Kun kello käy, niin myötä vanhenet sen. Ei jää aikaa rakkauden, oi miksei kellot voi sei-sah-taa! Oliko Kristiina Hautala se laulajatyttö, joka tämän luikautti ilmoille kuuskymmentäluvulla?

Ihmeen paljon on ollut kaik…(Talonmies tulee tähän väliin: ostanut mulle öljykannun) …kenlaista touhua ja tohinaa. Kelläpä ei? On niin muodikasta korostaa, kuinka kiireellisiä (lue: tärkeitä) ihmisiä tässä ollaan. Voi voi että onkin niin paljon sidoksia ja tähdellistä tehtävää, ettei meinaa saada raivatuksi aikaa tälläisiin joutohommiin kuten tekstien kirjoittamiseen. MITÄH! Lukijani ymmärsi juuri oikeinpäin asian: tuo oli sarkasmia! Kirjoittaminen on meikäläiselle terapiaa ja mielihyvän lähde jos mikä. Jo aamusta ajattelen: ”Tänään kyllä kirjoitan blogitekstiä!” Ja illalla sänkyyn kaatuessani havahdun: eikö muka tänäänkään ollut aikaa?

Minähän se rallaan ympäri maata ja lopun aikaa pörrään pienempää ympyrää, mutta Lukijaani en unohda koskaan. Moni muu asia kyllä rapisee mielestä.

@@@

Kuten Lukijani huomaa, olen kadottanut tavaraa. Jos olit laavulla X omituisen, sekalaisen seurakunnan joukossa, niin jäiköhän keittimeni sinne? (Tuskin Lukijani niin törpössä porukassa liikkuu.)

Sakki ei meinannut osata siirtää edes makkarapakettejaan vapauttaakseen meikäläiselle istuinpaikan nuotion äärestä. Piti huomauttaa, jotta ”Hyvä makkarapaketti, saisinko hetkeksi lainata istumapaikkaasi?” Paikalle on kuljettava hyvän matkaa osittain haasteellistakin polkua pitkin, joten en osannut odottaa, että siellä olisi ihan torveloita ja vielä läjäpäin. Ajattelin ruokailla, mutta vetelin vain nopeat eväät, sillä hermo ei kestänyt enempäänsä.

Sakin koostumus jäi epäselväksi varsinkin, kun osalta porukkaa oli harakka vienyt kielen. Paukahtaessani paikalle ja sanoessani päivää, sain vastaukseksi puolenkymmentä mykkää mulkaisua ja muutaman murahduksen. Joku metsässä kulkemiseen tottumaton sukukunta siinä oli ja laavussa rötkötti pari uupunutta vaeltajaa. Uni olisi heille varmaan maistunut, mutta sukukunta piti semmoista metakkaa ja hosui kaikenlaisten onkivapojen kanssa, ettei mitään jakoa mihinkään lepoon. Ruokataukonikin jäi lyhyeksi.

Note to self (metsästäjäpojan opetuksia): ”Katso aina kartasta alue, joka on mahdollisimman kaukana tiestä, lähimaillakaan ei ole P-paikkaa, edessä on suuri suo tai vaikeakulkuista maastoa ja mahdollisesti joku vaara tai tunturi. Mene sinne.” Näinä aikoina käypä neuvo.

@@@

@@@

Svensk Damtidningeniäkään (SD) ei ole ehtinyt lukea, mutta Expressenin tv-versiota olen seurannut. Amorellalta tuli kuvia ja haastatteluita. Mikä lie purtiloon mennyt, kun piti tehdä costa concordiat.

Jos Lukijalleni sopii, läpikäyn tässä pari viimeistä SD:tä, kun lojuvat tuossa olohuoneen pöydällä. Katsotaanpa kuinka Marsipaanimaa makaa. Samalla tulee tsekattua villakoirat Euroopan kuningashuoneiden sänkyjen alta.

• Madde ja Chris talsii perheineen maskit naamalla. Siis haluavat estää, ettei heidän mahdollisesti kantamansa koronavirus tartu keneenkään. Se lienee maskin päätarkoitus edelleen, jos oikein ymmärrän. Teddy-koiraa siinä ulkoilutetaan.
• Silvia on kiitollinen ambulanssiväelle.
• Charles ei aikanaan ottanut Harrya mukaan hakemaan äiti-vainajaa Ranskasta. Kylymän viileästi reissasi ilman poikaparkaa. Tämä muistetaan, Tsarles!
• Monacon Charlene leikkautti polkkatukan. Vai leikkasko ite kynsisaksilla vessanpeilin ääressä? Jestas sitä tyttöä!
• Lukijani varmaan muistaa huomioida kotikartanonsa eteisaulan. Se nimittäin on kodin sydän.
• Päivälliseltä yli jääneestä palsternakka-risotosta pyörähyttää Arancinit, nuo mainiot risottopyörykät. (:0) Nevö hööd. Jälkiruoaksi pähkinämazariineja.
• Carl Larssonin perhe-elämästä ei jaksa kukaan kiinnostua, hyppään yli.

Luettu. Entä seuraava SD?

• Meekkanin ja Harrin italialaistyylinen palatsi Santa Barbarassa, OMG. Magnifik utsikt. Uskotaan. Siellä on 12 toalettia. Niissä kelepaa p@skoa kepeästi.
• Vickan on käynyt Danielin kanssa vaeltamassa fjällenillä. Hörsii siinä tunturipuron vettä. Kadehdituttaa. Jämtlannissa siinä mennään rinkat seljässä. Tainneet helikopterit pörrätä ympärillä vahtimassa, että turvallisuus säilyy. (Helpottaa kademieltäni ropeleiden räpätys.)
• Daanielin vanhemmat ne vaan rivitalossa asustelee Ockelbossa, tavan ihmisiä. Isä Westling duunaili vanhustenhuollossa pomomiehenä ja mamma Ewa oli postikonttorin virkamies. Lienevät eläkkeellä nykyisellään. Hälsning till Ockelbo!
• Espanjan Juan Carlos on etunimensä väärtti. Ja nimen eteen lisänimi Don. Joku Corinna tilittää suhdettaan kilipukkiin, hyh hyh, sotkuista settiä. Sophia raukka moisen porsaan vaimona joutunut kulkemaan. Liekö luvannut aikanaan papille tulitukea myötä- ja vastamäessä.
• Norjan Sverre Magnus pääsi ripiltä. Äiree Mette-Maritia se itkettää. Liikutuksesta tietty.
• Ruotsalaiset mielissään: kuningashuoneen kulut (apanage) on olleet pienempiä koronan estettyä edustamisen ja edustuskulungit. Heja-heja!
• Pyöräyttäisimmeko suklaatortun lemon curd-täytteellä? Entäpä pannacotta på egen hand?

Siinäpä kiivaimmat. Enää jäi Koiramme-lehti, Lääkärilehti ja Kuluttaja-lehti ynnä kaksi Suomen Kuvalehteä. Viimemainittu on mennyt ihan lipareeksi ja sisältää aina jotakin freelance-toimittajien pitkiä ei-ketään-kiinnostavia artikkeleita tyyliin ”Maailman Ruskovalaat” tai ”Etelä-Uigurian murrealueiden historiaa”. Kiinnostaa kiviäkin.

Toivotan mahdolliselle Lukijalleni voimia tulevaan viikkoon. Omalla kohdallani se tarkoittaa liki 700 km autoilua ja hikisiä työ- ja kokouspäiviä. Niiden perään kuitenkin loistotapaaminen ystäväni ”Pret-a-Porterin” buduaarissa yökylässä. Osti tyylilleen uskollisena luxus-luokan moottoriveneen, josta en ole henkilökohtaisesti kiinnostunut niin veneenomistaja kuin olenkin (2 kajakkia, 1 hikinen soutuvene, kröhöm). Mutta ainahan voi olla jakamassa ystävän iloa, eikö totta!

Näihin puheisiin, Klara aus Helgaland

Aamu valkeni sumuisena. Lapsena sanottiin, että tuossa se maailmanloppu nyt on, kun sumu peitti alleen kaiken näkyvyyden, tässä tapauksessa järven toiselle puolelle.

Kovasti polttelisi lähteä melomaan. Sen tietää siitä, että huusireissulla tutkailee taivasta, katselee puiden latvojen liikettä ja käy vilkaisemassa pojan rannasta talviteloille nostamaa kajakkiani. Miettii, viitsiikö sen istuinosaa enää kastella talvea vasten. Olen toki jo toissapäivänä käynyt kumoamassa paatin ja kurkkaamassa aukkopeiton alle, että kaikki on kohdillaan. Todennäköisesti on niin, ettei tästä kiusaavasta ajatuksesta pääse kuin siirtymällä veden pinnalle. Tietääkö lukijani tunteen, kun joku asia houkuttelee ja kiusaa, mutta sen saavuttaminen vaatii vähän ponnisteluja, eikä ole varma, jaksaako ja ehtiikö asiaan satsata.

@@@

Kuikat ovat vielä järvellä. Iltaa kohden taivas aukeni upealle tähdistölle ja kuun sirppi piirtyi taivaanrantaan, nousi siitä petäjien yläpuolelle nauttimaan omasta rauhasta taivaankannella tähtikuoron herrana. Näin muutaman sateliitin ja tähdenlennon (avaruusromua siis). Esitin toiveen sairaan omaiseni puolesta. Mahdettiinko sitä romussa kuulla ja ottaa huomioon – jää nähtäväksi.

@@@

Kuikasta tietää netti kertoa, että sillä on kilometrin reviisi (aika iso!) ja Suomessa arvioitiin kymmenen vuotta sitten pesivän 10 000 paria, kuikkia siis noin 20 000, kun muijatkin lasketaan kuikiksi 😀 Se on pariuskollinen, herttaista! Saapuu pesimäjärvelle jäiden lähtiessä ja munii vain 1-2 munaa (aika vähän!). Pesimättömät kuikat elelevät parvissa. Sitä porukkaa tämänkin järven kuikkanat siis ovat, kun liikkuvat ryhmässä. Pesinnässä pääasiassa mutsi hautoo ja nelisen viikkoa siinä hommassa sitten tärvääntyy. Fatsi osallistuu ruokkimiseen. Juhannuksen tietämillä vietetään varpajaisia. Pienokaisia menehtyy alkutaipaleella, joten usein pariskunnallam on vain ainokainen, hyvin harvoin kolme sänikkää vanavedessä seilaamassa. Siivilleen ne pääsevät näihin aikoihin ja niin sitä mennään kohti Mustamerta, joka on pääasiallinen talvehtimispaikka. (Voi jeevana, että alkaa päivä komistua. Pitäisköhän…)

@@@

Kyllä se kuulkaa nyt on niin, että kaivelen kajakin kämpän seinustalta, vetelen neopreeniä ylle ja häivyn horisonttiin. Puuskatuulta on luvassa ja se jatkuu illan päälle, kun The Rakki saapuu Talonmiehen kanssa huudeille. Viimeksi täällä ollessaan se kuulemma juoksi ympäriinsä ja haukkui joka suuntaan. Se on tästä ympäristöstä ja äänimaailmasta aika kieseissään, mutta nuori poikahan se vielä on ja semmoisia ne nuoret pojat onkin.

Kiitos Lukijalle, Klara

Tässä kävi niin, että meikäläinen otti ja siirsi konttorinsa taas tänne huitsin nevadaan. Tarkoitus on sienestää ja tehdä kotiläksyjään täällä. Siinä käy järestään niin, että tämä touhuilu sähköttömässä ja kantovesien varassa olevalla mökillä vie aikalailla mehut muorista. Tänään oli ihan henkinen pakko lähteä sienimetsään. Siellä vaeltelu aika vaikeassa maastossa raittiissa ilmanalassa johti tietysti paitsi kovaan nälkään myös täydelliseen simahtamiseen makuupussin uumeniin. Siitä sitten ylös, kun ilta oli jo pitkällä. Muutamia kierroksia kajakin ympärillä, että vetäiskö tuon sittenkin vielä vesille ja liipottelisi tyhjällä järvellä ees kahtaalle. Kellon ollessa jo lähellä auringonlaskun aikaa, tulin järkiini ja ryhdyin saunavesien kantoon ja saunanlämmitykseen. Siitä sitten iltapalalle, jota kautta pieniä sammakoita väistellen laiturille seljälleen makaamaan ja ihailemaan kirkasta tähtitaivasta. Jokunen sateliitti siinä kiisi tähtien seassa reitillään. Huiskuttelin. Josko jossain NASAn monitorissa huomasivat.

Olen täällä yksin, kuten metsämökilläkin tykkään olla. Avioliittomme salaisuus on se, mitä moni ihmettelee: oletko sä yksin mökillä/matkoilla / uimarannalla / pyöräilemässä / melomassa / harhailemassa… Tuttavapiirissä on roppa kaupalla läheisriippuvaisia, joille tämmöinen meininki on ihan nou-nou. Jokainen tyylillään, mutta paljon paremmin siedetään toisiamme, kun ei koko aikaa olla nokakkain. Koko aikaa? Heh. Aika liikkuvaisia ollaan, koko ajan, joka suuntaan. Minä toki työnkin vuoksi, mutta kuulalaakereille olen syntynytkin. Huom. En paheksu läheisriippuvaisia pariskuntia. Ihmettelen vain, mistä ammentavat materiaalia suhteeseen jossa minä=sinä ja sinä=minä. Meikäläiset ei kun tuskastuu toisen horinoihin ja alkaa tappelemaan, jos törötetään naamat vastatusten päivästä toiseen. Semmoisia me ollaan, häjyjä.

Tässä oli aamusella kuikkien kokoontumisajot. Itse asiassa ne jo eilen iltamyöhään juonivat jotakin keskenään pimeyden turvin tuossa vastarannan paikkeilla. Lähtösuunnitelmia varmaankin meneillään. Että mistä lennetään ja kenen pillin mukaan. Että kuka määrää tahdin ja missä pysähdytään pissatauolle (lorottaako ne herraparatkoon lennon aikana?). Pitääpä oikein tutkia minne ne suuntaavat talveksi. Antaa kaikkien kuikkien kuikkia kuikkia vaan. Enää niitä ei näy, ei kuulu. Lienevätkö kaasuttaneet tiehensä.

Suomalaisella pitää aina olla jotakin luontoon liittyvää, millä se diivailee. Talvella hiihtolenkit ja Lapin kirkkaat hanget, toukokuussa korvasienet, kesäkuussa tatit, upeat mökkikelit ja sukukokoontumiset, sitten tulevat mustikat, tyrnit, lakat ja puolukkaleuhkimiset. Älkäämme unohtako vaelluskilometrejä mitä haasteellisimmissa maastoissa. Sitten etsitään suppilovahveroita röykkiöittäin hankien alta ja revitetään avantouintisuorituksilla. Sitten onkin jo joulu, torttukasat lötköttää pöydillä ja kinkut käryää. Josta siirtyminen hiihtokilometreihin. Ja näin tämä kaikkien suorittajien ja itsetuntovammaisten noidankehä jatkuu ja jatkuu. – On se nyt kumma! Ettei mikään riitä, meinaan. Itselleen, meinaan. Kyllä me ollaan ihan hyviä tyhjien marjasankojenkin kanssa. Näin mä väitän.

Mua oisi kyllä poltellut mennä yöksi tuohon pihalle riippumaan ja kattelemaan järvelle ja kokeilemaan vasta ostamaani under quilttia (ammattisanastoa: riippumaton alle laitettava makuupussinomainen täkki, jolla estetään persuksen jäätyminen). Saderintama kuitenkin nyt lähestyy yön aikana, joten pitkin hampain oli luovuttava ajatuksesta. Mahtaako enää tälle kaudelle tulla riippumattoöitä meikäläisellä, epäilen.

@@@

Vaan nyt taitaa juttu olla pistettä vaille. Sen vielä tunnustan, etten edelleenkään ole saanut Tuttavan vastausviestiä laadituksi. Pitäisikö se tehdä konttikielellä, että lähtis tulemaan? Konamintti kolen ontti kollut ontti koeman hintti koamaton santti koi tantti kos jontti kotta tontti kohutaan puntti, koon nintti kon ontti konkala hantti kohua puntti kooraan suntti.

Koulumisiin kuntti! Klara…joka toivoo saavansa unta pitkistä päiväunista huolimatta (hyvältä vaikuttaa, kellokin vasta 00:57.

En ole vieläkään saanut sitä kirjoitusta aikaiseksi. Siis vastausta Tuttavan viestiin. Hiton vaikeaa on muotoilla asioita rehellisesti, kun ei haluaisi satuttaakaan. Mietin päivänä muutamana ruohoa leikatessani, että aikuistuminen on sitä, että oppii valehtelemaan ja teeskentelemään. Joku voi sanoa sitä jalommallakin nimellä kuten ”hienotunteisuus” tai ”toisten huomioonottaminen”, mutta minä sanon suoraan, että valehtelemista se on, eikä mitään muuta. Sitä ittiään.

Aikuisvalehtelun klassisia esimerkkejä on valehdella imarrellakseen. Imartelee, hivelläkseen toisen narsismia. Vaikka vaatekeikarointia tai uusia silikoonitissejä, että onpa somat ja kustannustehokkaat! Tai jotakin kauheaa rääsyä, jonka lähimmäinen on vetänyt makkarankuoreksi ympärilleen. Niin toinen sanoo: upea! …mutta ajattelee, että voi hele miten kamala. Niin se menee.

Mutta minäpä en tämmöiseen sorru. >D Jätän sanomatta mitään. Ja katteettoman kiitoksen, ihailun tai muun voitelun kerjääjille tuhahdan: ei tipu ilmaiseksi täältä mitään. Pitää olla oikea aihe ja rehellinen fiilis antaa kiitoksia. Niin se menee. Mutta kiitoksia voi ja pitää antaa, kun on aihetta. Vastikään kirjoitin email-vastauksen it-tukihenkilön loistaviin ohjeisiin, että ”Kiitos paljon – olet kiva!” Oli sen ansainnut mitä suurimmassa määrin, kun aina on yhtä avulias ja laittaa vielä viestin perään, että olen täällä ja autan lisää, jos on edelleen ongelmaa.

Joskus – itse asiassa aika usein – näkee sellaista, että X imartelee Z:aa, koska Z joko on tai X kuvittelee hänen olevan vaikutusvaltainen tai muutoin tärkeä ihminen. Semmoinen Keisarilla ei ole vaatteita– tyyppinen tilanne. Ne tilanteet kuvottavat minua. Myötähäpeä on suuri, kun havaitsee, ettei X tyhmyyksissään tai ahneuksissaan edes tule ajatelleeksi, että sekä Z että läsnäolijat kyllä hoksaavat mistä on kyse. Monet kerrat on saanut nähdä, kuinka fiksuja tälläiset Z:t saattavat näissä tilanteissa olla, vaikka ymmärtävät kyllä X:n motiivit.

@@@

Päivän epistolan jälkeen on aika suunnata katse sekä ulos akkunasta että viereiselle lautaselle. Akkunasta näkyy se, mitä todennäköisestä varsin monista kotomaan akkunoista tällä haavaa: sadekuuroja ja harmaata taivasta.

Lautasella näkyi juuri muutama ruisviipale ryyditettynä itsepoimitulla ja laaditulla sienisalaatilla. (Katosivat.) Sienisalaatti-ruisleipäpalasta natustaessa tuli mieleen tilaisuus valtion omistaman liikeyrityksen edustusmökillä, jonne jouduin kauan sitten. Miten hyvältä tämä siellä maistuikaan… ja syykin oli selvä. Tilaisuuden järjestänyt henkilö ei huomioinut päivän pituutta ja ruokailun ajankohtaa, kun itse ei juurikaan mitään koskaan syö. Ruokailu oli vasta iltasella ja kun päivään sisältyi monenmoista toimintaa, hoippui yks jos toinen loppupäivästä pyörtymispisteessä. Mahdollisuuksia ostoksiinkaan ei ollut, eikä oltu hoksattu ottaa omia eväitä, kun siitä ei kutsussa mitään mainittu. Yhdellä meistä oli sentään suklaalevy, josta juhlavieraat kävivät vaivihkaa norkoilemassa pikkupalasta itselleenkin. Note to self: tämmöistä ei saa sattua, jos vieraita kutsutaan. No mutta minäpä en kutsu.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

• Toivotan Lukijalleni hyvää lauantaipäivää! Klara.

Vain vaivoin sain vältetyksi maisemakuvan lataamisen tähän – ainakaan ensimmäiseksi siis. Tämmöinen sieni oli metsässä ja mää kyllä niin maar valtaisasti ihmettelin, että mikä se tämmöinen on kun en eläissäni ole aiemmin nähnyt ja metsässä sentään roikkunut pienen ikäni. Sitten jossain jutussa sattui silmään se takotsubo* tai matsujamo tai muu Aasian ihmesieni, jota johonkin vaivaan käytetään. Että onko tämä nyt sitten sen mitsubisi tai toyota? Tuskin, mutta lukija saattaa tietää.

*Takotsubo = erikoinen, äkillinen sydämen vasemman kammion tilapäinen pettäminen, joka liittyy esim. äkilliseen järkytykseen (tahallanihan tässä vaan sitä nimeä käytän, kun en muista sen matsutsukon tms. sienen nimeä nyt)

Eilen ajelin eteläisemmässä Suomessa. Kun olin unohtanut kumiteräsaappaat kotiin, niin kävin ostamassa halvimmat Vikingit kera villasukkain ja marssin illasta metsään. Oikeastaan jo etukäteen arvasin, mitä porukkaa tulen kohtaamaan ennen kuin ensimmäinenkään sieni sattuu näköpiiriin. Enkä taaskaan .) ollut väärässä (tuohon piti tulla 🙂 mutta tulikin .) mikä lienee freudilainen lipsahdus, joten olkoon siinä). Nimittäin: heti autosta noustuani ja kumppareihin sonnustauduttuani ensimmäinen tervehtijä napsahti olkapäälle. Puskiin edetessäni laskin tervehtijöiden lukumääräksi 11, jonka jälkeen 20 minuutin puskaresuamisella palauduin metsätielle edeten rivakoin askelin suuntaan Henkilöauto. Siinä vaiheessa yksi jo ryömi hupunreunan ali kohti hiuspehkoani. Nappasin kiinni heti ohimokarvoista. Autolle saapuessa tiesin aiemmasta kokemuksesta menettelytavan: siivotaan ensin takin selkämys, hartiat ja kaikki taskunreunat, sitten vasta riisutaan takki. Kerran oli nimittäin koko rykmentti takissa ja riisuessani kuumissani takin ne pölähtivät kaikki tukkaani. (Huh, mönkiikö joku tukassani?) Siitä takinsiivouksen jälkeen hyppäsin kuskinpenkille havaitakseni yhden maasturin möngertävän hihallani. Tukassakin alkoi jo tuntua liikehdintää: yksi sielläkin. Luulin heistä jo vapautuneeni kunnes seuraavalla pysähdyspaikalla (sämpylä ja jugurttia) vielä yksi hyväkäs lennähti vänkärin penkin ohi nopealla kurvauksella tuulilasin sisäpinnalle ja hävisi sitten näkyvistä, mikä aiheutti ankarat etsintätoimet. Ne päätettiin tuloksettomina. Mönkineekö autossa vieläkin (eristin pirssini maskin kanssa naapurin tonttialueen reunamalle).

Lukijalle tämä pikkukaveri on toki tuikituttu. Lieneekö Indonesiassa asti näitä pirulaisia, jotka ovat maahamme tulleet Myrkkyjen Maasta – Land of Toxity.

@@@

Ryhdyin tähän minulle mitä mieluisimpaan blogikirjoitustyöhön välttääkseni toimet, joihin tulisi mitä pikimmin ryhtyä. Oliko tuttu kuvio Lukijalleni (tästä lähtien isolla)? Taisipa olla. – Tehtävänä olisi muutamat luentoslidet, luettavana muutama Lontoon kielinen artikkeli ja pohjimpana sammiossa kirjallinen vastaus henkilölle, joka aikanaan oli kai jonkinlainen ystävä, tai ehkä ennemminkin tuttava. Hän lähestyi minua R.S.V.P-kirjatulla viestillä, jossa pohditaan Syntyjä Syviä ja analysoidaan sekä omaa että yhteistä tilannettamme. Yritin jo kerran sopertaa jotakin vastaukseksi, mutta se katosi bittiavaruuteen ja homma jäi siihen. On niin vaikea sanoa ihmiselle, että elät niin toisenlaisissa piireissä ja niin toisenlaisen arvomaailman läpitunkemana, että kuinka ylipäätään aikanaan jouduimmekaan toistemme valokeilaan? Name dropping ja kontaktien pakonomainen hakeminen Big Names-tyyppisistä ihmisistä ei koskaan ole ollut juttuni, enkä halua kuulua siihen galleriaan itsekään, jos kohta nimeni ei valtakunnan mediaverkossa loistakaan. Viihdyn parhaiten tavallisten ihmisten seurassa. Ehkä Lukijani sen tiesikin?

Vaan kenties tarkemmin aatellen voisinkin ehkä olla armollinen ja lähestyä tilannettaan suvaitsemalla sen, mielestäni epämääräisen toiminnan, jota en hyvällä katso, mutta joka on hänen asiansa ja toimintansa. Eihän minun tarvi siihen sotkeutua. Tästä tuli mieleen tilanne kauan kauan sitten lestadiolaisen ystävän kanssa. Oltiin tilaisuudessa, jossa päivällisen yhteydessä tarjottiin kahvia ja konjakkia / likööriä. Kuiskasin hänelle: ”Haittaako, jos otan liköörin?” Hän kuiskasi takaisin: ”Ei haittaa. Jos mun ei tarvi sitä juoda.” Sanomattakin on selvää, että olen arvostanut häntä aina: ennen tuota ja tuon jälkeen. Kuinka elämä onkaan siunannut minua lähettämällä hänet ystäväkseni!

Aamen plottis, Klara

Istun mökin terassilla aamupalalla lounasaikaan. Edessä on upea mäntymetsä, josta johtuen siirtyilen penkillä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle sitä mukaa kun aurinko liikkuu runkojen välissä vasemmalta oikealle. Mäntymetsä on kaunis, mökkiharju on kaunis, ranta on kaunis, näkymä on upea. Sanalla sanoen: olen paratiisissa. Neljän päivän aikana olen nähnyt kaukaa yhden ihmisen. Hän kävi havaintojeni mukaan huoltamassa laavua, kun meloin lähituntumassa ohitse.

Eläimiä täällä näkyy myös vähän. Eilen oli hieno kohtaaminen kolmen metsäpeuran kanssa. Peurat olivat rannan tuntumassa kun kajakkini lipui havaintopiiriinsä. Olen nähnyt saman ilmiön porojen kanssa. Niiden liike pysähtyy, kasvoille nousee hämmästynyt ilme , jonka jälkeen kokoon nähden varsin pieni ja rajallisella kapasiteetillä varustettu aivosto alkaa työskennellä: ”Häh, mikä tuo on? Pitääkö sitä pelätä? Mistä ihmeestä voi olla kysymys? Tuleeko se tänne? Kyllä tämä nyt herättää uteliaisuuteni, menenkö haistamaan? Vai lähdetäänkö pakoon? ” Annan kajakin lipua itsekseen, pysyn hievahtamatta paikallani ja nautin tästä lyhyestä kontaktista villieläimen kanssa. Tiedän, että kun tulee aika jatkaa melan liikettä, ne siirtyvät kauemmaksi pysähtyen välillä katsomaan ja ihmettelemään. Hellyttävää on ajatella, kuinka ymmällään pieni eläinaivosto onkaan. Kun tämmöistä ei ymmärrä, eikä siitä ole todennäköisesti ainakaan kovin monta kokemusta.

@@@

Asiasta omelettiin, niin mökin akusta loppui virta, enkä eilen saanut aggregaatilla sähköä siihen siirtymään mitenkään. Saattaa johtua kyllä tuliterästä akusta, jonka lataaminen kuulemma edellyttää vuorokaudenkin lataamista. Talonmies osti uuden aggregaatin, jossa on siniaaltoinvertteri…kaikkea uutta oppii, uskokaa pois! Ihan uutta huttua nämä aggregaatit. Mutta tuo siniaaltokone olisi ladannut mun tietokonetta ja virtaa olisi saanut tähän iPadiinkin. Paitsi ettei saanut. Kone ei suostunut lähtemään käyntiin. Soitin maahantuojan huoltoonkin ja sain neuvoja lisätä öljyä. Mutta ei auttanut sekään. Paskat vehkeet, vastasi tytär watsappiin, kun laitoin kuvan käynnistysyrityksistä. Että jos teksti tässä katkeaa, löytyy syy Timco 2000i-aggregaatista. Koska teen täällä myös töitä tietokoneella, ei auta kuin ajella tänään kotiin heti kun viimeinenkin latausvalo on sammunut (20% virtaa jäljellä tässä masiinassa). Eilen käytin autoa mökin pihalla, jotta sain vähän virtaa tähän vehkeeseen. Auto ajeli dieselmittarin perusteella ittekseen pihalla 10 kilometriä. Se siitä luonnonsuojelusta.

Korkealla ilmassa kirahtelevat kurjet. Tänne tänne jäädä täytyy syksyhyn ja ii-kää-vään. Toista se on Indonesiassa, selamat heissulivei vaan. Samat Hollantiin, jossa vielä varmaan kesäkelit samoin kuin Ranskassa, bon jour, jossa näyttää myös valo palavan kartalla, kuka siellä lieneekään paikan päällä, ehkä suurlähettiläs.

Eilen yömyöhään havahduin pirtissä linnunääneen, joka oli siihen aikaan varsin epätavallista, myös äänenä erikoinen. Siihen liittyi jonkinlainen kitkuttava ujellus ja perään hiljainen vinkaus. Tuollaista en ole kuullut koskaan. Tämähän on erämaajärvi, jossa on erämaassa viihtyviä lintuja, joita varmaankaan en tunne. Otin siitä videonpätkää (jossa ei näy kuin mustaa, mutta ääni kuuluu) laittaakseni sen linnunharrastajatutulle arvioon. Voin laittaa sen tännekin seuraavalla kerralla. Nyt on mittarissa latausta enää 16%, joten näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Siirrän rouskukokoelmat ja kaiki romut autoon ja kaasutan Talonmiehen ja rakin luo. Sääli lähteä, mutta kotiväkeäkin kiva nähdä, kun seuraavalla viikolla olen taas reissun päällä.

Kuulumisiin Klara

Täällä mökki.

Päivä on mennyt varhaisesta, kello kuuden ylösnoususta (kuinka työaamuina ylösnousu onkin niin vaikeaa?) pitkälle iltapäivään työkirjallisuuteen perehtyessä. Lounasta laitellessa soitti pomo ja pyyteli kovasti anteeksi, että häiritsee. O´tempora, o´mores: pomo pyytelee anteeksi häiriötä. Missään ei ole enää mitään järjestystä. Sovittiin, että lounaan jälkeen pidetään puhelinpalaveri ja näin tehtiin. Olen pyytänyt siihen mahdollisuutta jo pitempään, koska tähtien asennot ovat siinä mallissa, että minua on kosiskeltu toisiin tehtäviin. Nykyisissä olosuhteissa ei ole moittimista ja arvostan suuresti sitä, että nykyisessä positiossa koen saavani osaksi kunnioitusta ammattilaisena. Sillä elää kissakin, arvostuksella ja kiitoksella siis.

@@@

Katsokaas kuvaa yllä. Ensin paistoi aurinko. Ja vaikka toinen silmä oli kiinni aiemmin mainitussa kirjallisuudessa, vilkuili toinen kajakin suuntaan: kohta vesille. Suunnitelmiin tuli äkillinen muutos, kun mökin päälle ryömi paksu pilvi, joka siirtyi raskaasti konttaamalla vain vaivoin järven päälle ja pysähtyi. Siinä se tuumaili kotvan aikaa, huokaili ja ryömi sitten vaivalloisesti järven yli. Siellä aukaisi hanansa niin, että kohina kuului tänne kahden kilometrin päähän. Tuolla alueella on karhujen suo ja suon edessä karhujen hiekkaranta. Olkoon se jatkossa trendikkäästi Bear Beach. Esterin perässä seurasi yhtä raskaasti mateleva velipoikapilvi, joka puolestaan päätti tyhjentää lastinsa tähän. Näyttääkin pieni puro jo juoksevan maakellarin suuntaan. Pitääpä käydä vahtimassa, ettei tee lammikkoa oven eteen. (Mökissä on kaikenlaista hauskaa viritystä tehty vuosien varrella. Maakellari on ihan huippuhieno kivilinna. Muutan sinne jos tulee turvapaikan tarve.)

-Hahaa! Nyt tuli komea sateenkaari, jonka toinen pää näyttää olevan kajakissani! Se tietää hyvää!

@@@

Lukijani suorastaan hekumoi kuulla lisää sääilmiöistä täälläpäin, sillä tämmöiset kirjaukset herättävät kansainvälisen lehdistönkin. Mutta eipä makeaa mahantäydeltä.

Löysin täältä eilen pienen jokipahasen. Se kiemurteli soistuneen pöheikön alueella ja suorastaan imaisi meikäläisen peremmälle sitä tutkimaan. Joki oli juuri ja juuri niin leveä, että taitavasti nikkaroiden siinä saisi kajakin kääntymään paluusuuntaan, joten tohdin jatkaa eteenpäin. Vastaan tuli majavan pato (täällä on majavia muuallakin). Siitä ei muovikajakillakaan liu´uttu ohi. Joten sanoin ittelleni, jotta se minkä majava on rakentanut, sitä älköön ihminen ohittako purkamatta. Niinpä askartelin hyvän tovin, jotta sain talttahampaan tekosista paiskottua rantapöheikköön sen verran roipetta, että pääsi etenemään. Pesintähän sillä on ohi, joten haittaa tästä ei enää tälle vuodelle hänelle tullut. Mutta saapa sanoa, että on sillä ollut kova homma, kun oli itsellekin, vaikka purin siitä vain pienen osan kajakista käsin. Vähän siitä edettyäni alkoi olla niin monta jokipahaseen uupunutta puuvanhusta, että luovutin. Kikkaillen sain kuin sainkin paattini takaisin paluusuuntaan.

Kyllä nämä mun jutut on nyt niin metsittynyttä, niin metsittynyttä tavaraa, että viisain lie suunnata nyt vesille, kun aurinkokin taas suvaitsi saapua paikalle. Jospa korvaukseksi iltayö tulee olemaan yhtä komeaa tähtien ilotulitusta kuin eilen. Kattelin pimeydessä taivaalle pää kenossa ja mieleen paukahti ajatus: täällä me pienet ihmiset ollaan tähtien alla ja pandemia meitä yhdistää – mutta tähdille pandemioilla ei koskaan ole ollut mitään merkitystä.

Kiitos, jos luit. Klara

*Jamppa Tuomisen ”Sadepisaroiden laulu” on kyllä niin komea kappale, että hikeä pukkaa, kun sitä kuuntelee.

Istun kokouksessa mökin ikkunan äärellä. Heräsin klo 5 upeaan aamuun. Kuljin rannassa ja kuljin tulotiellä vuorenpeikon näköisessä ilmiasussa kroksit jalassa ihailemassa erämaaluonnon kauneutta. Simahdin siitä vielä makuupussiin torkkumaan ja heräsin puhelimen herätykseen: kokous! Vesi kaasulle ja ZOOM-kokous auki peläten, ettei videoyhteys vaan ole auki ja vuorenpeikko ilmestyy kokousjoukon skriineille.

Päivä on kaunis, veden pinnalla vain hiuksenhienoa liplatusta ja melakättä jo syyhyttää päästä tuonne liipottamaan (loppuisipa kokous). Päivän mittaan tuuli ja aallokko yleensä lisääntyy. Kunhan kokous päättyy, laitteöen ruoan termokseen, pakkaan vähän sienestyskamoja mukaan ja melon vastapäiselle rannalle (kuvassa), joka on luonnonsuojelualuetta. Karhunmetsästys alkoi 20. elokuuta ja tällä alueella kaadetaan useita karhuja, mutta luonnonsuojelualueellahan ei metsästys ole sallittua, joten ovat kauempana. (Kas, tuolla kaukaisuudessa on vene. Ylläolevan kuvan oikeassa laidassa tarkemmin sanottuna. Näin eilen siellä veneen, jossa kiikarilla katsoen mies näytti laskevan verkkoja.)

Kokous jatkuu, korva kuuntelee, mutta aikalailla samaa asiaa pyöritellään. Asia on kyllä monimutkainen ja siinä on niin monta hallinnollista, kokousryhmän ulkopuolista toimijaa, ettei ihmekään, että asia pyörii vähän ympyrää. Vaan nyt saatiin piste ja leave meeting ja klik.

Nämä etäkokoukset on siitä hyviä, että kun Päivi Pälpättäjä alkaa kauhaa samaa jargonia, joka on asia, jolle ei voi mitään ja jota ei voi toteuttaa, mutta jota asiaa ei kerta kaikkiaan ymmärrä itse, niin samalla voi hoitaa sähköpostiasioitaan ja ajankäyttö tehostuu entisestään. Sitten voi taas terästäytyä, kun Laila Loogikko ja Annikki Asinatuntija saavat puheenvuoron. Pidän tästä työnteon mallista, jossa aikaa ei mene parkkipaikan hakemiseen, paikalle raahautumiseen ja tukan siloitteluun ennen kokousta.

Lukijani varmaan huomaa (huomasiko), että ajatukseni eläkeiän lähestyessä (jokunen vuosi) alkavat yhä enemmän luksoitua sielun vapauteen. Kuuntelen hyväntahtoisen sarkastinen ilme kasvoillani neli-viiskymppisten virkaintoisia puheenvuoroja, joissa lupautuvat ties mihin toimikuntaan, ties mitä raåorttia kirjoittamaan ja ties mitä vastuuta päälleen ottamaan. Ja minä ajattelen: hoh hoijaa, pääsisipä melomaan.

Vaan niinpä on tullut aika siirtyä melontakamppeisiin ja häipyä horisonttiin. Illan pyhitän työnteolle, kun aurinko on painumassa mailleen ja vatsan on täynnä lämmintä keittoa.

Saatan laatia täältä päiväraportteja. Toivottavasti lukijani ei pitkästy niihin.

Klara

Voi tätä elämää. Äsken olin vielä erämaissa,mutta nyt huutaa liikenteen pauhu aukinaisesta. akkunasta. Työmatkalla.

…Ja katselen Suomi-äidin erilaisia kasvoja eri puolella kaunista isänmaata, sen moninaisia maisemia ja vielä moninaisempia ihmisiä. Samaa kansaa, mutta tämä kansa täällä, missä nyt olen, on täysin toisen luonteista kuin Erämökin kansa. En uskalla kuvailla enempää, koska tunnistaisitte. Mutta semmoista sakkia täällä on, että ilmaisut on niin värikkäät, jotta en tänään ymmärtänyt potilaan ilmaisua, jolla kuvaili vointiaan. Oli vähän känäinen tyyppi, ikämies. (Sääli heräsi sen vaimorukan puolesta, joka oli merkitty lähiomaiseksi henkilötietoihin.) Piti sanoa, että nyt en kyll… jolloin hän toisti ilmaisunsa kivahtamalla. Mutta niin kävi kuin nuorena Wienin rautatieasemalla, että vaikka virkamies luukun takana lopuksi karjui sanottavansa, niin ei me ymmärretty siltikään.

@@@

Hahaa, näen, että Indonesiaan on syttynyt valot! Selamat datang! Lienee koneeseen nousu onnistunut, vaan mahtanevatko Suomi-tyttö ja -poika nyt istua napottaa indonesialaisessa karanteenissa? Blogi ei näytä ainakaan toistaiseksi päivittyneen. Toivottavasti salama ei ole lyönyt sähkölinjoihin.

Mulla on ikuisesti mieleen iskostunut näkömuistikuva, kun istuin kerran Kaukomatkojeni Aikakaudella lentokoneessa jossakin Papua-Uusi Guinean yläpuolella, kun koneen alapuolella räiski kunnon ukkonen. Mykistävä näky! Kone oli maksimilentokorkeudessaan, joten ukkospilvi oli kilometrien päässä alapuolella. Taidettiin olla tulossa Australiasta ja matkalla Singaporeen. Hassattiin Talonmiehen kanssa yhteen aikaan kaikki rahamme näihin reissuihin. Nyt näyttää, että yksi kläpeistämme on saanut tartunnan. Siunattu korona lyö vähän jarrua kehiin. Kun ei päässyt suunnittelemalleen matkalle, niin ajoi Suomen päästä päähän 😉 Hulluja on monenlaisia.

@@@

Kerron maailman mielenkiintoisimpana asiana, jota tietoa lukijani tuskin malttaa odottaa, että joku hemmetin hälytysajoneuvo tuossa pillejään huudattaa toistamiseen. Lyön kädet kyynärpäitä myöten ristiin, ettei mun tartte noihin pilleihin enää ottaa mitään kantaa. Sain sitä herkkua tarpeekseni. Osa noista on päänsä kaatuneita juoppoja ja muuta sellaista materiaalia, jotka ei ole teho-osastosarjojen myyvintä materiaalia. Huom: en sano, että nämä ihmiset ja tapaukset olisivat arvottomampia kuin vaikkapa dramaattisesti ottelussa äkkielvytykseen menneet nuoret rytmihäiriöpotilaat. Oikeastaan päinvastoin: laitapuolen kulkijat on kokeneet elämässään kovia ja tulleet moneen kertaan kölin alta vedetyiksi. Mutta medialle urheilijan elvytystilanne juoksuradalla on aina optio: uppoaa kansaan ja myy ihan toisella levelillä kuin Tenu-piirissä elottomaksi mennyt Reino, joka asuu Penan kanssa teltassa moottoritierampin alla.

@@@

Jaahas. Jospa siirtyisi suihkun kautta vaakasuoraan asentoon ja lähtisi mielikuvissaan kulkemaan niitä pitkospuita, joita vajaa viikko sitten kuljin karhukello repun viilekkeessä. Olin neljä päivää takkusten takana puhumatta kellekään ja kuuntelematta ketään muuta kuin Kuikkaa, Joutsenta, Tuulta, Lainetta ja järven takaa kantautunutta kahta tukahtunutta haukahdusta illan pimetessä. Äänilähde jäi epäselväksi. Elän toivossa päästä sinne taas ensi viikolla mikäli kaasujalka ei ihan simahda Suomen GT-karttaa äärestä laitaan risteillessä.

Toivon lukijalleni, mikäli sellainen olisi, oikein hyvää loppuviikkoa. Klara

Hyvä lukijani, jos et kerro kellekään, niin uskoudun sinulle. Palasin nimittäin mökille muutaman hektisen potilashoidollisen työpäivän jälkeen. Luvallistahan tämä, sillä teen kirjallisia töitä välillä ja niitä saa etenkin tämän päivän tilanteessa mennä tekemään ihan minne haluaa, muttei mielellään ulkomaille kuten Ruotsiin ja mitä niitä ulkomaita onkaan. Kiuru on visertänyt ja oikeinhan tuo raakkui, jos kohta vähän omasta päästä, mutta sellaisia ne kiurut on. Miks´leivo lensit Suomehen niin varhain kevähällä? Et viihdy lintu riemuinen sä maalla lämpimällä, vai?

@@@

Ajelin tänne illasta – tai oikeammin oli jo keskiyö. Matkalla kuuntelin kollegaa, joka purki sieluaa samalla kun leikkasi pensasaitaa. Lääkäreiden tehokkuudella ei ole näemmä mitään rajaa. On myönnettävä, ettei kuulijan rooli ihan ongelmaton ollut, mutten tohtinut sanoa. Varsinkin siinä kohtaa, kun paiskoi perkkeitä kottikärryyn, oli taustamelu tosi hankala. Mutta sivistys on sietokykyä ja asia oli sen verran painavaa, että pärjäsi kottikärryllekin. (Käyn katsomassa pitääkö saunaan lisätä puita.)

@@@

Tässä uudessa mökissä on ollut jonkin verran opettelua, mutta alkaa pelittää. Tänne on joku sähköteekkari (?) vääntänyt sekä aurinkokennoa että aggregaattivetoista akkusysteemiä ja monenmoista sähköviristystä on joka puolella. Aggregaattiin tutustuin joskus teinivuosina eräässä yhteydessä ja täytyy sanoa, että pahempi helvetinkone löytyy enää vesiskootterikaupasta. Virtasesta voi tulla puutetta, sillä tässä tietokoneessa on enää 39% virtaa jäljellä. Aprikoida täytyy, voiko tähän päräyttää poveria suoraan aggregaatista (!). Lentääkö sisälmykset pellolle, mene ja tiedä. No, onneksi on työnantajan masiina mukana ja siinä pitäisi olla lataus täynnä. Ihminen on niin sähköistynyt, ettei mitään rajaa.

@@@

On tämä mielenkiintoistakin ja opettavaa. Pitää tuumia ja funtsailla asioita, joista ei ole hölkäsen pöläyksen käsitystä, Metsämökillähän on urbaanisti sähöt. Tässä mökissä virtaa tulee myös aurinkokennosta, jolla on omat säätövempaimensa. Niistä ei Erkkikään ota selvää. Lyijyakkukaan ei ole ihan lähimpiä tuttavuuksia, mutta keksin kuin keksinkin, miten se liitetään mökkiverkkoon ja että seinässä oleva jännitteenmuunnin täytyy laittaa päälle ennen kuin työntää power bankkia töpseliin. Luin jostakin, että kännykkänsä saa pilatuksi, jos sorvaa sen heiluvaan jännitteeseen (itse keksitty termi). Power bankki ei sen sijaan ole niin herkkähipiäinen, joten se pitää ladata mökkivoimalasta ja siitä sitten vasta skänä. Niin sanoo Wiisas Kansa, joka tietää (netistä luettu).

Saunassa on nyt vajaat 60 astetta, joten kohta pääsee kylpemään. Istun tässä kuistilla ja kuuntelen järveltä lintujen ääniä. Aamusella otin pienen aamumelonnan ennen töiden tekoa ja tapasin pariskunta Joutsenen ja pariskunta Kuikan. Molemmat tervehtivät, mutta pidättyväisinä olioina hieman etäämmältä. Olin ajatellut meneväni erääseen pieneen hiekkapoukamaan, jonka takana on kuulemma sekä hyvä hillasuo (kausi toki ohi) että karhuja. Kävi kuitenkin niin, että ylittäessäni laajempaa selkää nousi joku hemmetin pilvirintama Venäjän puolelta tottakai. Sen edellä tuli voimakas tuulirintama, joka nosti veden pintaan sellaisen äläkän, että luovutin ja palasin niemenkärjen taakse suojaan. Tuo mun jonkun vuoden vanha Kajakki Kakkonen on mulle vähän arvoitus vielä sen suhteen kuinka se käyttäytyy eri olosuhteissa ja olen sen kanssa vähän varovainen yhden puuskatuulikokemuksen jälkeen. Mulla on kotona Kajakki Ykkönen, joka on mulle tuttu malli ja sen kanssa uskallan vaikka moottoritielle. Pidän sen kuitenkin kotona, jotta pääsee tarvittaessa minne huvittaa, jos sattuu huvittamaan.

@@@

Yöllä kun tulin tänne oli pilkkopimeää. Tässä taitaa olla noin 10 km2 alue, jossa ei ole muita homo sapienseja kuin meikäläinen. Jokunen mökki tässä on, mutta niissä ei ole ketään. Ei ole näkynyt silloinkaan, kun olen täällä aiemmin retkeillyt. Lienevät omistajat senioritalossa tätä nykyä. Nämä mökithän, tämä mukaanlukien, on 70-luvun tuotoksia. Ympärillä on hieno mäntykangas, josta tänään löysin itselleni syötävää.

Täällä voi olla rauhassa. Ei pelota yksin, ei edes pimeässä, sillä täällä ei ole ketään, eikä tänne kovin helposti osaa tullakaan ja jos osaa, niin tie ei ole helppo sekään. Paikallisia ihmisiä asuu n. 10 km päässä. Tunnen vähän tämän seutukunnan porukkaa noin niin kuin yleisilmeeltään, kun joskus ollaan Talonmiehen kanssa näillä nurkilla pyöritty työn vuoksi. Tätä ystävällisempää ja vilpittömämpää sakkia saa Suomesta hakea. Kuten lukijani jo tietääkin, on tämä seutu äärimmäisen kaukana kaikesta, eikä täällä kaupungin turhanpäiväiset renkutukset ja kiirehtimiset ole ihmisten päätä pilannut.

Kuikka vihjaisi tuosta rannasta, että mahtaa olla 80 astetta nyt mittarissa. Joten uskon Kuikkaa ja siirryn lautehille.

Toivotan lukijalleni hyvää iltaa, Klara