Täällä sitä ollaan Trumppilassa edelleen.

Virus jyllää maailmalla, hallitukset esittävät pseudo-asiantuntijamaisia lausuntoja. Suomessa tautitapauksia nyt siis 19. Kollegat kommentoivat paikallislehdissä, kaverit päivystävät joukkosidontapaikoilla… ja minä ajattelen: onneksi sain vapautuksen päivystämisestä. Jos lukija miettii syytä, niin se on yksinkertainen: vetosin ikääni. Kun liki kolmekymmentä vuotta nuoremmat kitisi jaksamistaan, niin korotin ääntäni. Ja jos oikein rehellinen olen, niin toki vilautin vanhaa jokerikorttia: ellei käy, niin nostan kytkintä. Työskentelen alalla, jossa yksityispuolella on tosi hyvät työllisyysnäkymät ja ansiotaso parempi (… eikä heilläö ole päivystysvelvoitetta, btw). Jos kohta työnkuva sitten onkin ammatillisesti köyhempää, kun haastavimmat tapaukset lähetetään erikoissairaanhoitoon. Siellä niistä on tatsi ja paremmat tutkimusmahdollisuudet, jotka eivät ryöstä potilaan kukkaroa. Hyvä niin.

@@@

Pääni on fyysisesti tässä maassa, mutta sielu kulkee kotimaan metsissä ja kansallispuistojen poluilla. Olen tutkaillut tulevan kevätkesän ja kesän reittejä, mielikuvissani pakannut rinkkaa ja kajakkia ja lueskellut retkeilyblogeja. Pieni huolenpoikanen iski takaraivoon, kun toinen polvi alkoi täällä turpoilla kovasta kolopallon pelaamisesta. Siinä on vanha vamma, oikeastaan kaksikin. Toinen tuli rinteessä, kun eteeni ajautui jyrkässä kohdassa sivusuunnasta henkilö, jolla sukset olivat karanneet hallinnasta. Suksiani oli juuri huollettu ja siteet laitettu niin tiukalle, ettei mono irronnut. Polvi vääntyi. Second hit tuli kaatuessani murtsikkasuksilla. Että on näitä vammoja siunaantunut. Lopputulos: kinttu kestää huonosti golflyönnin kiertoliikettä. Murheensa kullakin ;D mutta jos jotakin lajia harrastaa, niin lienee hyväksyttävää. (Vaikka asiaa tuntemattomammat pitävätkin kolopallopeliä naurettavana pelleilynä, mitä se ei ole. On vanhuuden lajiksikin sopiva ja lapsenlasten kanssa voi pelata.)

Polvivammaan tiedän ensimmäisen hoitokeinonkin: pitää treenata reisilihaksia kuntosalilla, että saa polvikorsetin tiukemmalle. Tämän olen laiminlyönyt ja kun ratsastus jäi, on reidet päässeet lösähtämään. Take home message: aina ei tarvita ortopediä, puukkoa eikä ihmetemppuja. Tarvitaan omaa panostusta. Pieni painonlaskukaan ei olisi pahitteeksi, mutta… mutta mutta.

Palaan vielä tuohon retkeilyasiaan.

Ostin taannoin pitkän harkinnan jälkeen kevytrinkan. Sieluani hivelee ajatus pakata makuukset, teltan, keittovehkeet, vaatteet, suunnistusvermeet (lue: gps, kartta + kompassi vain varalle) ja häipyä takavasemmalle. Yksin. Vaikka kintut turpoilee, niin yksin on leppoisin kulkea. Kukaan ei istu aamusta laavun reunalla rinkka pakattuna naputtamassa jalkaa, kun itse vasta ryömii teltanovesta. Mulla on huippukevyt yhden hengen teltta, joka maksoi mansikoita, mutta on palvellut jo 15 vuotta ja hintansa haukkunut. Makuupussin ja makuualustan uusin vastikään saatuani lahjakortin retkeilyliikkeeseen.

Minähän olen ollut huono kulkemaan rinkan kanssa, kun tuo paatti antaa niin paljon paremmat lähtökohdat sekä tavaroille että myös sen suhteen minne sillä pääsee. Ei tarvitse kökkiä samoilla paikoilla ventovieraiden kanssa small talkkaamassa. Voi rantautua rauhassa vaikka ison kiven viereen keskelle järveä. Nuotiotakaan en paljon harrasta, sillä kajakissa kulkee keittovehkeet kepeästi. Olen ostanut risukeittimen sillä ajatuksella, että lapsenlapsi voisi siitä viehättyä jahka kiireiltään ehtii kanssani retkille. (Kiireinen tyyppi, vaikka lähes vasta syntyi. :D)

Tälle kesälle on suunnitteilla se yksinäinen reissu, mikä viime kesänä jäi suurista suunnitelmista huolimatta tekemättä. Tarkoitus oli kiertää Karhunkierros (polvelle huippupaikka ;D, totta vie!), mutta Kuusamossa vihmoi räntää ja ulkolämpötila oli +11 astetta päivätolkulla, joten kökin vain kortteeripaikassa ja aattelin: next time. Olisiko se tulevana kesänä? Kohde on kyllä vaihtunut. Valmiita polkuja olen aatellut mennä ihan sen varalta, että jotakin sattuisi. Riippumattokin mulla on lahjaksi saatuna ja pitäisi päästä kokeilemaan. Viisain kumminmin on asemoida kokeilu jonnekin lähialueelle ja ottaa varalta teltta mukaan. Tai kenties maton voisi virittää lähimetsiin, että pääsee yösydännä pois, jos nukkuminen matossa ei onnistuisikaan.

Tämmöisiä sitä miettii kaukana kotimaan metsistä 😀 Jospa sitä lähipäivinä olisi jo kotomaan kamaralla, jos ei jouduta johonkin karanteeniin (heh heh, vielä tässä vaiheessa voi rauhassa hekotella). Amerikka on ehdoton suosikkikohde ja tänne palaan aina uudelleen. Helppo maa matkailijalle.

Toivotan lukijalle kauniita alkukevään päiviä ja kuulumisiin!

Klara, jonka päivitykset on nyt loman siivittäminä tulleen tiheästi (toivottavasti lukija ei ole rasittunut)

Huh hellettä, sanoi jänis.

Istun taas puulin äärellä kirjaamassa helteen höyryttämiä ajatuksiani digipaperille. Neljä jenkkinuorta kisailee altaalla – itse asiassa puhuvat sekä espanjaa että jenkkienglantia vuoron perään. Poika räpsii vettä tyttöjen päälle ja tekee leikkisiä uhkailueleitä. Tytöt kiljahtelevat ja pyrkivät pakoon: nainen on nainen aina vaan. Samaan ajatukseen tulin eilen golfkentällä. Kun miehillä ja joillakin hälläväliä-tyyppisillä naisillakin (kuten allekirjoittaneella) oli auringon kovassa porotuksessa lippalakki päässään, niin muilla naisilla oli aurinkolippa, jonka päälle olivat nostaneet hiuspehkonsa. Oum-mai! Jumalaton helle, mutta päälaki auringolle alttiina, koska #kampaus. Naisellinen turhamaisuus ei lakkaa meikäläistä ihmetyttämästä – kuten tarkkasilmäisempi lukija saattoi edellisen postauksen aamupalapöytäkorkkareistakin päätellä. En-voi-ymmärtää, en kerta kaikkiaan. Itselläkin on tytär, mutta ei se nyt mikään kananmunakuoriaivo ole sentään hänkään.

…ja ou dear, unohdin taas sen vanhan Marttapalstahokeman, jossa mainitaan kaikkien kukkien kukkiminen. Ja joka on ihan bull shittiä, sillä kukkii ne rikkaruohotkin. Että pois vaan!

@@@

Kuten lukija huomaa, alkaa helle saada yliotteen. Asiaa ei helpota sivujuonteena käytävä watsapp-viestei koskien wanaemaa kotomaassa. Muorihan on palvelutalossa, mutta eilen sairastunut flunssaan ja hätäiseksi jo tietämäni yksikön lähihoitaja viestittää: mummo pitää viedä päivystykseen! Ja meikäläinen lääkärinä kysyy itseltään: miksi hitossa pitäisi?! Ei flunssan takia tarvitse päivystykseen mennä. Sehän on kuin corona-virus, että menet sinne nyt heikkovoimaisten keskelle yskimään ja aivastelemaan ja jonottamaan asiaa, johon ei kerrassaan mitään ole hoidoksi kumminkaan. Muuta kuin lepoa – lähihoitajan hellässä huomassa. Että ottaa nyt vaan lusikan kauniiseen käteen ja hoitaa mummon flunssaa, kun mummolla ei muutakaan kotia nyt ole, jossa tautiaan potea.

Tiedoksi lukijalle, että mainitsemani tytär on perheineen kaukana reissussa ja allekirjoittaneen kaksi muuta sisarusta estyneet osallistumasta. Toinen pitkän välimatkan vuoksi, toinen vastuunpakoilun vuoksi. Täältä ei palvelutaloon (yksityinen yritys) voine soittaakaan, sillä puhelun vastaanottomaksu on liki 2€ ja luulen, että yrityksessä on puhelunesto tälläisten varalle.

Tarinan opetus: omaisella on paikkakunnalla pysymisvelvoite kuten vangilla kunnes mummo on saatu hautaan. Muutenhan ei ole muorin kuskaajia yhteiskunnalla tarjota. Edellisellä kerralla, kun kotisairaanhoito soitti (äiti asui silloin vielä ksh:n turvin kotonaan) kuljetustarpeesta, minulla oli juuri nukutettu potilas edessäni. Arvatkaapa jätinkö potilaani? En. Arvatkaapa toimittuiko mummo päivystykseen? Kyllä. Arvatkaapa pistettiinkö sieltä taksilla yksin kotiin ilman mitään ongelmaa? Kyllä. Arvatkaapa olenko miettinyt, että pitääkö minun jäädä töistä pois äidin hoidon takia? Kyllä. Onkohan siinä yhteiskunnan kannalta järkeä, että omainen jää töistä pois huolehtiakseen äitinsä asioista? Ei. Mutta säästyy hoitopaikkojen perustamistarve.

… ja kun terveyskeskuslääkärikollega minulle joskus moralisoi, että kyllä se vanhuksen huolehtiminen omaisille kuuluu, niin itse Lusifeerus istahti olkapäälleni ja kuiskasi: ”Odotapa vain, kun sinun vanhuksesi ajautuvat hoivan tarpeeseen 300 km:n päässä asuinpaikastasi. Katsotaanpa sitten kuinka lähdet yön selkään ajamaan viedäksesi mummon tahi papan 300 km päähän päivystykseen.” Vain suuri ihminen sisälläni esti pukemasta tätä sanoiksi asti. 😉

@@@

Siirrän lukijani ja itseni hieman leppoisampiin tunnelmiin ja raportoin eilisen atriamme. Se nautittiin nigaragualaisessa etnisessä ravintolassa. Siihen kuului riisi-mustapapu-lisuke ja grillattua kanaa kolmen erillisessä kupposessa tuodun kastikkeen kera. Atriassa oli friteerattua banaania ja päälle nakeltiin banaanilastuja. Atrian tarjoili tyttö, joka takuulla oli niitä, joita Trumpin hallinto on aktivoitunut palkkaamaan valtion rahoituksella (lähde: eilinen pelikaveri). Nimittäin maassa on nyt panostettu työttömien ja syrjäytyneiden palkkaamiseen. Saavat 8 dollaria tunnilta, jonka siis valtio maksaa. Yrittäjät ottavat näitä ihmisiä siivoamaan, helppoihin tarjoitutöihin ja pikkuhommiin. Tällä keinoin on palkattu 60 000 työtöntä (lähde: muutaman päivän takainen pelikaveripariskunta). Näistä toimista Trumpia täällä kiitellään.

@@@

Lopuksi lukijalle raportti pienestä tilastosta. Koehenkilöt: silmieni edessä olevat henkilöt. Miehiä: 6, naisia 7. Ikä keskimäärin: 30 v, jakauma 15v-70v. Ylipainoisia: 5, lievästi ylipainoisia 2, loput normaalipainoisia. Itsensä auringossa polttaneita: 1 kpl. Näkökentässä olevai oluttölkkejä: 3 kpl. Kännykän näpyttelijöitä: 3 kpl (yllättävän vähän!). Parvekkeella näkyviä Talonmiehiä: 0 kpl.

Minnekähän se jäi?

Läkähdyttävin terveisin Klara vdS.

Pulskat amerikanpojat roiskuttavat vettä uima-altaalla ja keuhkoavat kovaan ääneen, kuten täällä on tapana. Ääntä riittää kaikista torvista, sekä sähköisistä että Luojan luomista. Mutta ovatpa nämä Trumplandian veikkoset kumminkin varsin hauskaa ja lupsakkaa väkeä. Kun täällä nainen tulee bling-bling-huge-korkkareissa aamupalalle, ei kukaan ole moksiskaan. Kaikki käy, kaikki käy! Ja se tekee tämän maan niin perin helpoksi turistille. Muista ihmisryhmistä en tiedä.

Istun varjon alla pyöreän puutarhapöydän ääressä tekemässä muutamia kirjallisia töitä. En pääse kaikista hommistani eroon lomallakaan, mutta sillä nyt vain on mentävä. Virhe ei ole pelkästään työnantajassani -tai oikeastaan työantajissani (mon.), vaan myös itsessäni. Teen töitäni tietyiltä osin niin kuin itse haluan ja silloin kuin itse haluan. Eikö se ole aika luxustakin näin orjapiiskuriaikoina?

@@@

Amerikkalaiset ovat nousseet altaasta. Vedenpinta ehkä nousi puolisen metriä heidän poistuttuaan 😀 Nämä on isoa kansaa, kaikin puolin. Ja Trumpille on kannatusta, se on golfkenttähaastatteluissa tullut selväksi. Minähän olen kova kyselemään.

Trumpin suhteen on kahtalaista kantaa noilla tukijoillakin, siltä vaikuttaa. Oikeastaan jokainen on maininnut hänen oudon persoonansa ja yksi kannattaja sanoi, että ei pidä Trumpin persoonasta mutta kyllä se guy on saanut aikaan sen mitä on luvannut: 60 000 ihmiselle töitäkin. (Muuri taitaa vielä olla rakentamatta thou.) Eihän näihin voi vastaankaan väittää, kun median varassahan menkin ollaan. Ja amerikkalaiset: aamiaishuoneessa on 13 (kolmetoista) isoa tv-skriiniä. Niissä on eri kanavia, jotta voi katella sinne ja tänne ja hyppiä aiheesta toiseen, jos setti ei innosta.

@@@

Aurinko porottaa ja samalla on kova tuuli: myrkkyä valkonaaman nahkalle. Siirrynkin tästä ilmastoiutihin sisätiloihin voitelemaan naamaani viiskymppisellä kertoimella ja siitä sitten myöhäiselle lounaalle lähikuppilaan. Hotellin keittiö osoittautui heikohkoksi, mutta eipä täällä muutoinkaan nyt ruoka niin erityistä ole lukuunottamatta merkittävää ravitsevuutta ;D Rasvaa, sokeria, mössöruokaa, grillivarrasta, ribsejä, ranuja… kaikkea terveellistä. Eipä ihme, että ainut mitä aasialaiselle naiselle aamupalapöydästä näytti maistuvan oli iso lautasellinen melonia ja kantaluuppia. Siinä kaikki mitä söi. Bon appetit vaan.

Lähetän aurinkoa ja tuulta,

Klara.

Ps. Suru tuli siitä, että sain ilkeän watsapp-viestin ikivanhalta ystävältä, jonka luonne on mielestäni muuttunut viime vuosina eläköitymisiän myötä (ei ole lääkäri). Hänellä on jotenkin nyt hankalasti elämä, mutta on sellainen kulissi-ihminen, joka ei osaa, halua tai tohdi kertoa kivestä kengässään. Hänelle on tärkeintä, että asiat näyttävät ulospäin hyvältä ja menevältä. Tiedän siippansa hankalaksi luonteeksi jo nuoruusvuosilta, eikä nyt takuulla kehonkuvaansa kovin muuttaneen sairastelun myötä ole yhtään helpommaksi ihmiseksi muuttunut. Harmittelen mieleni pahoittumista, sillä alunperin vanha ystävä on ollut tärkeä ja läheinen, rakas ihminen. Nyt on tullut soraa rattaisiin. Tämmöistä kai se elämä kumminkin on.

Terveisiä Trumplandiasta. Täällä näyttää otsikon tekstikoko pullistuneen kuin tämän maan isäntä konsanaan. Varsinaiseen asiaan annetut kirjaimet ovat sitten sitäkin pienempiä ;D

Paljonhan täällä mahtuu sellaista pölinää pönttöön, jota me eurooppalaiset joskus vähän kummastellaankin. Trumpin vaalien aikaan näin tv:ssä kansalaisten haastattelua. Otsikoihin nousi ihan eurooppalaisia isompilevikkisiä sanomalehtiä myöten se, että tänne ei haluta ”pohjoismaiden kaltaista sosialismia”. Ihmettelin tuon näkemyksen taustoja siinä määrin, että kun minulla kävi amerikkalainen pitkällekoulutettu ja vähän yhteiskuntatieteiden tyyppisellä alalla pitkälle koulutettu potilas, olin pakotettu kysymään hänen näkemystään mahdollisista tuastasyistä. Voilá, hänen selityksensä oli järkeenkäypä: tavan kansalainen ajattelee sosialismin sosialidemokratian synonyymiksi ja näkee ilmaisen koulutuksen ja liki ilmaisen terveydenhuollon olevan sosialismia. Itsekin tuosta valaistuin: niinhän se oikeastaan onkin! Veroapparaattimmehan on sosialistinen.

Ei tarvinut kauaa miettiä, kun havaitsin pohjoismaisen aivopesun jäljet itsessäni: niinhän sen kuuluukin olla! Huono-osaisista ja heikommista kuuluu huolehtia. Olen tälläkin jenkkireissulla jo kentältä hotelliin siirtyessä kohdannut sen, kuinka tosi vanhat ihmiset joutuvat täällä jatkamaan työelämässä, kun eläketurva heiltä on syystä tai toisesta jäänyt vajaaksi. Taksikuski oli liki satavuotias, eikä jaksanut nostella kamppeitamme takakonttiin. Ja ikäloppu mummo siivoili pystybaarin lattioita, kun valtavan kokoiset amerikkalaiset mättivät norsunkin täyttäviä annoksia roskaruokaa.

@@@

Amerikka on hauska maa. Tänne tulo edellyttää kyllä aina hieman ponnisteluja: hemmetin pitkä matka, kellon siirron tuomat ongelmat ja rajamuodollisuuksien ruuhka ja töykeilevä tiukkuus. Nuoruuden joustokykyä ei enää ole oikein mihinkään noista. Mutta aina se lopussa hyvä heiluu. Palveluhalukkuus on yleisesti ottaen erinomainen: anything goes. Asenne (eurooppalaiseen) on ainakin päällisin puolin hyvin ystävällinen isoillakin kirkoilla. Onhan tämä sellainen muovinen ja vähän halpisfeikkimäinen, eurooppalaiselle vähän kulissimaisena näyttäytyvä moottoriteiden maa. Mutta myös hyvin helppo olla ja toimia.

Siirryn lavuaarille ja pitkäkseni, kun kotimaassa aletaan jo heräillä pyhäaamuun. Hyvää sunnuntaita!

Klara

Ps. Joku lukee minua ahkerasti Ranskassa: bon jour ja terveisiä! Ihmetyksen aihe oli kyllä suuri, kun havaitsin, että Kiinassa oli luettu 20 kertaa yhtä vanhaa tekstiäni. Että mitäpä viirusilmät ovat tekstistäni hakeneet? On asioita, joita tiede ei pysty selittämään 😀 Terveisiä Kiinaan! En ole Kiinan valtion vihollinen ja olisin sinne mennytkin ennen virushysteriaa, jos viisumin saaminen olisi ollut yhtään helpompaa. Coronaviruksen suhteen haluan saada huomauttaa, että Tilastokeskuksen 2018 vuoden tietojen mukaan influenssaan oli kuollut lähemmäs 500 ihmistä.

Läksin taas matkalle kohti toista maanosaa, nimittäin Amerikan yhdysvaltoihin. Pientä lomaa tässä pitelee, joten pakattiin pallot ja mailat kassiin, tuupattiin koira tuttuun hoitolaan ja lähdettiin matkaan. Aattelin katsoa koneessa juutuupista retkeilyvideoita, mutta eihän täällä juutuupi toimi, mistä ei kyllä mitään ennakkoinfoa ole missään merkittynä. Yhteys maksoi 20€. Huijausta. Katsotaanpa lähteekö tämäkään vai menevätkö kirjalliset kykyni 😉 hukkaan.

Matkaan aattelin ottaa Jörkka Domnerin Mammutin, mutta se osoittautui kirjana nimensä mukaiseksi: tiiliskivi. Netin kautta on ruotsinkielinen versio luettavissa, o. det går nog bra det också, men helst sku jag vilja läsa på finska, koska äidinkieli on kumminkin aina äidinkieli.

Edessä istuu itänaapurin kansalaisia ja he piti alkuun aika römäkkä-äänistä puhetta, mutta näyttävät nyt olevan enemmän keskittyneinä kukinomaan digitaaliseen maailmaansa. Arvottiin tässä jo Talonmiehen kanssa, että jos kovin ryhtyvät ryyppäämään, niin joudumme ehkä muistuttamaan talvisod… Noolkoon. Vaikuttavat nyt vaienneen. Takana istuu saksaa puhuva pariskunta, jonka kotimaa murteesta ja muutamasta lentoemon ja heidän välisestä keskustelustaon pääteltävissä joko alppimaahan S tai I. En nyt laita niitä tähän, jos sattuvat kurkkimaan penkkien välistä 🙂

Nyt näytetään kuskattavan ruokakärryä tännepäin, joten katsotaanpa lähteekö tämä sinkoilemaan eetteriin vai meneekö hukkaputkeen.

Päivitän matkan kulkua tässä päivä kerrallaan, kenties päivittäin jos rääpyä riittää.

Klara

Terveisiä junaverkosta.

Laitan tässä samalla vaasillisen kukkasia tulemaan putkea pitkin, jotta lukijani saa asetelluksi ne keskelle olohuoneen pöytää piristämään tätä omituista talvea. Olkaapatten hyvä!

Kukat on tietysti varastettu joltakin potilasparalta, jonka miniä tahi Ruotsinserkku on tuonut ne piipahtaessaan petillä. Kuten lukijani ehkä muistaa, harraselen myös hautausmaiden kukkien kääntämistä. Ja jotten joutuisi käräjille kerron heti selvyyden nimissä, että kyse on tietysti kukkien kuvaamisesta kameralla. Kukilta en tosin lupaa tullut kysyneeksi, enkä ole kysynyt hautuumaillakaan mikä on taatusti jonkun GeePeeÄrÄssä-asetuksen vastaista nykyisellään, sillä kuvauslupa tulee pyytää kaikilta kohteilta ja muutamilta, jotka luulevat tulleensa kuvaan. Lisäksi tulee pyytää anteeksi kaikilta kohteilta, joiden mielenkiintoisuusarvo ei ylitä kuvauskynnystä. Ynnä tietysti niiltä, jotka kokevat tavalla tai toisella tulleensa jossain kohtaa loukatuiksi.

@@@

Tuli tässä mieleen yksi ratkiriemukas junavitsi. Ehkä lukijani mielii sen kuulla? Ellei, niin kerron silti. Se menee näin: kondyktööri kuuluttaa matkustajille Etelä-Pohjanmaan radalla: ”Ja seuraavaksi Laihia, jonka ohitamme yhdellä raiteella.” Hauska, eikö totta. Tämän kun kertoo lapsilleen apauttiarallaa joka kerta, kun tulevat piipahtamaan ja muihin väleihin hoilaa, että vielä on viitonen kahviin ja pullaan, niin häipyvät nopeasti horisonttiin. Saa ottaa koekäyttöön, ilimatteeksi. Olen joskus kokeillut iloisen poikien kanssa vietetyn illan jälkeen sohvallani rapulassa rötväävään jälkeläiseeni ja todennut tehokkaaksi. Tämä häiskä kyllä on nyt pirun kaukana maailmalla ja voisi kyllä tulla jo kotimaahan, jos minulta kysytään.

@@@

Juna saapuu kahdella raiteella suomalaiseen pikkukaupunkiin. Aurinko piristää matkantekoa ja jollei kalenteri selkeästi kertoisi meidän elävän nyt helmikuuta, yrittäisin ohikiitäviltä pelloilta ja metsäsaarekkeista bongailla muuttolintuja. Omituinen talvi, joka ehkä unohtui matkalla jonnekin Siperian taakse kyläilemään? Kävin tosin viime viikolla Kuusamossa ja siellä oli lunta niin, että heikompia hirvitti. Ja kun etelänvarekset yhtenä köytenä lähestyivät hiihtolomavirityksissään, niin läksin pois. En pidä ihmisjoukoista metsissä enkä laduilla. Hiihtelin Rukan lähellä ja laskin vastaantulevat Korpikahvilan ja Lammentuvan välillä. Heitä oli 28. Mutta olemme ymmärtäväisiä: suomalainen ei selviä järjissään, jollei pääse suksille. Niin se vain on.

Viime viikot olen silmät kiiluen lueskellut retkeilyopuksia ja tutkaillut retkivideoita. Kovasti polttelee, mutta mikään talviretkeilijä en ole. Vanhoja luita alkaa kolottaa, joten kesää on odoteltava jos kohta se tätä menoa tulee kyllä liiankin nopeasti. Ja sitten talvi havahtuu Siperian kyläpaikassa, että herrattu sentäns, nyt on kyllä lähdettävä Suomeen! Ja sieltä se sitten tulee ja käy kuten viime toukokuussa, että kun oli jo kesärenkahat alla, niin piti työmatkalla pysähtyä ennalta suunnittelemattomasti erääseen kaupunkiin yöpymään, koska ei ollut mitään jakoa yrittää siinä kelissä kesärenkailla enää kilometriäkään eteenpäin.

Näissä retkihommissa kerään nyt rohkeutta, että uskaltaisin ruunan rusikoimine jäsenineni (jäsenineni, hauska sana :D) häipyä pitemmälle retkelle itsekseni. Mutta älköön lukijani kuvitelkokaan, että jotakin pallashettaa tai käynpäkaldoaivissa- tyyppistä soopaa suunnittelisin, ei. Pois se minusta. Menen semmoisiin korpiin, joista ei ole lapsille kertomista. Otanko kajakin eli en, siinäpä vielä mietittävää. Uuden rinkan olen ostanut, kevyttuotteen sellaisen. Josko vanha kanttura jaksaisi siinä kantaa kamppeensa. Riippumattokin on hommattuna hyttysverkkoineen ja tarppeineen, olisiko siitä matkakaveriksi vai menenkö vanhalla Hellebergillä, jää nähtäväksi. Ja lopuksi inhorealisti minussa lisää, että jääpä nähtäväksi jääkö koko reissu pelkän suunitelman tasolle. Mutta kajakkireissusta en luovu. Otan ne kerran meikäläisen Hossajoelle jättäneet luuserit mukaani (lepyin viime kesänä heille) ja lähdemme Lapin joelle. Se on jo lyöty lukkoon, kelivarauksella.

Nyt sai juna syttöä jostakin ja kuski ajaa nilkka suorana niin, että tukka hulmuaa. Viisain siis jättää lukijani jo jaaritteluilta rauhaan ja siirtyä ammattikirjallisuuden pariin – mikä tarkoittaa Svensk Damtidningiä, joka on auki edessäni. Ja kuulkaa kummaa: Belgian vanha, kruunusta ajat sitten luopunut kunkku Albert on saanut tyttären, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tytär on kuvasta päätellen jo kypsissä kymmenissä (50?) ja oikea sinnikko. Saanut pakotettua isyytensä tuimasti kieltäneen Alpertin DNA-testiin ja voilá: isukkihan se siinä! Tämmöistä se nykyisin on ihmisten elämä. Sukulaisia syntyy kuin itsekseen.

Hyvää viikkoa lukijalleni toivottaa Klara

Kyllä sitä reipastuu, kun herää pyhäaamuna kello seitsemän ja lähtee koiran kanssa lenkille. Vain se hiljainen mies kahden metsästyskoiran kanssa tulee vastaan ja -iloinen yllätys- tervehtii tyylistään täysin poiketen pirteästi: ”Huomenta!” Pienellä aktiviteetilla sitä kanssakulkija saa lähimmäiselle hyvän mielen.

Nyt onkin sitten sohva kutsunut jo moneen kertaan ja toisella puolella ahdistavat työasiat. Vaikka visusti päätin, etten tänä viikonloppuna töitä tee, niin aina siihen meinaa haksahtaa. Nyt on kaksi tietokonetta auki. Toinen on tämä omani, jonka ruudun toiselta puolelta iloinen lukijani kenties kurkistaa. Toinen kone on työpaikan masiina, joka tyrkyttää vieressä materiaalejaan ja koittaa kiilata omaa vuoroaan, jotta jatkaisin keskeytynyttä hommaa. Se keskeytyi kaukaisen ystävän watsapp-tykitykseen. Oli ollut eilen juhlissa, joissa oli muodostunut vähän painetta kattilaan. Ihmiset kun on… ja sosiaaliset tilanteet kun on mitä on, joskus siis.

@@@

Paistelin aamusta myös aamiaissämpylät. Olen vastikään saanut loistoreseptin, jolla tulee ihan vallan mahdottoman hyviä sämpylöitä. Resepti ohessa:

AAMIAISSÄMPYLÄT

5 dl kädenlämpöistä vettä + 1/2 pakettia hiivaa + 1 dl kädenlämpöistä, maustamatonta jugurttia + 2 tl suolaa + 1 rkl siirappia + 12,5 dl jauhoja. 225 astetta ja noin 20 min ja se on siinä. Herkullisia!

@@@

Täällä meikäläisen nurkilla on nyt hyvä latuverkosto, jossa eilen tuli tyttären kanssa suksittua useampikin tunti hyvässä säässä. Samalla parannettiin vähän maailmaa. Tytär on kyllä kultaakin kalliimpi voimavara: tietää, ymmärtää ja osaa sanoa oman käsityksensä ja mielipiteensä asioista. Hyviä ne on pojatkin, jos lukijalla ei tytärtä nyt sattuisi olemaan, vaan enemmänkin poikapuolisia jälkeläisiä. Nykyään tosin ei enää tiedä, onko rasistista ja vanhanaikaista jakaa ihmiset tyttöihin ja poikiin. (Olen kyllä tavannut transvestiittejäkin ja homoseksuaaleja kuuluu tuttavapiiriin. Ihmistä vastaan mulla ei ole mitään, kaikki käy. Mulle on aivan sama kuka ketäkin rakastaa, kunhan rakastaa tai on ainakin kykenevä siihen, jos kohta rakkainta ei nyt sattuisikaan lähistöllä olemaan.)

@@@

Olen tietoisesti rajannut some-aikaa havaittuani, että tietyt tyypit ja tietyt aiheet rasittavat minua. Ehkä lukijani on kokenut samaa? Aivan vallan ihana on seurata tiettyjä harrastusryhmiä ja myöskin tiettyjä ihmisiä ja työporukoita, joissa olen saanut työskennellä. Hurttia huumoria, toisten tukemista ja tsemppaamista. Mutta sitten on sitä muuta. Sitä kaikkea narsistista roskaa mitä jotkut ihmiset suoltavat naamakirjaansa. Käyttävät sometiliään narsistiseen leuhkimiseen, minäkehuun, itsensä rakastamiseen tai sen esille tuomiseen, että lujaa ja hyvin menee. Eihän sellainen ole todellisuutta, eikä rehellistä elämänkuvausta. Ei kenelläkään voi aina olla kaikki kuten Strömsössä. Ei vain voi. Ehkä voisi olla parempi, ettei ylipäätään omaa elämäänsä retostelisi somepalstoilla, vaan käyttäisi some-energian vaikkapa hyvien uutislinkkien ja tietojen jakamiseen tai sämpyläresepteihin.

Katsotaanpa otos tältä päivältä: yksi on käynyt Valtavaaralla ja leuhkii kovalla nousulla, muttei ehkä joksaa, että se on aika monen muunkin kokemus, kun on niitä kovimmin kuormittuneita paikkoja vähänkään retkikärpäsen puraisemilla – ja sen päälle vähän muillakin. Yksi on Kanarialla ja näkee siellä vähäpukeisia naisia. Yksi diivailee tärkeillä yliopistotöillään. Yksi on ollut hautajaisissa ja postaa kuvan kukkalaitteesta, Yksi on postannut kuvan, jossa naamansa on etusijalla (harrastaa kuvasarjoja, joissa oma naama on aina mukana). Yksi venäläistaustainen postaa tyylilleen uskollisena ahdistuneita huomautuksia siitä, miten joku oli taasen toiminut väärin tai muutoin syyllinen johonkin. Yksi somekuormittaja tuo esille yleistä erinomaisuuttaan, mikä onkin tiiviin sometuksen ydinaihe hänellä. Ilonpilkahdus: ikivanha lapsuuden koulukaveri postaa hyvän mielen runon! Toinen ilonpilkahdus: Meilahden sairaalan kollegan tietopläjäys! Ilonpilkahdus: ruotsalainen tuttavapariskunta postaa punttisalilta 😀

Yhteenveto: onhan tuolla ilonpilkahduksiakin seassa!

Voimia ja pilkahduksia lukijalleni,

Klara

Työpöydälläni erään terveydenhuollon toimipisteen uumenissa on pieni kortti. Se on sujautettu pikkuriikkisen kuoren sisään. Kortissa lukee koukeroisin koristekirjaimin ”Osanotto suureen suruun”. Kortti on kaunis: pieni, kohotettu valkoinen lilja kansisivullaan. Se jäi kirjoittamatta ja unohtui antaa, kun kuvan mykistävän kaunis kimppu annettiin syvän surun kohtaamalle. Hän menetti nuoren omaisensa.

Pyörittelin korttia käsissäni ja mietin: säästänkö vai heitänkö roskiin. Se on kaunis ja maksoikin jonkun euron, miksi siis heittää roskiinkaan. Mutta kenelle sen annan? Seuraavaksi siis. Ajatus sai minut pysähtymään pitkäksi aikaa.

@@@

Kuoleman hetki on moninainen. On vanhuksen vapautus, on syöpäsairaan hidas lipuminen pois ajasta, pikkulapsen kuolema yöllä äidin viereen. On äkillinen lähtö saappaat jalassa. Jokainen meistä toivoisi viimemainittua – joka on omaisille kaikkein kivuliain.

Muistan vanhuksen lähdön, kuinka hän katsoi minua kirkkain silmin ja sanoi valaistus kasvoillaan: ”Ihanaa! Pääsen Veikon luokse, pääsen kotiin!” Seuraavana päivänä hän nukkui nätisti pois. Hänen poikansa tuli kaukaa vainajaa laittamaan. Astui osaston kahvihuoneeseen kaunis vadelmakakku käsissään, vesi silmissään ja kiitolliset sanat huulillaan. Ei ehtinyt viimeiseen hetkeen, mutta ehti äidin hiuksia silittämään. Maasta sinä olet tullut ja maaksi tulee sinun jälleen palaavan.

@@@

Tämä kuolemantapaus pysähdytti meidät, työkaverit. Kukkien luovutustilaisuudessa itkettiin ja pysähdyttiin sitten kollegion kesken hiljaiseen hetkeen miettimään maailmankaikkeuden visaisinta kysymystä: mikä on kuolema? Mitä se tarkoittaa? Mitä sitten tapahtuu? Onko se vain neuroniverkon sammumista vai onko sittenkin vielä jotakin, mitä emme tiedä? Kuinka tiede ei ole kyennyt sitä selvittämään? Kaikki muu on selvitetty. On menty solun sisälle nanoavaruuteen, on noustu raketilla stratosfääristä kaukaisuuteen. Mutta kuolema, Kuolema? Mikä se on? Istuimme pitkään hiljaa kukin omaan pisteeseemme tuijottaen. Edes meillä, kokeneilla lääkäreillä ja kuoleman työläisillä ei ollut siihen mitään järkevää sanottavaa. Kahvihuoneesta kantautui hoitajien naurunräkätys. Kuolevia kaikki, mutta ovat sen unohtaneet.

Konkluusio: en pelkää kuolemaa. Mutta en halua sen tulevan vielä. Elämästä on niin vaikea luopua kesken matkan.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

Näihin aatoksiin Teidän,

Klara

Kaunis sunnuntaipäivä, joka suorastaan kirkuu uloslähtöön. Ehkä lukijani kirmaa juuri polkujuoksulenkillään, suksii hiki pipossa polveilevassa hiihtomaastossa, ryntäilee merenrantakallioilla tahi poraa pilkkireikää.

En tee niistä mitään, mutta toinen jalka on jo polkimella: pyöräilemään. Sen kerran on pakkasta, että ei innosta lähteä kitkaa vastaan suksenpohjaa kitisyttämään. Viime vuonna tuli vaihdettua vanhat Peltosen karvapohjasuksiin ja sanottava on, että suksikauppias oli viimeisen päälle ammattitaitoinen ja osasi takuulla valitan oikeat sukset, mutta kas vain: vanhat Peltoset on silti paremmat! Onneksi ovat vielä tallella. Osaan voidella ne juuri sopivin voitein kullekin kelille, kun kokemusta on karttunut. Take home message: Älä koskaan korjaa toimivaa.

@@@

Ehkä lukija on kiinnostunut pyöräilyharrastuksestani? Minäpä avaan sitä hiukan.

Kun Ruskearuuna lastattiin kuljetusautoon ja se viiletti pitkin Suomiäidin maantietä kauas kauas näköpiiristäni, päätin satsata hevoskaupalla saamiani rahoja laadukkaisiin polkupyöriin, joita ostin heti kaksikin kappaletta. Toinen on maastopyörä (nastarenkaat alla nyt) ja toinen nastaton läskipyörä. Molemmilla näyttää olevan paikkansa. Nyt, kun on ollut liukasta, olen kyllä visusti pitänyt molemmat rukit tallissa. Lonkkamurtumaa ei hermot kestäisi ja samaa saa sanoa sääriluun tai värttinäluun (os radius, ranteessa) murtumastakin. Kelithän on olleet ainakin meikäläisen nurkilla niin karseat, jään päällä vesivaippakin, ettei mitään jakoa ole ollut pyörällä liikkumiseen, kun jalkaisinkin ollut vähän sii ja soo. Koiran kanssa on silti pitänyt jääalustalla taiteilla. Kyljellään on sekin useamman kerran käynyt, itse vain kerran liukkaalla polulla. Ja kävi niin pirun kipeää toiseen perskannikkaan.

Mutta vähänkin kun on kitkaa, niin menoksi. Läskipyörä on hyvä lumessa ja sohjoisella tiellä etenkin jos kumit pitää vähän löysinä. Ihan turvallinen olo on sen selässä ratsastaa. Maastopyörä on sohjoisella tiellä nou-nou ja komeat lipat sillä vedinkin viime talvena nimenomaan sohjossa. Muutoinhan se kulkee huomattavasti läskistä toveriaan ketterämmin. Jos jompi kumpi pitäisi valita, niin ottaisin kyllä läskipyörän, jolla on parempi huruutella metsäreiteillä.

@@@

Asiasta toiseen…

Nyt kun on tullut aika paljon kuunnelluksi radiota koiran kanssa kulkiessa, niin suosikkiohjelmani Pyöreä Pöytä on meinannut loppua kesken: väliinkin jääneet jaksot on kuunneltu ainakin kertaalleen ellei kahdesti.

Ilokseni löysinkin sitten täysin minulta piiloon jääneen Rubenin oman radio-ohjelman. Jakso jaksolta olen sitä läpikäynyt. Ruben provosoi ja tuo esiin ”erilaista näkökulmaa”. On hyvin aiheisiinsa etukäteen perehtynyt, joten samalla. voi itsekin voi oppia uutta. Jos on toimittaja mielenkiintoinen, niin sitä ovat aika ajoin haastateltavatkin. Kyllä jokainen itsensä ja luontonsa puheillaan paljastaa ja antaa monensärmäistä ajateltavaa kuulijalleenkin!

Otan esimerkiksi vaikkapa ohjelman, jossa puhuttiin 60-lukulaisuudesta. Se linkkautuu hyvin yläpuolella olevan, uusimman Stiller-ohjelman aiheeseen. Nimittäin nuoruuden ja kokemuksen väliseen diskrepanssiin, näkemys- ja kokemuseroihin. 60-lukua käsittelevä ohjelma on nauhoitettu vuonna 2018, jolloin Claes Anderson vielä eli. Ohjelmassa 60-luvusta puhuu kolme henkilöä, Anderson, Anna Kontula ja kolmas, jonka nimeä en nyt muista. Keskustelu tiivistyy Andersonin ja Kontula väliseksi ajatustenvaihdoksi. Mielenkiintoista, kuinka 60-luvusta puhui ja esitti omasta mielestään täysvaltaisia näkemyksiä ja mielipiteitä henkilö (Kontula), joka silloin ei ollut vielä syntynytkään, mutta oli sentään lukenut aiheesta, kun taas Claes Anderson oli 60-luvun kuohunnoissa ollut näkijä, kokija ja toimijakin. Itselläni ei toki 60-luvusta ole muuta muistikuvaa kuin, että merkittävästi minua vanhempi sisarukseni kiusasi minua jatkuvasti.

Jos kohta itse 60-luvusta ei näkemystä olekaan, niin yo. henkilöiden keskustelusta on. Siinä tiivistyi omakohtainen tilanne, kun ura alkaa olla (onneksi?) jo ehtoopuolella ja toimin nyt ”senioriryhmässä” hyvin tarkkaan kirjansa lukeneen nuoriso-osaston keskellä. Fiilikset puki sanalliseen asuun ystäväni, ikätoverini ja kollegani eilisessä watsapp-viestissään. On viettämässä oman alansa koulutusviikonloppua merkittävästi nuorempien (ja huom: merkittävästi kokemattomampien) kollegoiden keskuudessa. Watsappasi näin:

”Milleniaalit kympin tytöt näköjään valloittavat erikoisalani. Kuka hoitaa potilaat?”

Hän oli selvästikin kuuntelemassa, kuinka nuoruus ohjeistaa vanhuutta 😀 Aina vähän nieltävää, eikö totta? Vaikkemme toki nuoriso-osaston kirjoista saatua tietämystä halua mitätöidäkään. Ja toisinaan on niinkin, jotta se mitä kirjassa lukee ei -kas vain- olekaan suoraan käytäntöön siirrettävissä. Elämä pirulainen kun on niin kovin monimuotoista, mikä taitaa päteä lähinnä kaikkeen alalla kuin alalla ja arkielämässä. Käytännön kokemus, elämänkokemus, viisaus ja laajempi näkemys syntyy vasta vuosien tuomana. Liekö lukijanikin törmännyt tähän? Sitä ei alkumetreillä havaitse mitä takasuora tuo tullessaan ja mitä matkan varrella tien poskessa on nähnyt ja havainnut.

Muistamme erään ystäväni kanssa hyvin tapauksen, kun pikkulasten äiteinä kitistiin penskojen aiheuttamaa rasitusta ja häslinkiä. Eräs läsnäollut, meitä merkittävästi iäkkäämpi, silmissämme suorastaan ikäloppu (eli lähellä eläkeikää, heh) ollut nainen sanoi: ”Pienet lapset ja pienet murheet – isot lapset ja isot murheet.” Meistä kommentti oli paitsi ymmärtämätön – meillähän se raskasta oli! – että naurettava. Muttei ole enää, totesi taannoin em. ystäväni, jonka aikuisista lapsista kaksi kamppailee merkittävissä vaikeuksissa.

@@@

Näin on kirjoitusummetusta saatu hieman puretuksi ja voidaan siirtyä käynnistelemään polkupyörää ennen kuin aurinko taas painuu mailleen. Mutta lukijanikin varmaan on mitä suurimmassa määrin pannut merkille, että yhä pitempään se päiväsaikaan kanssamme viihtyy!

Parhain terveisin, Klara

Sanakirja: velosipeedi = polkupyörä