näkyy muun muassa pakkaamisessa. Talonmiehen matkalaukku oli vaatehuoneen nurkassa pakattuna jo paria päivää ennen matkaan. Meikäläinen kauhoo kamppeet kasaan tunnissa… ja senpä on lopputulos monesti näköinenkin. Yhtä ja toista jää puuttumaan ja jotakin on sitten senkin edestä.

###

Olen aika sotahullussa tilassa ja sen vuoksi siunaan, että pääsen välillä kuljeksimaan töihini. Koska liikun pitkin kaunista kotomaata ja Talonmies liikkuu nyt ulkomailla, on Rakilla edessään hoitolapäiviä. Paikka on sille entuudestaan tuttu. Saa siellä haukkua räykyttää aamua iltaa mielin määrin. Onni on saada viedä rakas ystävä hyvään paikkaan. (Jos tiukka paikka tulee, niin en mene pommisuojaan, sillä sinne ei saa tuoda koiria. En jätä ystävää, jos semmoinen tilanne tulisi. Toivotaan, ettei tule.)

Sotatilanteen suhteen olen alkujärkytyksestä toivuttuani asettunut uomiini. Tutkin ja seuraan tilannetta useamman maan mediasta ja otan rauhallisesti. Olen aloittanut tuon aiemmin mainitsemani kyberturvallisuuskurssin.

Joku päivä meni uuteen tilanteeseen asemoitumisessa, mutta nyt on palikat järjestyksessä. Naapurimaan suhteen en ole kummoisia odottanutkaan, lähinnä ihmetellyt suomalaista sinisilmäisyyttä kaikenlaisten tonttikauppojen suhteen. Sama ihmettelyfiilis oli vuonna 2015, kun geelipäänuorukaiset pölähtivät minunkin kotinurkilleni makailemaan nurmikolla ottamassa turistikuvia toisistaan. Ihmettelin silloin Sipilän ”annan taloni käyttöönsä”- puheita ja kirkonväen intoa piilottaa karkoitettuja kirkkoihin.

Voi pyhä yksinkertaisuus ja naiivius, sanon mä. Ja totean heti perään, että tunnen ja olen tekemisissä useamman maahanmuuttajataustaisen kanssa, eikä pahaa sanottavaa. Toivotan maahan oikeasti tosissaan tulleet ja integroitumishaluiset lämpimästi tervetulleiksi. Tapaan heitä aika paljon työnikin vuoksi. Ovat ihan jees joitakin arabitaustaisia lukuunottamatta. Venäläiset ovat joskus ylimielisen nokkavia, mutta kun kuuntelen juuri Anna-Lena Laurenin ”Samettidiktatuuri”-kirjaa, niin löytyi selitys sillekin. Venäläinen ei näytä tietämättömyyttään. Lisäksi kulttuuriin kuuluu nauraa tietämättömyytensä paljastavalle ylimielisesti: ”Etkö tiedä tätä – kaikkihan sen tietävät!” Olen joutunut tälläisen uhriksi useamman kerran ja saanut heiltä kuulla, että heidän kotimaassaan lääkärit sentään ovat ammattitaitoisia. Suomen tasoon tyytymättömän onkin viisain mitä pikimmin palata kotimaahansa, mikäli toivoo kunnon hoitoa.

###

Jätän Lukijani mietteisiinsä ja painun pehkuihin, kiitos seurasta!

Klara