En ole vieläkään saanut sitä kirjoitusta aikaiseksi. Siis vastausta Tuttavan viestiin. Hiton vaikeaa on muotoilla asioita rehellisesti, kun ei haluaisi satuttaakaan. Mietin päivänä muutamana ruohoa leikatessani, että aikuistuminen on sitä, että oppii valehtelemaan ja teeskentelemään. Joku voi sanoa sitä jalommallakin nimellä kuten ”hienotunteisuus” tai ”toisten huomioonottaminen”, mutta minä sanon suoraan, että valehtelemista se on, eikä mitään muuta. Sitä ittiään.

Aikuisvalehtelun klassisia esimerkkejä on valehdella imarrellakseen. Imartelee, hivelläkseen toisen narsismia. Vaikka vaatekeikarointia tai uusia silikoonitissejä, että onpa somat ja kustannustehokkaat! Tai jotakin kauheaa rääsyä, jonka lähimmäinen on vetänyt makkarankuoreksi ympärilleen. Niin toinen sanoo: upea! …mutta ajattelee, että voi hele miten kamala. Niin se menee.

Mutta minäpä en tämmöiseen sorru. >D Jätän sanomatta mitään. Ja katteettoman kiitoksen, ihailun tai muun voitelun kerjääjille tuhahdan: ei tipu ilmaiseksi täältä mitään. Pitää olla oikea aihe ja rehellinen fiilis antaa kiitoksia. Niin se menee. Mutta kiitoksia voi ja pitää antaa, kun on aihetta. Vastikään kirjoitin email-vastauksen it-tukihenkilön loistaviin ohjeisiin, että ”Kiitos paljon – olet kiva!” Oli sen ansainnut mitä suurimmassa määrin, kun aina on yhtä avulias ja laittaa vielä viestin perään, että olen täällä ja autan lisää, jos on edelleen ongelmaa.

Joskus – itse asiassa aika usein – näkee sellaista, että X imartelee Z:aa, koska Z joko on tai X kuvittelee hänen olevan vaikutusvaltainen tai muutoin tärkeä ihminen. Semmoinen Keisarilla ei ole vaatteita– tyyppinen tilanne. Ne tilanteet kuvottavat minua. Myötähäpeä on suuri, kun havaitsee, ettei X tyhmyyksissään tai ahneuksissaan edes tule ajatelleeksi, että sekä Z että läsnäolijat kyllä hoksaavat mistä on kyse. Monet kerrat on saanut nähdä, kuinka fiksuja tälläiset Z:t saattavat näissä tilanteissa olla, vaikka ymmärtävät kyllä X:n motiivit.

@@@

Päivän epistolan jälkeen on aika suunnata katse sekä ulos akkunasta että viereiselle lautaselle. Akkunasta näkyy se, mitä todennäköisestä varsin monista kotomaan akkunoista tällä haavaa: sadekuuroja ja harmaata taivasta.

Lautasella näkyi juuri muutama ruisviipale ryyditettynä itsepoimitulla ja laaditulla sienisalaatilla. (Katosivat.) Sienisalaatti-ruisleipäpalasta natustaessa tuli mieleen tilaisuus valtion omistaman liikeyrityksen edustusmökillä, jonne jouduin kauan sitten. Miten hyvältä tämä siellä maistuikaan… ja syykin oli selvä. Tilaisuuden järjestänyt henkilö ei huomioinut päivän pituutta ja ruokailun ajankohtaa, kun itse ei juurikaan mitään koskaan syö. Ruokailu oli vasta iltasella ja kun päivään sisältyi monenmoista toimintaa, hoippui yks jos toinen loppupäivästä pyörtymispisteessä. Mahdollisuuksia ostoksiinkaan ei ollut, eikä oltu hoksattu ottaa omia eväitä, kun siitä ei kutsussa mitään mainittu. Yhdellä meistä oli sentään suklaalevy, josta juhlavieraat kävivät vaivihkaa norkoilemassa pikkupalasta itselleenkin. Note to self: tämmöistä ei saa sattua, jos vieraita kutsutaan. No mutta minäpä en kutsu.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

• Toivotan Lukijalleni hyvää lauantaipäivää! Klara.

Vain vaivoin sain vältetyksi maisemakuvan lataamisen tähän – ainakaan ensimmäiseksi siis. Tämmöinen sieni oli metsässä ja mää kyllä niin maar valtaisasti ihmettelin, että mikä se tämmöinen on kun en eläissäni ole aiemmin nähnyt ja metsässä sentään roikkunut pienen ikäni. Sitten jossain jutussa sattui silmään se takotsubo* tai matsujamo tai muu Aasian ihmesieni, jota johonkin vaivaan käytetään. Että onko tämä nyt sitten sen mitsubisi tai toyota? Tuskin, mutta lukija saattaa tietää.

*Takotsubo = erikoinen, äkillinen sydämen vasemman kammion tilapäinen pettäminen, joka liittyy esim. äkilliseen järkytykseen (tahallanihan tässä vaan sitä nimeä käytän, kun en muista sen matsutsukon tms. sienen nimeä nyt)

Eilen ajelin eteläisemmässä Suomessa. Kun olin unohtanut kumiteräsaappaat kotiin, niin kävin ostamassa halvimmat Vikingit kera villasukkain ja marssin illasta metsään. Oikeastaan jo etukäteen arvasin, mitä porukkaa tulen kohtaamaan ennen kuin ensimmäinenkään sieni sattuu näköpiiriin. Enkä taaskaan .) ollut väärässä (tuohon piti tulla 🙂 mutta tulikin .) mikä lienee freudilainen lipsahdus, joten olkoon siinä). Nimittäin: heti autosta noustuani ja kumppareihin sonnustauduttuani ensimmäinen tervehtijä napsahti olkapäälle. Puskiin edetessäni laskin tervehtijöiden lukumääräksi 11, jonka jälkeen 20 minuutin puskaresuamisella palauduin metsätielle edeten rivakoin askelin suuntaan Henkilöauto. Siinä vaiheessa yksi jo ryömi hupunreunan ali kohti hiuspehkoani. Nappasin kiinni heti ohimokarvoista. Autolle saapuessa tiesin aiemmasta kokemuksesta menettelytavan: siivotaan ensin takin selkämys, hartiat ja kaikki taskunreunat, sitten vasta riisutaan takki. Kerran oli nimittäin koko rykmentti takissa ja riisuessani kuumissani takin ne pölähtivät kaikki tukkaani. (Huh, mönkiikö joku tukassani?) Siitä takinsiivouksen jälkeen hyppäsin kuskinpenkille havaitakseni yhden maasturin möngertävän hihallani. Tukassakin alkoi jo tuntua liikehdintää: yksi sielläkin. Luulin heistä jo vapautuneeni kunnes seuraavalla pysähdyspaikalla (sämpylä ja jugurttia) vielä yksi hyväkäs lennähti vänkärin penkin ohi nopealla kurvauksella tuulilasin sisäpinnalle ja hävisi sitten näkyvistä, mikä aiheutti ankarat etsintätoimet. Ne päätettiin tuloksettomina. Mönkineekö autossa vieläkin (eristin pirssini maskin kanssa naapurin tonttialueen reunamalle).

Lukijalle tämä pikkukaveri on toki tuikituttu. Lieneekö Indonesiassa asti näitä pirulaisia, jotka ovat maahamme tulleet Myrkkyjen Maasta – Land of Toxity.

@@@

Ryhdyin tähän minulle mitä mieluisimpaan blogikirjoitustyöhön välttääkseni toimet, joihin tulisi mitä pikimmin ryhtyä. Oliko tuttu kuvio Lukijalleni (tästä lähtien isolla)? Taisipa olla. – Tehtävänä olisi muutamat luentoslidet, luettavana muutama Lontoon kielinen artikkeli ja pohjimpana sammiossa kirjallinen vastaus henkilölle, joka aikanaan oli kai jonkinlainen ystävä, tai ehkä ennemminkin tuttava. Hän lähestyi minua R.S.V.P-kirjatulla viestillä, jossa pohditaan Syntyjä Syviä ja analysoidaan sekä omaa että yhteistä tilannettamme. Yritin jo kerran sopertaa jotakin vastaukseksi, mutta se katosi bittiavaruuteen ja homma jäi siihen. On niin vaikea sanoa ihmiselle, että elät niin toisenlaisissa piireissä ja niin toisenlaisen arvomaailman läpitunkemana, että kuinka ylipäätään aikanaan jouduimmekaan toistemme valokeilaan? Name dropping ja kontaktien pakonomainen hakeminen Big Names-tyyppisistä ihmisistä ei koskaan ole ollut juttuni, enkä halua kuulua siihen galleriaan itsekään, jos kohta nimeni ei valtakunnan mediaverkossa loistakaan. Viihdyn parhaiten tavallisten ihmisten seurassa. Ehkä Lukijani sen tiesikin?

Vaan kenties tarkemmin aatellen voisinkin ehkä olla armollinen ja lähestyä tilannettaan suvaitsemalla sen, mielestäni epämääräisen toiminnan, jota en hyvällä katso, mutta joka on hänen asiansa ja toimintansa. Eihän minun tarvi siihen sotkeutua. Tästä tuli mieleen tilanne kauan kauan sitten lestadiolaisen ystävän kanssa. Oltiin tilaisuudessa, jossa päivällisen yhteydessä tarjottiin kahvia ja konjakkia / likööriä. Kuiskasin hänelle: ”Haittaako, jos otan liköörin?” Hän kuiskasi takaisin: ”Ei haittaa. Jos mun ei tarvi sitä juoda.” Sanomattakin on selvää, että olen arvostanut häntä aina: ennen tuota ja tuon jälkeen. Kuinka elämä onkaan siunannut minua lähettämällä hänet ystäväkseni!

Aamen plottis, Klara

Istun mökin terassilla aamupalalla lounasaikaan. Edessä on upea mäntymetsä, josta johtuen siirtyilen penkillä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle sitä mukaa kun aurinko liikkuu runkojen välissä vasemmalta oikealle. Mäntymetsä on kaunis, mökkiharju on kaunis, ranta on kaunis, näkymä on upea. Sanalla sanoen: olen paratiisissa. Neljän päivän aikana olen nähnyt kaukaa yhden ihmisen. Hän kävi havaintojeni mukaan huoltamassa laavua, kun meloin lähituntumassa ohitse.

Eläimiä täällä näkyy myös vähän. Eilen oli hieno kohtaaminen kolmen metsäpeuran kanssa. Peurat olivat rannan tuntumassa kun kajakkini lipui havaintopiiriinsä. Olen nähnyt saman ilmiön porojen kanssa. Niiden liike pysähtyy, kasvoille nousee hämmästynyt ilme , jonka jälkeen kokoon nähden varsin pieni ja rajallisella kapasiteetillä varustettu aivosto alkaa työskennellä: ”Häh, mikä tuo on? Pitääkö sitä pelätä? Mistä ihmeestä voi olla kysymys? Tuleeko se tänne? Kyllä tämä nyt herättää uteliaisuuteni, menenkö haistamaan? Vai lähdetäänkö pakoon? ” Annan kajakin lipua itsekseen, pysyn hievahtamatta paikallani ja nautin tästä lyhyestä kontaktista villieläimen kanssa. Tiedän, että kun tulee aika jatkaa melan liikettä, ne siirtyvät kauemmaksi pysähtyen välillä katsomaan ja ihmettelemään. Hellyttävää on ajatella, kuinka ymmällään pieni eläinaivosto onkaan. Kun tämmöistä ei ymmärrä, eikä siitä ole todennäköisesti ainakaan kovin monta kokemusta.

@@@

Asiasta omelettiin, niin mökin akusta loppui virta, enkä eilen saanut aggregaatilla sähköä siihen siirtymään mitenkään. Saattaa johtua kyllä tuliterästä akusta, jonka lataaminen kuulemma edellyttää vuorokaudenkin lataamista. Talonmies osti uuden aggregaatin, jossa on siniaaltoinvertteri…kaikkea uutta oppii, uskokaa pois! Ihan uutta huttua nämä aggregaatit. Mutta tuo siniaaltokone olisi ladannut mun tietokonetta ja virtaa olisi saanut tähän iPadiinkin. Paitsi ettei saanut. Kone ei suostunut lähtemään käyntiin. Soitin maahantuojan huoltoonkin ja sain neuvoja lisätä öljyä. Mutta ei auttanut sekään. Paskat vehkeet, vastasi tytär watsappiin, kun laitoin kuvan käynnistysyrityksistä. Että jos teksti tässä katkeaa, löytyy syy Timco 2000i-aggregaatista. Koska teen täällä myös töitä tietokoneella, ei auta kuin ajella tänään kotiin heti kun viimeinenkin latausvalo on sammunut (20% virtaa jäljellä tässä masiinassa). Eilen käytin autoa mökin pihalla, jotta sain vähän virtaa tähän vehkeeseen. Auto ajeli dieselmittarin perusteella ittekseen pihalla 10 kilometriä. Se siitä luonnonsuojelusta.

Korkealla ilmassa kirahtelevat kurjet. Tänne tänne jäädä täytyy syksyhyn ja ii-kää-vään. Toista se on Indonesiassa, selamat heissulivei vaan. Samat Hollantiin, jossa vielä varmaan kesäkelit samoin kuin Ranskassa, bon jour, jossa näyttää myös valo palavan kartalla, kuka siellä lieneekään paikan päällä, ehkä suurlähettiläs.

Eilen yömyöhään havahduin pirtissä linnunääneen, joka oli siihen aikaan varsin epätavallista, myös äänenä erikoinen. Siihen liittyi jonkinlainen kitkuttava ujellus ja perään hiljainen vinkaus. Tuollaista en ole kuullut koskaan. Tämähän on erämaajärvi, jossa on erämaassa viihtyviä lintuja, joita varmaankaan en tunne. Otin siitä videonpätkää (jossa ei näy kuin mustaa, mutta ääni kuuluu) laittaakseni sen linnunharrastajatutulle arvioon. Voin laittaa sen tännekin seuraavalla kerralla. Nyt on mittarissa latausta enää 16%, joten näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Siirrän rouskukokoelmat ja kaiki romut autoon ja kaasutan Talonmiehen ja rakin luo. Sääli lähteä, mutta kotiväkeäkin kiva nähdä, kun seuraavalla viikolla olen taas reissun päällä.

Kuulumisiin Klara

Täällä mökki.

Päivä on mennyt varhaisesta, kello kuuden ylösnoususta (kuinka työaamuina ylösnousu onkin niin vaikeaa?) pitkälle iltapäivään työkirjallisuuteen perehtyessä. Lounasta laitellessa soitti pomo ja pyyteli kovasti anteeksi, että häiritsee. O´tempora, o´mores: pomo pyytelee anteeksi häiriötä. Missään ei ole enää mitään järjestystä. Sovittiin, että lounaan jälkeen pidetään puhelinpalaveri ja näin tehtiin. Olen pyytänyt siihen mahdollisuutta jo pitempään, koska tähtien asennot ovat siinä mallissa, että minua on kosiskeltu toisiin tehtäviin. Nykyisissä olosuhteissa ei ole moittimista ja arvostan suuresti sitä, että nykyisessä positiossa koen saavani osaksi kunnioitusta ammattilaisena. Sillä elää kissakin, arvostuksella ja kiitoksella siis.

@@@

Katsokaas kuvaa yllä. Ensin paistoi aurinko. Ja vaikka toinen silmä oli kiinni aiemmin mainitussa kirjallisuudessa, vilkuili toinen kajakin suuntaan: kohta vesille. Suunnitelmiin tuli äkillinen muutos, kun mökin päälle ryömi paksu pilvi, joka siirtyi raskaasti konttaamalla vain vaivoin järven päälle ja pysähtyi. Siinä se tuumaili kotvan aikaa, huokaili ja ryömi sitten vaivalloisesti järven yli. Siellä aukaisi hanansa niin, että kohina kuului tänne kahden kilometrin päähän. Tuolla alueella on karhujen suo ja suon edessä karhujen hiekkaranta. Olkoon se jatkossa trendikkäästi Bear Beach. Esterin perässä seurasi yhtä raskaasti mateleva velipoikapilvi, joka puolestaan päätti tyhjentää lastinsa tähän. Näyttääkin pieni puro jo juoksevan maakellarin suuntaan. Pitääpä käydä vahtimassa, ettei tee lammikkoa oven eteen. (Mökissä on kaikenlaista hauskaa viritystä tehty vuosien varrella. Maakellari on ihan huippuhieno kivilinna. Muutan sinne jos tulee turvapaikan tarve.)

-Hahaa! Nyt tuli komea sateenkaari, jonka toinen pää näyttää olevan kajakissani! Se tietää hyvää!

@@@

Lukijani suorastaan hekumoi kuulla lisää sääilmiöistä täälläpäin, sillä tämmöiset kirjaukset herättävät kansainvälisen lehdistönkin. Mutta eipä makeaa mahantäydeltä.

Löysin täältä eilen pienen jokipahasen. Se kiemurteli soistuneen pöheikön alueella ja suorastaan imaisi meikäläisen peremmälle sitä tutkimaan. Joki oli juuri ja juuri niin leveä, että taitavasti nikkaroiden siinä saisi kajakin kääntymään paluusuuntaan, joten tohdin jatkaa eteenpäin. Vastaan tuli majavan pato (täällä on majavia muuallakin). Siitä ei muovikajakillakaan liu´uttu ohi. Joten sanoin ittelleni, jotta se minkä majava on rakentanut, sitä älköön ihminen ohittako purkamatta. Niinpä askartelin hyvän tovin, jotta sain talttahampaan tekosista paiskottua rantapöheikköön sen verran roipetta, että pääsi etenemään. Pesintähän sillä on ohi, joten haittaa tästä ei enää tälle vuodelle hänelle tullut. Mutta saapa sanoa, että on sillä ollut kova homma, kun oli itsellekin, vaikka purin siitä vain pienen osan kajakista käsin. Vähän siitä edettyäni alkoi olla niin monta jokipahaseen uupunutta puuvanhusta, että luovutin. Kikkaillen sain kuin sainkin paattini takaisin paluusuuntaan.

Kyllä nämä mun jutut on nyt niin metsittynyttä, niin metsittynyttä tavaraa, että viisain lie suunnata nyt vesille, kun aurinkokin taas suvaitsi saapua paikalle. Jospa korvaukseksi iltayö tulee olemaan yhtä komeaa tähtien ilotulitusta kuin eilen. Kattelin pimeydessä taivaalle pää kenossa ja mieleen paukahti ajatus: täällä me pienet ihmiset ollaan tähtien alla ja pandemia meitä yhdistää – mutta tähdille pandemioilla ei koskaan ole ollut mitään merkitystä.

Kiitos, jos luit. Klara

*Jamppa Tuomisen ”Sadepisaroiden laulu” on kyllä niin komea kappale, että hikeä pukkaa, kun sitä kuuntelee.

Istun kokouksessa mökin ikkunan äärellä. Heräsin klo 5 upeaan aamuun. Kuljin rannassa ja kuljin tulotiellä vuorenpeikon näköisessä ilmiasussa kroksit jalassa ihailemassa erämaaluonnon kauneutta. Simahdin siitä vielä makuupussiin torkkumaan ja heräsin puhelimen herätykseen: kokous! Vesi kaasulle ja ZOOM-kokous auki peläten, ettei videoyhteys vaan ole auki ja vuorenpeikko ilmestyy kokousjoukon skriineille.

Päivä on kaunis, veden pinnalla vain hiuksenhienoa liplatusta ja melakättä jo syyhyttää päästä tuonne liipottamaan (loppuisipa kokous). Päivän mittaan tuuli ja aallokko yleensä lisääntyy. Kunhan kokous päättyy, laitteöen ruoan termokseen, pakkaan vähän sienestyskamoja mukaan ja melon vastapäiselle rannalle (kuvassa), joka on luonnonsuojelualuetta. Karhunmetsästys alkoi 20. elokuuta ja tällä alueella kaadetaan useita karhuja, mutta luonnonsuojelualueellahan ei metsästys ole sallittua, joten ovat kauempana. (Kas, tuolla kaukaisuudessa on vene. Ylläolevan kuvan oikeassa laidassa tarkemmin sanottuna. Näin eilen siellä veneen, jossa kiikarilla katsoen mies näytti laskevan verkkoja.)

Kokous jatkuu, korva kuuntelee, mutta aikalailla samaa asiaa pyöritellään. Asia on kyllä monimutkainen ja siinä on niin monta hallinnollista, kokousryhmän ulkopuolista toimijaa, ettei ihmekään, että asia pyörii vähän ympyrää. Vaan nyt saatiin piste ja leave meeting ja klik.

Nämä etäkokoukset on siitä hyviä, että kun Päivi Pälpättäjä alkaa kauhaa samaa jargonia, joka on asia, jolle ei voi mitään ja jota ei voi toteuttaa, mutta jota asiaa ei kerta kaikkiaan ymmärrä itse, niin samalla voi hoitaa sähköpostiasioitaan ja ajankäyttö tehostuu entisestään. Sitten voi taas terästäytyä, kun Laila Loogikko ja Annikki Asinatuntija saavat puheenvuoron. Pidän tästä työnteon mallista, jossa aikaa ei mene parkkipaikan hakemiseen, paikalle raahautumiseen ja tukan siloitteluun ennen kokousta.

Lukijani varmaan huomaa (huomasiko), että ajatukseni eläkeiän lähestyessä (jokunen vuosi) alkavat yhä enemmän luksoitua sielun vapauteen. Kuuntelen hyväntahtoisen sarkastinen ilme kasvoillani neli-viiskymppisten virkaintoisia puheenvuoroja, joissa lupautuvat ties mihin toimikuntaan, ties mitä raåorttia kirjoittamaan ja ties mitä vastuuta päälleen ottamaan. Ja minä ajattelen: hoh hoijaa, pääsisipä melomaan.

Vaan niinpä on tullut aika siirtyä melontakamppeisiin ja häipyä horisonttiin. Illan pyhitän työnteolle, kun aurinko on painumassa mailleen ja vatsan on täynnä lämmintä keittoa.

Saatan laatia täältä päiväraportteja. Toivottavasti lukijani ei pitkästy niihin.

Klara

Voi tätä elämää. Äsken olin vielä erämaissa,mutta nyt huutaa liikenteen pauhu aukinaisesta. akkunasta. Työmatkalla.

…Ja katselen Suomi-äidin erilaisia kasvoja eri puolella kaunista isänmaata, sen moninaisia maisemia ja vielä moninaisempia ihmisiä. Samaa kansaa, mutta tämä kansa täällä, missä nyt olen, on täysin toisen luonteista kuin Erämökin kansa. En uskalla kuvailla enempää, koska tunnistaisitte. Mutta semmoista sakkia täällä on, että ilmaisut on niin värikkäät, jotta en tänään ymmärtänyt potilaan ilmaisua, jolla kuvaili vointiaan. Oli vähän känäinen tyyppi, ikämies. (Sääli heräsi sen vaimorukan puolesta, joka oli merkitty lähiomaiseksi henkilötietoihin.) Piti sanoa, että nyt en kyll… jolloin hän toisti ilmaisunsa kivahtamalla. Mutta niin kävi kuin nuorena Wienin rautatieasemalla, että vaikka virkamies luukun takana lopuksi karjui sanottavansa, niin ei me ymmärretty siltikään.

@@@

Hahaa, näen, että Indonesiaan on syttynyt valot! Selamat datang! Lienee koneeseen nousu onnistunut, vaan mahtanevatko Suomi-tyttö ja -poika nyt istua napottaa indonesialaisessa karanteenissa? Blogi ei näytä ainakaan toistaiseksi päivittyneen. Toivottavasti salama ei ole lyönyt sähkölinjoihin.

Mulla on ikuisesti mieleen iskostunut näkömuistikuva, kun istuin kerran Kaukomatkojeni Aikakaudella lentokoneessa jossakin Papua-Uusi Guinean yläpuolella, kun koneen alapuolella räiski kunnon ukkonen. Mykistävä näky! Kone oli maksimilentokorkeudessaan, joten ukkospilvi oli kilometrien päässä alapuolella. Taidettiin olla tulossa Australiasta ja matkalla Singaporeen. Hassattiin Talonmiehen kanssa yhteen aikaan kaikki rahamme näihin reissuihin. Nyt näyttää, että yksi kläpeistämme on saanut tartunnan. Siunattu korona lyö vähän jarrua kehiin. Kun ei päässyt suunnittelemalleen matkalle, niin ajoi Suomen päästä päähän 😉 Hulluja on monenlaisia.

@@@

Kerron maailman mielenkiintoisimpana asiana, jota tietoa lukijani tuskin malttaa odottaa, että joku hemmetin hälytysajoneuvo tuossa pillejään huudattaa toistamiseen. Lyön kädet kyynärpäitä myöten ristiin, ettei mun tartte noihin pilleihin enää ottaa mitään kantaa. Sain sitä herkkua tarpeekseni. Osa noista on päänsä kaatuneita juoppoja ja muuta sellaista materiaalia, jotka ei ole teho-osastosarjojen myyvintä materiaalia. Huom: en sano, että nämä ihmiset ja tapaukset olisivat arvottomampia kuin vaikkapa dramaattisesti ottelussa äkkielvytykseen menneet nuoret rytmihäiriöpotilaat. Oikeastaan päinvastoin: laitapuolen kulkijat on kokeneet elämässään kovia ja tulleet moneen kertaan kölin alta vedetyiksi. Mutta medialle urheilijan elvytystilanne juoksuradalla on aina optio: uppoaa kansaan ja myy ihan toisella levelillä kuin Tenu-piirissä elottomaksi mennyt Reino, joka asuu Penan kanssa teltassa moottoritierampin alla.

@@@

Jaahas. Jospa siirtyisi suihkun kautta vaakasuoraan asentoon ja lähtisi mielikuvissaan kulkemaan niitä pitkospuita, joita vajaa viikko sitten kuljin karhukello repun viilekkeessä. Olin neljä päivää takkusten takana puhumatta kellekään ja kuuntelematta ketään muuta kuin Kuikkaa, Joutsenta, Tuulta, Lainetta ja järven takaa kantautunutta kahta tukahtunutta haukahdusta illan pimetessä. Äänilähde jäi epäselväksi. Elän toivossa päästä sinne taas ensi viikolla mikäli kaasujalka ei ihan simahda Suomen GT-karttaa äärestä laitaan risteillessä.

Toivon lukijalleni, mikäli sellainen olisi, oikein hyvää loppuviikkoa. Klara

Hyvä lukijani, jos et kerro kellekään, niin uskoudun sinulle. Palasin nimittäin mökille muutaman hektisen potilashoidollisen työpäivän jälkeen. Luvallistahan tämä, sillä teen kirjallisia töitä välillä ja niitä saa etenkin tämän päivän tilanteessa mennä tekemään ihan minne haluaa, muttei mielellään ulkomaille kuten Ruotsiin ja mitä niitä ulkomaita onkaan. Kiuru on visertänyt ja oikeinhan tuo raakkui, jos kohta vähän omasta päästä, mutta sellaisia ne kiurut on. Miks´leivo lensit Suomehen niin varhain kevähällä? Et viihdy lintu riemuinen sä maalla lämpimällä, vai?

@@@

Ajelin tänne illasta – tai oikeammin oli jo keskiyö. Matkalla kuuntelin kollegaa, joka purki sieluaa samalla kun leikkasi pensasaitaa. Lääkäreiden tehokkuudella ei ole näemmä mitään rajaa. On myönnettävä, ettei kuulijan rooli ihan ongelmaton ollut, mutten tohtinut sanoa. Varsinkin siinä kohtaa, kun paiskoi perkkeitä kottikärryyn, oli taustamelu tosi hankala. Mutta sivistys on sietokykyä ja asia oli sen verran painavaa, että pärjäsi kottikärryllekin. (Käyn katsomassa pitääkö saunaan lisätä puita.)

@@@

Tässä uudessa mökissä on ollut jonkin verran opettelua, mutta alkaa pelittää. Tänne on joku sähköteekkari (?) vääntänyt sekä aurinkokennoa että aggregaattivetoista akkusysteemiä ja monenmoista sähköviristystä on joka puolella. Aggregaattiin tutustuin joskus teinivuosina eräässä yhteydessä ja täytyy sanoa, että pahempi helvetinkone löytyy enää vesiskootterikaupasta. Virtasesta voi tulla puutetta, sillä tässä tietokoneessa on enää 39% virtaa jäljellä. Aprikoida täytyy, voiko tähän päräyttää poveria suoraan aggregaatista (!). Lentääkö sisälmykset pellolle, mene ja tiedä. No, onneksi on työnantajan masiina mukana ja siinä pitäisi olla lataus täynnä. Ihminen on niin sähköistynyt, ettei mitään rajaa.

@@@

On tämä mielenkiintoistakin ja opettavaa. Pitää tuumia ja funtsailla asioita, joista ei ole hölkäsen pöläyksen käsitystä, Metsämökillähän on urbaanisti sähöt. Tässä mökissä virtaa tulee myös aurinkokennosta, jolla on omat säätövempaimensa. Niistä ei Erkkikään ota selvää. Lyijyakkukaan ei ole ihan lähimpiä tuttavuuksia, mutta keksin kuin keksinkin, miten se liitetään mökkiverkkoon ja että seinässä oleva jännitteenmuunnin täytyy laittaa päälle ennen kuin työntää power bankkia töpseliin. Luin jostakin, että kännykkänsä saa pilatuksi, jos sorvaa sen heiluvaan jännitteeseen (itse keksitty termi). Power bankki ei sen sijaan ole niin herkkähipiäinen, joten se pitää ladata mökkivoimalasta ja siitä sitten vasta skänä. Niin sanoo Wiisas Kansa, joka tietää (netistä luettu).

Saunassa on nyt vajaat 60 astetta, joten kohta pääsee kylpemään. Istun tässä kuistilla ja kuuntelen järveltä lintujen ääniä. Aamusella otin pienen aamumelonnan ennen töiden tekoa ja tapasin pariskunta Joutsenen ja pariskunta Kuikan. Molemmat tervehtivät, mutta pidättyväisinä olioina hieman etäämmältä. Olin ajatellut meneväni erääseen pieneen hiekkapoukamaan, jonka takana on kuulemma sekä hyvä hillasuo (kausi toki ohi) että karhuja. Kävi kuitenkin niin, että ylittäessäni laajempaa selkää nousi joku hemmetin pilvirintama Venäjän puolelta tottakai. Sen edellä tuli voimakas tuulirintama, joka nosti veden pintaan sellaisen äläkän, että luovutin ja palasin niemenkärjen taakse suojaan. Tuo mun jonkun vuoden vanha Kajakki Kakkonen on mulle vähän arvoitus vielä sen suhteen kuinka se käyttäytyy eri olosuhteissa ja olen sen kanssa vähän varovainen yhden puuskatuulikokemuksen jälkeen. Mulla on kotona Kajakki Ykkönen, joka on mulle tuttu malli ja sen kanssa uskallan vaikka moottoritielle. Pidän sen kuitenkin kotona, jotta pääsee tarvittaessa minne huvittaa, jos sattuu huvittamaan.

@@@

Yöllä kun tulin tänne oli pilkkopimeää. Tässä taitaa olla noin 10 km2 alue, jossa ei ole muita homo sapienseja kuin meikäläinen. Jokunen mökki tässä on, mutta niissä ei ole ketään. Ei ole näkynyt silloinkaan, kun olen täällä aiemmin retkeillyt. Lienevät omistajat senioritalossa tätä nykyä. Nämä mökithän, tämä mukaanlukien, on 70-luvun tuotoksia. Ympärillä on hieno mäntykangas, josta tänään löysin itselleni syötävää.

Täällä voi olla rauhassa. Ei pelota yksin, ei edes pimeässä, sillä täällä ei ole ketään, eikä tänne kovin helposti osaa tullakaan ja jos osaa, niin tie ei ole helppo sekään. Paikallisia ihmisiä asuu n. 10 km päässä. Tunnen vähän tämän seutukunnan porukkaa noin niin kuin yleisilmeeltään, kun joskus ollaan Talonmiehen kanssa näillä nurkilla pyöritty työn vuoksi. Tätä ystävällisempää ja vilpittömämpää sakkia saa Suomesta hakea. Kuten lukijani jo tietääkin, on tämä seutu äärimmäisen kaukana kaikesta, eikä täällä kaupungin turhanpäiväiset renkutukset ja kiirehtimiset ole ihmisten päätä pilannut.

Kuikka vihjaisi tuosta rannasta, että mahtaa olla 80 astetta nyt mittarissa. Joten uskon Kuikkaa ja siirryn lautehille.

Toivotan lukijalleni hyvää iltaa, Klara

Tulin vain kertomaan, että istun tässä jonkun valtion virkamiehen 70-luvulla tekemän ja sittemmin toisen porukan omistaman mökin kuistilla. Ja kas! Jos oikein tarkkaan katson kiinteistötietoja, niin havaitsen mökin vaihtaneen omistajaa yli kymmenen vuotta kestäneen Omistaja Kakkosen myytyä sen jollekin Klaralle. Mitäh! Sehän olen minä! Ja talonmies hyvänä yhtiökumppanina. (Piipahdan tässä välissä tarkistamaan mökin pukuhuoneen peilistä olenko oikeasti olemassa ja olenko oikeasti täällä. Näyttäisin olevan! Mikä yllätys, mikä onni!)

Kell`onni on, se onnen kätkeköön, eikö totta? Ja vanha kansa lisää: itku pitkästä ilosta. Johon liitetään lisäys: ylpeys käy lankeemuksen edellä, niinhän se on. Mutta antaa kaikkien mökkien kukkia, kukkia vaan.

Kuvailen teille tätä paikkaa. Ensinnäkin, täällä ei ole ketään. Toiseksi, lähialueella on jokunen kuolleelta vaikuttava seitsemänkymmentäluvun mökki. Omistaja Kakkonen kertoi, ettei niissä mökeissä juuri ole elämää. Yksi mökki on hieman kauempana. Sieltä näytetään käyvän verkoilla. Jos oikein havaitsin kajakkipelistä vakoillessani, on siinä todennäköisesti isovanhemmat ja heillä nyt jokunen nuoremman sukupolven edustaja visiitillä. Iso järvi on tässä edessä, vastapäätä valtion metsää ja luonnonsuojelualuetta, joten sinne ei tule vesiskoottereille laitureita. Eipä sinne ole tietäkään, ei lähellekään. Lähellä on sen sijaan valtakunnan raja.

Kaukana etuoikealla häämöttää luonnonsuojelualueella hiekkaranta, jonne pääsee vain veneellä. Omistaja Kakkonen kertoi sen takana olevan hyvä hillasuo ja suolla karhuja. Hän paikkakuntalaisena ei tosin ole niitä nähnyt sen enempää siellä kuin muuallakaan, jätöksiä kyllä. Susipariskunta täällä liikkuu ja Omistaja Kakkonen kertoi niillä olevan nyt pennut. Ulvovat kuulemma joskus joutessaan. Koiranomistajana sanon, että passaahan se. Kunhan pitävät tassunsa erossa meidän Hurtasta.

Paikka oli etsinnässä kauan. Onhan meillä se metsämökki, mutta sen lähelle on alkanut tulla rakennustoimintaa ja kun näin mökkitiellä sen ison, tuliterän mersun, jonka ratissa oli mies pelilasit päässä, niin sanoin Talonmiehelle, että nyt ei naurata. Piti ottaa rekisterinumero ylös ja tutkia, mitä porukkaa. Ovat saaneet rakennusluvan aika herkkään luontopaikkaan. Kun meloin siitä ohi havaitsin, että ovat saaneet särkeä (lue: todennäköisesti vain särkeneet) komean korpimaisen järven rantaviivaa pitkän matkaa. Selittyi sekin hiekkarekkojen ralli metsätiellä: mökkiporukalle on tehty siihen piitsi. Saaterin saaterin saateri sanoin ittekseni. Vieressä on komeaa luonnonrantaa, jossa vedenrajassa on upeita pyöreitä kiviä. Juuri noilla kulmilla tiedän saukon asustaneen ja kalastelleen vedestä raakkuja, joita se on natustanut rantaviivassa jättäen jälkeensä kasan tyhjiä kuoria. Nyt siinä joku hesanpelle käynnistelee moottorivenettään vieressä ja luxit loistaa maisemaikkunoista valaisten hankea, kun talvi tulee. Siinä on paljua ja hirsihelvettiä heti suuntaan ja toiseen, rappusia ja jouttotasanteita.

No yhtä kaikki. Nytpä on semmoinen autiotupa, että Omistaja Kakkosen kertoman mukaan paikkakuntalaisten mielestä tämä on ”liian kaukana”. 😀 Kaikki on suhteellista. Wanha kansa sanoo senkin tuohon tapaan.

@@@

Tänne piti tulla ukkonen ja Talonmies jo kaasuttikin horisonttiin piskin ja peräkärryn kanssa. Nytpä se vaikuttaa tulevan, joten pakkailen kamppeet ja jätän lukijani nyt ihailemaan maisemaa.

Kuulumisiin, Klara

Ps. Ukkonen ei osaa päättää tuleeko se vai eikö se tule. Joten pulahdin uimaan huokaillen onnellisena: oma ranta. Ja kun alasti tuossa tötterehdin rannassa niin tiesin: ei ristin sielua ole monen kilometrin pituisella vastarannalla. Piti palata veteen ainakin kolmesti, kun vesi on meikäläisen elementti ollut lapsesta asti. Tuli pulikoidessa mieleen, kun aikuiset karjui pää punaisena pyyheliinaa kanniskellen, että ”NYT JUSTIINSA pois sieltä niin kuin olis jo! Et mene enää yhtään kertaa sinne syvemmälle kun tuut nyt justiinsa pois sieltä veestä, KUULETKO! Isä hermostuu ja veljes vilustuu!” Mutta minä se vaan polskin menemään ja aattelin, että paru sinä vaan siellä, meitsi nauttii kesästä. Olin lapsena aika itsepäinen tyyppi. …lapsena? Öhh.

Sienistä sananen. Tulppaanimaasta kysyttiin, oliko edellisessä päivityksessä huhtasieniä. Noup, ovat korvasieniä ja poimittu siis toukokuussa osuttuani vahingossa metsäkoneen tallomalle reitille, jossa niitä oli pilvin pimein. Kun ei meillä sieniä ole koskaan syönyt kukaan muu kuin minä, niin keräsin vain sen minkä käytän. Jätin suosiolla loput luontoon, josko joku muu sattuisi paikalle.

Huhtasieniä en kerää, koska en tunnista lajia riittävän hyvin. Olen sienestänyt ainakin 45 vuotta, nuorena aloittelin. Kerään sen, minkä syön, mikä ei ole paljoa, sillä sienet ovat huonosti sulava ruoka-aine, eikä suolistoni siedä kovin suuria määriä kerralla. Monihan tulkitsee sienistä tulleet mahavaivat jonkinkaiseksi myrkytykseksi, mutta totuus lie se, että ne sulavat huonosti. Lisäksi niissä on trehaloosia eli sienisokeria, joka ärsyttää suolikanavaa laktoosin tavoin, ehkä pahemminkin, jos kuulemillani kokemuksilla nyt on mitään näyttöarvoa.https://fi.wikipedia.org/wiki/Trehaloosi-intoleranssi

@@@

Ensi viikolla on tulossa jokunen tappavatahtinen työpäivä monen sadan kilometrin päässä. Ei haittaa, kun työpiste on sellainen, että hommat hoituvat kuin rasvattu salama. Työaika on niin tehokasta, että ruokatauko supistuu useimmiten 7 minuuttiin ja kahvit juon aina tietokoneen äärellä potilasasioita samalla käsitellen. En pistä pahakseni, sillä mikään ei ole niin uuvuttavaa, kuin tökkivän sorvin äärellä odottelu ja toimimattomien prosessien tuskailu.

Sellaista oli edesmennyt työviikko suurelta monelta osin sairaalassa x. Toisen erikoisalan kollegan kanssa mietittiin, onko mitään järkeä, että potilaskuljetuksen alimiehityksen (tai ylikuormituksen) takia kaksi lääkäriä seisoo odottamassa, että potilas tuotaisi osastolta. En tiedä, onko potilaskuljetus alihankkijan toimintaa, ehkä ei. Mutta sellaistakin on koettu, että jokin lääkärintyön kannalta oleellinen avustava prosessi on annettu alihankkijalle, joka ei resursoi siihen tarpeeksi. Sen seurauksena lääkäri istuu ja odottaa tai soittelee ympäriinsä anomassa ripeää apua tai pyytää hoitajia soittelemaan ja odottaa huoneessa, että asiat etenisivät.

Prosessesissa olisi paljon auditoitavaa nimenomaan lääkärintyön näkövinkkelistä! Joskus tuntuu, ettei terveydenhuollossa lääkärin työpanos ole enää keskiössä, ei edes sen lähellä. Eikö se enää olekaan potilaan hoidon kannalta keskeinen ammattikunta? Olen nähnyt sellaisenkin työpaikan, jossa hoidon prosessivastaavien ja hoitoasiantuntijoiden henkilöstö oli turvotettu maksimimääriin. Tuloksena oli pdf:ää ja ”Virkisty rappukävelyssä”-tyyppisiä teemapäivä. Lääkärin ammatti ja työtehtävä oli siinä firmassa lähinnä sekundaarista – jotain säälittävää yksinäistä puuhastelua hoitotieteen sivujuonteena. Mitä meidän ammattikunnalle on tapahtunut? Jossakin sairaalassa lääkäri hoitaa kuntalaskutuksenkin vastaanoton ohessa. Ymmärtääköhän kukaan ulkopuolinen ydintehtäväämme? Saavatko ääntään kuuluville ne, jotka oikeasti ymmärtävät eli lääkärikoulutetut hallintoihmiset? Lääkäreitä koulutetaan liukuhihnalta mammuttimaisia määriä – tekemään kuntalaskutusta. – Huh, helpotti.

Hyppään asiasta toiseen eli tapaukseen, joka nostatti hiuksiani joku vuosi sitten. Kyseessä on nettikirjoittelija, joka julkaisi lähimmäisistään arkaluontoisia asioita julkisesti nähtäville. Asiat olivat selkeästi yksilönsuojan piirissä, ihmiset helposti personoitavissa ja julkaisemansa tiedot meikäläisen ammatin näkökulmasta selkeästi salassa pidettäviä. Terveydenhuollon ulkopuolisena ihmisenä ei sitä varmaankaan ymmärtänyt. Pohdin tuolloin varottaisinko minä, hänelle täysin tuntematon täti, mahdollisista riskeistä. Jätin sikseen. Nyt olen ymmärtänyt, että on joutunut asiasta vastuuseen. Kerrottava on sekin, että kyseinen henkilö jakeli linkkiä teksteihinsä julkisilla foorumeilla. Ehkä vain purki kirjoituksissa ahdistustaan ja meni ymmärtämättömyyttään liian pitkälle yksityiskohdissa? Näissä nettihommissa on riskinsä, jos ei ole kokemusta siitä, mitä voi toisten ihmisten asioista maallikkonakaan sanoa ja mitä ei ja miksei.

Vähän tuli nyt raskasta tekstiä, mutta ensi kerralla kepeämmin 😀 Mökki on ostettu ja siihen liittyvistä seikoista varmaan tulee sananen sanotuksi. Sijaitsee karhu- ja ahma-alueilla, on vaatimaton tönö ja siten aivan kuin oman persoonani jatke 😉 , eikö totta.

Nyt koira juoksulenkille ja kaivamaan palloja kupista Talonmiehen mieliksi. Kuvottaa nyt koko kolopallo, mutta jossain määrin on lähimmäistäänkin huomioitava. Tässä lukijani varmaan on merkittävästi meikäläistä taitavampi.

Kuulumisiin, Klara

Kylläpä oli taas niin kammottava sääjakso, että vanhasta tottumuksesta jumittui jo heti aamusta sisätiloihin tököttämään havahtuakseen nyt puolilta päivin siihen, että ulkosalla onkin kaunis kesäpäivä. Piti oitis rientää takakuistille, nostaa sadekauden vuoksi kumolleen kaadetut terassikalusteet takaisin pystyasentoon ja istahtaa auringonkiloon vaihtamaan ajatuksia 😀 ainoan lukijani kanssa. Mitäs kuuluu sinnepäin? Ai on vai? No sepäs sattui! (Ja lisäksi tietysti on kysyttävä, että kävitkö Kolilla ja montako kymmentä kiloa on hillaa eli lakkaa eli suomuurainta kerättynä. Talvella vaihdetaan sitten hiihtokilometrien laskentaan.)

@@@

Tuosta tuli mieleeni, että eräässä yhteydessä jouduin kuuntelemaan ansiokkaan uran tehnyttä nk. Wanhan Liiton miestä. Aattelin mielessäni, että Taivahan Isä, jos olisit olemassa, niin et viittis laittaa mulle sellaista ilmastointiteippipalaa suun eteen, etten mun tarttis työuran jälkeistä elämääni yrittää pönkittää vanhoilla, työelämän sankariteoillani japattamalla niitä ihmisille, jotka aattelee: ”Aiva-ssssama!” ja vielä EVVK perään. Jotakin on mennyt henkisessä kasvussa pieleen, jos eläkevaarina pitää korostaa omia vuosikymmenten aikaisia suorituksiaan ja koittaa sillä ostaa arvonantoa. Vai jäikö suoritteet kumminkin omalle psyykelle liian pieniksi?

@@@

Kylläpäs aurinko porottaakin nyt kovin lämpimästi. Että joutuuko tässä nyt sitten jo kohta moittimaan kelejä: onpas kuumaa, onpas hiki, ei nämä ole suomalaisen kelejä tämmöiset. Onhan auringonporotusta kestänyt jo hyvän aikaa toista tuntia. #maailman onnellisin kansa.

@@@

Olen ajanut hitokseen autolla ja lisää on luvassa. Tuleva viikko menee kylläkin töitä paiskiessa ihan lähituntumassa, mutta sitten kurvaan vähän kauemmas askaroimaan. Kyseessä on juuri itkun kanssa minulta rukoiltu työsuorite. Sellaista oli viime viikollakin kollegan soittaessa ja rukoillessa, että etkö sä millään vois ottaa ylimääräisenä vielä tätä mun potilasta, kun se ei pääse kellekään muulle, kun kukaan ei ole töissä yksityispuolella. Lisäsi vielä, että hän itse maksaisikin vaikka siitä, jos potilaansa pääsisi nyt heinäkuussa yksityispuolelle, kun julkinen puoli on ihan tukossa (koska yksityinen puoli purjehtii, pelaa golfia tai viettää kivaa aikaa Hangon perintöhuvilalla). Sanoin ”joo”. Ja ihan oli aiheellinen ruinaus, sillä henkilö oli kunnolla sairas.

Vetoomus lääkintöhallitukseen (leikisti olisi vielä tämmöisellä nimellä): yksityispuolen kollegoille tulisi asettaa jokin velvoite vastata välttämättömästä potilastyöstä myös kesäaikana. terveisin minä.

…lisään vielä edelliseen, että nyt kun moni mankuu, että pitää palata töihin, blääh blääh, niin mulla se hyvä osa, ettei mun tarvitse mankua. Pari viikkoa oli tuossa lomaa, niin ei ole ehtinyt vierottua.

@@@

Sanoinko äsken, että hellettä pukkaa? Tilanne muuttui niin, että palasi sääilmiö nimeltä ”Suomen kesä”. Tää on just tätä, palelee, missä on shaali?, kuka toisi villasukat (ne on jo jalassa, mutta yhtä kaikki), mä en kestä, voi ei, palelee kesät talvet, muutan Espanjaan, ja blaa blaa, vali vali. Että tässäkö tämä nyt oli sitten heinäkuun helle? Kauan sitä kestikin, toista tuntia.

@@@

Lupaukseni mukaisesti avaan Complementary Medicine (CAM)-kirjani sattumanvaraisesta kohdasta. Ja mitä peilistäni näkyykään: mustikka (vaccinium myrtillus). Mitä oletuksia on vaikutuksista luultu olevan: mikrosirkulaation eli pienenpienten verisuonten verenkierron parantaminen, tulehdusvälittäjäaineen (prostasykliini) vähentäminen, antioksidantti eli kudosten hapettumisen estäminen, tulehdusten vähentäminen, kudosturvotuksen vähentäminen. Tavallinen annos: 80-480 mg/ päivä (montakohan mustikkaa tämä olisi ;D kuivattuna vai raakana?). Sitä on myös sivelty iholle. – Ja sitten tieteellisesti todetut hyödyt: tehoa ei ole todettu missään yllä mainitussa tilassa. Hyötysuhdetta terveydentilaan ei ole osoitettu mihinkään suuntaan, muttei haittokaan lukuunottamatta mahdollisia suolikanavan kupruiluja, jos ässehtii niitä sankokaupalla. Pidetään turvallisena :D, mutta mustikan lehtiä ei kannata aterioida.

Lisään edelliseen: mustikat on hyviä elämänilostuttajia ja kerrassaan suositeltavia ihan vain mielen virkistyksenä. Ja mustikkapiirakkapala (pullataikinapohjalla) päivässä pitää masennuksen loitolla. Harva siihen vaan pääsee.

@@@

Mitäh! Olin kuulevinani kurjen huutelevan. Joko pakkaa? Joko lapset on laitettu ja on aika siirtyä jonnekin päin Afrikkaa, häh? Korona ei kurkea pidättele, eikä ole maskia naamalla kun suihkii siivet oikosenaan kohti päiväntasaajaa. Hemmetin otus. Tänne tänne jäädä saa syksyhyn ja ikävään.

Näihin mietteisiin jätän lukijan, joka ehkä istuu lasiverannalla täkkiin kääriytyneenä ja katsoo mietteliäästi rantasaunalle päin. Sukulaismies siellä järvellä kokee verkkoja ja anoppi läträä tiskivesien kanssa saunankuistin näkymää pilaamassa. Koira on riehtonut, sotkenut ittensä juoksulankaan ja räykyttää jalat niputettuna. Appiukon keskelle pihaa kaatamat klapit on edelleen pinoamatta, eikä poika ole vielä palannut kapakkareissultaan. Osuinko oikeaan? 😉

Meikäläinen pakkaa huomisen koululaukkunsa ja jää odottelemaan omaa poikaansa ja miniää tulevaksi.

Kuulumisiin, Klara

Ps. mökkikauppa taitaa olla tehtynä nyt. Pääsee kunnon erämaihin ja kunnolla karkuun sivilisaatiota.