Walmartissa, joka on jenkkiläinen sekatavarakauppa, on tuollainen muovikassihyrrä, johon kasööri pakkaa rompetta sitä mukaa kun sille hinnan saa kassaan kilhautettua. Siinä ei muovikasseja säästellä, kun walmarttilainen ostostelija kärryään kassalle kuskaa.

Ostin retkeilyvarusteita ja onnistuin niistä laatimaan sellaisen valepommin, että matkatavaroitani oli vähän kurkisteltukin. Vaan väliäkös tuon: siellä oli vain retkikattila ja kolme muovipurkillista tulitikkuja. Tosin ne paloivat sitten kotieteisessä kokeiltuna kuin pahasti käryävät tähtisadetikut ja niistä lähti jumalaton katku. Piti lyödä ovet ja akkunat auki, ettei palovarottimet alkaneet huutaa. Mikäli lukijani on koittanut aamuyön tunteina nuijia kirkuvaa palovarotinta hiljaiseksi niin tietää, että siinä on oma hommansa siinäkin.

@@@

Pelataanko koronaa, vai? No, tämän kerran. Olen kyllä kovin ahkerasti haastatellut sekä asiantuntijoita että asiaa tuntemattomia ja kaikilla on ollut rutkasti näkemyksiä. Yhteinen näkemys on, että alkusoitto menossa ainakin täälläpäin. Elämme toivossa, että tilanne menee kuten Saksassa: vain jokunen menehtynyt. Olemme varmoja, ettei se mene kuin poskisuudelmien ja tiiviiden perheasumisten Italiassa, jossa on katastrofi, kuten tiedämme. Euroopan tartuntatautikonsortiota kannattaa kuulemma seurata. Siellä tiedot ovat lähimpänä tämänhetkistä. Laitan tähän linkin:

https://www.ecdc.europa.eu/en/novel-coronavirus-china

Eilen kollegaa kuunnellessa ja sivusilmällä seuratessa kävi mielessä, että jotkut on jo epidemian tässä vaiheessa ajaneet ittensä sellaisille kierroksille, ettei mitään rajaa. Saattaapa käydä niinkin kuten 300 km päässä toisessa sairaalassa työskentelevä kaveri totesi, että kollegiaalisuutta voidaan vielä koetella, kun hätäaputyövuorovaiheeseen päästään. Siis silloin, kun päivystäjät alkavat kaatua tautivuoteelle ja apuun tarvitaan kaikki, jolla vielä on tekohampaat suussa, eikä lasissa. Tämmöiset alkumetreillä ittensä loppuun polttavat on kaatuneet ensimmäisinä ja siinä sitä sitten on meikäläinenkin mummoikäinenkin tulilinjalla, kun kaatuneiden päivystysvuoroja jaellaan. Eikä mikään tavanomainen excuse käy selitykseksi. Niin kuin että

• pitää juuri silloin viedä mummoa kirkkoon, kauppaan, kuppilaan, kuntosalille
• pitää hoitaa lapsenlasta (toinen vanhemmista etätöissä, toinen kuuluu kriittiseen ammattiryhmään)(mutta on minua merkittävästi nuorempi)
• pitää lähteä ulkomaille (jumittuu rajalle)
• on loma (lomat peruttu)
• pitää lähteä metsämökille, kun siellä on kattoremontti (mökille ei saa mennä)
• … että mitä sitä vielä keksii? Ei voi jättää koiraa yksin? 😀

Kyllä tässä nyt ollaan uuden edessä. Jälkeläinenkin palautui takaisin sinne hevonjeeraan. Vaan niinpä oli pakko iltasella soittaa toiselle pojalle, jotta mitä kuuluu. ”Hyvää kuuluu, terve oon… mutta hei: nyt tulee uutiset… soitellaan joku päivä!” No, pääasia, että kuulin hänen voivan hyvin.

Sukulaisen naapurimökissä asuu vanha pariskunta, joka nyt laatii testamenttia. He tarvitsevat luotettavan pariskunnan todistajaksi. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Sanoiko sen Saarnaaja vai oliko Psalmeissa? Kaikilla asioilla auringon alla, aikansa paikkansa hetkensä on. Aika on syntyä, aika on kuolla, aika on elämää elää.

Juna menee metsän takana. Jotakin pysyvää siis vielä on.

Terveyttä! Ja pysykää pois paniikin ääreltä. Se tarttuu vielä pahemmin kuin koronanappulat.

teidän Klara

Ps. Pitäkää joka toinen päivä kaikki toosat kiinni ja kuunnelkaa vain keväisiä op…(meinasin sanoa: operetteja, mutta se ei käy, viittaa Italiaan)…keväisiä säveliä, sanotaan niin. Maalatkaa kuistia, leipokaa hyvää leipää, lukekaa lukemattomat kirjat ja maatkaa kerrankin sohvalla ihan hyvällä omatunnolla. (Taidan uskaltautua ajamaan metsämökille, laittakoon rautoihin.)

Mitäpä tässä. Eipä sen kummempaa.

Olemme ottaneet maalaisjärjen käyttöön, kuten HUS:n infektioylilääkäri Asko Järvinen on useaan otteeseen kehoittanut (Askon viisaaseen haastatteluun linkki alla). En ole hamstrannut ruokaa, enkä vessapaperia, eikä sitä ole tehnyt Talonmieskään. Elellään mökissämme kuten ennenkin, purettiin Trumppilandian matkalaukut, purettiin kengät ja likapyykit mailapusseista ja olla öllötellään.

Kotimatkakin meni hyvin, jos kohta takanamme istui ihan pissapäinen pariskunta Sveamamman marsipaanilandiasta. Vähän alta kasikymppisiä, todella vaikeita persoonia, joille asenne maamme lentoyhtiöön oli kuin aeroflotin kuuskymmentäluvun neukkufirmaan. Häpesin heidän puolestaan ja nostan hattua sille tuntemattomalle suomalaismiehelle, joka tyylikkäästi vaihtoi istumapaikkaa vain siksi, jotta pariskunnalla olisi ollut vähemmän nyreiltävää.

@@@

Koronaan meikäläisellä on rauhallinen kanta. Virologian opinnot on käyty ja aiheeseen sittemminkin jouduttu vähän perehtymään. Virus on virus ja sillä mennään. Se leviää ilman muuta, eikä tähän virukseen populaatiolla eli ihmiskunnalla ole entuudestaan vastustuskykyä. Nyt se sitten saadaan. Kun laumaimmuniteetti on saavutettu tiettyyn pisteeseen, viruksen leviäminen lakkaa ja se menee piiloon palatakseen jossain vaiheessa sairastuttamaan niitä, jotka ensimmäisessä aallossa infektiolta välttyivät. Tahtoo sanoa, että joidenkin on sairastettava koko lauman puolesta, jotta tuo laumaimmuniteetti saadaan. Siihenhän myös ylipäätään rokotteet perustuvat, että rokotteella saadulla laumaimmuniteetilla pöpö pidetään kurissa. Se laumaimmuniteetti, kun on riittävän suurella määrällä ihmisiä, sallii sitten tietyn määrän niitäkin, jotka jostakin (minulle käsittämättömästä) syystä eivät anna rokottaa itseään. Riittää kun riittävän moni lähimmäinen rokotuttaa. Mutta tähän koronavirukseenhan ei toistaiseksi ole rokotetta. Olen kuitenkin satavarma, että sitä hullun lailla paraikaa kehitetään 24/7 useammalla puolella maailmaa. Olisihan se satakertainen maksimilottovoitto rahallisesti: ostajia olisi!

Koronaviruksesta sanottakoon, että koronan aiheuttamia räkätauteja me itse kukin ollaan lapsesta saakka sairastettu varmaan useita. Mutta tämä koronanp@ska vaan on ovelasti Kiinanmaalla yhteistyössä jonkun eläimen kanssa osannut muokkautua uuteen sotisopaan, johon meillä ei ole vastustuskykyä. Nythän se sitten saadaan ainakin osalle laumaa ja osa ainakin hetkeksi varjeltuu. 35% sairastumisosuutta on veikattu infektiolääkäreiden toimesta, mutta tämän pystyy sanomaan vasta infektioaallon jälkeen, että miten kävi.

Viestini mahdolliselle lukijalleni on tämä: ottakaa iisisti ja kylmän rauhallisesti. Jos ei olla ihan monisairaita tai tosi raihnaisia vanhuksia, niin kyllä me pärjätään. Mulla itselläni on verenpainetauti, joka on mainittu riskiryhmänä, mutten yhtään älyä millä mekanismilla se nyt yksistään voisi tälläiseen infektiosairauteen olla joku riskitekijä. Höpö höpö. Kintaalla viittaan. Eniten mua pelottaa, että iskee joku ympärivuorokautinen työhukinakki poikkeusoloihin vedoten. Senhän työnantaja voi tehdä. Se on työehtosopimuksessa kaikilla lääkäreillä.

@@@

Tänään on ohjelmassa sellaista, että pakkaan rinkan täyteen tavaraa tavoitteena 17 kiloa (punnitsen matkalaukkuvaa`alla) ja lähden mettätielle lompsimaan. Tarkoitus on testata miten hevoshommissa vammautunut, Luojan luoma kuljetuskalustoni sietää rinkanpainoa ja kuinka ylipäätään rinkan kanssa pystyn ja jaksan kuljeskella. Mullahan on tuo kajakki ollut aina reissuillani ja se on semmoinen rahtilaiva, että siihen mahtuu melkein olohuoneen kalusto. Rinkan kanssa onkin sitten eri juttu. – No olen minä sitäkin kokeillut, mutta siitä on aikaa. Ja kuten lukijani tietää, niin ikävuodet eivät aina tuo edullisia muutoksia runkoon.

@@@

Lopuksi sanelen alle pikakirjeen oletetulle vanhalle toverille (EE), jonka elämä on minusta vierottanut. Jo pitkään häneltä on tullut lähinnä ylimielisiä kuittailuja. Ne tulevat bumerangina avunpyyntöviesteihinsä, joissa ensin kysyy lääkärin neuvoa lääketiedettä tai omia tai perheensä terveyspulmia koskevaan asiaan. Ilmaispalvelu, josta ”kiitokseksi” saa pahan mielen. Tämä eritoten ja varsinkin siksi, etten tiedä syytä käytökseensä. Hänellä tuntuu elämä menevän muutoin hyvin. Ymmärtäisin, jos olisi vaikeuksia tai jokin joka häntä elämässä hiertää. Tälläistä ei tietääkseni ole. Kysyin nyt email-teitse niin laupein sanoin kuin osasin ja moneen kertaan harkituin sanakääntein onko suhteeseemme tullut jokin kivi kenkään. Vastasi nopeasti, että on lukenut viestini, mutta olevansa nyt niin kiireinen, että joutuu siirtämään vastauksen ajankohtaan, jolloin on enemmän aikaa.

Terapiamielessä ja lukijani kärsivällisyyttä venyttäen laadin kuitenkin tähän kuvitellut sähkösanomaviestin hänelle:

HYVÄ EE STOP VIESTITÄN TELELÄHETTIMESTÄNI PIKAVIESTIN STOP SURUKSENI JOUDUN ILMOITTAMAAN ETTEN VOI ENÄÄ VASTATA NEUVONPYYNTÖIHISI STOP PAHOITAN MIELENI NÄPÄYTYKSISTÄSI STOP SUOSITTELEN SINUA HAKEUTUMAAN MAKSULLISEEN HOITOSUHTEESEEN YKSITYISPUOLELLE STOP TOIVON SINULLE KAIKKEA HYVÄÄ, TERVEYTTÄ JA HYVIÄ VUOSIA MUUTOINKIN STOP KIITOS YSTÄVYYDESTÄSI JOKA MEILLÄ JOSKUS NUOREMPANA OLI JA JOKA ANTOI MINULLE PALJON JA JOSTA MYÖS SAIN PALJON OPPIA STOP KAIKKEA HYVÄÄ SINULLE JA PERHEELLESI STOP KLARA STOP

Jälkikirjoitus lukijalleni: minulla on oivallinen työhuonetoveri, tyttäreni ikäinen, nuoruudestaan huolimatta perin viisas, herkkäsieluinen, ajattelevainen, harras uskovainen. Kun alkuviikosta sain EE:ltä koronaa ja matkustamista koskevan tiedustelun ja vastasin siihen sen hetkisellä tietämykselläni, reagoi EE viestiini niin kärkevästi, että suuni loksahti auki. Luin ”kiitosviestin” ääneen työhuonetoverilleni ja kysyin mielipidettään (koska mietin, käsitänkö viestit väärin). Työhuonetoveri äimistyi ja sanoi: ”Miten nenäkäs ja ikävä kommentti!”

Nenäkäs? Nenäkäs! Osuu asian ytimeen: nenäkkyys kuvaa hyvin kommenttejaan. Ja luottolukijanihan tietää aiemmasta, että pyrin yksi kerrallaan näistä mielenpahoittajista eroon. Kuinka olen heitä ylipäätään mukana roikuttanut? Selitys: en koskaan jätä vastaamatta, jos joku apuani, neuvoani tai ajatustani kysyy. Tässä on nyt oppi itsellenikin: jätä hyvä ihminen vastamatta. (Menen peilin eteen ja sanon 10 kertaa peräkkäin: ”Jätän jatkossa tälle ihmiselle kokonaan vastaamatta.” x 10) (Onko lukijallani peilin eteen asiaa näissä samoissa merkeissä?)

Nyt pakkaan rinkkani ja lähden tallustamaan metsätietä. Koira jaloissani on jo aivan malttamaton: mitä sä siinä vielä naputat typerää teräslaatikkoa?!

Hyviä vointeja ja uskoa huomiseen toivoo lukijalle Klara vdSaken

Tässä lupaamani linkki hyvin informatiiviseen korona-haastatteluun:

https://areena.yle.fi/1-50331184?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share

Täällä sitä ollaan Trumppilassa edelleen.

Virus jyllää maailmalla, hallitukset esittävät pseudo-asiantuntijamaisia lausuntoja. Suomessa tautitapauksia nyt siis 19. Kollegat kommentoivat paikallislehdissä, kaverit päivystävät joukkosidontapaikoilla… ja minä ajattelen: onneksi sain vapautuksen päivystämisestä. Jos lukija miettii syytä, niin se on yksinkertainen: vetosin ikääni. Kun liki kolmekymmentä vuotta nuoremmat kitisi jaksamistaan, niin korotin ääntäni. Ja jos oikein rehellinen olen, niin toki vilautin vanhaa jokerikorttia: ellei käy, niin nostan kytkintä. Työskentelen alalla, jossa yksityispuolella on tosi hyvät työllisyysnäkymät ja ansiotaso parempi (… eikä heilläö ole päivystysvelvoitetta, btw). Jos kohta työnkuva sitten onkin ammatillisesti köyhempää, kun haastavimmat tapaukset lähetetään erikoissairaanhoitoon. Siellä niistä on tatsi ja paremmat tutkimusmahdollisuudet, jotka eivät ryöstä potilaan kukkaroa. Hyvä niin.

@@@

Pääni on fyysisesti tässä maassa, mutta sielu kulkee kotimaan metsissä ja kansallispuistojen poluilla. Olen tutkaillut tulevan kevätkesän ja kesän reittejä, mielikuvissani pakannut rinkkaa ja kajakkia ja lueskellut retkeilyblogeja. Pieni huolenpoikanen iski takaraivoon, kun toinen polvi alkoi täällä turpoilla kovasta kolopallon pelaamisesta. Siinä on vanha vamma, oikeastaan kaksikin. Toinen tuli rinteessä, kun eteeni ajautui jyrkässä kohdassa sivusuunnasta henkilö, jolla sukset olivat karanneet hallinnasta. Suksiani oli juuri huollettu ja siteet laitettu niin tiukalle, ettei mono irronnut. Polvi vääntyi. Second hit tuli kaatuessani murtsikkasuksilla. Että on näitä vammoja siunaantunut. Lopputulos: kinttu kestää huonosti golflyönnin kiertoliikettä. Murheensa kullakin ;D mutta jos jotakin lajia harrastaa, niin lienee hyväksyttävää. (Vaikka asiaa tuntemattomammat pitävätkin kolopallopeliä naurettavana pelleilynä, mitä se ei ole. On vanhuuden lajiksikin sopiva ja lapsenlasten kanssa voi pelata.)

Polvivammaan tiedän ensimmäisen hoitokeinonkin: pitää treenata reisilihaksia kuntosalilla, että saa polvikorsetin tiukemmalle. Tämän olen laiminlyönyt ja kun ratsastus jäi, on reidet päässeet lösähtämään. Take home message: aina ei tarvita ortopediä, puukkoa eikä ihmetemppuja. Tarvitaan omaa panostusta. Pieni painonlaskukaan ei olisi pahitteeksi, mutta… mutta mutta.

Palaan vielä tuohon retkeilyasiaan.

Ostin taannoin pitkän harkinnan jälkeen kevytrinkan. Sieluani hivelee ajatus pakata makuukset, teltan, keittovehkeet, vaatteet, suunnistusvermeet (lue: gps, kartta + kompassi vain varalle) ja häipyä takavasemmalle. Yksin. Vaikka kintut turpoilee, niin yksin on leppoisin kulkea. Kukaan ei istu aamusta laavun reunalla rinkka pakattuna naputtamassa jalkaa, kun itse vasta ryömii teltanovesta. Mulla on huippukevyt yhden hengen teltta, joka maksoi mansikoita, mutta on palvellut jo 15 vuotta ja hintansa haukkunut. Makuupussin ja makuualustan uusin vastikään saatuani lahjakortin retkeilyliikkeeseen.

Minähän olen ollut huono kulkemaan rinkan kanssa, kun tuo paatti antaa niin paljon paremmat lähtökohdat sekä tavaroille että myös sen suhteen minne sillä pääsee. Ei tarvitse kökkiä samoilla paikoilla ventovieraiden kanssa small talkkaamassa. Voi rantautua rauhassa vaikka ison kiven viereen keskelle järveä. Nuotiotakaan en paljon harrasta, sillä kajakissa kulkee keittovehkeet kepeästi. Olen ostanut risukeittimen sillä ajatuksella, että lapsenlapsi voisi siitä viehättyä jahka kiireiltään ehtii kanssani retkille. (Kiireinen tyyppi, vaikka lähes vasta syntyi. :D)

Tälle kesälle on suunnitteilla se yksinäinen reissu, mikä viime kesänä jäi suurista suunnitelmista huolimatta tekemättä. Tarkoitus oli kiertää Karhunkierros (polvelle huippupaikka ;D, totta vie!), mutta Kuusamossa vihmoi räntää ja ulkolämpötila oli +11 astetta päivätolkulla, joten kökin vain kortteeripaikassa ja aattelin: next time. Olisiko se tulevana kesänä? Kohde on kyllä vaihtunut. Valmiita polkuja olen aatellut mennä ihan sen varalta, että jotakin sattuisi. Riippumattokin mulla on lahjaksi saatuna ja pitäisi päästä kokeilemaan. Viisain kumminmin on asemoida kokeilu jonnekin lähialueelle ja ottaa varalta teltta mukaan. Tai kenties maton voisi virittää lähimetsiin, että pääsee yösydännä pois, jos nukkuminen matossa ei onnistuisikaan.

Tämmöisiä sitä miettii kaukana kotimaan metsistä 😀 Jospa sitä lähipäivinä olisi jo kotomaan kamaralla, jos ei jouduta johonkin karanteeniin (heh heh, vielä tässä vaiheessa voi rauhassa hekotella). Amerikka on ehdoton suosikkikohde ja tänne palaan aina uudelleen. Helppo maa matkailijalle.

Toivotan lukijalle kauniita alkukevään päiviä ja kuulumisiin!

Klara, jonka päivitykset on nyt loman siivittäminä tulleen tiheästi (toivottavasti lukija ei ole rasittunut)

Huh hellettä, sanoi jänis.

Istun taas puulin äärellä kirjaamassa helteen höyryttämiä ajatuksiani digipaperille. Neljä jenkkinuorta kisailee altaalla – itse asiassa puhuvat sekä espanjaa että jenkkienglantia vuoron perään. Poika räpsii vettä tyttöjen päälle ja tekee leikkisiä uhkailueleitä. Tytöt kiljahtelevat ja pyrkivät pakoon: nainen on nainen aina vaan. Samaan ajatukseen tulin eilen golfkentällä. Kun miehillä ja joillakin hälläväliä-tyyppisillä naisillakin (kuten allekirjoittaneella) oli auringon kovassa porotuksessa lippalakki päässään, niin muilla naisilla oli aurinkolippa, jonka päälle olivat nostaneet hiuspehkonsa. Oum-mai! Jumalaton helle, mutta päälaki auringolle alttiina, koska #kampaus. Naisellinen turhamaisuus ei lakkaa meikäläistä ihmetyttämästä – kuten tarkkasilmäisempi lukija saattoi edellisen postauksen aamupalapöytäkorkkareistakin päätellä. En-voi-ymmärtää, en kerta kaikkiaan. Itselläkin on tytär, mutta ei se nyt mikään kananmunakuoriaivo ole sentään hänkään.

…ja ou dear, unohdin taas sen vanhan Marttapalstahokeman, jossa mainitaan kaikkien kukkien kukkiminen. Ja joka on ihan bull shittiä, sillä kukkii ne rikkaruohotkin. Että pois vaan!

@@@

Kuten lukija huomaa, alkaa helle saada yliotteen. Asiaa ei helpota sivujuonteena käytävä watsapp-viestei koskien wanaemaa kotomaassa. Muorihan on palvelutalossa, mutta eilen sairastunut flunssaan ja hätäiseksi jo tietämäni yksikön lähihoitaja viestittää: mummo pitää viedä päivystykseen! Ja meikäläinen lääkärinä kysyy itseltään: miksi hitossa pitäisi?! Ei flunssan takia tarvitse päivystykseen mennä. Sehän on kuin corona-virus, että menet sinne nyt heikkovoimaisten keskelle yskimään ja aivastelemaan ja jonottamaan asiaa, johon ei kerrassaan mitään ole hoidoksi kumminkaan. Muuta kuin lepoa – lähihoitajan hellässä huomassa. Että ottaa nyt vaan lusikan kauniiseen käteen ja hoitaa mummon flunssaa, kun mummolla ei muutakaan kotia nyt ole, jossa tautiaan potea.

Tiedoksi lukijalle, että mainitsemani tytär on perheineen kaukana reissussa ja allekirjoittaneen kaksi muuta sisarusta estyneet osallistumasta. Toinen pitkän välimatkan vuoksi, toinen vastuunpakoilun vuoksi. Täältä ei palvelutaloon (yksityinen yritys) voine soittaakaan, sillä puhelun vastaanottomaksu on liki 2€ ja luulen, että yrityksessä on puhelunesto tälläisten varalle.

Tarinan opetus: omaisella on paikkakunnalla pysymisvelvoite kuten vangilla kunnes mummo on saatu hautaan. Muutenhan ei ole muorin kuskaajia yhteiskunnalla tarjota. Edellisellä kerralla, kun kotisairaanhoito soitti (äiti asui silloin vielä ksh:n turvin kotonaan) kuljetustarpeesta, minulla oli juuri nukutettu potilas edessäni. Arvatkaapa jätinkö potilaani? En. Arvatkaapa toimittuiko mummo päivystykseen? Kyllä. Arvatkaapa pistettiinkö sieltä taksilla yksin kotiin ilman mitään ongelmaa? Kyllä. Arvatkaapa olenko miettinyt, että pitääkö minun jäädä töistä pois äidin hoidon takia? Kyllä. Onkohan siinä yhteiskunnan kannalta järkeä, että omainen jää töistä pois huolehtiakseen äitinsä asioista? Ei. Mutta säästyy hoitopaikkojen perustamistarve.

… ja kun terveyskeskuslääkärikollega minulle joskus moralisoi, että kyllä se vanhuksen huolehtiminen omaisille kuuluu, niin itse Lusifeerus istahti olkapäälleni ja kuiskasi: ”Odotapa vain, kun sinun vanhuksesi ajautuvat hoivan tarpeeseen 300 km:n päässä asuinpaikastasi. Katsotaanpa sitten kuinka lähdet yön selkään ajamaan viedäksesi mummon tahi papan 300 km päähän päivystykseen.” Vain suuri ihminen sisälläni esti pukemasta tätä sanoiksi asti. 😉

@@@

Siirrän lukijani ja itseni hieman leppoisampiin tunnelmiin ja raportoin eilisen atriamme. Se nautittiin nigaragualaisessa etnisessä ravintolassa. Siihen kuului riisi-mustapapu-lisuke ja grillattua kanaa kolmen erillisessä kupposessa tuodun kastikkeen kera. Atriassa oli friteerattua banaania ja päälle nakeltiin banaanilastuja. Atrian tarjoili tyttö, joka takuulla oli niitä, joita Trumpin hallinto on aktivoitunut palkkaamaan valtion rahoituksella (lähde: eilinen pelikaveri). Nimittäin maassa on nyt panostettu työttömien ja syrjäytyneiden palkkaamiseen. Saavat 8 dollaria tunnilta, jonka siis valtio maksaa. Yrittäjät ottavat näitä ihmisiä siivoamaan, helppoihin tarjoitutöihin ja pikkuhommiin. Tällä keinoin on palkattu 60 000 työtöntä (lähde: muutaman päivän takainen pelikaveripariskunta). Näistä toimista Trumpia täällä kiitellään.

@@@

Lopuksi lukijalle raportti pienestä tilastosta. Koehenkilöt: silmieni edessä olevat henkilöt. Miehiä: 6, naisia 7. Ikä keskimäärin: 30 v, jakauma 15v-70v. Ylipainoisia: 5, lievästi ylipainoisia 2, loput normaalipainoisia. Itsensä auringossa polttaneita: 1 kpl. Näkökentässä olevai oluttölkkejä: 3 kpl. Kännykän näpyttelijöitä: 3 kpl (yllättävän vähän!). Parvekkeella näkyviä Talonmiehiä: 0 kpl.

Minnekähän se jäi?

Läkähdyttävin terveisin Klara vdS.

Pulskat amerikanpojat roiskuttavat vettä uima-altaalla ja keuhkoavat kovaan ääneen, kuten täällä on tapana. Ääntä riittää kaikista torvista, sekä sähköisistä että Luojan luomista. Mutta ovatpa nämä Trumplandian veikkoset kumminkin varsin hauskaa ja lupsakkaa väkeä. Kun täällä nainen tulee bling-bling-huge-korkkareissa aamupalalle, ei kukaan ole moksiskaan. Kaikki käy, kaikki käy! Ja se tekee tämän maan niin perin helpoksi turistille. Muista ihmisryhmistä en tiedä.

Istun varjon alla pyöreän puutarhapöydän ääressä tekemässä muutamia kirjallisia töitä. En pääse kaikista hommistani eroon lomallakaan, mutta sillä nyt vain on mentävä. Virhe ei ole pelkästään työnantajassani -tai oikeastaan työantajissani (mon.), vaan myös itsessäni. Teen töitäni tietyiltä osin niin kuin itse haluan ja silloin kuin itse haluan. Eikö se ole aika luxustakin näin orjapiiskuriaikoina?

@@@

Amerikkalaiset ovat nousseet altaasta. Vedenpinta ehkä nousi puolisen metriä heidän poistuttuaan 😀 Nämä on isoa kansaa, kaikin puolin. Ja Trumpille on kannatusta, se on golfkenttähaastatteluissa tullut selväksi. Minähän olen kova kyselemään.

Trumpin suhteen on kahtalaista kantaa noilla tukijoillakin, siltä vaikuttaa. Oikeastaan jokainen on maininnut hänen oudon persoonansa ja yksi kannattaja sanoi, että ei pidä Trumpin persoonasta mutta kyllä se guy on saanut aikaan sen mitä on luvannut: 60 000 ihmiselle töitäkin. (Muuri taitaa vielä olla rakentamatta thou.) Eihän näihin voi vastaankaan väittää, kun median varassahan menkin ollaan. Ja amerikkalaiset: aamiaishuoneessa on 13 (kolmetoista) isoa tv-skriiniä. Niissä on eri kanavia, jotta voi katella sinne ja tänne ja hyppiä aiheesta toiseen, jos setti ei innosta.

@@@

Aurinko porottaa ja samalla on kova tuuli: myrkkyä valkonaaman nahkalle. Siirrynkin tästä ilmastoiutihin sisätiloihin voitelemaan naamaani viiskymppisellä kertoimella ja siitä sitten myöhäiselle lounaalle lähikuppilaan. Hotellin keittiö osoittautui heikohkoksi, mutta eipä täällä muutoinkaan nyt ruoka niin erityistä ole lukuunottamatta merkittävää ravitsevuutta ;D Rasvaa, sokeria, mössöruokaa, grillivarrasta, ribsejä, ranuja… kaikkea terveellistä. Eipä ihme, että ainut mitä aasialaiselle naiselle aamupalapöydästä näytti maistuvan oli iso lautasellinen melonia ja kantaluuppia. Siinä kaikki mitä söi. Bon appetit vaan.

Lähetän aurinkoa ja tuulta,

Klara.

Ps. Suru tuli siitä, että sain ilkeän watsapp-viestin ikivanhalta ystävältä, jonka luonne on mielestäni muuttunut viime vuosina eläköitymisiän myötä (ei ole lääkäri). Hänellä on jotenkin nyt hankalasti elämä, mutta on sellainen kulissi-ihminen, joka ei osaa, halua tai tohdi kertoa kivestä kengässään. Hänelle on tärkeintä, että asiat näyttävät ulospäin hyvältä ja menevältä. Tiedän siippansa hankalaksi luonteeksi jo nuoruusvuosilta, eikä nyt takuulla kehonkuvaansa kovin muuttaneen sairastelun myötä ole yhtään helpommaksi ihmiseksi muuttunut. Harmittelen mieleni pahoittumista, sillä alunperin vanha ystävä on ollut tärkeä ja läheinen, rakas ihminen. Nyt on tullut soraa rattaisiin. Tämmöistä kai se elämä kumminkin on.

Terveisiä Trumplandiasta. Täällä näyttää otsikon tekstikoko pullistuneen kuin tämän maan isäntä konsanaan. Varsinaiseen asiaan annetut kirjaimet ovat sitten sitäkin pienempiä ;D

Paljonhan täällä mahtuu sellaista pölinää pönttöön, jota me eurooppalaiset joskus vähän kummastellaankin. Trumpin vaalien aikaan näin tv:ssä kansalaisten haastattelua. Otsikoihin nousi ihan eurooppalaisia isompilevikkisiä sanomalehtiä myöten se, että tänne ei haluta ”pohjoismaiden kaltaista sosialismia”. Ihmettelin tuon näkemyksen taustoja siinä määrin, että kun minulla kävi amerikkalainen pitkällekoulutettu ja vähän yhteiskuntatieteiden tyyppisellä alalla pitkälle koulutettu potilas, olin pakotettu kysymään hänen näkemystään mahdollisista tuastasyistä. Voilá, hänen selityksensä oli järkeenkäypä: tavan kansalainen ajattelee sosialismin sosialidemokratian synonyymiksi ja näkee ilmaisen koulutuksen ja liki ilmaisen terveydenhuollon olevan sosialismia. Itsekin tuosta valaistuin: niinhän se oikeastaan onkin! Veroapparaattimmehan on sosialistinen.

Ei tarvinut kauaa miettiä, kun havaitsin pohjoismaisen aivopesun jäljet itsessäni: niinhän sen kuuluukin olla! Huono-osaisista ja heikommista kuuluu huolehtia. Olen tälläkin jenkkireissulla jo kentältä hotelliin siirtyessä kohdannut sen, kuinka tosi vanhat ihmiset joutuvat täällä jatkamaan työelämässä, kun eläketurva heiltä on syystä tai toisesta jäänyt vajaaksi. Taksikuski oli liki satavuotias, eikä jaksanut nostella kamppeitamme takakonttiin. Ja ikäloppu mummo siivoili pystybaarin lattioita, kun valtavan kokoiset amerikkalaiset mättivät norsunkin täyttäviä annoksia roskaruokaa.

@@@

Amerikka on hauska maa. Tänne tulo edellyttää kyllä aina hieman ponnisteluja: hemmetin pitkä matka, kellon siirron tuomat ongelmat ja rajamuodollisuuksien ruuhka ja töykeilevä tiukkuus. Nuoruuden joustokykyä ei enää ole oikein mihinkään noista. Mutta aina se lopussa hyvä heiluu. Palveluhalukkuus on yleisesti ottaen erinomainen: anything goes. Asenne (eurooppalaiseen) on ainakin päällisin puolin hyvin ystävällinen isoillakin kirkoilla. Onhan tämä sellainen muovinen ja vähän halpisfeikkimäinen, eurooppalaiselle vähän kulissimaisena näyttäytyvä moottoriteiden maa. Mutta myös hyvin helppo olla ja toimia.

Siirryn lavuaarille ja pitkäkseni, kun kotimaassa aletaan jo heräillä pyhäaamuun. Hyvää sunnuntaita!

Klara

Ps. Joku lukee minua ahkerasti Ranskassa: bon jour ja terveisiä! Ihmetyksen aihe oli kyllä suuri, kun havaitsin, että Kiinassa oli luettu 20 kertaa yhtä vanhaa tekstiäni. Että mitäpä viirusilmät ovat tekstistäni hakeneet? On asioita, joita tiede ei pysty selittämään 😀 Terveisiä Kiinaan! En ole Kiinan valtion vihollinen ja olisin sinne mennytkin ennen virushysteriaa, jos viisumin saaminen olisi ollut yhtään helpompaa. Coronaviruksen suhteen haluan saada huomauttaa, että Tilastokeskuksen 2018 vuoden tietojen mukaan influenssaan oli kuollut lähemmäs 500 ihmistä.

Läksin taas matkalle kohti toista maanosaa, nimittäin Amerikan yhdysvaltoihin. Pientä lomaa tässä pitelee, joten pakattiin pallot ja mailat kassiin, tuupattiin koira tuttuun hoitolaan ja lähdettiin matkaan. Aattelin katsoa koneessa juutuupista retkeilyvideoita, mutta eihän täällä juutuupi toimi, mistä ei kyllä mitään ennakkoinfoa ole missään merkittynä. Yhteys maksoi 20€. Huijausta. Katsotaanpa lähteekö tämäkään vai menevätkö kirjalliset kykyni 😉 hukkaan.

Matkaan aattelin ottaa Jörkka Domnerin Mammutin, mutta se osoittautui kirjana nimensä mukaiseksi: tiiliskivi. Netin kautta on ruotsinkielinen versio luettavissa, o. det går nog bra det också, men helst sku jag vilja läsa på finska, koska äidinkieli on kumminkin aina äidinkieli.

Edessä istuu itänaapurin kansalaisia ja he piti alkuun aika römäkkä-äänistä puhetta, mutta näyttävät nyt olevan enemmän keskittyneinä kukinomaan digitaaliseen maailmaansa. Arvottiin tässä jo Talonmiehen kanssa, että jos kovin ryhtyvät ryyppäämään, niin joudumme ehkä muistuttamaan talvisod… Noolkoon. Vaikuttavat nyt vaienneen. Takana istuu saksaa puhuva pariskunta, jonka kotimaa murteesta ja muutamasta lentoemon ja heidän välisestä keskustelustaon pääteltävissä joko alppimaahan S tai I. En nyt laita niitä tähän, jos sattuvat kurkkimaan penkkien välistä 🙂

Nyt näytetään kuskattavan ruokakärryä tännepäin, joten katsotaanpa lähteekö tämä sinkoilemaan eetteriin vai meneekö hukkaputkeen.

Päivitän matkan kulkua tässä päivä kerrallaan, kenties päivittäin jos rääpyä riittää.

Klara

Terveisiä junaverkosta.

Laitan tässä samalla vaasillisen kukkasia tulemaan putkea pitkin, jotta lukijani saa asetelluksi ne keskelle olohuoneen pöytää piristämään tätä omituista talvea. Olkaapatten hyvä!

Kukat on tietysti varastettu joltakin potilasparalta, jonka miniä tahi Ruotsinserkku on tuonut ne piipahtaessaan petillä. Kuten lukijani ehkä muistaa, harraselen myös hautausmaiden kukkien kääntämistä. Ja jotten joutuisi käräjille kerron heti selvyyden nimissä, että kyse on tietysti kukkien kuvaamisesta kameralla. Kukilta en tosin lupaa tullut kysyneeksi, enkä ole kysynyt hautuumaillakaan mikä on taatusti jonkun GeePeeÄrÄssä-asetuksen vastaista nykyisellään, sillä kuvauslupa tulee pyytää kaikilta kohteilta ja muutamilta, jotka luulevat tulleensa kuvaan. Lisäksi tulee pyytää anteeksi kaikilta kohteilta, joiden mielenkiintoisuusarvo ei ylitä kuvauskynnystä. Ynnä tietysti niiltä, jotka kokevat tavalla tai toisella tulleensa jossain kohtaa loukatuiksi.

@@@

Tuli tässä mieleen yksi ratkiriemukas junavitsi. Ehkä lukijani mielii sen kuulla? Ellei, niin kerron silti. Se menee näin: kondyktööri kuuluttaa matkustajille Etelä-Pohjanmaan radalla: ”Ja seuraavaksi Laihia, jonka ohitamme yhdellä raiteella.” Hauska, eikö totta. Tämän kun kertoo lapsilleen apauttiarallaa joka kerta, kun tulevat piipahtamaan ja muihin väleihin hoilaa, että vielä on viitonen kahviin ja pullaan, niin häipyvät nopeasti horisonttiin. Saa ottaa koekäyttöön, ilimatteeksi. Olen joskus kokeillut iloisen poikien kanssa vietetyn illan jälkeen sohvallani rapulassa rötväävään jälkeläiseeni ja todennut tehokkaaksi. Tämä häiskä kyllä on nyt pirun kaukana maailmalla ja voisi kyllä tulla jo kotimaahan, jos minulta kysytään.

@@@

Juna saapuu kahdella raiteella suomalaiseen pikkukaupunkiin. Aurinko piristää matkantekoa ja jollei kalenteri selkeästi kertoisi meidän elävän nyt helmikuuta, yrittäisin ohikiitäviltä pelloilta ja metsäsaarekkeista bongailla muuttolintuja. Omituinen talvi, joka ehkä unohtui matkalla jonnekin Siperian taakse kyläilemään? Kävin tosin viime viikolla Kuusamossa ja siellä oli lunta niin, että heikompia hirvitti. Ja kun etelänvarekset yhtenä köytenä lähestyivät hiihtolomavirityksissään, niin läksin pois. En pidä ihmisjoukoista metsissä enkä laduilla. Hiihtelin Rukan lähellä ja laskin vastaantulevat Korpikahvilan ja Lammentuvan välillä. Heitä oli 28. Mutta olemme ymmärtäväisiä: suomalainen ei selviä järjissään, jollei pääse suksille. Niin se vain on.

Viime viikot olen silmät kiiluen lueskellut retkeilyopuksia ja tutkaillut retkivideoita. Kovasti polttelee, mutta mikään talviretkeilijä en ole. Vanhoja luita alkaa kolottaa, joten kesää on odoteltava jos kohta se tätä menoa tulee kyllä liiankin nopeasti. Ja sitten talvi havahtuu Siperian kyläpaikassa, että herrattu sentäns, nyt on kyllä lähdettävä Suomeen! Ja sieltä se sitten tulee ja käy kuten viime toukokuussa, että kun oli jo kesärenkahat alla, niin piti työmatkalla pysähtyä ennalta suunnittelemattomasti erääseen kaupunkiin yöpymään, koska ei ollut mitään jakoa yrittää siinä kelissä kesärenkailla enää kilometriäkään eteenpäin.

Näissä retkihommissa kerään nyt rohkeutta, että uskaltaisin ruunan rusikoimine jäsenineni (jäsenineni, hauska sana :D) häipyä pitemmälle retkelle itsekseni. Mutta älköön lukijani kuvitelkokaan, että jotakin pallashettaa tai käynpäkaldoaivissa- tyyppistä soopaa suunnittelisin, ei. Pois se minusta. Menen semmoisiin korpiin, joista ei ole lapsille kertomista. Otanko kajakin eli en, siinäpä vielä mietittävää. Uuden rinkan olen ostanut, kevyttuotteen sellaisen. Josko vanha kanttura jaksaisi siinä kantaa kamppeensa. Riippumattokin on hommattuna hyttysverkkoineen ja tarppeineen, olisiko siitä matkakaveriksi vai menenkö vanhalla Hellebergillä, jää nähtäväksi. Ja lopuksi inhorealisti minussa lisää, että jääpä nähtäväksi jääkö koko reissu pelkän suunitelman tasolle. Mutta kajakkireissusta en luovu. Otan ne kerran meikäläisen Hossajoelle jättäneet luuserit mukaani (lepyin viime kesänä heille) ja lähdemme Lapin joelle. Se on jo lyöty lukkoon, kelivarauksella.

Nyt sai juna syttöä jostakin ja kuski ajaa nilkka suorana niin, että tukka hulmuaa. Viisain siis jättää lukijani jo jaaritteluilta rauhaan ja siirtyä ammattikirjallisuuden pariin – mikä tarkoittaa Svensk Damtidningiä, joka on auki edessäni. Ja kuulkaa kummaa: Belgian vanha, kruunusta ajat sitten luopunut kunkku Albert on saanut tyttären, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tytär on kuvasta päätellen jo kypsissä kymmenissä (50?) ja oikea sinnikko. Saanut pakotettua isyytensä tuimasti kieltäneen Alpertin DNA-testiin ja voilá: isukkihan se siinä! Tämmöistä se nykyisin on ihmisten elämä. Sukulaisia syntyy kuin itsekseen.

Hyvää viikkoa lukijalleni toivottaa Klara

Kyllä sitä reipastuu, kun herää pyhäaamuna kello seitsemän ja lähtee koiran kanssa lenkille. Vain se hiljainen mies kahden metsästyskoiran kanssa tulee vastaan ja -iloinen yllätys- tervehtii tyylistään täysin poiketen pirteästi: ”Huomenta!” Pienellä aktiviteetilla sitä kanssakulkija saa lähimmäiselle hyvän mielen.

Nyt onkin sitten sohva kutsunut jo moneen kertaan ja toisella puolella ahdistavat työasiat. Vaikka visusti päätin, etten tänä viikonloppuna töitä tee, niin aina siihen meinaa haksahtaa. Nyt on kaksi tietokonetta auki. Toinen on tämä omani, jonka ruudun toiselta puolelta iloinen lukijani kenties kurkistaa. Toinen kone on työpaikan masiina, joka tyrkyttää vieressä materiaalejaan ja koittaa kiilata omaa vuoroaan, jotta jatkaisin keskeytynyttä hommaa. Se keskeytyi kaukaisen ystävän watsapp-tykitykseen. Oli ollut eilen juhlissa, joissa oli muodostunut vähän painetta kattilaan. Ihmiset kun on… ja sosiaaliset tilanteet kun on mitä on, joskus siis.

@@@

Paistelin aamusta myös aamiaissämpylät. Olen vastikään saanut loistoreseptin, jolla tulee ihan vallan mahdottoman hyviä sämpylöitä. Resepti ohessa:

AAMIAISSÄMPYLÄT

5 dl kädenlämpöistä vettä + 1/2 pakettia hiivaa + 1 dl kädenlämpöistä, maustamatonta jugurttia + 2 tl suolaa + 1 rkl siirappia + 12,5 dl jauhoja. 225 astetta ja noin 20 min ja se on siinä. Herkullisia!

@@@

Täällä meikäläisen nurkilla on nyt hyvä latuverkosto, jossa eilen tuli tyttären kanssa suksittua useampikin tunti hyvässä säässä. Samalla parannettiin vähän maailmaa. Tytär on kyllä kultaakin kalliimpi voimavara: tietää, ymmärtää ja osaa sanoa oman käsityksensä ja mielipiteensä asioista. Hyviä ne on pojatkin, jos lukijalla ei tytärtä nyt sattuisi olemaan, vaan enemmänkin poikapuolisia jälkeläisiä. Nykyään tosin ei enää tiedä, onko rasistista ja vanhanaikaista jakaa ihmiset tyttöihin ja poikiin. (Olen kyllä tavannut transvestiittejäkin ja homoseksuaaleja kuuluu tuttavapiiriin. Ihmistä vastaan mulla ei ole mitään, kaikki käy. Mulle on aivan sama kuka ketäkin rakastaa, kunhan rakastaa tai on ainakin kykenevä siihen, jos kohta rakkainta ei nyt sattuisikaan lähistöllä olemaan.)

@@@

Olen tietoisesti rajannut some-aikaa havaittuani, että tietyt tyypit ja tietyt aiheet rasittavat minua. Ehkä lukijani on kokenut samaa? Aivan vallan ihana on seurata tiettyjä harrastusryhmiä ja myöskin tiettyjä ihmisiä ja työporukoita, joissa olen saanut työskennellä. Hurttia huumoria, toisten tukemista ja tsemppaamista. Mutta sitten on sitä muuta. Sitä kaikkea narsistista roskaa mitä jotkut ihmiset suoltavat naamakirjaansa. Käyttävät sometiliään narsistiseen leuhkimiseen, minäkehuun, itsensä rakastamiseen tai sen esille tuomiseen, että lujaa ja hyvin menee. Eihän sellainen ole todellisuutta, eikä rehellistä elämänkuvausta. Ei kenelläkään voi aina olla kaikki kuten Strömsössä. Ei vain voi. Ehkä voisi olla parempi, ettei ylipäätään omaa elämäänsä retostelisi somepalstoilla, vaan käyttäisi some-energian vaikkapa hyvien uutislinkkien ja tietojen jakamiseen tai sämpyläresepteihin.

Katsotaanpa otos tältä päivältä: yksi on käynyt Valtavaaralla ja leuhkii kovalla nousulla, muttei ehkä joksaa, että se on aika monen muunkin kokemus, kun on niitä kovimmin kuormittuneita paikkoja vähänkään retkikärpäsen puraisemilla – ja sen päälle vähän muillakin. Yksi on Kanarialla ja näkee siellä vähäpukeisia naisia. Yksi diivailee tärkeillä yliopistotöillään. Yksi on ollut hautajaisissa ja postaa kuvan kukkalaitteesta, Yksi on postannut kuvan, jossa naamansa on etusijalla (harrastaa kuvasarjoja, joissa oma naama on aina mukana). Yksi venäläistaustainen postaa tyylilleen uskollisena ahdistuneita huomautuksia siitä, miten joku oli taasen toiminut väärin tai muutoin syyllinen johonkin. Yksi somekuormittaja tuo esille yleistä erinomaisuuttaan, mikä onkin tiiviin sometuksen ydinaihe hänellä. Ilonpilkahdus: ikivanha lapsuuden koulukaveri postaa hyvän mielen runon! Toinen ilonpilkahdus: Meilahden sairaalan kollegan tietopläjäys! Ilonpilkahdus: ruotsalainen tuttavapariskunta postaa punttisalilta 😀

Yhteenveto: onhan tuolla ilonpilkahduksiakin seassa!

Voimia ja pilkahduksia lukijalleni,

Klara

Työpöydälläni erään terveydenhuollon toimipisteen uumenissa on pieni kortti. Se on sujautettu pikkuriikkisen kuoren sisään. Kortissa lukee koukeroisin koristekirjaimin ”Osanotto suureen suruun”. Kortti on kaunis: pieni, kohotettu valkoinen lilja kansisivullaan. Se jäi kirjoittamatta ja unohtui antaa, kun kuvan mykistävän kaunis kimppu annettiin syvän surun kohtaamalle. Hän menetti nuoren omaisensa.

Pyörittelin korttia käsissäni ja mietin: säästänkö vai heitänkö roskiin. Se on kaunis ja maksoikin jonkun euron, miksi siis heittää roskiinkaan. Mutta kenelle sen annan? Seuraavaksi siis. Ajatus sai minut pysähtymään pitkäksi aikaa.

@@@

Kuoleman hetki on moninainen. On vanhuksen vapautus, on syöpäsairaan hidas lipuminen pois ajasta, pikkulapsen kuolema yöllä äidin viereen. On äkillinen lähtö saappaat jalassa. Jokainen meistä toivoisi viimemainittua – joka on omaisille kaikkein kivuliain.

Muistan vanhuksen lähdön, kuinka hän katsoi minua kirkkain silmin ja sanoi valaistus kasvoillaan: ”Ihanaa! Pääsen Veikon luokse, pääsen kotiin!” Seuraavana päivänä hän nukkui nätisti pois. Hänen poikansa tuli kaukaa vainajaa laittamaan. Astui osaston kahvihuoneeseen kaunis vadelmakakku käsissään, vesi silmissään ja kiitolliset sanat huulillaan. Ei ehtinyt viimeiseen hetkeen, mutta ehti äidin hiuksia silittämään. Maasta sinä olet tullut ja maaksi tulee sinun jälleen palaavan.

@@@

Tämä kuolemantapaus pysähdytti meidät, työkaverit. Kukkien luovutustilaisuudessa itkettiin ja pysähdyttiin sitten kollegion kesken hiljaiseen hetkeen miettimään maailmankaikkeuden visaisinta kysymystä: mikä on kuolema? Mitä se tarkoittaa? Mitä sitten tapahtuu? Onko se vain neuroniverkon sammumista vai onko sittenkin vielä jotakin, mitä emme tiedä? Kuinka tiede ei ole kyennyt sitä selvittämään? Kaikki muu on selvitetty. On menty solun sisälle nanoavaruuteen, on noustu raketilla stratosfääristä kaukaisuuteen. Mutta kuolema, Kuolema? Mikä se on? Istuimme pitkään hiljaa kukin omaan pisteeseemme tuijottaen. Edes meillä, kokeneilla lääkäreillä ja kuoleman työläisillä ei ollut siihen mitään järkevää sanottavaa. Kahvihuoneesta kantautui hoitajien naurunräkätys. Kuolevia kaikki, mutta ovat sen unohtaneet.

Konkluusio: en pelkää kuolemaa. Mutta en halua sen tulevan vielä. Elämästä on niin vaikea luopua kesken matkan.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

Näihin aatoksiin Teidän,

Klara