Velosipeedistä, Stilleristä ja elämän tuomasta kokemuksesta

No tämä on tietysti se paikka, mitä some on pullollaan eri vuodenaikoina otettuina versioina.
Siis Kiutaköngäs. (Toinen on Riisitunturi, jonne on nyt tehty lisää parkkiapikkaa ja leveää tietä ihmisten ajella.
Mikäs siinä, kaikki ei ole korpien ja selkosten kulkijoita, vaan kaipaavat sinne missä KAIKKI muutkin ovat.)

Kaunis sunnuntaipäivä, joka suorastaan kirkuu uloslähtöön. Ehkä lukijani kirmaa juuri polkujuoksulenkillään, suksii hiki pipossa polveilevassa hiihtomaastossa, ryntäilee merenrantakallioilla tahi poraa pilkkireikää.

En tee niistä mitään, mutta toinen jalka on jo polkimella: pyöräilemään. Sen kerran on pakkasta, että ei innosta lähteä kitkaa vastaan suksenpohjaa kitisyttämään. Viime vuonna tuli vaihdettua vanhat Peltosen karvapohjasuksiin ja sanottava on, että suksikauppias oli viimeisen päälle ammattitaitoinen ja osasi takuulla valitan oikeat sukset, mutta kas vain: vanhat Peltoset on silti paremmat! Onneksi ovat vielä tallella. Osaan voidella ne juuri sopivin voitein kullekin kelille, kun kokemusta on karttunut. Take home message: Älä koskaan korjaa toimivaa.

@@@

Ehkä lukija on kiinnostunut pyöräilyharrastuksestani? Minäpä avaan sitä hiukan.

Kun Ruskearuuna lastattiin kuljetusautoon ja se viiletti pitkin Suomiäidin maantietä kauas kauas näköpiiristäni, päätin satsata hevoskaupalla saamiani rahoja laadukkaisiin polkupyöriin, joita ostin heti kaksikin kappaletta. Toinen on maastopyörä (nastarenkaat alla nyt) ja toinen nastaton läskipyörä. Molemmilla näyttää olevan paikkansa. Nyt, kun on ollut liukasta, olen kyllä visusti pitänyt molemmat rukit tallissa. Lonkkamurtumaa ei hermot kestäisi ja samaa saa sanoa sääriluun tai värttinäluun (os radius, ranteessa) murtumastakin. Kelithän on olleet ainakin meikäläisen nurkilla niin karseat, jään päällä vesivaippakin, ettei mitään jakoa ole ollut pyörällä liikkumiseen, kun jalkaisinkin ollut vähän sii ja soo. Koiran kanssa on silti pitänyt jääalustalla taiteilla. Kyljellään on sekin useamman kerran käynyt, itse vain kerran liukkaalla polulla. Ja kävi niin pirun kipeää toiseen perskannikkaan.

Mutta vähänkin kun on kitkaa, niin menoksi. Läskipyörä on hyvä lumessa ja sohjoisella tiellä etenkin jos kumit pitää vähän löysinä. Ihan turvallinen olo on sen selässä ratsastaa. Maastopyörä on sohjoisella tiellä nou-nou ja komeat lipat sillä vedinkin viime talvena nimenomaan sohjossa. Muutoinhan se kulkee huomattavasti läskistä toveriaan ketterämmin. Jos jompi kumpi pitäisi valita, niin ottaisin kyllä läskipyörän, jolla on parempi huruutella metsäreiteillä.

@@@

Asiasta toiseen…

Nyt kun on tullut aika paljon kuunnelluksi radiota koiran kanssa kulkiessa, niin suosikkiohjelmani Pyöreä Pöytä on meinannut loppua kesken: väliinkin jääneet jaksot on kuunneltu ainakin kertaalleen ellei kahdesti.

Ilokseni löysinkin sitten täysin minulta piiloon jääneen Rubenin oman radio-ohjelman. Jakso jaksolta olen sitä läpikäynyt. Ruben provosoi ja tuo esiin ”erilaista näkökulmaa”. On hyvin aiheisiinsa etukäteen perehtynyt, joten samalla. voi itsekin voi oppia uutta. Jos on toimittaja mielenkiintoinen, niin sitä ovat aika ajoin haastateltavatkin. Kyllä jokainen itsensä ja luontonsa puheillaan paljastaa ja antaa monensärmäistä ajateltavaa kuulijalleenkin!

Otan esimerkiksi vaikkapa ohjelman, jossa puhuttiin 60-lukulaisuudesta. Se linkkautuu hyvin yläpuolella olevan, uusimman Stiller-ohjelman aiheeseen. Nimittäin nuoruuden ja kokemuksen väliseen diskrepanssiin, näkemys- ja kokemuseroihin. 60-lukua käsittelevä ohjelma on nauhoitettu vuonna 2018, jolloin Claes Anderson vielä eli. Ohjelmassa 60-luvusta puhuu kolme henkilöä, Anderson, Anna Kontula ja kolmas, jonka nimeä en nyt muista. Keskustelu tiivistyy Andersonin ja Kontula väliseksi ajatustenvaihdoksi. Mielenkiintoista, kuinka 60-luvusta puhui ja esitti omasta mielestään täysvaltaisia näkemyksiä ja mielipiteitä henkilö (Kontula), joka silloin ei ollut vielä syntynytkään, mutta oli sentään lukenut aiheesta, kun taas Claes Anderson oli 60-luvun kuohunnoissa ollut näkijä, kokija ja toimijakin. Itselläni ei toki 60-luvusta ole muuta muistikuvaa kuin, että merkittävästi minua vanhempi sisarukseni kiusasi minua jatkuvasti.

Jos kohta itse 60-luvusta ei näkemystä olekaan, niin yo. henkilöiden keskustelusta on. Siinä tiivistyi omakohtainen tilanne, kun ura alkaa olla (onneksi?) jo ehtoopuolella ja toimin nyt ”senioriryhmässä” hyvin tarkkaan kirjansa lukeneen nuoriso-osaston keskellä. Fiilikset puki sanalliseen asuun ystäväni, ikätoverini ja kollegani eilisessä watsapp-viestissään. On viettämässä oman alansa koulutusviikonloppua merkittävästi nuorempien (ja huom: merkittävästi kokemattomampien) kollegoiden keskuudessa. Watsappasi näin:

”Milleniaalit kympin tytöt näköjään valloittavat erikoisalani. Kuka hoitaa potilaat?”

Hän oli selvästikin kuuntelemassa, kuinka nuoruus ohjeistaa vanhuutta 😀 Aina vähän nieltävää, eikö totta? Vaikkemme toki nuoriso-osaston kirjoista saatua tietämystä halua mitätöidäkään. Ja toisinaan on niinkin, jotta se mitä kirjassa lukee ei -kas vain- olekaan suoraan käytäntöön siirrettävissä. Elämä pirulainen kun on niin kovin monimuotoista, mikä taitaa päteä lähinnä kaikkeen alalla kuin alalla ja arkielämässä. Käytännön kokemus, elämänkokemus, viisaus ja laajempi näkemys syntyy vasta vuosien tuomana. Liekö lukijanikin törmännyt tähän? Sitä ei alkumetreillä havaitse mitä takasuora tuo tullessaan ja mitä matkan varrella tien poskessa on nähnyt ja havainnut.

Muistamme erään ystäväni kanssa hyvin tapauksen, kun pikkulasten äiteinä kitistiin penskojen aiheuttamaa rasitusta ja häslinkiä. Eräs läsnäollut, meitä merkittävästi iäkkäämpi, silmissämme suorastaan ikäloppu (eli lähellä eläkeikää, heh) ollut nainen sanoi: ”Pienet lapset ja pienet murheet – isot lapset ja isot murheet.” Meistä kommentti oli paitsi ymmärtämätön – meillähän se raskasta oli! – että naurettava. Muttei ole enää, totesi taannoin em. ystäväni, jonka aikuisista lapsista kaksi kamppailee merkittävissä vaikeuksissa.

@@@

Näin on kirjoitusummetusta saatu hieman puretuksi ja voidaan siirtyä käynnistelemään polkupyörää ennen kuin aurinko taas painuu mailleen. Mutta lukijanikin varmaan on mitä suurimmassa määrin pannut merkille, että yhä pitempään se päiväsaikaan kanssamme viihtyy!

Parhain terveisin, Klara

Sanakirja: velosipeedi = polkupyörä

Sanaummetusta ja eläkeläisiä helvetinhärveliin nojailemassa

Lunta kaikille lumettomille ja jäätä kaupan päälle.

Hyvä Lukijani saa ensimmäiseksi jakaa kanssani universumin keskeisimmän tiedon, nimittäin sen, että

a) olen monta päivää kärsinyt vaikeasta sanaummetuksesta (sana + ummetus)

b) pelon sekaisin tunnelmin vilkuilen vasemmasta silmäkulmasta vieressäni olevaa puhelinta, jottei sen kiljaiseva ääni leikkaisi hetkeä, jota olen odottanut.

Nautin vapaaehtoisesta omissa oloissani touhuilusta ja rauhassa kirjoittelusta. Saan tästä vapaaehtoisuudesta olla elämälle kiitollinen. Niin paljon on pakollisessa yksinäisyydessä eläviä. Yksinäisyys murtaa monen sielun ja sydämen, sairastuttaakin. Joskus kyllä piru istahtaa olkapäälleni yksinäisyyden tukemisessa. Ja syyn on lukijani kuullut rasitteeksi asti. Nimittäin sen, että on tahoja, jotka kontaktoivat suuntaani tarvitessaan kuuntelijaa, analysaattoria tai ongelmiensa ratkaisijaa. Leelian Lepotuoli- puhelinpalvelu. Sellainen soitto tämän kirjoitushetken uhkana nyt heiluu.

Mutta carpe diem, nyt on hetkeni, tässä ja nyt: blogiteksti. Jatkan tekstisuollostani vaikka itsekseni, jos kohta tiedänkin tilastotontun listauksesta, että joku tätäkin höpinää toisinaan lukee. Olen kiitollinen!

Palvelutaloon Talonmiehen kanssa muuttamamme mummon eväät. Mandariinit toin minä, kääröön on jemmannut aamupalalta jääneen voileivän jämät. Ihan karmea ruoka- ja roskajemma oli hänen asuntonsa. Sen saavat siivota
sisarukseni, joilta ei liiennyt aikaa eikä resurssia tulla äidin muutosta huolehtimaan. En ole katkera, mutta kuitenkin.

@@@

Viimeisin Leelian Lepotuoli-palveluun soittanut oli kollega N.N., joka taistelee tietään julkisessa terveydenhuollossa. Kuvailen henkilöä: erittäin kokenut, erittäin taitava, potilaiden rakastama, asiallinen, viisas, hyväntahtoinen, ystävällinen ihminen, jolla on kaupan päälle mittava elämänkokemus. Epäonnekseen työyhteisöönsä on palkattu terminaattori, joka jossain määrin itsevaltaiselta näyttävin ottein rusikoi organisaatiota haluamaansa muotoon. Näen asian niin, että taustalla on jonkinlainen tiedostamaton ja alitajuinen lääkärit kyykkyyn-asenne. Kun kiltti ystäväni N.N. on liian lähellä ilmiötä, hän kykenee näkemään vain sen, että työyhteisö on alkanut voida pahoin. Nämä on tilanteita, joissa lopputuloksena on irtisanoutumisia ja kallispalkkaisen konsulentin hommaaminen. Yleensä näissä tapauksissa viimeisin lähtijä on terminaattori.

Mikäli paikalle tilataan konsulentti (tahallinen kirjoitusvirhe) tulehtunutta tilannetta selvittämään (hyvä sinänsä!) on lopputulos usein laihanlainen kaikilta muilta osin paitsi laskutuksen suhteen. Konsulentti haastattelee ihmisiä, tutkii tilannetta ja laatii laajan raportin, jonka ydinviestinä on, että työyhteisö voi huonosti ;D Näitä on nähty. Prosessilla voi olla korskea projektinimi tyyppiä ContextualMultiProcessAnalysis, mutta samaa settiä eniveis. Konkluusio: ei näitä terveydenhuollon kryptisiä maailmoja ja umpisolmuja kykene nokkelinkaan konsultti, yleensä kauppatieteilijä tai vastaava, avaamaan sen enempää itselleen kuin kenellekään muullekaan. Vain riittävän laajakatseinen, organisaation sisällä pitempään toiminut henkilö tietää kupletin juonen. Ja senkin, ettei tämmöiseen hommaan ryhdy.

@@@

Katselin iltasella Krista Kiurun (lienee ministeri) tiedotustilannetta sote:sta. Sain selville, että sote tulee – uutinen! Sotea ei estä mikään. Sotea on nyt valmisteltu ja nyt se tulee. Se on kohta täällä!

Selevä kuin pläkki ja mikäs siinä. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Että erikoissairaanhoitoon on nyt satsattu (rivien välistä itte kuultu piiloviesti: liikaa) rahaa ja nyt on perusterveydenhuollon vuoro. Passaa, passaa toki! Mutta edelleenkään ei mitään käryä siitä, mitä se käytännössä on. Jospa joku muu tietää. Yksi asia on kuitenkin varmaa: mistään seinästä ei repäistä sitä määrää tk-lääkäreitä, jotka hourupää-Rinne vetäisi heti vappusatasen vierestä kehiin. Ihan ihme juttu, että tuommoisia fantasioita kukaan tosta-noin-vaan ja (kai?) tosissaan kansalle syöttääkään.

No, ei tilanne lohduton ole. Mulla on tuttava teutaroimassa sote-asian kanssa pääkallonpaikoilla. Luotan häneen: viisas ihminen, järki päässä ja kokemusta terveydenhuollon ruohonjuuritason työläisen arjesta. Älkäämme siis vaipuko synkkyyteen, enkä varsinkaan minä, joka jo pikku hiljaa havahtuu ajatukseen, että joskus tästä siirrytään oloneuvokseksi lätkimään palloa pusikoihin ja tötterehtimään kuntosaleilla tulppana kiireisten työssäkäyvien jaloissa. Semmoinenkin vääryys tuli viime viikolla koetuksi. Sietämätöntä! (huumorin pilke)

…totta puhuen, olin aika kieseissäni tapahtumasarjasta, jonka kuvaan tähän lukijalleni virkistykseksi (heh). Nimittäin rimpuillessani sellaisessa helvetinhärvelissä hiki tukassa ja naama tuskanpunaisena piipersi härvelin viereen herttaisesti hymyilevä eläkeläinen. Jäi seistä tollottamaan noin kahden metrin päähän. Taappasi sitten laitteen ympärillä ees taas, ees taas, seisahtui taas kahden metrin päähän, keinutteli itseään puolelta toiselle, raapi jalkaa, oikoi käsiään kohti taivasta, piipersi viereisen kuntolaitteen luokse sitä hypläämään, käveli taas toiselle puolelleni, hypisteli pyyhettään, katsoi kelloa, raapi jalkaa, sohi tukkaansa ja mitä vielä. Viesti oli selvä: jonotan helvetinhärveliin tässä ja venttailen, että saat rimpuilusi finaaliin. En nähkääs millään tässä välissä kykene piipahtamaan vaikka juoksumatolla kävelemässä, jotta Työssäkäyvä ja Työstään itselleen tauon järjestänyt Veronmaksaja saisi rauhassa tehdä rimpuilunsa loppuun ilman, että vieressä joku naputtaa jalkaa. Mikä helvetintuli nykyeläkeläisillä polttelee persuuksissaan? Sama tuli tapakuolessa kehdosta hautaan. Ja entäpä marketissa! Pusketaan kärryjen kanssa eteen ja pyöritään sinne tänne kuin puolukka, ellei sitten jumiteta keskelle käytävää naapurin Elsan kanssa sairauksia ja kolotuksia laskemaan. Niin se on! (Tulkintaan vinkiksi: sarkastista huumoria)

Jaa, että kuinka helvetinhärveli-gate päättyi? Se päättyi niin, että kolautin helvetinhärvelin tapporaudat nolla-asentoon kuin kuoleman portit -klonks – ja sanoin eläkeläiselle, että pääset tähän. Eläkeläinen siitä siunaamaan, että voi voi, olisit vain jatkanut vielä. Totesin, että jatka sinä nyt vain tästä. – Konkluusio: mielessä kävi, jotta meniköhän viesti yhtään himaan? Jospa seuraavalla kerralla osaa mennä seuraavaan laitteeseen siksi aikaa, kunnes laite vapautuu. (Mutta hei! Joku muuhan saattaakin kiilata eteen, aivan totta. Hautaan ei kiilaa kukaan, se hänelle lohduksi.)

Kuten lukija huomaa – ehkä jo sitä odottikin, kuka tietää – ei puhelin ole vielä soinut. Lisäksi hänelle on käynyt selväksi, että murheet ovat mitä päällekaatuvimpia täälläpäin: kuntosalin helvetinhärveli, rassaavat eläkeläiset ja sitä rataa. Talonmieskin pirulainen reissaa mailapussinsa kanssa ja ehkä juuri sonnustaa kravattiaan illallispöytään, jossa nuoruuttaan uudelleen elävät yläluomi-tekoripsihärpäkkein varustetut, golfauringossa naamanahkansa norsun iholle venyttäneet harppuunat hänelle livertelevät (hoh hoo, että olen ruokoton ihminen ja piru mut vielä perii!) (huom:periköön!). Jotta täällä ei ole sijaiskärsijää, jota voisi pieksää. Tuo koiranpoika on niin suloinen lapsukainen, että se on mitä suurimmassa turvassa kaikelta vihanpidolta.

Näihin puheisiin sulkeudun suosioonne.

Terveisin Klara S

Äidinäitini oli kova kuivakakkujen tekijä. Kun ajoimme nelostietä ohitse (tulimme kaukaa ja menimme kauas) odotti
hänen pikkuruisessa buduaarissaan aina kuivakakku, jonka hän tuuppasi mukaamme. ”Mitäs minä vielä teille antaisin?” hän tuumi joka visiitin loppukaneetiksi. R.I.P. rakas äidinäiti.

Raitista ilmaa täysikuun aikaan

Olen vähän niin kuin työmatkallakin täällä itärajan tuntumassa. Eilen oli sen verran saumaa, että pakkasin reppuni, hommasin vähän kyytiapua ja menin paikkaan, joka on meikäläiselle vähän semmoinen pyhiinvaelluskohdekin. Laskin eli muistin tosin hieman väärin, jonka seurauksena sain apostolin kyydillä taivaltaa hyvän tovin kapoista metsätietä. Jännän äärellä olisi kyllä autollakin ollut, sen verran kapea väylä ja kinokset molemmin puolin. Nythän ne on vähän kuin piparkakkupintaiset vesisateen ja pakastumisen jäljiltä. Eivät kanna ainakaan meikäläisen ruhoa, ettei nyt mistään hankikeleistä päässyt nauttimaan.

Tämä päivä menikin sitten rangaistukseksi kellon ympäri erinäistä projektia vääntäessä. Kaikella on hintansa, sanoo vanha kansa. Huomenna on sitten kotimatka edessä.

@@@

Metsissä kun samoilee tulee miettineensä kaikenlaista (hyödyllistä). Tulee mietityksi ihmisiä, asiaintiloja ja niiden saamia outojakin käänteitä. Yksin kulkiessa on se hyvä puoli, että voi täysin muurautua omiin ajatuksiinsa. Ehkä lukijanikin nauttii hiljaisuuden retriitistä tässä mölyntäyteisessä maailmassa?

Kun joskus, jos Luoja suo, jään eläkkeelle, muutan enimmäksi aikaa metsiin asumaan ja miettimään. Laitan virttyneen villapipon silmille, polvista ja persukkeesta venähtäneet kasariaikaiset toppahousut jalkaan ja kruunaan sen liian isolla toppatakilla. Näissä vetimissä lähden kaupalle muovikassin kanssa ja vain silloin, kun kaapista on viimeisetkin appeet kaluttu loppuun.

@@@

Yritin laittaa tähän kuvaa, mutta liekö naapurimaan veitikka linjoilla vai mikä mättää, ettei se tähän tarttunut. Lukija voi sen kuvitella mielessään. Siinä oli kapea metsätie, jonka päässä oli taivaanranta ihan tulessa laskevasta auringosta, muutoin ympärillä oli pimeys. Oli aika suloista ja voimaannuttavaa talsia metsätietä kilometri tolkulla ilman valoja kuun valaistessa hankia. Tuli mieleen ajat, jolloin näillä selkosilla on tykit jymähdelleet, puut pirstoutuneet ja kaukaa on kuulunut kuolevan sotilaan vaikerrus. Äitiäkö huusi? Ihan meinasi tulla itku silmään, kun ajattelin niitä nuoria poikia, jotka pakkasyössä ovat verta vuot… Öhh, no niin. Kuten lukija havaitsee, kuutamoreissulla tuli mietityksi kaikenlaista virkistävää. Loppuviimetteeksi kyllä voiton puolelle kääntyi tämäkin Klara Tuuvan yhden muijan sotaretki: kaivelin netistä esiin maanmittauslaitoksen kartan ja tutkin, mitä jokea pitkin ensi kesänä melanlapa liipottaa. Ehkä. Kova hinku olisi myös lähteä rinkkaretkelle ittekseni, mutta vähän nuo vanhat sotaratsun kanssa saadut vammat askarruttaa. Jos kintut menee alta, niin ryömimällä joutuu sitten rinkka selässä etenemään. Ei se sekään oikein kaksinen vaihtoehto ole.

Näihin mieltä ylentäviin ja rentouttaviin mielikuviin jätän armaan lukijani, katselen loput kamppeet kasaan ja varustaudun aikaiseen ylösnousemukseen, jotta illan päälle ilmestyisin kotiportille.

Hyvää viikonloppua toivoo Klara

Uusia vuosia ja tavallisia kuolevaisia

On se vaan komea kukka! Ja alla edesmenneen anopin aikanaan ostama joululiina.
Muutoin en pöytäliinojen päälle ole ymmärtänyt tuon taivaallistakaan. Sama koskee verhoja.

Hyvää uutta vuotta 2020 lukijalleni!

Talonmies katsoi telkkaria ja huusi pirtistään työhuoneeni suuntaan: ”Ja minä en sitten ymmärrä mitä juhlimista vuoden vaihtumisessa oikein on! Samaa jatkoa vaan koko homma, siinä mitään sen kummempaa ole.” Aivan aivan. Toosat on täynnä toivotuksia ja ihmiset ampuu rahansa taivaalle ja silmänsä säpäleiksi, for what? Voihan sitä kallistaa kuppia muutenkin, riehua ravintoloissa ja tapella nakkikioskilla milloin huvittaa ja itselle sattuu sopimaan.

@@@

Itselle sattui sopimaan mummon muuttoprosessi, jossa meni kolme päivää. Raskaimpien tavaroiden kantoapua tuli talonmiespuolelta: yhdeltä vihityltä ja yhdeltä itse tehdyltä. Muut loistivat poissaolollaan, tarkoitan sisaruksiani. En ole katkera, mutta kuitenkin… lauletaan laulussa.

Alkusyksyn päätöksestä huolimatta ei kärsinyt sivusta katsoa mummon tilaa läävässään, jonne ei siivousta päästänyt ja jossa kotisairaanhoito kävi aamulla 20 minuuttia ja illalla 15 minuuttia. Kuten sanottua: maamme vanhustenhuolto on sikamaisessa tilassa, ihan rapistunut ja kammottava. Kotisairaanhoito yrittää parhaansa tippa linssissä, mutta kenenkään koneesta ei lähde tehoja kahden eikä kolmen edestä, ei ainakaan kovin monta vuoroa peräperää. Sympatiani ovat kotisairaanhoidon työntekijöiden puolella. Ja hymyilen pirullisesti niille suurille lehtiotsikoille, joissa Esperiä ja Attendoa on nostettu huonosta hoidosta ja liian vähäisestä henkilökunnasta tapetille. Eikö kukaan ole käynyt vilkaisemassa mitä kotiin hoidettujen ihmisten hoito käytössä olevilla resursseilla oikein on!? Kyllä sitä samaa kurjuutta on ihan kuntien ja kaupunkienkin palvelutuotannossa, mutta se vain ei tule esiin, kun ei systemaattisesti ihmisten kodeissa käydä kurkkimassa mitä sieltä löytyy.

Jos asia kiinnostaa, niin vinkki M.O.T.-ohjelmasta toukokuulta. Ajauduin sitä katsomaan puolivahingossa. https://areena.yle.fi/1-4530621

Nyt mummo siis on siistissä palvelutalossa, joka on yksityinen mutta kotikaupunkinsa tukema ja vaikuttaa tosi hyvältä. Henkilökunta on avuliasta ja reipasta ja systeemissä on ”hyvä pössis” kuten nuoriso sanoo. Elän toivossa, että tämä stressi jo hellittäisi. Mummo itse on mennyt niin pieneksi, että enkeli lepattelee jo ikkunansa ulkopuolella ja sitä itsekin odottaa.

Kurkistus talvipesästä kohti orastavaa kevättä kuningaskuusen keulapiikissä.

Siinä mielessä on ollut hyvä joululoma, että on ehtinyt lukemaan kirjallisuutta. Vahingossa sain näppeihini Jörn Donnerin ja poikansa Rafaelin väliseen kirjeenvaihtoon perustuvan ohuehkon teoksen. Nyt ehkä ymmärrän Jörkkaa hieman paremmin, kun avasi kirjassa taustaansa, joka ei ole lähtökohdiltaan ollut kaksinen. Isä kuoli hänen ollessaan 2-vuotias ja äiti sairasteli. Jörkka kertoo, ettei häntä kotona kukaan koskaan halannut tai paijannut, ei äitikään. Saattaa selittää jotakin hänen myöhemmän elämän vaihestaan ja toimistaan.

@@@

Telkkariakin on tullut katsottua. Vahingossa satuin avaamaan toosan, kun sieltä tuli Frozen. Sehän piti katsoa ja saada vähän vihiä mikä tämä paljon ihmisten puheissa esillä ollut Frozen oikein on. Itsellä kun ei enää ole sen ikäisiä lapsia, että ajan hengessä pysyisi mukana. Innostuin siitä sitten vuokraamaan (elämäni ensimmäisen kerran) Grinch-elokuvan joulusta. Lukijalleni varmaan The Grinch on perin tuttu kaveri, mutta jollei, niin kerron, että se on vihreä otus, joka varasti joulun – mutta palautti sen sitten kun sai hyvyyttä ja ystävällisyyttä osakseen. Eikö olekin hienoa! 😀

@@@

On tullut myös katseltua se ohjelma, jossa ne likipitäen tuulipuvussa vuorelta hyppäävät tyypit kiitävät Jungfraun laelta alas Lauterbrunneniin ja Mont Blacista huis vaan ja sen semmoista. Kuolleisuus on suurta ja nuorta miestä liiskaantuu vuoren seinämään kuin kananmunia konsanaan. Ehkä lukijani näki ohjelman. Linkki tässä: https://areena.yle.fi/1-3942334. Tämmöistä ei voi ymmärtää tavallinen kuolevainen.

Tulin tuosta ohjelmasta niin levottomaksi, että piti katsoa illan päätteeksi Ali Leiniön vaellusvideo (juutuupista, suosittelen!), mutten tiedä oliko se sen parempi. Iski nimittäin taas hirveä vaellusvietti ja hinku metsäpolkuja tallaamaan. Tauti se on sekin, en muuta sano!

Vaan taas se on tavallisen kuolevaisen kello reikelissä ja uusi vesisadepäivä kohta alkamassa, hip hei. Vaan koska ilma on pukeutumiskysymys ja sattuu olemaan vapaata vielä tämä viikko ja onko joku päivä vielä ensi viikollakin, niin se ei ole kuin vetää sadekampe niskaan ja lähteä ulos raitistelemaan. Mutta ensin pitää vähän nukkua.

Voikoon lukijani oikein paksusti näin jouluruokien lihottamana ja olkoon tuleva vuosi hänelle onnellinen!

Klara

Joulukakkuja, karanneita mummoja ja seimen lapsia

Laittelen tässä jonkun sanan ikään kuin joulukalenterin toiseksi viimeisenä luukkuna. Päivä meni sisätiloissa joitakin joulutarjottavia tehdessä ja haitaria soitellessa. Kurtusta tulvi Enkeli taivaan jo melko tavalla tunnistettavasti. Talonmies antoi hyvät pisteet taiteellisesta vaikutelmasta. Haitarihommissa on päätavoitteena saada uusin perheenjäsen (4 jalkaa ja häntä) tottumaan sirmakan ääneen, jotta pitäisi mölyt mahassaan toisin kuin edeltäjänsä, joka muuten sattuu olemaan tämän nuorukaisen äidin isosetä 😀 Tämä kaveri on äitinsä isosedän tapaan loistotyyppi. Aivan kerrassaan mainio. Jouluahjaksi annan hälle kyllä pari nakkia.

@@@

Visst har jag skrivit ett brev (dvs. email) idag till Sverige till min bästis, som flyttade dit för länge sen o. som jag längtar efter mera o. mera när åren flytar förbi. Hon har rest till sin stuga på fjällen för att fira jul med sin familj. Hon skickade flera sms till mig under den tiden jag höll på att skriva till henne 😀 Telepati. – Tämä on Suomen toinen virallinen kieli, vaikka joitakin se tieto närästää. Rakastan suomenruotsalaista fiilistä, siinä on semmoinen valo, joka leviää omaankin sieluun aika ajoin.

@@@

Huominen menee sukulaisia syöttäessä. Mukana köörissä on kaksi eri tavalla toistaitoista, joista toisen osalta onkin lukijani jo kuullut yhtä sun toista. Tänään oli aiheuttanut kaupungilla hieman sekaannusta mikä tokikaan ei yllätä ketään. Oli karannut tyttären valvovan silmän alta omille teilleen – ”kiiruhtanut apteekkiin” kuten humoristityttäreni asian ilmaisi. Mitään asiaa hänellä ei apteekkiin ollut ja tarkoitus oli pysytellä tyttären vierellä tyttären setviessä S-kaupan infotiskillä mummolta vastikään varastetun S-kortin jatkomenettelyä. No lapsenlapsi löysi mummon apteekista jonkinlaisen aiheuttamansa sekasorron keskeltä. Alunperinhän tämä seurakunta oli liikkeellä siksi, että mummolle tuli kirje, jossa hänen kehoitettiin hakeutuvan haastemiehen luo hakemaan käräjäoikeuden mummolle suuntaamia asiakirjoja. Kyse oli tekemäni edunvalvontailmoituksen päätöksestä. Prosessi laitettiin muuten käyntiin elokuussa. ;D Tyttären viesti oli lyhyt, naseva ja humoristinen: virkamiehen ei kuulemma ollut kauaa tarvinut mummon turinoita kuunnella, kun ”löi leimaa paperiin että kypsää kamaa edunvalvontaan”. 😀

No nyt sitten vaan mummon kamat pakettiin ja suuntaan palvelutalo. Hällä on vielä kulkulupa lähiympäristöön, muttei kai eukkoa voi enää irti päästää. Lähellä on parikin vilkasliikenteistä tietä ja alue hänen nykymuistilleen vieras, jos kohta onkin aikanaan niillä nurkilla pitkäänkin asunut. Tosi paikannimen muisteli olleen toisessa kaupungissa, jossa asui noin neljäkymmentä vuotta taapäin. Semmoista se on, kun tiimalasi käy vähiin ja hiekkanjyvien seassa on sepeliä.

@@@

Joulupöydästä lähdetään ajamaan metsämökille (ehkä yö vielä nukutaan joulupäivän aamuun, saa nähdä). Siellä voi villasukat jalassa hiihdellä pirtinlattian poikki ees taas ja tuijottaa tulta piisissä ajattelematta sen kummempia. Samalla voi keräillä voimia mummon muuttoon, joka tapahtuu rakettien paukkuessa. (Talonmies kulkee koiran kanssa akkunan ohi ja vilkuttaa pimeässä, pihalamppu antaa jonkun säikeen valon tyngäksi.)

Lopuksi sanon, että jälleen kerran ihmettelen minulle lähetettyjä viestejä ja some-maailman postauksia kaikesta siitä valtavasta tohottamisesta, jota kodeissa joulun nimissä harjoitetaan. Joku kertoo satsanneensa ruokakauppaan moniaita satoja (!) euroja, joku toinen on jonottanut kylän parhaan ruokakaupan tiskissä hermot riekaleina. Kysymys kuuluu: miksi ihmiset tuon tekevät? Eikö ruokaa voi ostaa etukäteen ? Tarviiko ihminen niin paljon ruokaa selvitäkseen muutamasta vapaapäivästä? En ymmärrä. Viinaakin vaikuttaa kannetun heti monenlaista sorttia – for what? Ehkä nämä asiat selviävät minulle vielä joskus.

Näihin puheisiin rauhallista joulua ja levollista mieltä lukijalleni. Samalla lähetän avaruuden läpi sieluni signaalin jälkeläiselleni, joka näillä kellonlyömillä asettunee seimeensä ja painaa päänsä tyynyyn jossain Juuttaan maan seutuvilla. Niillä huudeilla, missä ikivanhan legendan mukaan pienokainen kapaloitiin ja laitettiin seimeen makaamaan. Pyydän tässä kohteliaasti samaan syssyyn, että seimen äärellä parvelleet suojelusenkelit havahtuisivat tilanteen olevan ohi ja siirtyisivät vartioimaan jälkeläiseni unta ja turvallisuutta. Kiitos paljon enkeleille!

teidän Klara

Valoja pimeydessä – talvipäivän pysäkki

Ainut lukijani ehkä torkkuu ruutunsa ääressä omissa mietteissään odotellen vuorokauden vaihtumista kevään puolelle. Kevät nimittäin alkaa huomenna eli varttitunnin päästä. Saadaan taas haistattaa pitkät pimeyden hengille. Olikin niissä taas kestämistä, mutta nyt alons y ja kevättä kohti! (Talonmies kulkee juuri koiran kanssa takapihalla työhuoneeni ikkunan ohi ja huiskuttaa. Järjenvalo loistaa pimeydessä.)

@@@

Lukijani lie rientänyt koo-kaupan, ässäkaupan ja rautakaupan väliä jouluamokissaan, arvaanko oikein? Vai liekö toheltanut multitasking-tyyppisesti ees kahtaalle noin sataakuuttatoista huttua yhtä aikaa keitellen, kuten eräät? Mikäli lukijani kaipaa selvennystä kerron viimemainitulla hutunkeittäjällä osoittaneeni itseeni.

Voi Luoja paratkoon ja sata jänistä kaupan päälle, että on ollut tiukkaa settiä viimeiset viikot. Töissä toki tietysti omat riemunsa, mutta siinä sivussa olen pyörittänyt prosessia, jotta saadaan mummolle jatkohoitopaikka. Voi estä ja varjele, että yksi omaisista saisi kyllä olla ihan näillä töin tuota shouvvia hoitamassa. Omien duunien ohella viestinvienti ja monitahoinen virkamiesviestintä on ollut todella kuormittavaa. Kun vanhustyön virkamies soittaa kesken vastaanotonpidon tilanteeseen, jossa edessäni istuu koko tämän vuoden – ja ehkä viime vuodenkin – ehdottomasti vaikein potilas, niin ei tiedä itkisikö vaiko räjähtäisikö hysteeriseen nauruun.

Meinaan: vanhustyön virkamiehellä on toki kiireinen ja monitahoinen työpäivänsä ja aikataulunsa. Siinä tohinassa yhden mummon asioille on minimaalinen aikaresurssi ja homman nimi on ”ota tai jätä”, puhelu siis. Sillä virkamiehellä ei tokikaan ole aikaa soitella moneen kertaan saman mummon asioista, jos omainen jättää puheluun vastaamatta (pitäessään potilasvastaanottoa). Miten K-kaupan kassat ja R-kioskin myyntitiskistä yksin vastuussa olevat ihmiset pystyvät äitinsä asioita kesken työpäivän puhelimessa hoitelemaan? (Potilas ei ollut mielissään, kun vastaanottonsa aikana tohtori vaan omia asioitaan puhelimessa hoitelee. Sekin vielä, kun muutenkin oli hänen nähdäkseen asiat huonosti hoidettu noin ylipäätään pitkin matkaa.) – No tämä tästä, kullakin ristinsä.

@@@

Wanharouva pääsee nyt uuteen kotiin, josta hän ei pääse kadulle ryöstettäväksi (kuten joku viikko taapäin tapahtui) ja jossa hänen peräänsä katsotaan. Meillä onkin Talonmiehen kanssa tässä pikku muuttoruljanssi edessä. Saatiin mummolle tilapäinen hoitopaikka pariksi päiväksi, että saadaan kamppeitaan siirretyksi. Ilman sitä tehtävä olisi ollut mahdoton. Sen verran äkäinen ja komenteleva tämä dementikko on.

@@@

…mutta hänen kunniakseen kumminkin sanottakoon, että on opettanut mulle lohturuokalajin, joka on yksi suurimmista favoriiteistani. Ehkä olen sen jo aiemmin markkinoinut, mutta laitan vielä vaikkapa joululahjaksi sen tähän oikein kuvan kera. Painotan vakavin sanakääntein, jotta tämä ruokalaji tulee ehdottomasti nauttia runsaan ketshupin ja suolan kera. Sil vu plee:

Kalarisotto a la WanhaEmäntä

Tarveaineet: 1 paketti seitä, pari kourallista riisiä, kalaliemikuutio (tai kasviskuutio), sipulia if you like, vettä, öljyä ja tuossa on lisäksi vanhan paprikan jämät.

Valmistus: öljy tiristetään, siihen riisit, jotka saavat vähän ottaa väriä. Sipulin jos lykkää mukaan, niin sekin saa vähän riisin kanssa ensin painia. Sitten joku desi kala/kasvislientä (kuumaa) ja seipaketti jäisenäkin istahtaa kiltisti kyllä tähän, jos ei ole ehtinyt sulattaa. Kansi päälle, tulta pienemmälle ja kun neste on hävinnyt, riisit ja kala kypsyneet, niin se on siinä. Suolaus, lautaselle siitä vaan ja ketshuppiruiskutus hunnuksi.

Pystyn kylmän viileästi syömään tätä koko pannullisen. Tästä ei tule ähkykään.

@@@

Näihin tomattisoseen tahrimiin puheisiin jätän lukijani tuijottamaan ruutua ja joko huomenna tuijottaa uuninruutuakin, mene ja tiedä.

Jouluiloa toivottaa melko puhki oleva Klara von den Helgazon, joka saa niin paljon voimia tätä kirjallisesta yksinpuhelemisestaan (kuten koko elämänsä on tehnyt)

Valo pimeydessä. Pyörän tarakalla. Laitatin läskipyörään tarakan sillä ajatuksella, että vielä kerran… vielä kerran
menen romuineni päivineni jotakin metsäreittiä pitkin syvälle synkkään metsään ja viritän sinne riippumattoni. Ja jään yöksi metsän helmaan. (Saa tuohon kai teltankin.)

Torakoita, vaeltelevia sotaorpoja ja äidiltä varastettuja korkokenkiä

Hyvä lukijani. Olen ollut kiireinen, lentänyt kauas naapurimaahamme Ruotsiin, sortteerannut wanharouvalle soveltuvia köyhäintaloja, säälitellyt yksinäistä lähimmäistä ja kuunnellut äänikirjana Ian McEwansin Torakkaa. (Tein juuri asiasta pitemmän tekstin, mutta jokin salaliitto taustalla täytyy olla, koskapa sivusto tarjosi ainoaksi vaihtoehdoksi tekstin viemistä roskakoriin.)

Torakka on mielenkiintoinen! Kas, kävi niin, että ollessani tiistai-iltana lenkillä, ryhdyin kuuntelemaan tuota Torakkaa. Se osoittautui enemmän kuin ajankohtaiseksi! Torakka nimittäin herää ullakkohuoneesta ja havaitsee muuttuneensa ihmiseksi. Eikä keneksi tahansa, vaan pääministeriksi. Hän ajautuu siitä sitten hallituksen kokoukseen, jossa eletään kriisitunnelmissa: pääministeri on saanut epäluottamuslauseen. 😀 Apuun tulee naispuolinen liikenneministeri (!). Kysymys: kirjoitetaanko Suomen poliittista historiaa etukäteen Englannissa? Kyllä olisi sitten helppo uskoa, että joku juoni tässä takana kyllä on.

Vanhustenhuolto on taas tullut perin tutuksi. Epäilenkin, että olen siinä ”Hankalat Omaiset”- joukossa, joiden soittoa sekä pelätään että toisinaan hieman porukalla huvittuneena odotellaankin:

”Noh, se soitti taas (hekottelua, silmien pyörittelyä)… No, mitä sillä nyt tällä kertaa oli asiaa?” (kahvihuoneporukka räjähtää nauramaan)

Ei haittaa yhtään. Olkoon miten on, niin taistelen silti eteenpäin, jotta entinen pikku-Lotta saataisi edes joltisestikin turvaan. Sillä hän kulkee kädet tiukasti rollaattorin sarvissa kiinni ja hortoilee kaduilla tavatakseen edes jonkun, joka vaihtaisi kanssaan pari sanaa. Ja kävi sitten niinkin, että meni hissiin ulkomaalaistaustaisen nuorenmiehen kanssa ja menetti rahansa ja pankkikorttinsa. Valvontakameraanhan tuo kaikki tallentui, mutta poika oli jo tiessään. Nyt on mitta täynnä ja mummo saatava kauemmaksi kaupunginvaloista. Edessä on kova ruljanssi, kun mummokin on niin pirullisen äkäinen ja vastahankainen kaikkeen. Kovan on elämän elänyt sotaorpona ja huolehtinut pikkusiskostaan kun nuori leskiäiti on liehunut kylillä hakemassa rakkautta suuren surunsa lohdutukseksi. Ymmärränhän minä – ja otan vastaan osan sotatraumoista, jotka muokkasivat mummon luonnetta. Eikä voi sanoa, että vanhuus ja dementia olisi luonteen säröjä yhtään pehmentänyt, päinvastoin. Näitä sodan traumatisoimia tyttölapsia ei veteraanitunnuksin muisteta, eikä kyörätä valtion maksamiin kuntoutuksiin. Sanon tämän sarkastisesti hymyillen näin itsenäisyyspäivän aattona.

Kysymys: voisiko näitä vanhoja, sotalapsuuden kärsineitä naisia muistaa edes kunnon vanhushuollolla! (Vanhusten tilanne on tässä maassa häpeällisellä tasolla, sanon omasta kokemuksesta.)

@@@

Vaan olipa meillä poliittista kohinaa pienessä Suomessamme! Kuunneltuani pyörälenkeillä radiota ja seurattuani sivukorvalla Talonmiehen huudattamaa televisiota ei voi sanoa muuta kuin, että hoh hoijaa. Ensin valitaan tajuttomuudesta juuri herännyt selkeästi vielä sairauslomalainen pääministeriksi, hän lupailee kaiken maailman vappusatasia ja tuhansia lääkäreitä terveyskeskuksiin ja sekoilee puheissaan niin, että tulee ulosheitetyksi. Areenalle astuu torniolainen pikkutyttö, joka on varastanut äitinsä korkokengät ja ostanut henkkamaukalta kahisevan hameen joiden turvin hän rompostelee hömpsyisessä tukassaan televisiotenttiin debatoimaan jääpuikkokatseisen vastinparineitosensa kanssa. En sano, että möhömahainen ukonmölli olisi sen vakuuttavampi poliittinen eläin, kunhan vaan soitan suutani. Sanalla sanoen: ihan sekavaa settiä. Missä käsissä tämä maa oikein makaakaan, kun presidentin pikkurouvakin säälittelee eläimiä, jotka niin toivoisivat saada elää-äää-äää! (Niinku kalat ja äyriäiset ja kaikki joilla on silmät… ja Lennu-koira.)

Näihin tunnelmiin näin itsenäisyyspäivän aattona,

teidän Klara

Oi maamme Suomi, synnyinmaa! Rakas! Kotimaa!

Kuunsiltaa ja kesämuistoja

Viikon lopulla piti lähteä metsämökille, mutten kerta kaikkiaan jaksanut lähteä semmoista matkaa ajamaan huonohkossa kelissä, vaan jätin sikseen. Tuota jotkut sanoo vanhuudeksi, mutta jotkut toiset iän tuomaksi viisaudeksi. Kallistun mieluusti viimemainitun kannalle.

Selailen ja siivoilen vanhoja kuvia. Niistä nousee mieleen kaikenlaisia muistoja kuten tuosta kuutamokuvasta. Oltiin melontakaverin kanssa jollain ihanalla keskisuomalaisella järvellä etenemässä jostakin paikasta johonkin toiseen usean päivän aikana. Päivä oli helteinen, mutta onneksi järvenselällä oli tuulta. Kaverilla oli kokoonsa nähden aika iso paatti, johon tuuli otti, kun saarten välistä tultiin isommalle selälle. Ja yhdessä kohdassa se sitten tapahtui eli paatti nousi surffiin ja lähti tuulen kanssa omille teilleen kaveri kyydissään. Tuuli vei purtiloa hyvän matkaa selän toiselle puolelle, mutta sieltäpä sitten löytyi tallesta kaveri ja kajakki 😀

Meillä oli suunnitelmissa leiriytyä ison saaren pikkuruiselle hiekkarannalle, jossa oli virallinen rantautumispaikkakin. Siihen tehtiin leiri. Keittelin sapuskaa kaverin poimiessa mustikoita, vadelmia ja taisipa olla joku haperokin. Tuli makoisat sapuskat jälkiruokineen. Kaveri on pieni ja laiha. Oli tuolle reissulle aliarvioinut eväsmäärän, mutta onneksi meikäläisellä oli sitten senkin edestä.

Istuttiin illalla hiekkarannalla turisemassa ja nauttimassa lämmikettä. Meillä on näillä retkillä aina ollut mukana hautakynttilöitä (!) rannalle laitettavaksi. Ja kun retket pääsääntöisesti ajoittuvat loppukesään on tunnelma pimeässä, lämpimässä elokuun illassa sellainen, että mieleen jää! Voi hyvän tähden! Pulpahtaa muistista sekin kerta, kun aikataulu vähän petti ja oltiin vielä pimeällä melanvarressa havaitessamme, että etelästä lähestyi ukkosmyrsky. Piti kauhoa pikavauhtia pois selältä ja rantautua heittämällä lähimpään saareen suojaan. Ranta oli tavatonta pusikkoa, kaatuneita puita ja juurakkoja täynnä, mutta eipä auttanut kuin kiireesti lyödä maihin siihen kässeikköön odottamaan montako petäjää niskaan kolahtaa. Silloin kyllä vähän hirvitti.

@@@

(Huokaus). Olisipa jo kesä ja kärpäset. Heittelisin romppeet lastiluukkuihin, kiskoisin paatin vetehen ja liipottaisin tieheni. Muttei auta mennä asioiden edelle, vaan odotettava on. Venho(t) on varastossa lepäilemässä ja odottamassa aikaa parempaa.

…Venhot monikossa, lukija huomaa. Sillä minullehan kävi niin, jotta ensin oli kaksi venettä, joista myin toisen 2014 ja toisen huhtikuussa 2017…mutta kestin veneettömänä tasan neljä kuukautta, jonka jälkeen ostin yhden ja sitten perään toisen, joka -tuo toinen siis- on samanlainen kuin minkä myin pois 2014. Hullun hommia, mutta meikäläiselle tyypillisiä ja luulinhan tuolloin muuttuvani hevosihmiseksi. Enpä muuttunutkaan, vaan tajusin hevoshommien vaaran ja ajankäytön rajallisuuden huomioiden kaikki nämä harrasteet, joita rakastan. Sanotaanko resurssiensa rajallisuuden havaitsemistakin iän tuomaksi viisaudeksi?

Yhtä kaikki, nyt on menossa pitkästä aikaa pätkä kirjallisuuteen uppoutumista, vaikka monenlaista muutakin multitaskausta kulkee samassa raidassa mukana (töiden takia). Äkkäsin kirjakaupasta sivusilmän hyllyyn karatessa mielikirjailijani uusimman teoksen, nimittäin Merete Mazzarellan ”Varovainen matkailija”. Nautiskellen luen ja tarjoanpa pienen konvehdin lukijallenikin Mereten rasiasta. Hän on tutkinut matkailua käsittelevää kirjallisuutta, kirjallisuudentutkija kun on, ja lainaa G.K.Chestertonin viisautta liki sadan vuoden takaa. Löydän siitä itseni – minä ”pakkonähtävvyksien” kritisoija. Lainaus menee näin:

Matkailija näkee sen mitä näkee. Turisti näkee sen mitä on tullut katsomaan.

Hienosti sanottu!

Oikein hyvää huomista pyhäpäivää lukijalleni,

Klara

Pimeyden voimia ja vanhuksia

Jonkun portinpielestä varastettu näkymä kotipaikkakunnalla käydessä.

Pimeys tulee yhä aikaisemmin, eivätkä ulkokuistin kynttiläröykkiöt sille enää pärjää kuin alkuillan erissä. Joulun valoja tässä jo pikkuhiljaa kaipailee itse kukin.

…Ja kaikki valittavat pimeyttä, talven perin hidasta takinkääntöä kohti keväthankien loistetta. Meikäläinen koittaa piipittää kuin hiirulainen sitä iloista sanomaa, että kevät vielä tulee, aurinko vielä paistaa, vettäkin sataa ja jollakin hiirellä on taas häät. Tulee juhannusta ja ritvakoivua, tulee itikoita ja paarmoja, veneretkiä ja ongensiimojen viuhunaa. Mutteivät ne vaikertajat mitään usko! Jatkavat vaan valittamistaan.

Ei tämä valittamalla parane! Sillä armahtavan kevätvalon ja kesän lämpimien päivien jälkeen tulee taas pimeys, ei siitä mihinkään pääse. Joten mitäs tehdään? No, vedetään päälle talvikamppeet, laitetaan lamput otsaan, heijastimet heilumaan ja marssitaan lenkille. Leivotaan pullia, kääretorttuja, piparkakkuja ja piirakkaa. Jynssätään ikkunoita sisäpuolelta, askarrellaan joulukortteja, kudotaan sukkaa ja uppoudutaan hyvää kirjaan nojatuolin uumenissa. Ja lopetetaan ruikuttaminen! Sillä tänne sitä ollaan synnytty ja täällä sitä elellään olosuhteissa, jotka meille annettiin – rauhassa kuitenkin. Raukat vain menköhön merten taa!

Kokeilin vähän kuvasäätöjä, että miten onnistuvat ja miltä näyttävät lopputuloksessa. Että jos on jotakin sotkua, niin pistää vaan kommenttia kehiin.

@@@

Talonmiesraukan piti perua aurinkoreissunsa, kun tuli vähän tautia. Oli jo kaikki nyssäkät pakattuna ja lähtöpäivä käsillä, niin ei kuin peru koko homma ja hakeudu Oikeaan Lääkäriin hakemaan todistusta matkan perumisesta ja siinä sivussa diagnoosia ja hoitoa. Olen sen matkan varrella oppinut, että tuttuja ja omaisia ei parane ryhtyä hoitelemaan. Siitä ei tule kuin huonoja tuloksia.

Huonoista tuloksista on esimerkkinä Vanha Emäntä, jota nyt koitetaan sisarusparven kanssa kyörätä eteenpäin päivä kerrallaan. Iltasella oltiin eilen velimiehen kanssa kämppää siivoamassa, kun mummo on vuorohoitojaksolla, jonka kunta ystävällisesti on saanut lopulta järjestetyksi. Kaikki siirtymäajat kun on venytetty maksimiinsa, mikä koskee niin kotisairaanhoidon panosta kuin vuorohoitojaksojen järjestymistä. Olen ollut vannoutunut vanhustyön puolestapuhuja ja rauhoittelija, vaan enpä totisesti ole enää. Koko homma on niin ruokottoman huonolla tolalla, että eläinsuojelukin pelaa paremmin. Mutta tämän olen tainnut täällä jo sanoakin. Kuntaan pitää kuulemma mennä huutamaan naama punaisena ja lyömään nyrkkiä pöytään ennen kuin alkaa tapahtua jotakin. Mutta en osaa sellaista, kun näen sitä omassa työssäni kuinka typerää ja itsekunnioitusta romuttavaa sellainen käytös on. – Lopputulos onkin sitten tässä ja kaatuu mummon niskoille. Sillä sitä saa mitä ei nyrkki pöydässä ole tilannut.

Mummon kämppä oli ihan karmeassa siivossa. Ei anna kenenkään siellä siivota, eikä auttaa. Ei myöskään siivoojan. Lopputulos on sitten sen näköinen. Velimies kantoi kaksi muovikassillista homehtuneita, kunnan toimittamia ruoka-annoksia roskiin. Ei anna kenenkään mennä jääkaapilleen, muista kaapeista nyt puhumattakaan. Silmille tulee. Eikä vanhaa ihmistä viitsi ruveta tyrkkimään.

@@@

Kas, näinpä pääsin kaamoksen valittelusta omakohtaisiin ilonaiheisiin heittämällä 😀 Heitän nyt itseni ulos pimeyteen, jotta kaksi aivosoluani saa kirkastavaa, hapekasta marraskuun ilmaa. Toivotan lukijalleni, mikäli ruudun toisessa päässä vielä tonttuna kurkkii, mitä parhainta tulevaa viikkoa ja joulukatujen avajaisaikoja.

Klara von den Wanhushuoltaja

Mereten ja Jarin kanssa liikenteessä

Kaverin lakeuksilta laittama kuva (julkaisulupa kysytty).

Jos lukijalleni sopii, vietän pienen hetken hänen seurassaan? Hänellä ehkä on hetki aikaa.

Nyt on ollut taas jossain määrin tavanomaista aktiivisempi kausi kirjallisuusrintamalla. Eikä vähiten siksi, että ostin uudet nappikuulokkeet, langattomat sellaiset ja kirjojen kuuntelu helpottui merkittävästi. Niinpä olenkin pyöräillyt, kulkenut koiran kanssa ja ajellut autolla kuunnellen mielenkiintoisia kirjallisia dokumentteja. Kun en ole lainkaan ihastunut niihin Jessika Freinetten tai-mitä-niitä venetsiasarjoja, roomaromansseja tahi vastaavia onkaan, niin olen sitäkin hanakampi hakeutumaan elämänkertojen ja ihmisistä kertovien stoorien äärelle.

Vaikka olen raudanlujasti päättänyt olla ostelematta kirjoja nurkkiin venymään ja muuttolaatikoita täyttämään, niin sorruin Merete Mazzarellan uusimpaan kirjaan kauppareissulla. Se on ”Varovainen matkailija”. Nautiskelen sitä pala kerrallaan kuin konsanaan parasta laatusuklaatia. Korvakuulokkeista tulee Minna Passin ja Susanna Reinbothin Keisari Aarnio. Ja täytyy kyllä sanoa, että kun tuota kuuntelee, niin alkaa ihan käytännössä hahmottua se, kuinka vaikeaa lähiympäristölle ja työkavereille on ollut hoksata ja hyväksyä, millä tolalla Aarnion asiat oikeasti ovat.

Jo se, että alkaa työtoveriaan epäillä jostakin, on korkean kynnyksen takana. Puhumattakaan siitä, että keitoksessa häärii epäilty itse kulisseissa söhläämässä ja johtamassa tilannetta harhaan. Ihan mahdoton tilanne! Vaikka tuon tason tapauksia ei ole eteen sattunut, niin joskus kauan sitten on ollut tilanne, jossa kollegan elämän suhteen on alkanut sivusta huolestuttaa. Ja kun meitä suomalaisia on aina opetettu, ettei toisten asioihin pidä mennä sotkeutumaan, niin on joutunut harkitsemaan useampaankin kertaan, jättääkö sikseen vai ryhtyäkö kaverin solmuja selvittelemään. Merkittävästi hankalammaksi asetelma muuttuu, jos pomo osoittautuu rikolliseksi. Ei tarvi ihmetellä, jos lähityötovereita hävettää sen jälkeen, kun on hyväuskoisuuttaan noussut barrikaadeille ja syvän luottamuksen vuoksi puolustanut esimiestään – joka sitten osoittautuu petturiksi. Ymmärrettävästi ei niissä tilanteissa mielellään astu esiin ja sano: ”Sori, olinkin väärässä, sillä puolustin raivokkaasti petturia!” Se on vähintään yhtä hävettävää kuin epäillä lähimmäistään väärin perustein.

…koska kello käy ja työtoverini, kohta eläkeiässä oleva miehenpuoli, pommittaa minua työasialla vielä näinkin myöhään ehtoolla (sähköposti kilahtelee), niin… a) en avaa emailia enää tänään, mutta….b) päätän kirjallisen raporttini täältä tähän.

Kiitos lukijalle, Klara vdKvz