Hyvä Lukijani,

tässä sitä mennä tössytellään eteenpäin vähän sinne ja tänne. Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen tuli mökkitiellä vastaan se perävaunullinen rekka ja sitten puolisen tuntia myöhemmin puhkesi autosta rengas. Semmoista sattuu. Mutta huumorintaju loppui siihen, kun merkkiautoni (pakko olla, kun pitkiä matkoja ajelen) liikkumisturvan asiakaspalvelija unohti tykkänään tilata paikalle hinausauton. Siinä sitä sitten oottelin rauhassa kolmatta tuntia työmateriaalia lukien, olinhan Jumalan selän takana, jossa kaikki on kaukana. Kun materiaali oli luettu kävi mielessä, että nyt voisi jo hinuri tulla. Soitin uudelleen asiakaspalveluun…jossa kävi ilmi, että edellinen asiakaspalvelija oli jättänyt asian siihen. – Sivistys on vietokykyä, mutta tuossa kohtaa se kyllä meinasi loppua.

Hinuri tuli 4,5 h kuluttua ensimmäisestä ilmoituksesta, josta johtuen olin sijaisauton luona aamuyön ensitunteina, josta johtuen oli yövyttävä lähimmässä hotellissa, kun voimavarat ei enää riittäneet ajella satojen kilometrien päähän kotiin. Aamun etäkokouskin oli alkamassa klo 8. Siihen osallistuin hotellihuoneesta, seuraavaan kokoukseen autonratista. Oman auton renkaanpaikkuuta en joutanut jäädä odottamaan, koska piti ehtiä kotikaupunkiin, että ehti junaan. Oman auton haku ja sijaisauton palautus satojen kilometrien päähän oli sekin oma episodinsa, kun lopulta palauduin junareissulta.

Mitä opin? Opin, ettei suomalaiseen voikaan aina luottaa. Opin, että nykypäivän autoista ei renkaita niin vain vaihdetakaan. Tässä tapauksessa edes autossa ollut renkaanpaikkaussettikään ei olisi auttanut, koska renkaassa oli suuri viilto. En huomannut ajaessa, että olisin mihinkään terävään saanut kosketusta. Vararengas on, mutta sillä saa ajaa enintään 80 km/h, eikä pitkiä matkoja silläkään vauhdilla. Joten junaan en olisi ehtinyt. Siitä puolestaan olisi seurannut noin 10 potilaan ajan peruuntuminen ja siirtyminen johonkin öö-mappiin odottamaan seuraavan vuosituhannen alkua. – No loppu hyvin, kaikki hyvin, kukaan ei kuollut eikä sairastunut.

###

Uusia tuulia? Kyllä vain.

Nyt on käännekohta, joka tuntuu ottavan joidenkin voimille – muiden kuin minun. Kun joku päivä sitten raivostun luuytimiä myöten ja karjun erään kaupungin hotellihuoneessa puhelimeen niin, että alakerrassa pikkusormi ojossa viiniään maistelevat takuulla kohottelevat kulmiaan, tiedän rajani tulleen vastaan. Lähiesimieheni on vaipunut narsistiseen itsesääliin, johon minun pitäisi olla jonkinlainen lohduttelija. Ei käy! Ei vaan käy. Kun väännän hänelle kitapurje oikosenaan, että Suomessa työntekijällä on oikeus lopettaa työsuhteensa, tuntuu tilanne yhä aikaa sekä naurettavalta että raivostuttavalta.

Ehkä Lukijani on hyvää hyvyyttään pysytellyt työpaikassaan pelkästään siitä syystä, ettei pomolle tulisi paha mieli? Ehkä häntä on jopa syyllistetty poislähtemisestä, jonka jälkeen on suunnitelmiaan syvästi katunut ja pyydellyt hartaasti anteeksi moista julkeutta? (Sarkasmia.) Tähän ei meikäläinen kyllä lähde mukaan piiruakaan: työsuhteen päättämisen oikeus on heti perustuslain jälkeen seuraava oikeus, jota tässä maassa totisesti kunnioitetaan.

Edellä esitetty voi kuulostaa hyväosaisen puheilta, kun on aloja, joissa työtilaisuuksia ei niin vain olekaan. Mutta en ole sellaisella alalla. Eläkkeeseen ei enää kovin monta vuotta ole, joten hyppään nyt syvään päähän ja katson, voiko elämäänsä saada vapausasteita vai ajaudutaanko sosiaaliluukulle. Joka tapauksessa ”hommassa löytyy” ainakin tällä hetkellä, liiankin kanssa.

###

Kun ajelin korjattuine renkaineen tällä viikolla yli 800 kilometriä ehdin ajatella tulevaisuuttani. Autonradio ja kaikki huutavat toosat oli vaiennettu, jotta kykenin miettimään. Siinä ajaessa makustelin tulevan mahdollisen (huom. pelkkää fantasiasarjaa nämä puheet) kirjan alkusanoja näin sanoen:

”Ja sitten hän alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti ja kirjoitti, näpytti ja raapusti. Kunnes kaikki olivat lopen kyllästyneitä tarinoihinsa, eikä kukaan halunnut enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään.” Tuohon perään sitten lähdettäisi purkamaan tarinoista tukehtuneiden lukijoiden tilaa ja taustasyitä.*

”Rosalien ja Michaelin katseet kohtasivat – katse kuin ikuisuus, täynnä polttavaa intohimoa, kiihkon katse. Ja he tiesivät: tämä johtaa vääjäämättömään lopputulokseen.” Loput uusimmissa Harlekiini-sarjoissa 10 jakson kertomuksena.

”Olipa kerran, kauan kauan sitten, prinsessa, jonka lakeija oli juuri jättänyt irtisanoutumisilmoituksensa hänen tyynynsä alle. Paperi oli ryppyinen ja ratiseva. Se häiritsi prinsessan kauneusunia niin, että vahtivuoron vaihtumisesta kertova fanfaari oli pelkkää sirkkojen ininää ratinan rinnalla.” Tämä voisi olla ajankohtainen aloitus.

Keksin myös tämän: ”Ovi. Silmille läjähtävä esimiehen ovi, joka jää kaikumaan aivokuorelle kuin aseman junanlähtöilmoitus: matka alkaa, paluuta entiseen ei ole.” Tämä on oikeasti tapahtunut ja yksi nyt tehdyn ratkaisun kulmakivistä, nk. viimeinen pisara, lumipalloefektin lähtöpiste.

*Kerran yksissä pikkujouluissa mieslääkäreille pidettiin maireita, puolihärskejä puheita naishoitajien toimesta. Meitä naislääkäreitä muistettiin toisenlaisin tekstein. Minun kohdalleni soperteli huomattavan juovuksissa ollut hoitajatar näin: ”Firman satutäti. Kertoo tarinoita.” Olin siitä kovin otettu 😉 ja aattelin: helmiä sioille, en kerro enää koskaan mitään. Enkä ole sittemmin kertonutkaan.

Näihin puheisiin Teidän Klara

Hyvä lukijani,

kun en tähän iPadiin todennäköisesti saa kuvaa näkyviin, niin kuvailen maiseman sen sijasta. Kas näin: vasemmalla edessäni on kohtalaisen suuri, erämainen järvi, rannassa kajakkini laiturin vieressä. Vastapäiseen rantaan on ehkä noin kilometri, enkä enemmänkin. Siellä ei ole karhuja ja susia lukuunottamatta kuin metsää, suota ja valtakunnan raja, jonka takana asuu länsimaista ihmistyypistä poikkeavaa kansaa. Uskallan näin sanoa, kun olen useamman kerran ollut työssäni heidän kanssaan tekemisissä.

Ilma on kaunis! Olen pienen lomasen turvin täällä melomassa ja hieman myös mökin kunnostustöiden parissa askartelemassa. Tänään on tarkoitus palata kotiin, mikäli mökkitien varrelle sattunut hakkuutyömaa päästää minut ohitseen (kauhunaama). Näet itseni puristumassa hiekkatiesortuman vuoksi päälle kaatuvan tukkirekan alla. Täysin realistinen pelko, eikö totta 😉

###

Uutisia: olen irtisanoutunut julkisen puolen työstäni jatkaakseni free lancerina siellä täällä, minne ketään muuta ei saada – tai mihin hullukaan ei suostu. Jatkan matkailulääketiedettä, siis kulkemista junalla ja omalla peltiruunalla. Pidän siitä ja työmääränkin saa täysin itse annostella eli pysyy omalle vartalolle sopivassa hallinnassa. Ei tarvi soppakauhasta syödä jonkun toisen syöttäessä väkisin.

Jo nyt on osoittautunut se, minkä toki olen nähnyt aiemminkin vastaavassa tilanteessa: tämmöinen ilmoitus menee lähiesimiehillä tunteisiin. Miksi? Siksikö, että persoonani on niin korvaamaton? Että seurani ja läsnäoloni kirkastaa heidän päivänsä, tuo onnellisuutta ja iloa heidän elämäänsä? Että puoliso, sukulaiset ja naapurit huudahtavat: voi kun olet onnen Pekka/Pirkko/muunsukupuolinen, kun sinulla on Klara alaisenasi! Eläisipä hän (työtaakkansa alla) ikuisesti! -Vino hymy- Ja kun toinen lähiesimiehistäni emailaa ”Olisi kaikkien kannalta parasta, jos vielä jatkaisit”, niin vastaan siihen oitis, että kaikkien muiden paitsi minun.

…ja sitten teen, kuten luonteelleni on tyypillistä. Soitan korkeimmalle pomolleni ja kysyn: ”Haluatko kuulla koko stoorin vai osan siitä?” Hän, tuo yhtä suoranuottinen kuin minä, vastaa:”Koko stoorin tottakai!” Niinpä kerron. Siinä menee viisikymmentä minuuttia, jona aikana hän itkee. Itkee sitä, että tiemme eroavat (pitkäaikainen työtoveri, edennyt sittemmin hallintotehtäviin), itkee omaa uupumustaan, itkee menetystä. Mutta minun kohtalostani hän on iloinen: pääset vapaaksi, pääset elämään itse määrittämääsi elämää viimeiset työvuotesi! Näkee asian kannaltani, näkökulmastani, hyväksyy ja tukee – vaikka viime kädessä lähtöni konkreettiset seuraukset joka tapauksessa päätyvät hänen pöydälleen ja sähköpostiinsa: se lähti – että kuka nämä työt jatkossa tekee, entä nämä ja nämä?!

Loppulause: kun ilmoitan päätöksestäni lenkkikaverille, saan vastaani kännykän keltaisen pyöreänaaman, jolla on huulipielet alaspäin. Kun olen jo pitempään kertonut hänelle alustavista aatoksistani tämän tyyppisen ratkaisun suhteen ja läpikäynyt perusteita, näkökantoja, uupumustani näin suuren työtaakan alla, on hän vain moralisoinut. Kertonut, että hänen mielestään minun tulee pysyä julkisella puolella. Että hänen mielestään julkisella puolella pitää olla, jotta asuinalueellamme ihmisten hoito olisi turvattuna.

…ja minä mietin: kenenkähän hoitoa hän viime kädessä ajattelee?

Näihin puheisiin ja tunnelmiin. Pakkaan autoni ja lähden hitaasti valumaan kohti tilannetta, jossa ollaan tukkirekan kanssa nokat vastakkain nippa nappa yhden ajoneuvon levyisellä mökkitiellä. #koskapuunhinta #koskavanhaisäntäkuolijuuri #koskaperikunta #koskarahaasaatava.

Teidän julkisen terveyden huollon petturinne Klara, luuseri, potilaita ajattelematon omaneduntavoittelija, lusmu

Hyvä laiminlyöty Lukijani,

kirjoitan sinulle nyt pitkästä aikaa.

Lienee parisen viikkoa tässä vierähtänyt. Mutta Lukijani on pitkämielinen! Ja niin olen itsekin. Ajelin vajaan 2 viikon sisällä 740 km + 76 km + 140 km + 220 km + 220 km, ainakin nämä. Paljonko tuosta tulee? Ainakin Suomi päästä päähän. Sen lisäksi istuin junassa kuutisensataa kilometriä. Mutta laiska matkojaan laskee ja antaa kaikkien pyörien pyöriä, pyöriä vaan! (Koskahan Lukijani kyllästyy jargoniin, joka muokkauskelpoisuudellaan kyllä hakkaa useimmat kuluneet fraasit kuin Cassius Clay, jos lukijani muistaa tuota nyrkkeilyhanskailun mestaria.)

###

(Nyt Talonmies ja Rakki heräsivät piruvie…/kurkistaa työhuoneen oven ikkunasta/…joku meni vessaan, eikä se ollut Rakki.)

Heräsin klo 5.20, teeskentelin itselleni puoli kuuteen saakka nukkuvani, jonka jälkeen itselleni muka yllätyksenä heräsin ja hiippailin työhuoneeseen. Naapuruston nuorimies polkaisi moottoripyöränsä käyntiin kuuden maissa, jolloin varmaan suuri osa lähitienoosta vaihtoi unet teeskentelyn puolelle. Me dinosauruksethan on totuttu kärsimään. Paitsi eräät, joiden nimi selviää allekirjoituksesta. Olen nähkääs kova puuttumaan asiaintiloihin, jos ne mielestäni ylittävät sietokyvyn tai yleisen käsityskyvyn… jonka itse olen toki määritellyt :D.

(Selevä tappaus vessan suunnalta: niistää nenää kovaäänisesti, täytyy olla Rakin sijasta Talonmies / allekirjoittanut kurkistaa työhuoneen ovi-ikkunasta, ketään ei näy/ )

Varhaiseen heräämiseeni voi olla syynsä: tein eilen työnkuvaa rajaavia päätöksiä, jotka ovat alitajunnassa pitempään hakeneet muotoaan.

Meikäläisellä on näetsen yksi virkatehtävä, henkinen riippakivi ja aikataulun kahle, mutta josta korvaus on sellainen, ettei mökin muurari liikahtaisi sillä metriäkään. Raha ei totta vie saa olla ihmisen ainut motiivi, mutta jonkinlainen kohtuus pitää korvauksissa olla, etenkin kun kyse on kokeneesta ammattimiehestä. Sanon itseäni tarkoittaen ”ammattimiehestä”, se kuulostaa heti vakuuttavammalta – eikö totta! Jos sanoisin: ”kyse on kokeneesta ammattinaisesta”, herättäisi se vinoja hymyjä. Entäpä tämä: kyllä työmies on palkkansa ansainnut versus kyllä työnainen on palkkansa ansainnut? Talonmies korjasi ammattinaisen hienosti muotoon ammattilainen, ei hullumpaa! Konkluusio: kyllä ammattilainen on palkkansa ansainnut!

Summaroiden: en ala enää ylläpitämään julkista terveydenhuoltoa p#skakorvauksella, njet. Olen tehnyt sitä vuosia. Ammattimieskin edellyttää palkkatason kunnioittavan tekijäänsä. Vaikka julkisen terveydenhuollon palkkatasoista suurin möly lähtee Tehystä, niin aika on kyllä ajanut kokeneiden erikoislääkäreidenkin palkkatason ohi jo kauan sitten. Lääkäriliitto ei vain pidä tästä meteliä: etusijalla on se, mikä kansaa puhuttaa, nimittäin tk-lääkäritilanne, tärkeää sekin. Mutta ei tk-lääkärin tekemä lähete päädy mihinkään, jollei sillä ole vastaanottajaa erikoissairaanhoidossa.

Tässä päivän ay-epistola.

###

Tänään on etätyöpäivä, jota täytynee ryhtyä käynnistelemään, vaikka luomi tuntuu vähän raskaalta. Jos nokka kopahtaa tietokoneen näppäimistöön, on toki koko ilta aikaa puuhastella kirjallisia töitään. Näin tein eilenkin ja tein yhden monimutkaisen sähköpostiviestin – johon vastattiin vartin sisällä takaisin. Joku muukin näköjään tekee töitä ilta-aikaan, kunnallinen virkamies hänkin (oikeasti mies, ei siis virkahenkilö). Tämmöiseenkin toimintaan etätyö ajaa ihmisiä, muttei se minua haittaa! Voi ulkoilla hyvällä säällä ja painaa sitten duunia illalla jatkaakseen sitä koko seuraavan päivän, kun sade piiskaa ikkunaa.

Säästän Lukijani nyt kaikenlaisilta luontokuvauksilta ja kerron, jotta mikäli kävisi niin, että avaisin You Tube-tilin videoilleni, olisi Lukijani kanavan kunniavieras. Ilmoitan, jos tälläinen kanava aukeaisi. Jollen maininnut syytä videoharjoituksiini tulee se tässä: työnantajani edellyttää opetusvideoiden tekemistä ja olen jo tehnytkin. Kökköjä ovat, mutta tunnettua on, että harjoitus tekee mestarin – ammattinaisestakin!

Olkoon päiväsi kaunis ja armollinen, oi Lukijani!

Klara

Hyvä Lukijani,

korjoitin blogitekstin aivan Sinua varten täältä mökiltä. Lisäsin kuvankin, selittelin tekosiani eli syntisen tilityksiä ja kuvailin nykytilaani. Sitten tökkäsin jotakin väärää nappulaa ja koko roska katosi taivahan tuuliin.

Yritin lisätä tämän kuvan:

… koska olen täällä mökillä tarkoituksena lähteä huomenna kaikki tietokonevermeet rinkassa paarustamaan pitkin itärajaa pysähtyäkseni huomenna ja ylihuomenna kokoustamaan kesken jotoksen. Muutama jännitysmomentti siinä tietysti on, sillä vaikka etätyöpäivät ovat minulle sallittuja, on luterilainen etiikka sellainen, ettei ihan puhtain katsein ole paluuta maalikylille, jos kokousyhteyden ohessa sudet ulvovat taustaääninä ja kurjet huutavat. Mutta elämähän on täynnä riskinottoa, eikö totta.

Tähän ei saa näköjään toisia kuvia, sillä amerikkalainen blogialusta varmaan dissaa osan rajaseuduilla otetusta materiaalista, mutta hyvä, että sentään tuo kynttiläkuva. Kamina täällä napsaa, sade rummuttaa kattoa ja ulkona on pimeää. Tämä tosiaan on susialuettanja karhujakin täällä löntystää, mutten ole kumpaakaan lajia nähnyt koskaan. Saapa nähdä näkyykö huomenna ja ylihuomenna, jolloin on aikomus viettää kaksi yötä leiriolosuhteissa. Jos alkuperäinen tekstini putkahtaa esiin, niin siinä on hieman yksityiskohtia. Tämä on 3G-aluetta, joten saattoi senkin takia kadota teksti. Tai sitten vanjan roskaimurigeneraattorit suorittivat häirintää verkkoyhteyksissä. Rajalle tästä on vain jokunen kilometri.

Toivotan hyvää yötä ja lähden piipahtamaan sateeseen. Kas täällä kun ei ole vesiklosettia. Saunan ikkunakin täytyy vielä sulkea ja siirtyä makuupussiin odottamaan huutaako häkävaroitin aamuyöstä kuten viime syksynä.

Kiitos, kun luit tekstin!

Klara

Yritän näpyttää tätä iPadista sohvalla selällään maaten. Tabletti keikkuu vatsanahkan päällä. Jos teksti katkeaa, putosi kone ja se siitä sitten. Jollei, niin rakkine pysyi paikoillaan

Viikonloppu meni kaikkea pientä värkätessä. Eilen puski poika ja avovaimo kylään. Sain miniä-in-spe:ltä suklallevyn, jossa oli ruusun terälehtiä päällä ❤ Hän on niin näppärä ja fiksu ihminen. Ammatti liippaa vähän omaani, joten yhteistä jutusteltavaa on. Oli ollut yön töissä ja kiirettä oli vappuaattona pitänyt.

(Talonmies tuolla huoneessaan keskustelee uutistenlukijan kanssa. Jää nähtäväksi kuuliko toimittaja piuhoja pitkin, mitä äijäpolo selevittää.)

###

Tuo piirakka oli yksinkertaisuudessaa sellainen, että tehtiin se sama pohja kuin edellisessä päivityksessä. Pohjaa paistettiin n. 15 min, jonka jälkee siihen kurustettiin fetajuusto, jonka päälle etukäteen uunissa öljyn ja mausteiden kanssa käräytetyt (200 ast/20 min) babyporkkanat. Vannon, että ihan syötävää tuli, vaikkei tosiaan tuokaan ole ulkonäöllä pilattu.

###

Kaunista on, vaan hiivatin kylmää! Saisi jo leppeät kevättuulet ruveta pikkuhiljaa vanhoja luita lämmittämään! Luista tuli mieleen, että nyt on kunnallisessa rokotejonossa meikän vuoro. En kumminkaan ole vuoroa vielä varannut, koska ainakaan alkuviikosta ei minkään mahdollisen rokotereaktion takia pysty olemaan saikulla. Joko Lukijani on piikkinsä saanut?

Eipä tässä sen kummempaa kuin, että son moro ja hyvää vapunjälkeistä aikaa!

Klara

###

Hyvä Lukijani,

laitan tähän pienen päivityksen päivän torttusesta, joka imuroi sisäänsä kaikkea sitä, mitä oli kertynyt jääkaapin perälle. Talonmies oli muun muassa ostanut ison paketin palvikinkkua huomioimatta päiväystä, joka olikin sitten ihan käsillä.

Sitten junassa luin Feminaa, joka siis tuli vanhan kunnon kuninkaallisjuorulehti-Svensk Damtidningenin tilalle 😀 (höpöhommia, bara för språket detta), niin havaitsin siinä pajdeg-ohjeen ja oli piirakkakuvakin oikein, niin tuumasta toimeen. Kun juna tuli asemalle, niin idea oli syttynyt.

Tuossa ruåtsintortussa on 8-10 perunaa, tuoretta sipulia, parsanippu 250g, 2 rkl oliiviöljyä, tl suolahippuja (fling), 100 g raastejuustoa. Taikinapohjan ohje yllä. Uuni 225 ast, 30 min. Taikina kaulitaan lätyksi, 24 cvm vuoka. Taikinan pohjalle juustoraaste ja nuo roippeet päälle esikäsiteltynä. Vihreää salsaa laittavat sitten päälle.

Meikäläisen torttunen kypäsän yläpuolella ja vaiheet tässä:

Oma torttutaikina: 4 salottisipulia pilkottuna, öljyssä letkeytettynä. Kinkkukuutiot käytin myös pannulla ja niitä oli noin 150 g (?), pilkottua paprikaa, creme fraichen pikkupurkki (jäänyt kaappiin). Näistä kuumentelin vähän nestettä vähemmäksi, lisäsin suolaa ja pippuria ja 2 valkosipulin kynttä. Hyvä tuli!

###

Tässä se meni taas viikonloppu kelejä ihmetellessä. Tein kyllä vähän pientä korjaushommaa, johon tarvitsin jopa tervaa. Huomisaamuna hieman kukonlaulun aikaan tepastelen sairastuvalle, vaihdan kamppeet ja läpsyttelen osastolle tutkailemaan muutamaa potilasta ennen heille suunniteltuja kiemuroita. Sen vuoksi on noustava tavanomaista aikaisemmin, joten vilkuta Lukijalleni täältä ruudun takaa!

Iloisiin kuulemisiin,

Klara

Hyvä Lukijani,

epäilen, että arvaat missä minua on pidelty kaikki liikenevä aika, joka raossa ja rakojen ulkopuolella. Oikein arvattu, papukaijamerkki Sinulle!

Olen ollut ulkona. Kuten Lukijani tietää ja muistaa, elän jatkuvasti aatoksissani metsän siimeksessä. Mindfulness-mielikuvani ovat täynnä riippumatossa nukuttuja kesäöitä, veden liplatusta kajakinkylkeä vasten ja eväsnyssäköiden penkomista erämaajärven lämpimällä kivellä istuskellessa. Semmoista se on, että pikku hiljaa alkaa naava kasvaa – ihan kirjaimellisestikin vuosilustoja laskiessaan. Mutta niin kauan mennään kuin jalka nousee.

###

Nyt on näköjään tämä blogipohja siirtynyt risuaita-aikaan. Miuku maukua ei voi enää kappalejaon merkiksi laittaa, se linkkautuu näköjään bloginpitäjän nimeen. No, etenemme risuaitaa pitkin sitten.

###

Selitysosio ylläolevalle kuvalle, osa 1.

Siinä on tosiaan risukeittimeni, Savotta Happy Stove, näkeehän sen jo ilmeestäkin 🙂 Olen käyttänyt sitä tosi vähän. Nyt päätin kokeilla viime viikkojen retkillä kuinka pelittää ja olisiko siitä kaasukeittimen korvaajaksi. (Ei.) Makkarat sillä kyllä saa nopeasti mustumaan ja lämpiämäänkin, nam. Hiili on karsinogeeninen eli syöpää aiheuttava aine, mutta ei niitä hiilimakkaroita nyt joka päivä tule rouskutetuksi, joten se la vii vaan!

Selitysosio, osa 2.

Seuraan naamakirjan retkeilyryhmiä kauhun sekaisin tuntein. Miksi? Siksi, että siellä etelän varekset nokkivat toistensa silmiä – nuo omasta mielestään niiiin luonnon ystävät ja suojelijat – että pahaa tekee.

Nuo ihmiset diivailevat sillä, että ovat (omasta mielestään) kovinkin luonnonrakkaita. Mutta tämä ei näytä ulottuvan eläinlajiin nimeltä homo sapiens. Nokkivat toisiaan sanan säilällä niin, ettei mitään rotia. Mistä nokitaan? No, vaikkapa risukeittimen laitosta sammalikon viereen siten, että ottaa karikkeen ts. sammalmaton pois tulipalon estämiseksi ja laittelee risuista tulet. Tätä ylläolevaa kuva ei iki kuuna päivänä uskaltaisi sinne mennä laittamaan! Joku ihmisrakas luontoihminen tulisi heti huutamaan, että onkos sulla metsänomistajan lupa (valtion mailla) ja ymmärrätkö kuinka tuhoat sammalikkoa (vieressä oli metsätyökoneen jäljet) ja ja ja… Tällä kuvalla saisi sekä oman että muiden -FIKSUJEN kuten minä (köhöm) – ihmisten mielen synkäksi sekunnin murto-osassa. Sehän meillä luontoihmisillä on yksi perustarpeista, että pääsee viholliseksi katsomansa lähimmäisen pieksämään, eikö totta! Että lokaämpärit vaan toisten niskaan ja itselle hyvät fiilikset. Ihmettelen!

Koronaretkeilyaika on selvästi hiillostanut Nuuksion kävijät ja Sipoonkorven sipsuttajat sellaisille kierroksille, että puukot käsiin ja Helsingin rautatieasemalla välejä selvittelemään vaan. Kyllä mä sanon, että muuttaisivat ihmiset hiivatti soikoon laajemmille huudeille, ettei hermot ole noin kireällä.

Tuliko Lukijallenikin jo synkkä mieli keuhkoamisestani? Se ei ollut tarkoitus. Sanon heti perään, että tra-la-laa ja tilulilu-lei! Nyt helpotti!

Kuvassa on kaverini, jonka kanssa harjoittelen maastossa polkemista ja romppeiden kuskaamista rungon painona. Eilen oli painava reppu selässä ja se oli kyllä virhe. Etupyörä vähän sakkasi ja sen verran tuli tehdyksi hallitsemattomia liikkeitä, että reppu pirulainen päätti ottaa ohjat käsiinsä ja viskauttaa meikäläisen pöpelikköön. Mutta sehän ei meikäläistä jarruta, olipahan oppi siitä, minkä viisaammat on jo neuvoneetkin: kamat lastataan kamelin selkään, ei omaansa.

Aattelin lähteä liikenteeseen jonnekin päin itärajaa, jahka kelit lämpiää ja pääsee irti valkoisen takin kahlehista. Mä riuhtaisen ja repäisen ihokkaani, paiskaan pukukaapin oven kiinni niin, että saranat sinkoilee ja marssin kokka korkealla koriasti ulos raittiiseen ilmanalaan, pois kuhinasta ja suhailuista, pois liikenteen melusta ja maskinaamain möllötyksistä. Niin mä teen! Tehkää tekin! Tavataan itärajan tuntumassa jonain tiistaina puolenpäivän aikaan!

Siihen asti: kuulumisiin blogipalstalla ja hyviä vointeja!

Klara S

Kananmuna,

tuo luonnonihme, josta näin pääsiäisen keskeisenä rakennusaineena sallittanee sananen! Käsittämätön luomus, jonka ihminen lienee jo esihistoriallisena aikana älynnyt keittää, paistaa tai käyttää raakana ravinnokseen. Osan toki jättänyt ovelasti kanan hoidettavaksi myöhempää hyödyntämistä silmälläpitäen. Kumpi oli ensin, muna vai kana? Onko muna kanaa viisaampi? Lilleri lalleri laudalle kiipesi, lilleri lalleri laudalta putosi – vaan eipä löydy sitä, joka lillerin korjaisi.

Olen kananmunafiikki, jonka aamupalaan kanamuna kuuluu jossain muodossa useita kertoja viikossa. Talonmiehen kanssa laskettiin, että munankeittimemme täytti kolmekymmentä (30, sic!) vuotta ja vielä pelittää. Jossain nettiryhmässä oli joskus kysely: ”Turhin keittiölaitteesi?” Joku hyväkäs vastasi, että munankeitin! Olin heittää kananmunan seinään pelkästä järkytyksestä! Että tohtii väheksyä maan mainiointa laitetta.

@@@

Tutkailen nettiä. Sieltä käy ilmi kiinalainen munaruoka, Tuhatvuotinen muna. Kuvassa sen ulkonäkö poikkeaa merkittävästi meikäläisten kananmunakäsityksestä: valkuainen on läpikuultavan ruskeaa, keltuainen puolestaan tummanvihreä kuin käärmeensilmä.

Mikäli Lukijani innostui kiinalaista munaruokaa kokeilemaan, niin onnistunee heittämällä, kun noudattaa referoimiani ohjeita. Kas näin: otetaan vati, johon lapetaan tuhkaa (uunista?), mustaa teetä, kalkkia ja suolaa. Annetaan systeemin jäähtyä vuorokausi, jonka jälkeen munat haudataan vatiin. Sieltä ne kaivetaan esiin aikaisintaan seitsemän viikon, mutta viimeistään viiden kuukauden kuluttua. Sitten vain munat pöytään ja nauttimaan tuhatvuotisesta munasta. Sole sen kummempaa.

Olen joskus Hongkongissa ja Kuala Lumpurissa nähnyt kiinalaiskortteleiden ruoka-aineksia ja atrioita, pääskysenpesäkeiton valmistusta ja sen semmoista. Tuhatvuotinen munaruoka istuu siihen settiin. Onhan kiinalainen lääketiedekin kerrassaan merkittävän jalostunutta verrattuna länsimaalaiseen puoskarointiin ja sama ruokalajien suhteen. Omituista saastaa me täällä länsimaissa nassutetaan, hyi olkoon. Kyllä yksi tuhatvuotinen muna, pari siivua koirankankkua ja rasvassa tiristetty kyyleike on luonnonmukaista ravintoa kaiken sen teollisen sotkun sijaan, mitä täällä Euroopassakin muka ruoaksi kutsutaan. Ps. jollei jaksa odottaa seitsemään viikkoa, voi valmistusta nopeuttaa kemikaaleilla. Jotkut kiinalaisyritykset ovat käyttäneet kuparisulfaattiakin, mutta huumorintajuttomat virkamiehet ovat sen kieltäneet. Semmoista se on, kun jotain yrittää! Elinkeinonharjoittamista rajoitetaan kaikkialla maailmassa!

…kanamunan terveellisyyskö? Jaba-jaa jaba-jaa, who knows – who cares? Ammattini puolesta sanon, että kananmuna ja kahvi on sellaisia aineksia, joista on vuosien varrella kertynyt niin paljon tutkimustietoa suuntaan jos toiseenkin, ettei ota pirukaan selvää. Suositukset vaihtelevat. Välillä nou-nou, sitten så där, sitten ihan jees ja sitten nounou. Joten ei kun omalla järjellä eteenpäin kuten elämässä yleensäkin. Kahvi, josta aikanaan kovasti peloteltiin, onkin todettu terveelliseksi. Oukkei, joillekin aiheuttaa ylävatsavaivoja ja jotkut sanovat suolentoiminnan vilkastuvan (ei haittaa suolta kylläkään, jos ummetus estyy!), ehkä niin. Kananmunista en ota pattia otsaani. Ainut, mistä olen tarkka on se, että kyseessä on luomumuna ja sekin pelkästään maun vuoksi. Yläkuvan muna on iso vapaan kanan muna, Talonmiehen valittu. Se antautui osaksi rahkapiirakkaa, ohje alla.

@@@

No mikäs se tämä tuhatvuotinen makkara sitten on? Se on meikäläisen mökkieväs taanoiselta metsämökin reissulta. Kas, kun olen ittekseni liikenteessä, laittelen ruokia, joissa ei nokka tohise. Tuossa tapuksessa alla on Lidlin perunamuusia (ehdottomasti prime-luokan valinta, paras muusijauhe!) ja päällä kalkkunamakkaraa, jota on lämmitetty. Siinä se ja keep it simple. Simple food for simple people, se on kurmettiköökini motto. Lautasena on silikooninen taitettava retkiastiani.

@@@

Nyt Lukijani on jo kärsimätön ja naputtaa valkoista pöytäliinaa: missä viipyy rahkatorttu?! Aivan oikein! Lukijani on juuri nauttinut maittavan Tuhatvuotisen munan ja sitten pääruoan eli Mousse de Pomme á la Liidel avec Saucisse de Dindon, joten voinemme siirtyä jälkiruokaan. Tein rahkapiiraan tällä ohjeella:

• 200 g Digestivekeksejä muovipussiin, pussinsuu kiinni ja kaulitaan keksit tuhannen murusiksi
• lisätään pussiin n. 75 g voisulaa ja puristellaan pussia niin kauan, että syntyy taikinamainen mössö
• taputellaan se voipaperilla vuorattuun vuokaan, kokoa 28 cm (mittasin)
• laitetaan 225 asteiseen uuniin 10 minuutiksi
• paistumisen aikana sekoitetaan 2 purkkia rahkaa (250 g/styck), 1 dl sokeria, ruiskauksia limen mehua ja limen hedelmälihaa, pari rkl säilöttyjä appelsiininkuoria (koska oli kaapissa ja menossa vanhaksi) ja 3 kananmunaa (ei Tuhatvuotisia)
• repaistaan pohjapaistos uunista, lasketaan uunin lämpö 175 asteeseen, levitetään rahkaseos keksipohjan päälle ja tyrkätään takaisin uuniin n. 30 minuutiksi.

Siinä se. Eikä ollut työläs homma.

Huomenna vielä nautimme vapaudesta, jonka jälkeen siirtyminen takaisin maailmankaikkeuden kannalta mitättömälle paikalleni yhteiskunnan juoksypyörään.

A bientot, Klara

Voi tätä iloista laulajatyttöä, miten hän päätyykään sinne sun tänne.

Nyt päädyin Lappiin (lomaviikko). Nähkääs, metsämökillä on ostaja ja kaupat tulossa, joten pieni haikeus valtasi mielen. Mutta eipä hätiä mitiä. Talonmies äkkäsi myynnissä potentiaalisen Lapin hiihtokeskuksen lomaosakeosuuden, joten ei kun kumipyörille ja suorasuuntaus Lappi. Mulle Lapinmaa ei ole mitään Taikarumpuin ja Lapin Lumojen soopaa, kun molen (sen verran raotan mystiikan verhoa) asunut täälä kläppinä ja joitakin sitheitä on näile kulmile edelheen. Olen himoinnut tukikohtaa, josta käsin voi tehdä reissuja jänkälle. Siis tulla ja yöpyä, painella sitten jotoksille päiväkausiksi, palata tukikohtaan saunomaan ja lepäämään ja ajella takaisin kohti etelää.

Nyt istun alueen halvimman, mutta kovin viehättävän, elämää nähneen majoituspaikan pikkuruisessa hirsiseinäisessä yksiössä. Käsiraha on maksettu tällä alueella olevasta kämpästä, jota eilen kävin katsomassa. Se on siis yhteisomistuksessa, joten vain tietyillä viikoilla on meikäläiselle siinä kortteeria, mutta se passaa.

Semmoista on elämä, että kerran vain eletään, pistetään homma haisemaan ja häivytään maailmankartalta. Ilman kämppääkin majoitusta Lapista toki löytyy joka lähtöön. Jos mökkiä vuokraan, hakeudun edullisiin, hiljaisiin ja siisteihin paikkoihin ja sinne palaan, jos kämppä on kunnossa. Nyt olen kämpässä, jossa toivotaan omat lakanat, pyyhkeet ja ruoat – siis meikäläisen A1-luokan paikka. En nauti luxuksesta, enkä kruusailusta. Ankea tyyppi.

Ravintolaruokailu ja kauppareissu kotipaikkakunnan ulkopuolella on k…nan takia mulle ihan nou-nou, kansalaisvelvollisuus. Tautia itteään en pelkää – tulee mikä tulee, jos on tullakseen. (Rokotusjonossa olen edelleen ja ihan tavan kansalaisten joukossa, kuten suurin osa terveydenhuollon henkilökunnasta. Vain päivystävä väki ja k…napotilaita hoitavat henkilöt on rokotettu.)

@@@

Matkalla tänne kuuntelin sosiaalipsykologi Elina Reenkolan ”Tunteella. Kateus”-nimisen kirjan.

Kirjoittajan nuoruus kuultaa heleäihoisena, vielä kovin siloposkisena äänenä tekstissä, mutta on siinä asiaakin. Kateus on tunne, joka kiinnostaa minua, sillä löydän sitä paljon itsestäni. Mutta löydän sitä paljon myös ympäriltäni, eikä sisarkateuskaan ole tuntematon ilmiö lähipiirissä. Ehkä Lukijanikin on saanut havaintoja tästä ihmisessä perinteisesti voimakasta häpeää ja syyllisyyttä aiheuttavasta tunteesta?

Kirjoittaja pohtiikin juuri sitä, kuinka vaikea on tunnustaa ja tunnistaa kateudentunne itsessään. Sitä pidetään niin alhaisena ja rumana, vaikka onkin vain yksi ihmisen tunneskaalan väreistä. Tässä olen kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla. Kohtaa kateutesi, sanoo Klara itselleen ja jatkaa: aja selittelevä itsesi nurkkaan ja kaiva selkänsä takaa se, mitä piruparka piilottelee. Kateuttahan siellä piilotellaan! Annapa se tänne, niin paloitellaan ja katsotaan, mistä se voimansa ammentaa!

Kirjassa on myös harjoituksia, joilla voi tunteitaan käsitellä. Yhden ajattelin tehdä. Siinä kirjoitetaan neljä tarinaa, joissa lähestytään sitä, kuinka minusta on tullut se, joka nyt olen. Mitkä tilanteet ja ihmiset ovat vaikuttaneet siihen? Näistä rakennetaan neljä tarinaversiota. Kirjoitan ne tähän itsellenikin muistiin omin sanoin.

1. Tarina, jossa katson itseäni epäonnistujana: mitkä asiat menivät pieleen? Kirjailija lisää tähän myös tulevaisuusnäkökulman: mitkä asiat tulevat menemään pieleen? Minusta tuo on jotenkin epälooginen tässä yhteydessä analysoitavaksi.
2. Tarina, jossa olen voittaja. Selvitän vaikeudet ja sen jälkeen olen yhä vahvempi.
3. Tarina, jossa kerron itsestäni somessa tai työhaastattelussa (siis selvästikin ideaaliminä-tarina).
4. Tarina, jossa kerron tarinani myötätuntoisen ystävän (Klaran lisäys: onko sellaisia ;D ) suulla.

Emmänyt tiedä, oliko nuo Elinalla kovin tarkkaan harkittuja ja mietittyjä erittelyjen aiheita, jotenkin nuo ei rimmaa. Mutta materiaalia meillä häntä edeltävällä sukupolvella kyllä noihin on. Kaikenlaista on nimittäin ehtinyt sattua itse kullekin, ehkä Lukijallenikin.

Jaa-has. Päivä alkaa kallistua ehtoopuolelle. Alan pakkailla kamppeita kurvatakseni huomenna melko roikosen kohti kotitallia. Juokse porosein! Mielessä käy ajella mutkan kautta, jotta vältyn etelänvaresten vastaantulevilta turboiluilta ja kolme-yhtäaikaa-rinnakkain-baanalla- tyyppiseltä systeemiltä. Niillähän on nyt kova kiire päästä tänne Lapin hiihtokeskuksiin yskimään ja rykimään 😉

Hep hep, puolustuksen puheenvuoro – etelän lapsiperheet ovat tämä ansainneet! Seisoin äsken pitkän tovin laskettelurinteen reunalla haikeana katsomassa, kuinka pienet toppapukuiset noin metrin pituiset laskivat jalat harallaan jyrkkiä mäkiä valtavat kypärät päässään. Näin sieluni silmin vuoskymmenten taa ja hetkeksi nuo vieraat toppapukulaiset muuttuivat omiksi pienokaisiksi, jotka ovat metamorfoosin kautta venyneet ja paukkuneet isoiksi mölleiksi ja aikuiseksi naiseksi. – Ymmärtävätköhän näiden toppapukuisten vanhemmat kuinka lyhyt tuo elämänvaihe on?

@@@

Vain luontainen vaatimattomuuteni estää minua liittämästä tähän videoräpellystä aamun ilopilleristä.

Iloa voi saada jopa keitetystä kananmunasta! Se nimittäin lensi lattialle, sai pienen kolhun kylkeensä, mutta jatkoi innokkaasti rullaten laajan kaaren pitkin puulattiaa ja teki sitten vielä pari kunniakierrosta ennen pysähtymistään. Sen jälkeen oli muutamaankin kertaan vieritettävä munaa pitkin lattiaa ihan harrastemielessä 🙂 Vaan eipä suostunut hyväkäs yhtä komeisiin kaarroksiin. (Kaadoin sen jälkeen täyden maitokahvimukin ihan pelkäksi virkistyksekseni 😉 keskelle täysinäistä ruokapöytää. Nyt odotan, koska kompastun tämän koneen johtoon ja kone rojahtaa lattialle. Nämä tämmöiset on pravuurinumeroitani, joiden sattuessa Talonmiehen eväkään ei enää värähdä, jatkaa vain sanomalehden lukemista. Niin tottunut hän on meikäläisen söhläämiseen.

Toivotan hyvää tulevaa kiirastorstaita ja aprillipäivää! Vietetäänköhän sitä Indonesiassa (haloo!).

Klara

Ps. Lukija uskoo jos haluaa: kompastuin juuri tuohon johtoon, joka kaikeksi onneksi antoi periksi töpselipäästä, joten kone pysyi pöydällä.(Toistaiseksi.)