Hyvä Lukijani, olet elämäni virkiste ja voimain lähde.

Kun yöllä klo 3.22 psyykkisesti sairastuneen lapsuudenystävän lähettämä viesti kilahtaa puhelimeeni ja herättää unesta, huokaisen syvään. Viesti on moite: en ole vastannut aiemmin lähettämäänsä pitkään ja sekavaan viestiin. Lupaan vastata siihen huomisiltana junasta. Ja toisella aivopuoliskolla ajattelen, että tänään kirjoitan blogiani ja tuuletan päätäni tietokoneen ikkunasta.

Ehkä sittenkin kirjoitan vastauksen hänelle valmiiksi jo tänään, mutta lähetän vasta huomenna? Saan sitten junassa nauttia matkanteosta ja lukea Pentti Linkolan elämänkertaa sen sijaan, että sorvaisin kieli keskellä hänelle sanoja niin, ettei tulkitse rivinvälejä kiemuraisten ajatustensa kautta.

Tottahan se on, että vastaus on viipynyt. Ne vapaat hetket, joita on ollut, olen virkistäytynyt metsissä tai tekemällä asioita, jotka voimavarojani lisäävät, eivätkä vähennä. Tämä blogi on esimerkki sellaisesta. Jossain määrin kai saa pelata oman hyvinvointinsakin päälle, eikö totta?

@@@

Tunsinko aamuyön viestistä vähän ärtymystäkin? Hän on sairautensa oikeuttamana (ymmärrän sen) ollut työelämästä vuoskymmenet pois, siis julkisen tuen ja hoidon piirissä. Nyt on turhautunut saatuaan odottaa ainakin kuukauden ellei kaksi sillä välin, kun olen riehunut työmarkkinoilla veroeuroja tuottamassa. – No, helppoa ei ole hänenkään elämänsä ollut. Monenlaisia kapuloita on vuosien varrella saanut rattaisiinsa. Senpä takia kai sielunsa sitten murtuikin aikanaan.

Pentti Linkola on tyyppi, joka on kiinnostanut minua nuoresta lähtien ja juur samasta syystä kuin kirjan toimittaneella Riitta Kylänpäällä: ”Linkolassa minua kiinnostaa hänen ajattelunsa kehittyminen mutta myös hänen persoonansa ristiriitaisuus.” Muistan joskus lukeneeni kirjan Linkolan ja kahden luokkatoverinsa luontoharrastuksesta ja ideasta perustaa Suomen Luontoliitto. Taisi olla Leikola se toinen ja Veikko Yrjölä kolmas. Nämä kaksi muuta tiettävästi kai kulkivat tavanomaisia teitä, mutta Linkola veti omaa linjaansa. Jospa tämä kirja avaa syitä siihen, miten aatoksensa muovautuivat sellaiseksi kuin minä me ne tunnemme. Muistelen lukeneeni ainakin jonkun kirjoistaan ja kauhistuneeni niiden karua ajattelumallia – ahdistuneisuuttakin.

@@@

Kas, Talonmies tuli kauppareissulta. Pyysin vienosti uutta monitoimikonetta kuten kunnon emäntä ja rouva konsanaan: saisiko uuden monitoimikoneen talousrahoista? Talonmies tutkaili valikoimaa ja haki kai Boschin. Ei innostunut sitä kuitenkaan asettelemaan ja pesemään käyttökuntoon 😦 Nykyään on niin vaikea saada kunnon henkilökuntaa! Joten lienee ryhdyttävä puuhaan itse. Viiden kilon porkkanapussi ja samanmoinen punajuurisäkki odottaa kuorimista ja raastamista. Aion nähkäätten aloittaa uuden, terveellisemmän elämän. 😀 (Kuka uskoi?)(Tässä iässä ei tarvi aloittaa enää mitään elämää, kun vanhakin on kulutettava loppuun ja se siitä ja sen kestävyydestä sitten.)

Kas, nytkö jo taisinkin voimaantua! Että ei kun Boschin kasaamiseen ja kohta jo sirkkeli soi köökin puolella, raastetta tursuaa toisesta päästä ja pussit lentävät pakkaseen.

Voimia ruudun toisellekin puolelle!

Tervehtien Klara S

Ps. se toinen kirje on vielä kirjoittamatta sinne osoitteeseen, jonne en osaa sanoa, että olemme kasvaneet erilleen. Jospa raastaessa ajatukset selkenisivät ja ah`niin kirkaat sanat muljahtelisivat paikoilleen viisaiksi lauseiksi. Pitänee tätä silmällä pitäen raastaa maksimitehoilla.

Non niin. Piti alunperin meikäläisen tällä viikolla olla jossain päin Keski-Eurooppaa työasioiden merkeissä, mutta kappas vain, pyyhkäisinkin sen sijaan Metsämökille, koska ko**na ja homma siirrettiin nettiyhteyksille. Hyvä niin: säästyy itse viremialta ja ilmakehä lentokonepäästöiltä. Enkä valita yhtään, vaikka diivailultahan tämä voi kuulostaa. Mutta sitä se ei ole, sillä inhoan lentokenttiä, huonohappisia tiloja, ryysääviä ihmisiä, jotka tyrkkii ja tönii ja kiilaa, vaikka kaikilla on joka tapauksessa oma paikkansa sekä kulkuvälineessä että maailmankaikkeudessa. En ole enää moneen vuoteen nähnyt noissa reissuissa virkistävää. Rakastan olla kotimaassa. Lukija jos sivusilmällä vilaisee vaikka näitä kuviakin tässä, niin enempää ei todisteita tarvi. On meillä niin upea maa!

@@@

Viimeisin lentokonereissu helmikuulla meni takana istuvan pissapäisen ruotsalaisukon haukkumista kuunnellessa. Oli jo kentällä tyytymätön Finnairiin ja arvosteli koneessa selkämme takana rumasti suomalaisia. Koska osaan äidinkieltään hyvin, niin käännyin jossain vaiheessa penkkien väliin ja kysyin häiritseekö häntä, jos laitamme penkkiä vähän bakåt, för att vila lite innan maten kommer. Rouvaa hävetti, kun älysi ukkonsa puheiden tulleen ymmärretyksi. Ukkoa se ei hidastanut. Jatkoi suunsoittoa tarttuen ruoantuontiin: sen aikana ette kyllä ainakaan pidä penkkiänne taaksepäin, onko selvä. Sanoin, jotta selvähän se. Rouva näytti kädellä mulle, että anna olla ja hys hys. Olivat äveriään näköistä porukkaa. Katselin jo check in-tilanteessa, kun staassasivat jonon syystä, ettei äijälle kelvanneet valmiiksi buukatut istumapaikat, vaan halusi toiset. Henkilökunta ahersi kärsivällisesti, että saivat paikat järjestetyksi uudelleen, jotta ukolle muijineen saatiin koneeseen kelvolliset paikat. Sanomattakin oli selvää, että ne löytyivät sitten meidän takaa. Vaan olisipa ollut mielenkiintoista tietää, mikä oli ukon psyyken notkauttanut tuolle tolalle.

@@@

Laittelin saunan lämpiämään ja kohtapa löyly jo kutsuukin. Haluan tähän kumminkin vielä kertoa, että saattaa tämä reissu tässä möksässä olla viimeinen. Kiinteistönvälittäjä tulee nimittäin tsekkaamaan nurkat ja kämppä menee myyntiin. Tähän päädyttiin, kun haastateltiin sänikätkin perheineen ja lopputulos oli se, että eivät innostu täällä käymään. Jos Lotossa voitetaan tai peritään toistaiseksi tuntematon Amerikan serkku, niin satsataan johonkin Lapin kohteeseen ajan myötä. Toivoisin tukikohtaa Lapista, jotta voisin kulkea siellä omia polkuja tai raastaa venettä jonnekin Tuntsaan tahi Vätsärin vesille, kun sen sorttiseen on vähän taustaa vuoskymmenten takaa. Voisi olla vaikka joku hikinen yksiökin jostakin skimbahelvetistä, josta pääsisi kohtuullisesti etenemään erämaihin. Aika näyttää, toteutuuko tämmöinen koskaan.

@@@

Tulomatkalla kuuntelin radiosta ohjelmaa kirjoittamisesta. Voi jee, että oli kannustavia sanoja ja tutun kuuloisia ajatuksia! Käskettiin ottaa kiireenkin keskellä aikaa kirjoittamiseen ja senpä olen tehnyt. Kun ajattelen tätä blogin kirjoittamista, tulee aina virkeä ja myönteinen olo. Kun ajattelen sitä vastausta, joka pitäisi kirjoittaa sille aiemmin mainitulle ”eroon kasvaneelle” kaverille (homma on vieläkin hoitamatta), niin tulee ahdistunut olo. Kiitos Lukijalle kun olet olemassa!

Teidän Klara S

Hyvät kanssakulkijat,

tänään on se lokakuun harmaa päivä, jolloin silmä pyrkii väkisin sulkeutumaan. Ulkona on harmaanhuuruinen sumu. Se veltostuttaa aivojen neuronivirtaa ja työntää ruhon sohvaa kohti. Ihan on krooh-puuh-krooh-puuh-päivä.

Päivän piristyksenä seuraan akkunasta ystävämme oravan edesottamuksia. Juuri nyt ke juoksee pitkin männynrunkoa varmaankin talvieväiden piilottamishommissa. Kiireensä silläkin. Talitintti suhahtaa tuon tuosta ikkunan vieressä oleville palotikkaille, keikistelee ja kallistelee päätään puolelta toiselle. Eläimet – ihmiselon virkiste! Jos olisi rahtustakaan kristillistä uskoa, niin sanoisin Luojan laittaneen nämä maan pienokaiset ihmisen iloksi. Joku hyvä enkeli sentään kenties on olemassa? Jassoo, nyt tuli itse harakka poaikalle pitkää pyrstöään keikuttelemaan. Näin tästä akkunastani kerran senkin, että orava kuskasi nahkapallosia uuteen pesään pihan toiselle laidalle kuuseen. Hetken tilannetta ja nahkasäkkiä tarkasteltuani havaitsin, että sehän kuskaa lapsiaan – turvaan harakalta, luulisin.

@@@

Media on taas kovin hanakasti tuuttaamassa uutisia pandemiasta. Toinen jatkuva jankkaus on tietysti Jenkkimaan isäntä kaikkine toilauksineen. Kun kävin ennen pandemian alkua Amerikassa, sain kuulla paikallisilta, että ihan torvi ja töppöhän se äijä on, mutta kannatamme silti toimiaan, kun on saanut talouden rattaat pyörimään hyvin. Sepä se taitaa jenkkikansalle riittää, mutta nyt on ukko siinä määrin ongelmissa, jotta voipi olla, ettei liukuletti enää uudelleen Ison Talon akkunoissa vilahtele. Jää nähtäväksi.

Tämän Liukuletin seuraamuksia kun toitotellaan joka puolella ja kaikki häntä vihaavat ja ottavat kantaa äijän tempauksiin, niin joskus vain käy mielessä, jotta eikö meillä ole omituinen johtohahmo vähän lähempänäkin. Myrkkypulloja ja ties mitä kampitusvehjettä on vitriinissään. Mutta eipä hänestä niin vain hetulaa heitetäkään, kai? Kumma juttu sinällään, kun Atlantin aaltojen. taakse on jo niin paljon pitempi matka kuin naapuriin.

Jotta pysyisin hereillä ja voisin hieman piipahtaa vanhoissa retkeilymuistoissakin, niin kerron ylläolevan kuvan tunnelmista. Kuva on Tuntsasta, jossa tein pientä päiväretkeä majoitteestani käsin joku vuosi taapäin.

Tässä on tulistelupaikka, jonne pysähdyin syömään eväitä. Paikalle tuli kaksi henkilöä, joidenka sukulaiset olivat tulleet alueelle karhunpyyntiin ja hypänneet sitten samaan kyytiin. Vaihdettiin tässä jonkun verran kuulumisia. Ihmettelin itsekseni ja olen ihmetellyt myös sittemmin, että mikä syy pistää ihmisen raportoimaan ventovieraalle a) omia saavutuksiaan b) poimimiaan puolukkamääriä c) näkemiensä karhujen määrää d) tuntemiaan kuulusia tai nimekkäitä henkilöitä. Nämä esimerkit joitakin mainitakseni. Lähipiirissäni asuu mies, joka ei jaksa lakata raportoimasta kuinka monen lääkärin kanssa pelaa sulkapalloa. Luettelee tohtoreiden nimiä ja katsoo minua haastavasti, semmoinen fiilis jää. Miksi ihmeessä hän niitä minulle luettelee!? Ei minua kiinnosta tietää hänen lääkärituttavistaan. Miksei luettele työtovereitaan tai omia ammattitovereitaan?

Konkluusio: jotakin itsetuntoa pönkittävää leuhottamistahan tuo tietysti on.

@@@

Nyt on niin, että sohva kirkuu yksinäisyyttään ja silmä ihan väkisin painuu kiinni. Heräsin kello viisi, enkä juuri sen jälkeen saanut unen päästä kiinni. Nyt se kostautuu, kun vatsa on täynnä yhtä lempiruoistani eli perunamuusia ja ryynimakkaraa puolukkahillolla, nam. Talonmies pisti parastaan nähkään. 😀 (On oikeasti hyvä tekemään ruokaa kuin ruokaa, rehellisyyden nimissä sanottakoon.)

Jaksaisipa iltasella nousta sohvasta ja käydä pyöräilemässä.* Aamulenkin tein … ja se helposti sitten tulee selittelyksi sohvaan jumiutumiselle, että käyty on jo aiemmin. (Olen saletti, että Talonmies makaa recleinerissaan omassa työhuoneessaan suu puoliksi ammollaan ja kuorsaa.)

*mielenterveydelle ja -vireydelle keskeinen merkitys, että käy raittiissa ilmassa. Toki rakin kanssa tulee liikutuksi, mutta sitä ei lasketa.

Voimia ja terveyttä! Klara

Hyvä Lukijani,

taas on pyhäehtoon iltatunnit käsillä ja koululaukku pakattu huomiseksi. Laukussa on työpaikan tietokone piuhoineen, hiiri, muistitikku loppuviikon esitelmää varten (keskeneräinen vielä), muistivihko, almanakka ja työpaikan avaimia kuin vanginvartijalla. Niin se vain on työviikko taas edessä. Se tulee pitämään sisällään opetushommia, esitelmän, potilastyötä, privaattivastaanottoa…ainakin nämä. Ja yksi kokous, kampaajakin. Viimemainittu nainen on niin kiireellinen, ettei hälle tahdo millään löytyä aikaa meikäläisen löysästä kalenterista. Siitä johtuen kuontalo alkaakin jo muistuttaa kanan peräpeiliä.

@@@

Kaasutin siis Metsämökiltä Autiotuvalle, tyttäreni sanontaa lainatakseni, nilkka suorana. Tavoite oli ehtiä ennen pimeäntuloa käydä ajaa rommuuttamassa Autiotuvan lähistölle metsätien päähän tarkistamaan, onko uusi suppilovahverosukupolvi noussut. Edellisen jo keräsin aiemmin.,

Hyvin siinä onnistuin. Ehdin jopa Hossassa käydä välimatkan krouvissa lounaalla, josta Lukija voi päätellä, että liikun itärajoilla. Siellä ne kämpät mulla on, toinen pohjoisessa ja toinen etelämpänä. Viimemainittu etenkin on ihan periferiassa. Siellä on jokunen torppa ripoteltuna, osa kallellaan. Ja rauha on rikkumaton. Ei kuulu kuin oman verenkierron huminaa ja sydämen sykettä. Loppukesästä, kun oli jo pimeää, kuuntelin yöpuulla ajaako joku mopolla pihaan. Ei ajanut. Se oli kirsisääski, joka pörisi otsalampun valon puoleensa vetämänä korvan juuressa. Moposta se menee kirsisääskikin siinä hiljaisuudessa. Se on terveellistä aivostolleni, joka messuaa suureen ääneen yhtä soittoa liki kellon ympäri.

Hossassa oli sitä mitä maantiekin päällään kantaa tällä hetkellä. Nimittäin harmaita panttereita puolisoineen. Hyö nousee parhaat päivänsä nähneeseen asuntoautoonsa, isäntä rattiin, mamma vänkärin paikalle ja niin sitä lähdetään ajaa köryyttämään varmuuden vuoksi keskiviivan tuntumassa semmoista seittemääkymmentäkahta, jottei mene pahasti hurjastelun puolelle. Muori virkkaa siinä jotakin patalappua ja pappa rutullisessa vlanellipaijjassa ohjastaa menopeliä. Vilkaisee sitten peruutuspeiliin ja havaitsee siellä vasempaa takanurkkaa rouhivan maantiehirmun, jonka ratissa istuu maantiehirmun näköinen kuski. Se olen minä nilkka suorana ajamassa suppilovahveropalstoille.

Hossassa näin myös etelän ihmettä: harmaahapsinen, trendikäs ja siististi kiillotetuissa nahkaloafereissa liikkuva, liki kasikymppinen saksalaispariskunta. Pikkuruinen auto heillä siinä oli, kiiltävä sekin ja sakemannirekkareissa. Ensimmäinen ajatus: mistä raosta ovat maahan luirahtaneet?! Mutta kukapa näitä karanteenisääntöjä enää suuntaan jos toiseen osaa. En minä ainakaan. Ehkä ovat tulleet jo viime vuonna ja jumiutuneet tänne turvaan 😉

@@@

Tuo Autiotupa on mainio paikka, mutta hieman alkoi mietityttää tuleeko talvella käytyä, kun kaminaa sai käryyttää pitkin päivää, jotta hirret saa lämpiämään. Siellähän ei ole sähköä, eikä sinne tule vesi: nimensä väärtti eli autiotupa.

Huvitti kyllä, kun etätyön vuoksi osallistuin mökiltä Teams-kokoukseen ja tietokone huusi pöydällä ihmisten pajatusta. Meikäläinen siinä vaan lataili puita piisiin. Aprikoin, jotta jäiköhän kamera päälle ja näkeekö ne tänne asti 😀 Tuli mieleen se se biisi: ei enää duunii, painan puita uuniin, syvemmälle skutsiin meen. Pystyn näissä etätilanteissa kyllä seuraamaan kokousta paremmin kuin konsanaan paikan päällä. Mutta verkkahousuissa tuntuu, jotta pikku hiljaa alkaa irrottautua neli-viiskymppisten intensiivisestä höyryilystä ja siirtyy työelämästä eteisen puolelle. Vielä on jokunen vuosi eläkkeeseen, mutta tunnistan jo jäähdyttelyvaiheen tuulahduksia, vaikkei sitä kaikesta touhuilusta äkkinäinen ehkä huomaa. Emmä enää jaksa kaikesta keuhkota ja vouhottaa kuten nuoriso-osaston väki, jolla vielä kierroksia ja ambitioita riittää joka asian eteen sauhuamaan. Heistäkin kyllä jotkut näyttää ihan silmissä uupuvan. Saattavat todeta, että olisinpa sinä ja pääsisinpä lähivuosina tästä hullunmyllystä. En sano heille, mutta ajattelen, että minkä heikkarin takia joka kampeen tartut, opettele sanomaan EI, joko itsellesi tai muille. Ei, ei ei. Ja nou kaupan päälle. Mutta en ala täteilemään. Eikä ne vielä ymmärtäisi sitä kumminkaan, myöhemmin vasta.

Jaa-has. Nyt on aika mennä kyljelleen, jotta huominen päivä lähtee suosiolla käyntiin.

Toivotan Lukijalleni rauhaisaa yötä ja hyvää tulevaa viikkoa! T. Klara

Koska olen päättänyt, etten näissä kirjoituksissa mainitse erästä ihmiskuntaa tällä hetkellä riivaavaa sarvipäätä, niin en lotkauta korvaanikaan haastatteluun, joka kantautuu juuri korvaani median tuutista. Sen vain sanon, että hieman mua huvittaa, kun yökerhonpitäjä vaatii saada faktaa ja tietoperusteita tartuntaketjuista ikään kuin yhtenä asiantuntijana asiantuntijoiden joukossa.

Herra paratkoon, ei kai kansanterveyden uhkia tarvi ryhtyä ravintolanpitäjille selittämään, vaikka se ikävästi nyt koskettaakin heitä – ensimmäiseksi siis. Muut kyllä tulevat vielä perässä ja osa saa kuoleman suudelmankin kaupan päälle, ei jää pelkkään konkurssiin. Kyseessä on kuitenkin asia, joka on yhteiskunnalle ja koko populaatiolle potentiaalisen vaarallinen ja kaatuu meidän kaikkien veronmaksajien niskaan. Eipä siinä – niin surullista kuin onkin – yksi eikä kymmenenkään konkurssiin ajautunutta yökerhonpitäjää ole kuin hyttysen ininää maailmankaikkeudessa. Siinä olisi terveysviranomaisilla kova homma, kun näitä lähdettäisi äärestä laitaan kaikille asiasta kärsiville selittämään.

@@@

Olen tällä hetkellä Metsämökillä katsomassa, kuinka täällä menee ja huomenna ajelen Autiomökille. Otin muutamia kuvia, kun aamusta kirmasin ulkoilemaan ennen videomeetingin alkua. Ilma oli niin pirun raikas, että ihan meinasi itku päästä ilosta. Kyllä tämä kotimaa on vaan niin kaunis paikka, että ei voinut kuin huokailla. Metsässä en nähnyt ketään, vaikka olin siellä kaksi (2) tuntia.

@@@

Seuraan jossain määrin ahdistuneena kuinka ihmiset riitelevät ja kähinöivät eri some-ryhmissä. Aiheet alkavat kiertää kehää ainakin retkeilyryhmissä ja kilpistyvät lähinnä etelän suurten kaupunkien ihmisten, etenkin pääkaupunkiseudun tyyppien tappeluksi retkeilyalueiden käytöstä. Me vähän väljemmillä seuduilla asuvat seurataan tuota haavi auki. Sillä jos Torronsuolle, Nuuksioon tai Sipoonkorpeen on parkkeerattu autoja jonoksi asti tai joku siirtää toisen makkarapakettia täyteen tukitulla nuotiopaikalla, niin se on jo melkein miesmurhan paikka. Pinnat on selvästi kyllä katkeamassa, kun Turkkiin ei pääse, eikä Bulgarian aurinkorannikolle.

Meikäläinen taasen tänään metsikössä kulkiessa aatteli, kuinka paljon paremmin jaksan työtäni nyt, kun voin itse säädellä työtehtäviäni ja tehdä osan hommista etätöinä. Pystyn ihan takuulla samaan tehokkuuteen, parempaankin, kuin samassa työhuoneessa kollegan kanssa kökittyinä päivinä, jolloin on tullut rupateltua, söhlättyä ja tuumittua kaikenlaista ylimääräistä. Lisäksi työhuonekökkimisessä joutuu koko ajan huomioimaan toisen työ- ja päivärytmiä ja toisen puhelinsoitot häiritsevät meitä kumpaakin vuorotellen.

Potilaat on tietysti hoidettava paikan päällä, ellei soitto riitä. Paljon on aiemmin vastaanotoille hyppyytettyjen potilaiden asioita voitukin nyt hoitaa puhelimitse ja tästä moni potilaskin on kiitellyt, kun ei tarvitse takkusten takaa lähteä kukon laulaessa köröttelemään. Ne, jotka eivät kiitä vaan nurisevat, ovat kyllä usein niitä, joille vastaanottoaika ei tarkkaan ottaen olisikaan kovin tähdellistä, mutta joilla omasta mielestään on mitä suurin ja kiirellisin terveysuhka, toistakymmentä vuotta jo. ;D Tämä on minun vaatimaton, mihinkään tieteelliseen faktaan perustumaton näppituntumani, josta ravintolanpitäjät, Valvirat tai TeeHooÄllät eivät ole vastuussa. Enkä kyllä itsekään, joten turha laittaa syytettä vetämään :D.

Laitan lopuksi ikään kuin itsellenikin tiedoksi, että tuossapa ylläolevassa kuvassa seuraava etappini eli kylmillään oleva Autiomökki, jonne ensimmäiseksi silipaisen kiehiset ja lykkään kaminaan tulet.

Rannassa on jo vene vedetty ylös maaperälle odottamaan kesää seuraavaa, ellei poikamme lähde sillä vielä skiklailemaan. Poika on metsämiehiä ja Autiomökin päätimme testamentata hänelle. Keksin tämän idean kesällä ulapalla liipotellessa, että näinhän sen kuuluu olla! Ihan tuli kyynel silmään ja tulee vähän vieläkin, kun olin niiiiin onnellinen hänen puolestaan: saa aarteen, jonka on ansainnut mitä suurimmassa määrin ja joka takuulla on hänen paikkansa sydänjuuriaan myöten.

Tulin myös ajatelleeksi, että ehkä on niin, jotta tämä on ilontunteen laji, josta pääsee osalliseksi vain se, joka on pusertanut ihmistaimen maailmaan kuin tonnikalatahnan putkilosta. Nyt ajattelen myös sitäkin, että edellisessä blogitekstissä mainitsemani varakas sinkkuneiti ei tule tätä iloa kokemaan. Mutta sitä puutetta ei koskaan tule tietämäänkään, joten eipä ole sitten surukaan.

Näihin keittiöfilosofisiin mietelmiin päätän jauhatukseni tällä kertaa, ryhdyn kasailemaan kamppeita aamulähtöä varten ja vetäydyn sitten vintille makuupussiini.

Voikoon Lukijani hyvin ja pysyköön terveenä ja freeschinä!

terveisin KlaraS

Katson rivitaloasunnon komeaa parvekemaisemaa edessäni. Allani on suuri ruokasalin pöytä, jolle on laskettu valkoinen tuuki. Ulkona tuulee, mutta täällä Etelä-Suomessa lehdet vielä pysyvät puussa kaikessa komeassa kirkkaudessaan. Upea ruskasyksy!

Vasemmalla puolellani on olohuone ja kaunis, merensininen kulmasohva. Sen edessä jättiläisen istuinjakkaralta näyttävä matala istuin, jolle ystäväni voi laskea yhden niistä lukuisista kirjoista, joita ahmii. Harrastaa tasokasta kaunokirjallisuutta, kulttuurin suurkuluttaja. Seinillä on upeaa grafiikkaa. Kukkasensa ovat loistossaan – taitava floristi!

@@@

Olin vierashuoneen sohvalla vielä unten mailla Siistien Tilojen makuupussissani (!*), kun ystävä on hipihiljaa nauttinut aamupalansa ennen töihinlähtöä. Jugurttipurkin oli syönyt saunan pesuhuoneessa. Tiesi, että takanani oli eilinen kova työpäivä, melko pitkälle jutustellessa venähtänyt ilta ja puoli pulloa juotua punaviiniä ja uni maistui. Kestän alkoholia nykyisellään melko huonosti. Maistuisi kyllä, mutta seuraavan päivän hapras olo aina vähän jarruttaa lasiin tarttumista. Hyvä niin. *Olisin saanut täkin, mutta tietää tapani nukkua makuupussissa.

Ystävä asuu kauniissa asunnossa, jonka on remontoinut mieleisekseen. Viimeisen päälle. Asunto on täynnä kauniita esineitä – rakastaa niitä. Naimattomana ja lapsettomana ihmisenä isopalkkaisessa bisnesmaailman työssä on hankkinut mittavan omaisuuden. Sen hän käyttää omaksi ilokseen ja sisarustensa lasten kanssa matkustelemiseen. Loistavaa! Saa iloa kauniista purjeveneestään ja kesäpaikastaan. Lähtöisin hän on itä-Suomesta vaatimattomasta kodista, jossa lapsuutta varjostivat monenlaiset murheet ja menetykset. Kenties se jalosti luonteensa ja persoonansa kauniiden kukkastensa kaltaiseksi?

Iloitsen siitä, että tiemme ristesivät kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tunsimme heti sielujen sympatiaa. Toki näkökantamme joihinkin asioihin poikkeavat, mutta kehittävällä ja jalostavalla tavalla. Minulla on perheellisen, pitkässä aviosuhteessa elävän ihmisen näkökulma, hänellä yksin elelevän näkökulma. Toisenlaisen totuuden kuuleminen laajentaa ihmisenä, meitä molempia. Näin ajattelen.

Ystävistään, tosiystävistä sellaisista, kannattaa pitää kiinni. Turhat tuttavat kannattaa unohtaa. Mutta tämän japatuksen Lukijani jo tiesikin.

Kaunista syyspäivää !

…toivoo Klara von eglaH, joka yrittää nyt hetkisen keskittyä tarkastettavanaan olevaan opinnäytteeseen ja lähteä sitten nilkka suorana ajamaan kotiinsa.

Ps. Kävin tällä rengasmatkalla myös Suklaaruunaa katsomassa. Sydämessäni särähti ja hetkellinen haikeudentunne huljahti päälleni, kun se seisoi laumanjohtajan takana korvat höröllään ja katsoi minua ruskeilla silmillään. Välillämme oli sähkölanka ja laumanjohtajan pää etten ulottunut häntä taputtamaan. Hitsit, hitsit. ”Mutta järki käteen hyvä ihminen! ”hän kuiskasi hiljaa. Hänellä on nyt paras koti ja paras omistaja mitä maa päällään kantaa. Maaseudun rauhassa pienessä yksityistallissa. Karva kiiltää!

Taas on niin, että kellonviisarit juoksevat vieressäni välittämättä siitä, että mulkoilen niitä tuon tuostakin. Varsinainen kellonihan on -tottahan toki- hukassa ja nyt on tuo sinipunaisella rannekkeella varustettu stuntti sijaistamassa The Kelloa. Se lienee samassa paikassa kuin kadonnut retkikeittimeni ja siellä on myös minun nimelläni varustettu valkoinen kynä. (Voisitteko kaikki tulla takaisin sieltä, missä ikinä olettekaan.) Tuo valkoinen kynä on Lääkäriliitosta tilattu leimauskynä, jolla lämppään nimenselvennöksiä harakanvarpaitteni alle. Se maksoi noin viiskymppiä, ettei ihan mikä tahansa pännä.

@@@

Tämä teksti on ensisijaisesti huudahdus Hollanninmaalle, jotta kyllä sinun comments-postit tulevat tänne blogiin Tuularead! Ks. edellinen blogiteksti ja sieltä alta hyttysenkakan kokoisella tuo kommenttiosio, niin sinnepä tekstisi on luirahtanut tulppaanin terälehdet läpättäen. Kiitos siitä! Olen mielissäni, jos tästä hyppelevästä tajunnanvirrasta on jollekulle iloa ja virkistystä. Siis muullekin kuin minulle itselleni. Hauskaa, palkitsevaa!

@@@

Olen jonkinlaisessa AirBnb-asunnossa etäpaikkakunnalla X, jossa tuen paikallista terveydenhuollon toimintaa vaatimattomalla osuudellani. Luulen kuitenkin olevani jossain määrin avuksikin. Näin ainakin uskottelen itselleni. Täällä ihmiset ovat paitsi mukavia myös reippaita ja yhteistyökykyisiä. Arvostan! Myös hoitohenkilökunta on parasta A-ryhmää.

Tämä asunto on kaunis, siisti, uudehko ja erittäin viihtyisässä ympäristössä. Olen täällä aina kun vain tämä on vapaana ja toistaiseksi on oikein hyvin ollutkin, kun varaan tämän ajoissa. Nopeista ja hitaista on sanonta. 😀

@@@

Tuli mieleen tuossa autolla ajellessa tänään, että tarvisin jonkun ihmiskäytöskonsultin, selittäjän tai terapeutin. Syy: tuntuu aika ajoin, että ihmiset on niin kovin tahdittomia. Terapeutti voisi käydä läpi tilanteita ja selittää ynnä neuvoa kuinka tilanteissa tulisi toimia fiksusti.

Otan esimerkin: olen kova kutomaan, kun vain ehdin. Pravuurini on villasukat, joita on kiva näprätä vaikkapa lapsenlapsen juttuja kuunnellessa tai radion äärellä. (Kun joskus on aikaa 😦 siis.) Tuli sitten sanotuksi eräälle ikäneidille vähän niin kuin hyvänmielen luomiseksikin, että ”Voin kutoa sinulle sukat!” Mitä sanoo hän, lapseton, naimaton neiti-ihminen, joka on viettänyt elämänsä itsensä kanssa, itseensä aina keskittyen? Puuskahtaa näin: ”Kuule minulla on niin monta tätiä, jotka minulle kutovat sukkia, että Minä en sukkia tarvitse!”

Terapeutti tai ihmissuhdekonsultti voisi neuvoa, mitä tuohon sanotaan. Ja etenkin: kuinka pystyy ajattelemaan, että meitä nyt vaan on moneksi ja antaa kaikkien sukankuluttajien kukkia, kukkia vaan. – Tämä olisi voinut mennä toisinkin. Vaikkapa siten, että hän olisi sanonut: ”Oi kiitos! Sehän. olisi mukavaa!” …ja sitten vain toivoisi hiljaa mielessään, että toivottavasti piruparka ei nyt ryhdy niitä sukkia vääntämään, mutta jos vääntää, niin otan sukat kiitellen vastaan – ja laitan myyjäisiin.

Näin mä teen. Kun olen kunnon ihminen 😉

Voimia kaikille ja lämpimiä villasukkia koparoihinne, kun taas alkaa pirtinlattiat viilentyä ja reumatismin vaivaamat nivelet kolottaa.

teidän Klara

Kun kello käy, niin myötä vanhenet sen. Ei jää aikaa rakkauden, oi miksei kellot voi sei-sah-taa! Oliko Kristiina Hautala se laulajatyttö, joka tämän luikautti ilmoille kuuskymmentäluvulla?

Ihmeen paljon on ollut kaik…(Talonmies tulee tähän väliin: ostanut mulle öljykannun) …kenlaista touhua ja tohinaa. Kelläpä ei? On niin muodikasta korostaa, kuinka kiireellisiä (lue: tärkeitä) ihmisiä tässä ollaan. Voi voi että onkin niin paljon sidoksia ja tähdellistä tehtävää, ettei meinaa saada raivatuksi aikaa tälläisiin joutohommiin kuten tekstien kirjoittamiseen. MITÄH! Lukijani ymmärsi juuri oikeinpäin asian: tuo oli sarkasmia! Kirjoittaminen on meikäläiselle terapiaa ja mielihyvän lähde jos mikä. Jo aamusta ajattelen: ”Tänään kyllä kirjoitan blogitekstiä!” Ja illalla sänkyyn kaatuessani havahdun: eikö muka tänäänkään ollut aikaa?

Minähän se rallaan ympäri maata ja lopun aikaa pörrään pienempää ympyrää, mutta Lukijaani en unohda koskaan. Moni muu asia kyllä rapisee mielestä.

@@@

Kuten Lukijani huomaa, olen kadottanut tavaraa. Jos olit laavulla X omituisen, sekalaisen seurakunnan joukossa, niin jäiköhän keittimeni sinne? (Tuskin Lukijani niin törpössä porukassa liikkuu.)

Sakki ei meinannut osata siirtää edes makkarapakettejaan vapauttaakseen meikäläiselle istuinpaikan nuotion äärestä. Piti huomauttaa, jotta ”Hyvä makkarapaketti, saisinko hetkeksi lainata istumapaikkaasi?” Paikalle on kuljettava hyvän matkaa osittain haasteellistakin polkua pitkin, joten en osannut odottaa, että siellä olisi ihan torveloita ja vielä läjäpäin. Ajattelin ruokailla, mutta vetelin vain nopeat eväät, sillä hermo ei kestänyt enempäänsä.

Sakin koostumus jäi epäselväksi varsinkin, kun osalta porukkaa oli harakka vienyt kielen. Paukahtaessani paikalle ja sanoessani päivää, sain vastaukseksi puolenkymmentä mykkää mulkaisua ja muutaman murahduksen. Joku metsässä kulkemiseen tottumaton sukukunta siinä oli ja laavussa rötkötti pari uupunutta vaeltajaa. Uni olisi heille varmaan maistunut, mutta sukukunta piti semmoista metakkaa ja hosui kaikenlaisten onkivapojen kanssa, ettei mitään jakoa mihinkään lepoon. Ruokataukonikin jäi lyhyeksi.

Note to self (metsästäjäpojan opetuksia): ”Katso aina kartasta alue, joka on mahdollisimman kaukana tiestä, lähimaillakaan ei ole P-paikkaa, edessä on suuri suo tai vaikeakulkuista maastoa ja mahdollisesti joku vaara tai tunturi. Mene sinne.” Näinä aikoina käypä neuvo.

@@@

@@@

Svensk Damtidningeniäkään (SD) ei ole ehtinyt lukea, mutta Expressenin tv-versiota olen seurannut. Amorellalta tuli kuvia ja haastatteluita. Mikä lie purtiloon mennyt, kun piti tehdä costa concordiat.

Jos Lukijalleni sopii, läpikäyn tässä pari viimeistä SD:tä, kun lojuvat tuossa olohuoneen pöydällä. Katsotaanpa kuinka Marsipaanimaa makaa. Samalla tulee tsekattua villakoirat Euroopan kuningashuoneiden sänkyjen alta.

• Madde ja Chris talsii perheineen maskit naamalla. Siis haluavat estää, ettei heidän mahdollisesti kantamansa koronavirus tartu keneenkään. Se lienee maskin päätarkoitus edelleen, jos oikein ymmärrän. Teddy-koiraa siinä ulkoilutetaan.
• Silvia on kiitollinen ambulanssiväelle.
• Charles ei aikanaan ottanut Harrya mukaan hakemaan äiti-vainajaa Ranskasta. Kylymän viileästi reissasi ilman poikaparkaa. Tämä muistetaan, Tsarles!
• Monacon Charlene leikkautti polkkatukan. Vai leikkasko ite kynsisaksilla vessanpeilin ääressä? Jestas sitä tyttöä!
• Lukijani varmaan muistaa huomioida kotikartanonsa eteisaulan. Se nimittäin on kodin sydän.
• Päivälliseltä yli jääneestä palsternakka-risotosta pyörähyttää Arancinit, nuo mainiot risottopyörykät. (:0) Nevö hööd. Jälkiruoaksi pähkinämazariineja.
• Carl Larssonin perhe-elämästä ei jaksa kukaan kiinnostua, hyppään yli.

Luettu. Entä seuraava SD?

• Meekkanin ja Harrin italialaistyylinen palatsi Santa Barbarassa, OMG. Magnifik utsikt. Uskotaan. Siellä on 12 toalettia. Niissä kelepaa p@skoa kepeästi.
• Vickan on käynyt Danielin kanssa vaeltamassa fjällenillä. Hörsii siinä tunturipuron vettä. Kadehdituttaa. Jämtlannissa siinä mennään rinkat seljässä. Tainneet helikopterit pörrätä ympärillä vahtimassa, että turvallisuus säilyy. (Helpottaa kademieltäni ropeleiden räpätys.)
• Daanielin vanhemmat ne vaan rivitalossa asustelee Ockelbossa, tavan ihmisiä. Isä Westling duunaili vanhustenhuollossa pomomiehenä ja mamma Ewa oli postikonttorin virkamies. Lienevät eläkkeellä nykyisellään. Hälsning till Ockelbo!
• Espanjan Juan Carlos on etunimensä väärtti. Ja nimen eteen lisänimi Don. Joku Corinna tilittää suhdettaan kilipukkiin, hyh hyh, sotkuista settiä. Sophia raukka moisen porsaan vaimona joutunut kulkemaan. Liekö luvannut aikanaan papille tulitukea myötä- ja vastamäessä.
• Norjan Sverre Magnus pääsi ripiltä. Äiree Mette-Maritia se itkettää. Liikutuksesta tietty.
• Ruotsalaiset mielissään: kuningashuoneen kulut (apanage) on olleet pienempiä koronan estettyä edustamisen ja edustuskulungit. Heja-heja!
• Pyöräyttäisimmeko suklaatortun lemon curd-täytteellä? Entäpä pannacotta på egen hand?

Siinäpä kiivaimmat. Enää jäi Koiramme-lehti, Lääkärilehti ja Kuluttaja-lehti ynnä kaksi Suomen Kuvalehteä. Viimemainittu on mennyt ihan lipareeksi ja sisältää aina jotakin freelance-toimittajien pitkiä ei-ketään-kiinnostavia artikkeleita tyyliin ”Maailman Ruskovalaat” tai ”Etelä-Uigurian murrealueiden historiaa”. Kiinnostaa kiviäkin.

Toivotan mahdolliselle Lukijalleni voimia tulevaan viikkoon. Omalla kohdallani se tarkoittaa liki 700 km autoilua ja hikisiä työ- ja kokouspäiviä. Niiden perään kuitenkin loistotapaaminen ystäväni ”Pret-a-Porterin” buduaarissa yökylässä. Osti tyylilleen uskollisena luxus-luokan moottoriveneen, josta en ole henkilökohtaisesti kiinnostunut niin veneenomistaja kuin olenkin (2 kajakkia, 1 hikinen soutuvene, kröhöm). Mutta ainahan voi olla jakamassa ystävän iloa, eikö totta!

Näihin puheisiin, Klara aus Helgaland

Aamu valkeni sumuisena. Lapsena sanottiin, että tuossa se maailmanloppu nyt on, kun sumu peitti alleen kaiken näkyvyyden, tässä tapauksessa järven toiselle puolelle.

Kovasti polttelisi lähteä melomaan. Sen tietää siitä, että huusireissulla tutkailee taivasta, katselee puiden latvojen liikettä ja käy vilkaisemassa pojan rannasta talviteloille nostamaa kajakkiani. Miettii, viitsiikö sen istuinosaa enää kastella talvea vasten. Olen toki jo toissapäivänä käynyt kumoamassa paatin ja kurkkaamassa aukkopeiton alle, että kaikki on kohdillaan. Todennäköisesti on niin, ettei tästä kiusaavasta ajatuksesta pääse kuin siirtymällä veden pinnalle. Tietääkö lukijani tunteen, kun joku asia houkuttelee ja kiusaa, mutta sen saavuttaminen vaatii vähän ponnisteluja, eikä ole varma, jaksaako ja ehtiikö asiaan satsata.

@@@

Kuikat ovat vielä järvellä. Iltaa kohden taivas aukeni upealle tähdistölle ja kuun sirppi piirtyi taivaanrantaan, nousi siitä petäjien yläpuolelle nauttimaan omasta rauhasta taivaankannella tähtikuoron herrana. Näin muutaman sateliitin ja tähdenlennon (avaruusromua siis). Esitin toiveen sairaan omaiseni puolesta. Mahdettiinko sitä romussa kuulla ja ottaa huomioon – jää nähtäväksi.

@@@

Kuikasta tietää netti kertoa, että sillä on kilometrin reviisi (aika iso!) ja Suomessa arvioitiin kymmenen vuotta sitten pesivän 10 000 paria, kuikkia siis noin 20 000, kun muijatkin lasketaan kuikiksi 😀 Se on pariuskollinen, herttaista! Saapuu pesimäjärvelle jäiden lähtiessä ja munii vain 1-2 munaa (aika vähän!). Pesimättömät kuikat elelevät parvissa. Sitä porukkaa tämänkin järven kuikkanat siis ovat, kun liikkuvat ryhmässä. Pesinnässä pääasiassa mutsi hautoo ja nelisen viikkoa siinä hommassa sitten tärvääntyy. Fatsi osallistuu ruokkimiseen. Juhannuksen tietämillä vietetään varpajaisia. Pienokaisia menehtyy alkutaipaleella, joten usein pariskunnallam on vain ainokainen, hyvin harvoin kolme sänikkää vanavedessä seilaamassa. Siivilleen ne pääsevät näihin aikoihin ja niin sitä mennään kohti Mustamerta, joka on pääasiallinen talvehtimispaikka. (Voi jeevana, että alkaa päivä komistua. Pitäisköhän…)

@@@

Kyllä se kuulkaa nyt on niin, että kaivelen kajakin kämpän seinustalta, vetelen neopreeniä ylle ja häivyn horisonttiin. Puuskatuulta on luvassa ja se jatkuu illan päälle, kun The Rakki saapuu Talonmiehen kanssa huudeille. Viimeksi täällä ollessaan se kuulemma juoksi ympäriinsä ja haukkui joka suuntaan. Se on tästä ympäristöstä ja äänimaailmasta aika kieseissään, mutta nuori poikahan se vielä on ja semmoisia ne nuoret pojat onkin.

Kiitos Lukijalle, Klara

Tässä kävi niin, että meikäläinen otti ja siirsi konttorinsa taas tänne huitsin nevadaan. Tarkoitus on sienestää ja tehdä kotiläksyjään täällä. Siinä käy järestään niin, että tämä touhuilu sähköttömässä ja kantovesien varassa olevalla mökillä vie aikalailla mehut muorista. Tänään oli ihan henkinen pakko lähteä sienimetsään. Siellä vaeltelu aika vaikeassa maastossa raittiissa ilmanalassa johti tietysti paitsi kovaan nälkään myös täydelliseen simahtamiseen makuupussin uumeniin. Siitä sitten ylös, kun ilta oli jo pitkällä. Muutamia kierroksia kajakin ympärillä, että vetäiskö tuon sittenkin vielä vesille ja liipottelisi tyhjällä järvellä ees kahtaalle. Kellon ollessa jo lähellä auringonlaskun aikaa, tulin järkiini ja ryhdyin saunavesien kantoon ja saunanlämmitykseen. Siitä sitten iltapalalle, jota kautta pieniä sammakoita väistellen laiturille seljälleen makaamaan ja ihailemaan kirkasta tähtitaivasta. Jokunen sateliitti siinä kiisi tähtien seassa reitillään. Huiskuttelin. Josko jossain NASAn monitorissa huomasivat.

Olen täällä yksin, kuten metsämökilläkin tykkään olla. Avioliittomme salaisuus on se, mitä moni ihmettelee: oletko sä yksin mökillä/matkoilla / uimarannalla / pyöräilemässä / melomassa / harhailemassa… Tuttavapiirissä on roppa kaupalla läheisriippuvaisia, joille tämmöinen meininki on ihan nou-nou. Jokainen tyylillään, mutta paljon paremmin siedetään toisiamme, kun ei koko aikaa olla nokakkain. Koko aikaa? Heh. Aika liikkuvaisia ollaan, koko ajan, joka suuntaan. Minä toki työnkin vuoksi, mutta kuulalaakereille olen syntynytkin. Huom. En paheksu läheisriippuvaisia pariskuntia. Ihmettelen vain, mistä ammentavat materiaalia suhteeseen jossa minä=sinä ja sinä=minä. Meikäläiset ei kun tuskastuu toisen horinoihin ja alkaa tappelemaan, jos törötetään naamat vastatusten päivästä toiseen. Semmoisia me ollaan, häjyjä.

Tässä oli aamusella kuikkien kokoontumisajot. Itse asiassa ne jo eilen iltamyöhään juonivat jotakin keskenään pimeyden turvin tuossa vastarannan paikkeilla. Lähtösuunnitelmia varmaankin meneillään. Että mistä lennetään ja kenen pillin mukaan. Että kuka määrää tahdin ja missä pysähdytään pissatauolle (lorottaako ne herraparatkoon lennon aikana?). Pitääpä oikein tutkia minne ne suuntaavat talveksi. Antaa kaikkien kuikkien kuikkia kuikkia vaan. Enää niitä ei näy, ei kuulu. Lienevätkö kaasuttaneet tiehensä.

Suomalaisella pitää aina olla jotakin luontoon liittyvää, millä se diivailee. Talvella hiihtolenkit ja Lapin kirkkaat hanget, toukokuussa korvasienet, kesäkuussa tatit, upeat mökkikelit ja sukukokoontumiset, sitten tulevat mustikat, tyrnit, lakat ja puolukkaleuhkimiset. Älkäämme unohtako vaelluskilometrejä mitä haasteellisimmissa maastoissa. Sitten etsitään suppilovahveroita röykkiöittäin hankien alta ja revitetään avantouintisuorituksilla. Sitten onkin jo joulu, torttukasat lötköttää pöydillä ja kinkut käryää. Josta siirtyminen hiihtokilometreihin. Ja näin tämä kaikkien suorittajien ja itsetuntovammaisten noidankehä jatkuu ja jatkuu. – On se nyt kumma! Ettei mikään riitä, meinaan. Itselleen, meinaan. Kyllä me ollaan ihan hyviä tyhjien marjasankojenkin kanssa. Näin mä väitän.

Mua oisi kyllä poltellut mennä yöksi tuohon pihalle riippumaan ja kattelemaan järvelle ja kokeilemaan vasta ostamaani under quilttia (ammattisanastoa: riippumaton alle laitettava makuupussinomainen täkki, jolla estetään persuksen jäätyminen). Saderintama kuitenkin nyt lähestyy yön aikana, joten pitkin hampain oli luovuttava ajatuksesta. Mahtaako enää tälle kaudelle tulla riippumattoöitä meikäläisellä, epäilen.

@@@

Vaan nyt taitaa juttu olla pistettä vaille. Sen vielä tunnustan, etten edelleenkään ole saanut Tuttavan vastausviestiä laadituksi. Pitäisikö se tehdä konttikielellä, että lähtis tulemaan? Konamintti kolen ontti kollut ontti koeman hintti koamaton santti koi tantti kos jontti kotta tontti kohutaan puntti, koon nintti kon ontti konkala hantti kohua puntti kooraan suntti.

Koulumisiin kuntti! Klara…joka toivoo saavansa unta pitkistä päiväunista huolimatta (hyvältä vaikuttaa, kellokin vasta 00:57.