Heinäkuun heltehillä

Ilmoja pitelee, sanoo vanha kansa.

Olipa tosiaan hyvä alku heinäkuulle, jolloin meikäläisellä oli tarkoitus lähteä rinkan kanssa kulkemaan ja metsiin yöpymään. Loistavaa: hyvä syy reissun skippaamiseen olankohautuksella. Kun Matti Huutonen lausahtaa ruudusta madonluvut, sanoo pullea ja yksin karhuseuduilla yöpymistä pelkäävä täti, että olisinpa niin varmasti pakannut nyyttini ja lähtenyt talsimaan, mutta nuo kelit, nuo kelit. Ei tule laihat ja trimmatut rinkankantajat kettuilemaan. Eivät lähtisi itsekään.

Mutta onneksi on Ali Leiniö! Vinkki: YouTube ja sinne Ali Leiniö, niin pääsette sohvan nurkasta Lemmenjoelle. Ali jolkottelee puolestanne ja te, hyvä lukijani, voitte haukata tuoretta munkkia ja kulahuttaa päälle parasta Presidentti-kahvianne.

@@@

Olen minä sentään käynyt purrellani puljaamassa vesillä kumminkin, jos kohta rinkka torkkuukin vaatekaapin hyllyllä. Ei tässä nyt ihan laakereilla olla, vaikka koiranpentu viekin hiivatinmoisen määrän ihmisen energiaa. (Tällä viikolla aloitti uroksille tyypillisen ulostamisen ja virtsaamisen jälkeisen jälkipotkinnan. Tänään sitten kakki terassille ja potki osan jätöksistään terassioven lasiin. ”Apuaaaa!” huusi Talonmies. Ja apua tosiaan tarvittiin. Pesin roikaleen jalat lavuaarissa sillä välin kun Talonmies siivosi terassia.) Takaisin kajakkiin…

Kajakoidessa oli alkuun aika kova vastatuuli ja sai ponnistella siinä määrin, että iltasella piti ottaa kunnon kipulääkkeet, kun hartioita kivisti ja käsivarret oli ihan tulessa. Meni nimittäin tunti jos ei toinenkin vesillä kelluessa. On se niin hienoa hommaa!

@@@

Semmoinen hassu tapaus tässä kävi – oikeastaan kyllä useampikin – että huomasin itselleni yllätykseksi olevani kesälomalla. Olin jotenkin alitajuisesti tuunannut kalenterini siihen malliin, että kun vielä kaupan päälle yksi aiemmin sovittu, melko runsaasti esityötä edellyttänyt homma peruuntui, niin mitäh! Mullahan olikin kesäloma! Eikä ajankohta olisi paremmin voinut sattua, kun tuo koirapirulainen saapui huusholliin. Ei tosiaan ihan muistettukaan enää mitä se edellyttää ja vaatii. (Huusholli on nyt samassa tilassa kuin se ennen lukuisia muuttojamme on tavannut olla.)

Toinen hassu tapaus oli se, että tietämättäni, ennalta-arvaamatta ja äkillisesti tiedokseni saatettiin yllättävä rahallinen huomionosoitus. En nyt lähde tätä enempää avaamaan ja retostelemaan, mutta sen verran kerron kuitenkin, että huomionosoitus on rahallinen. Rahan ja vähän omiakin roposia käytin tähän uutukaiseen, näppärään tietokoneeseen, jota tässä näpyttelen. Lukijalleni on aiemmin tullut viemäriputkea myöten vanhan Mäkkini lähettämää kirjallista jätettä. Nyt sama jätemateriaali tulee siis tästä uutukaisesta toosasta. (Saahan sitä jollain leuhkia, eikö totta.)

Uusi aluevaltaus on tehty tänään. Nimittäin perustettu kirpputoripöytä. Eipä ole sellaisesta aiempaa kokemusta, joten siunailin jälleen tuota tytärtäni, jolta voi kysyä neuvoa ihan missä asiassa tahansa ja aina löytyy apu. Hän työskentelee samalla alalla ja osaa merkittävästi laajemman kentän kuin meikäläinen. Joten sainpa neuvot sellaiseenkin kuin kivesvaivaan, joka ei toki ollut itselläni, vaan potilas kysyi neuvoa, enkä oikein osannut auttaa, kun en enää muistanut, että osalla ihmisistä on kiveksetkin. Että kyllä on tietopankki tämä tytär! Kiveksistä kirpputoriin!

Palatakseni kirpputoriasiaan pienen syrjähtämisen jälkeen niin kerron, että vakoilin ensin jonkin verran hintatasoa. Sen jälkeen alkoi vielä säälittääkin. Jonka jälkeen hinnoittelin kamppehet tyyliin 1€, 1,5€ tai 2€. Millään ei kehtaa pyytää enempää. Hyvään tarkoitukseen menevät ihmisille, joilla on rahasta tiukkaa. Ja jos nyt joku kroisos käy myyntituotteitani lonehtimassa, niin ostakoon halvalla sitten, senkin kitupiikki. Kirpputoripöytäni on kuin lastattu kameli ja pursuaa erinäköistä roinaa, jotta tuskin siihen kitupiikin kynnet iskevät.

Näihin kirppuisiin puheisiin jätän lukijani ja toivotan hyvää yötä. ’

terveisin Klara

Soile Sööderperi ja muita juhannusjuolahduksia

Kyllä on nelijalkainen tulokas pitänyt mummon ja vaarin kiireisenä, estä ja varjele! Talonmies puuskahti jo päivänä muutamana, ettei tämän ikäisten ikinä pitäisi mennä pentukoiraa ottamaan. Hymyilin vinoon ittekseni: äijähän on ihan lääpällään, istuu pennun vieressä edesmenneeltä vanhuskoiralta perityllä makuupatjalla ja rapsuttelee pienokaista. Hah.

Laumassamme allekirjoittanut on ollut koirille se pääkomeljanttari. Anoppikin sanoi aikanaan, kun pentukoirariiviötä komensin, että ”Älä ole kova pienelle”. Vae niin 😀 Siinä saa hempeillessä äkkiä riesan paitsi ittelleen myös ympäristölleen, jos ei pidä jämäkästi huolta johtajuudestaan. Ei koirat, eikä hevosetkaan ymmärrä trendikästä kasvatusilmapiiriä, jossa kysytään, että voisitsä ajatella, ettet näykkisi mua pohkeista. Talonmies on omien sanojensa mukaan lähinnä ”kaveri”. Heh heh. Semmoisiahan ne koirat pitää luonnollisina pomoinaan, eikö totta /vinohymy/.

@@@

Kuljeskelen Garminin Trex 25 kourassani ja sen turvin pääsen kruisailemahan turvallisesti omia teitäni (niin kauan kuin kapula pysyy tallessa). Garminiin saa Maanmittauslaitoksen kartat ladatuksi. Lienen mainostanutkin. Elämisen sietämätön keveys. Näkee maaston muodot… polut ja vedet ja vuortenharjanteet – minun! En suostu jakamaan! (Tuli tuo vanha kommarilaulu vain mieleen.)

No eihän tuommoinen garmin-pelleily nyt mitään oikeaa suunnistamista ole, eikä ylipäätään mitään. Lastenleikkiä. Mulle on Oikeat Suunnistajat sanoneet, että pyh! Pitää olla kartta ja kompassi… jotta voi sukkahousuissa ja numeropaita päällä juosta ristiin rastiin lähiötaajaman vieruspusikossa, ajattelin minä puolestani. Mutten sanonut. Sillä olen sivistynyt ;D

Suunnittelen siis pakenemista suomalaismetsiin lähiviikkoina, mutten saateri soikoon oikein tiedä suuntaa. Onko lukijalla ehdotuksia erämaista? Olen aatellut tarvitsevani hätävarakortteerin turvakseni, jos kinttu alkaa reistailla tai voimat loppuu. Jos edes peninkulman päässä olisi tienpätkää, jonne lanssiauto tahi taksi pääsisi väsyneen korjaamaan taltehen. Metsämökki olisi optimaalinen paikka ja suunnitelma olikin se. Kävi kuitenkin niin, että yksi puhelinsoitto Hevonjeerasta ulkomailla vaaratehtävissä väijyvältä jälkeläiseltäni (mettämiehiä) muutti kuvion. Hän landautuu visiitille kotimaahan ja toivoo mökkiä käyttöönsä. Kun soitti, lupaisin oitis maat ja mannut vain siksi, että kuulin hänen äänensä. ❤ Luurin laskettuani totesi Talonmies lakonisesti nojatuolistaan: ”Huomasitko, mitä juuri teit?…Annoit tukikämpän muuhun käyttöön.” No niinpä olikin, en tullut aatelleeksi. Mitäpä ei ihminen tekisi lapsensa eteen, aikuisenkaan!

…ja kuin tilauksesta näyttää puhelimeeni nyt tulleen viesti, todennäköisesti Hevonjeerasta. Katsotaanpa… aivan oikein. Hän on tunnollinen ja pienokaisesta saakka kyennyt toiset huomioimaan. Ei tiedä turvapaikkasuunnitelmastani, mutta haluaa varmistaa mökinkäyttöaikataulua. Vaikuttaa olevan ”paahteessa” hyvissä voimissaan silti.

Minun on siis keksittävä plan B. Mahtaneekohan mistään takkusten takaa löytää vaatimatonta torppaa?

@@@

Luotan aina siihen, että ihminen keksii luovia ratkaisuja. Niin keksi Soile Sööderperikin, joka tuli tänään mieleeni. Soile Sööderperin* tapasin erämaa-alueen vesistöreitillä kauan sitten. Olin pienten lasten äiti ja pakenin tuntemattomassa miniseurueessa retkeilemään ja huilaamaan. Tulistelun äärellä muutaman hömpsyn jälkeen sain korva tarkkana kuunnellessa avarrettua tietämystäni miehenä olemisen tuskasta ja sielunelämästä.

Oltuamme miesporukalla joitakin päiviä liikkeellä, purjehti paikalle yllättäen Soile Gunvor Söderberg. Osoittautui, että reisitaskuhousuissa vaisun oloisena kuljeskellut vastikään eronnut mies oli hiukkaa aiemmin joutunut Soile Sööderberin vaikutuspiiriin. Soile olikin Varsinainen Ilmiö: maasto-olosuhteisiin sävysävyyn rimmaavat kuteet ja koko sotisopa viimosen päälle hivuksia myöten stailattu. No, mikäs se minä olen kenenkään out-fittiä arvostelemaan, mutta kerrassaan shokeeraava ilmestys tämä nti Sööderperi oli, ei voi kieltää.

Vaan näyttikö minusta siltä, että reisitaskumies oli a) vielä apea pitkän avioliiton päättymisestä b) em. syystä hieman tahdottomassa ajelehtimisvaiheessa c) jollain tapaa syttymätön Soilen intohimoon? Näyttikö minusta myös siltä, että Soile kuului naisporukkaan, joilla hiipuvien hääkellojen kumaukset luovat painetta kalloon? Joka tapauksessa kuului siihen upeaan naistyyppiin, joka naimakauppojen sesonkivuosina oli liian kronkeli (tai työlleen omistautunut). Ja niin käy, että PLIM-PLOM, kellot kalauttavat sotamiehen toisensa jälkeen viereisistä ruuduista laudan ulkopuolelle ja kuningatar jää yksin siirtelemään itseään vinoja ja suoria linjoja kohtaamatta edes lähettiä. Joku musta hevonen saattaa hypähtää samaan ruutuun, mutta pompahtaa pikaisesti tiehensä.

*Nimi napattu Leevi and The Leavingsin kappaleesta eli keksitty, muutettu ja muunneltu, kuten joitakin jutun yksityiskohtia ihan vain varmuuden välttämiseksi.

Näihin omituisiin keittiöpsykologisointeihin teitä tervehtii komean, lämpimän, hienon, sateettoman, helteisen juhannuksen keskeltä 😉

Klara

von den Zatir auf und zu elgaH

Susi siellä, toinen täällä

Taiteilen tässä terassilla kahvikupin, fleesepuseron suojassa olevan tietokoneen ja kännykän ylläpitämiseksi huteralla terassipöydällä, joka – mikäli vanhat merkit meikäläisen toimien suhteen paikkansa pitävät – romahtaa kohta kasaan, kahvi kaatuu työkoneen päälle, kännykkä katoaa pusikkoon ja siitä menee lasi rikki. Mutta niin kauan kuin ollaan jotensakin kuosissa, niin teksti jatkuu. Tätä taustaa vasten lukija ymmärtänee, mikäli lause jää kesken.

@@@

Taloomme on tullut uusi perheenjäsen. Sillä on neljä jalkaa, naskalin kaltaiset hampaat ja mahan alla pistooli, jolla se kusaisee hyvinkin lyhytvälisillä jaksotuksilla takapihalle tai lattialle riippuen palveluskunnan reaktioajasta. Itse asiassa niin kova pörrääminen, pissapapereiden kahina ja revittyjen maitotölkkien arsenaali velloi huushollissamme, jotta päädyin häipymään etätöihin. Kaksi yötä tässä nyt on tullut -heh- huilattua ja jo polttelee palailla veijarin luo. Töitähän mä en täällä ole saanut tehtyä nimeksikään, mikä ei toki yllätä minua. Eilinenkin meni hyttyshatun alla luontoelämyksiä metsästellessä ja kyllähän se varmaan niin on, että suden jäljen sain kameraan taltioiduksi. Saviliejuun oli astahtanut ja jälki oli tuore. Ketään en kuitenkaan nähnyt, en eläintä enkä homo sapiensia. Hyttysiä oli sitten senkin edestä. Hyttyshattu on maailman keksintöjen aatelia! Nobelin palkinto sille, joka hyttyshatun keksi.

@@@

Auringonpaahteisista tietokoneista tuli mieleen niksipirkkamainen keksintö, jonka olen kuullut kaupparatsuilta. Jos nimittäin joutuu it-teknologiaa jättämään kuumaan autoon, on kylmäkallella varustettu kylmälaukku mitä oivallisin säilytyspaikka. Koekätössä ja hyvin pelittää. Näppärä lukijani on tietysti taltioinut serverinsä kylmälaukkuun jo ammoisina aikoina, mutta laitan tähän vaikka itselle muistiin. Note-to-self.

@@@

Onko lukijani tehnyt uuden kuun lupauksia? Hyvä, samma här. Koska on tuo vanhenemiskriisi ja kaikki alkaa roikkua, eikä mikään muu kehity kuin painonlisäys, niin päätin eilisiltana, saa sanoa, että yhden aikaan yöllä aloittaa lankuttamisen. Lukijalleni toki nämä kuntosalien huipputrimmit on pelkkää hyvinroikkunutta pässinlihaa. Olenpa niistä kuullut itsekin, vaan en omakohtaiseksi ole kokenut (sitäkään). Mutta nyt koetaan: 3-4 lankutusta per vuorokausi pitää ikäkriisin loitolla. Mitäs sanotte?

@@@

Kaikella on toki hintansa, lankutuksellakin. Silmää painaa ja rintarankaa vetää kumaraan. Suomeksi sanottuna: raukaisee. Taidankos virittää hammokin tuohon puiden väliin, ottaa nokoset ja lähteä sitten valumaan takaisin sudenpesään. Tarkoittaa siis nykyistä kotiani, jonne juuri lähetin tiedustelun kuulumisista. Sieltä tuli vastauksena lyhyesti ja ytimekkäästi näin:

Susi siis nukkuu 😀

Toivon lukijalleni hyvää kohta alkavaa juhannusviikkoa ja mahdollista lomaa, mikäli sellaisia vielä on jaossa tahi sellaiseen vapautuu. Meikäläisen hommat on niin omituisia, että pätkälomasilla taitaa tämä kesäkin mennä. Jospa ensi kesänä pitäisi Kunnon Loman. Hyvähän niistäkin on olla kokemusta ennen eläkkeelle jäämistä (on vielä jokunen vuosi).

Terveisin Klara eli eglaH

Ikäkriisi – eiks niin!

Kuvaaja: miä (olen näköjään muokannut puolet pois 😀 )

Mietin tuossa, että huh: nyt olen rasittunut ja fyysisesti niin väsynyt, ettei voimat riitä lähteä mitään liikuntalajia harrastamaan, vaikka liikkuminen on se, joka meikäläisen pitää sekä henkisesti että fyysisesti vireessä. Mutta jos ei voimat riitä, niin mitäs sitten tehdään? Ja keksin mikä virkistää: blogin kirjoittaminen! Kiitos, että te, ainut lukijani ja hänen toverinsa, olette siellä!

@@@

Olen viettänyt hektisen session tien päällä työhommissa kaukana kotoani. Ajelin tällä viikolla liki 700 km autolla ja edellisviikollakin lähes saman verran. Nostan kyllä hattua edustajille ja ammattikuskeille!

Tien päällä näkee kyllä niin kamalia tilanteita, liikenneraivoa ja kilpaa ajamista, ettei mitään äärtä eikä laitaa. Sitten on niitä, jotka savuttavalla mersulla jäävät roikkumaan erikoispitkän rekan takapuskuriin huomioimatta muita, jotka kenties haluaisivat mennä ohitse. Olipa nyt sellainenkin tilanne, että polttoainerekka näytti ohitusmerkkiä ihan hasardipaikassa. Outoa. Rekan nupeissa on pääsääntöisesti järkevää ja kaikkeen perässään tapahtuvaan hääräämiseen rauhallisesti suhtautuvaa porukkaa. (En mä tietenkään häntä uskonut. Tarkistan aina itse tilanteen niin kuin varmaan muutkin tekevät.)

Siunaan hyvää autoani, eikä tämä ole diivailua. Ajan niin pitkiä matkoja ja kolaristakin (vastaantulijan syy) on kokemusta, että lähikauppamatkailuun riittävä pirssi ei sovi meikäläisen kilometreille. Mielessä myös käy kuinka kauan niska kääntyy ja on hoksottimet siinä kunnossa, että turvallisuus riittää omasta ja muiden puolesta. – Paha vanhenemiskriisi menossa. Onkohan lukijallani ikääntymisen tuomaa luopumisen tuskaa?

@@@

Asiasta omelettiin, kerron, että Hossassa on hienoja maisemia. Kävin siellä taannoin ja hieman hämmästelin kuinka se on muuttunut sitten viime käynnin. Siitähän tuli Kansallispuisto 2017 muistaakseni, enkä ole sen kansallispuistoaikoina paikalla käynyt aiemmin, sitä ennen kylläkin useamman kerran. Hienosti on satsattu palveluihin, siis siinä määrin kuin nk. raukoilla rajoilla on järkevää. Tuonnehan ei mitään Levi-Saariselkä-HettaPallas- kansainvaellusta ole kai odotettavissa. Tai kukapa tietää! Karhunkierros on kovin kansoitettu nykyään, muttei sekään ole huono juttu niiden kannalta, jotka eivät ole kokeneita yöretkeilijöitä ja sitäpaitsi kaikkea voi sattua. Muistan takavuosilta nimittäin tapauksen, jossa nainen läksi yksin Käsivarteen retkeilemään, putosi polulta johonkin kivikkoon saaden säärimurtuman. Sinne jäi. Löytyi sitten useamman kuukauden kuluttua. Olisipa ollut hyvä, kun joku olisi sattunut paikalle ajoissa. Tämä taisi olla jo kännykkäaikoina, mutta jostain syystä ei ollut kyennyt hälyttämään apua. Liekö kolauttanut päätäänkin. (No, kyllä mäkin viime kesänä pienessä affektissa tein yhden riskialttiin reissun melkoiselle rakka-alueelle yksikseni. Mun piti näyttää itselleni, että vielä se täti roikaisee…Ihmisiä sitä vain ollaan, pienisieluisia meikäläisen tapauksessa.)

No, on kyllä Hossassakin ollut yksi hasardireissu…tai jos oikein tarkkaan aattelen niin oli kyllä toinenkin, joskus parikymmentä vuotta sitten tuo viimemainittu. Siinä oli tietyt riskielementit, jotka koostuivat yhdistelmästä kajakki, yksin liikkeellä, syyskuu ja vesi +11 asteista. Räntää satoi. Enää en lähtisi tuommoisiin olosuhteisiin.

Yhteenveto: kokemuksesta se paha pappi puhuu. (Äitini mielilause.)

@@@

Tämä oli yksi taannoinen päiväretki. Yöretket mua aina hirvittää.

Nyt on niin, että kun mulla kesällä on yksi juhlapäivä, niin olen ajatellut silloin lähteä metsiin pakoon. Sen vuoksi mulla se hammokkikin on, että olen aatellut nukkua siinä. Vähän mua aina hirvittää yksin yöpyä, enkä ole siinä mikään professionaali ylipäätään. Kylmää ja kosteaa en siedä.

Eikä se yöpyminenkään oikeastaan mahdoton asia ole vaan se, että viime vuosina on alkanut enemmänkin pelottaa riittääkö voimat. Liittyy tuohon mainitsemaani ikäkriisiin. Ennen jaksoi vaikka kajakkia reuhtoa auton katolle ja vaikka sun mitä. Nykyään lurahtaa voimat ihan työtehtävissä. Hitonmoista on vanhentua ja menettää kuosiaan! Ja sanon tähän perään kuin Jari Sarasvuo, jonka vaahtoamista taas autonratin takan vähän aikaa viikolla kuuntelin, että ”eiks niin” ja sitten vielä, että on se yhtä helvettiä , että tulee vanhaksi – ”eiks niin”.

Toivon lukijalleni hyvää kuosia ja virtaa kintaaseen!

Klara von agleH

Ps. Luonani yöpyi kollega, joka on aina sanonut ”pyh” kaikelle turhuudelle, ei koskaan meikkaa ja maanläheisyys on mottonsa, jota korostaa. Mutta kas vain, mitä hän unohtikaan kylpyhuoneeseen! Purkin käsittääkseni kallista hyvinkin kallista turhuutta (naamarasva). Näin me ollaan kuolevaisia kaikki, ”kun oikein silmiin katsotaan”!

Lillukanvarsia ihmettelemässä ja käpyjä keräämässä

Tulin tänne mökille tekemään töitä ja uutterasti olenkin saanut tehtyä sellaista, mikä pitkään on painanut mieltä. Kumma juttu, että rästiin jääneet hommat rassaa aina ihan juukelisti mieltä Heti on olo kevyempi, kun pääsee vauhtiin. Joten itselle olisi paljon kevyempää tehdä ne pois kuin roikuttaa rassaamassa sielua! Kello pirulainen vaan on niin armoton: kaikki ei mahdu 24 tuntiin, eikä seitsemään päivään millään.

@@@

Luonnossa ja metsissä kulkeminen on kyllä semmoinen voimavara, että oksat pois ja pala latvaa. Mulla on se maastopyörä, jolla kihnutan metsäteitä, sopivia polkuja ja kässeikköjä. Viime yönä tein hommia aamukolmeen, mutta heräsin kahdeksalta, ajelin tunnin verran autolla, jotta pääsin erään seutukunnan maastopyöräreitille ja painelin suoraan metsään pyörän kanssa. Aamukahvitkin oli termarissa.Viiden tunnin yöunet kumminkin painoi sen verran, että vähän takkuinen oli pyöräretki. Kaaduinkin kerran melko mojovasti, kun rinteessä sivuttain ajaessa menetin tasapainon alarinteeseen päin. Reppu oli selässä, mutta eväät ja kamera pysyi kunnossa 🙂 eikä ittelekään tullut kuin muutama mustelma. Sanoin siinä ääneen itselleni kuolemattoman iskulauseen:

Nyt se on kuule täti sillä lailla, että tämmöiset ei enää ole sun lajeja. Luut on hapristuneet ja tässä olisi voinut mennä lonkka tai käsivarsi.

Kyllä se on raskasta settiä hyväksyä, että pelleilyt alkaa olla pelleilty. (Mutta moni mun ikäinen vielä kruisaa menemään ihan hullun lailla. Viime kesänä yhdellä nuotiopaikalla oli -sanotaan nyt vaikka, että – Vieno ja Tellervo. Toinen oli semmoinen verkkaisasti virkkova pulleroinen, jolla oli suortuvat laitettuna. Mutta se toinen oli sitkeää kuivalihaa, ihan kuin se muinaisaikojen ”Fakta homman” Pirre. Puhetta tuli ihan solkenaan ja hän ehti siinä jo kertoa kaikki maratooninsa, pitkänmatkan hiihtokisojen voitot ja juoksulenkkien pituudet. Kuunnellessa mietin, miksi hän kaiken tämän haluaa juuri minulle kertoa. En keksinyt.

Kävin tuolla suolla katsomassa pesiikö siellä tänäkin vuonna joutsenpari. Mutta vedin vesiperän: siellä oli tänä vuonna kurkia. Piti lähteä ottamaan selvää mitä tuo valkoinen oli. Joku oli ainakin päässyt höyhenistään ja oikein kahdella hautakummulla. Ei nuo pesiäkään olleet. Ahma oli myös ripustanut poron osia puuhun, sillä alue on sen sorttinen, jotta siellä ei koiranomistajat nostele riekaleita koiralta piiloon niin kuin me koiranomistajat tehdään. – Pitäiskö mun alkaa vielä eräoppaaksi ennen palvelukotiin joutumista?

Me koiranomistajat? Eihän mulla ole koiraa. Vielä. Koira on kyllä syntynyt, muttei vielä ole luovutusikäinen. Hieno homma on saada taas nelijalkainen ystävä, kun ei sitä ilmankaan osaa olla. Talonmies sanoi, että oletko aatellut, että tämä on todennäköisesti meidän viimeinen koira. Se pysähdytti miettimään. Vähän on alkanut vanheneminen hirvittää. Ensimmäistä kertaa.

@@@

Kiinnostaa kiviäkin. Eikö hän ole kaunis!

Lillukanvarsista puheenollen: metsässä lillukanvarsista kuvia ottaessa tuli mieleen se, että tunnen ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan jaksa pysähtyä mitään katsomaan tai tutkimaan. Metsässä täytyy edetä, tehokkaasti, rivakasti. Kun otin kuvan kauniista kävystä ja julkaisin sen eräässä aviisissa, niin tämmöinen tehomenijä puuskahti: ”Siinä sitä on jääty lillukanvarsia tutkimaan.” Aivan kuin synti!

Olenkin aika ajoin hämmentynyt siitä, kuinka nopeaa elämää etenkin kollegat elävät. Eivätkö koskaan pysähdy lillukanvarsiin? Miten sellaista elämää voi uupumatta jaksaa? Tänään autonradiosta kuuntelin Työterveyslaitoksen tutkijaa, joka tästä asiasta puhui. Työssäkin pitäisi ottaa mikrotaukoja – mikä loistava idea! Itse asiassa tunsin hienoista omahyväistä tyytyväisyyttä, koska olen muka keksinyt sen jo aikaa sitten itse (?). Kun oikein uuvuttaa ja voimat on paenneet, niin siirryn puoleksi minuutiksi ajatuksissani vaikkapa sinne taannoin esittelemääni puussa olevaan metsämökkiin. Tiirailen ikkuna-aukosta ja kuuntelen puiden suhinaa. Ja blim: jaksaa heti paljon paremmin. Myös nokkaunia olisi kuulemma hyvä saada ottaa työpaikalla. Lyhyt pätkä vain ja aivot ovat taas paremmassa vireessä.

Linkki ohjelmaan on tässä: https://areena.yle.fi/1-50111269

Näihin puheisiin,

Klara S von den agleH

Hossasta taannoin otettu kuva. Itte otin,

Vähättelyä, ylenkatsetta ja solvauksia Pyhän Loppuottelun aikana

Viistoista miestä arkulla vainaan (tämä ei ole hautuumaalta, vaan paikasta, jonne ei pääse kuin ne, jotka tietää tästä ja selviytyy perille. ;D

Tervehdin lukijaani muutamalla sanasella.

Olen pakkaillut taas kamppeitani (oliko uutinen) kaasuttaakseni aamusella pihasta kohti metsämökkiä. Rompetta riittää, kun otan mukaan kaikki kirjalliset työni mukaanlukien kaksi eri tietokonetta, läskipyörän ja hammokin.

Ehkä lukijani tietää, mikä on hammokki? Kerron kaiken varalta kuitenkin, että se on ihan silikalla suomenkielellä riippumatto. Mutta ainahan me metsäläiset vähän sykähdetään, kun asiat esitetään ulkomaankielisellä terminologialla, eikö totta. Ja voin kertoa, että hammokkimaailmassa sitä terminologiaa riittää!

Sama koskee maastopyöräporukkaa, joiden osalta olen miettinyt sitäkin, miksi heillä on ikään kuin kilpapyöräilijän kamppeet päällänsä niin kuin Tour-de-France olisi tuota pikaa alkamassa nurkan takana. Asuun kuuluu kyynärvarteen ulottuva pinkeä musta pölyakryylipaita, jossa on mainos- tms. tekstejä valkoisin kirjaimin. Lisäksi pitää olla piukeat pyöräilyhousut (no ne vaippahousut on kyllä must persukkeen takia) ja palan painikkeeksi erilliset pyöräilykengät – jotka on niin kuin … mitkä oikeastaan? Ei mitkään. Pelkkää diivailua ja rahan haaskausta. Sotisopaan kuuluvat myös ohimoille asti levennetyt, leuhkasti peilaavat aurinkolasit. (Toki kärpäset voi lentää silmiin, en sitä sano.)

Lisätietona kerrottakoon, että samoille asioille naureskelen kolopallokentillä. Että pitää pikkuruista itsetuntoa roinalla pöyhkeilemällä pönkittää! Itsehän sen sijaan astelen areenalle rinta rottingilla kuin iso herra (nyk. rouva) konsanaan, silmäilen alentuvasti ympärilleni, nostan rehvakkaasti kättäni seuran toimitusjohtajalle ja leidikapteenille (kuvottava sana: ”ladykapteeni”, hyh hyh) ja kiilaan ihmiset kahvion jonossa suutani maiskautellen.

Näin se menee.

@@@

Ehkä nokkelin, uteliain ja teräväsilmäisin lukijani havaitsee seikan, jota suurin osa maamme asukkaista paraikaa ihmettelee. Nimittäin sen, että joku kirjoittelee täyttä soopaa Suomen Valtion Virallisen Gladiaattorijoukon taistellessa mitä suurimmin ja maamme tulevaisuuden kannalta käänteentekevin ponnistuksin* jotakin toista etuhampaansa menettänyttä roskasakkia vastaan. Koska olen kaiken moukkamaisuuden yläpuolella, ainakin omasta mielestäni, niin en vaivaudu mölyämään sontalaatikon äärellä kuten Talonmies juuri itsensä kammarinsa pienen alttarin edessä alentaa. Hänellä on luurit korvilla, koska en voi sietää sitä kansakoulunopettajaa joka parkuu ja kirkuu illat pitkät sontalaatikon kaiuttimista, kun kuminen musta esine liukuu jonkun katiskaan.

*Laitoin tuon mustalla, koska asia on paitsi kovin merkityksellinen niin täysin merkityksetön ihmiskunnan historiassa.

@@@

Kiitän lukijaani Yhteistyö- ja Ymmärrysnäkökulmista, sillä lukijani toki aiemmasta tietää, etten pidä sen enempää hiihtämistä kuin karsinassa kepin kanssa sohimistakaan toimintana, joka vakuuttaisi meikäläistä mihinkään suuntaan. Sen sijaan oma kirjallinen tuotantoni on mitä merkittävin panos maamme kulttuuri- ja taidehistoriaan.

Toivotan lukijalleni mitä parhainta illanjatkoa ja siirryn pakaasien taakse lepäämään huomista ajomatkaa varten.

Teidän Klara von EgleH

Proseccoa, kesäkelejä ja rusikoituja nilkkoja

Joko se kesä nyt hiipii nurkan takaa?

Uskaltaako tässä edes hengittää, ettei katoa tiehensä ja puhalla Jäämereltä uusia lumisateita. Tuli tässä yhteydessä mieleen kesä vuosikymmenet taapäin, kun odotin esikoistamme. Asuttiin pohjois-Suomessa ja juhannuksena satoi lunta. Tässä mielessä ilmaston lämpenemistä voi tervehtiä tyytyväisenä, vaikka se muutoin on tietysti huonompi juttu koko Tellukselle.

@@@

Mulla oli täällä omassa kotitorpassa nyt yövieras, vanha hyvä työkaveri pääkaupungin lähistön sairaalasta. Hällä on tännepäin joku työsessio ja tuli tähän välillä yöpymään. Kun terassille paistoi aurinko niin makeasti ja jääkaapissa oli pari pulloa Proseccoa, niin pitihän mennä istumaan aurinkoon, tapastelemaan ja kittaamaan Italian turmiota. Sen sitten tunsi aamulla olossaan. Ihme juttu, ettei dagen efter-vaivaan ole lääketiede vieläkään keksinyt mitään järkevää ratkaisua. Kyllä ihmisen pitäisi saada kerran viikossa vetää lärvit ja ottaa sitten joku troppi välttääkseen seuraavan päivän vaivautuneen olotilan.

Höps, lukija älköön uskoko puheitani, pelkkää tsoukkiahan tuo oli. Näen ihan riittävästi alkoholivaurioisia työssäni. Mutta jokainen nokkela lukija kyllä ymmärtää, mikä silloin puristaa, kun ryhtyy vakavasta asiasta pelleilemään. Oma syyllisyyshän se. Sitä ikään kuin yrittää filunkia: keventelenpä tässä vähän asiaa, niin itseänikin helpottaa. Totta puhuen ryhdyin laskemaan omia alkoholiannoksiani viime viikkoina. Se on siinä ja siinä jääkö alle naiselle asetetun suurkulutuksen rajan, joka muistini mukaan on 12 alkoholiannosta per viikko. Yksi annos on lasi viiniä tai pullo olutta noin heittämällä arvioiden.

@@@

Tuo mustassa aukossa näkyvä harmaa väpästys oli joku navakassa tuulessa heilunut puusta peräisin oleva lerpake.

Mummo kun niitylle vei kanasensa eli läksi rollaattorin kanssa ostamaan Marianne-pussia, niin kompastuikin katukiveykseen ja mursi kunnolla nilkkansa. Eipä tullut yllätyksenä, että jotain tapahtuu. Oikeastaan vain odotin koska tapahtuu ja mitä. Olisin voinut sijoittaa panoksen lonkkamurtumankin suuntaan.

Kyseessä siis vanha äitini, joka makaa nyt paikallisen hospitaalin osastolla leikattuna ja yöaikaan sekoilevana. Oli toissa yönä järjestänyt kunnon hulabaloon niin, että oli pitänyt tuikata lääkettä lihakseen, jotta pysyi kuosissaan. Kotiin oli ollut nilkkoineen päivineen lähdössä ja huitonut hoitajia, jotka olivat yrittäneet häntä pitää aisoissa. Tuttua juttua meikäläiselle työn puolesta.

Seuraavana aamuna oli kertonut yön menneen hyvin ja kaikkinensa ollut asiallinen. Minulta tosin kysyi vaivihkaa, jotta missä sitä ollaan ja hämmästyi suunnattomasti kuullessaan, että on paikallisessa sairaalassa, siinä samassa jossa työskentelen. Enpä viitsi sanoa kuka mummosta nyt huolehtii ja käy katsomassa. Mutta jos joku vihjaisisi, että sisarukseni voisivat myös vallan hyvin osallistua tilanteeseen, niin saattaisin sanoa, että ajatuksessa voi olla perääkin. First things first, näin ehkä ajattelevat omine päiväohjelmineen. Eipä auta kuin sietää. Ja voihan aina ajatella, että tämä olisi tilanne, jos olisin ainut jälkeläisensä. Kyllä lääkäri ammattinsa takia joutaa äidistä huolehtimaan, alan ihminenkin kun on. Ja vinot hymyt päälle. (Pakko ajatella näin, ettei karsi niiden kurkkuun.)

Onni onnettomuudessa on erinomainen hoito ja äidin hoidosta vastaavat tutut ortopedit. Kuka helvettiläinen kehtaa Suomen sairaalahoitoa moittia!? Vaikkei aina menisi kuin Strömsössä, niin onhan tämä nyt kuitenkin aika hieno systeemi. Herrat ja narrit saa saman hoidon, joka suurimmalta osalta katetaan valtion verovaroista. Kyllä tälle voi hattua nostaa näin potilaan omaisena ja itsekin potilaana oltuaan.

@@@

Kolopallovermeetkin on tullut kaivettua esiin. Vaikka mielessä nyt pyörii enemmän tuo retkeilypuoli, niin koitan tänä vuonna panostaa pelaamiseen. Siinä saa liikuntaa puistomaisissa olosuhteissa 🙂 ja hermo lepää (kellä lepää, minulla kyllä). Kentällä tuli vastaan työtoverikin. On aloittelemassa, HCP eli tasoitus on 54 eli korkein mahdollinen, mutta siitä se lähtee. Häpeillen kysyi, kehtaisinko minä hänen kanssaan pelata joskus kierroksen. Totta Mooses kehtaan!

Toivotan lukijalleni mitä parhainta pyhäpäivää,

Klara

Ps. Muutin sivun asetuksia siten, että kommentteja pitäisi nyt voida laittaa ilman oman email-osoitteen tai omien tietojen antamista. Kommentoi kirjoitukseni alalaidassa olevan ”Comments”-osion kautta innostuksen mukaan.

Pientä karhua kiertämässä

Otin ja läksin hektisen jokapaikanhöyläyksen jälkeen ajamaan Kuusamoon, jossa oli vähän työasiaakin ja vanhastaan kortteeripaikka tiedossa. Aattelin, että nyt on mun hetkeni tullut ottaa pieni breikki, sillä nykyisen it-helvetin aikana voi töitä tehdä mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Miksei siis siirtää kirjallisia hommiaan sydänyöhön ja viettää rentoutuneita hetkiä päivänvalolla?

Ja näin tein. Tulin nimittäin yösydännä junalla yhdestä toisesta paikasta kotikaupunkiin, torkahdin himasessa jonkun tunnin, huiskutin Talonmiehelle, kävin töissä hoitelemassa parit aikatauluun sidoksissa olleet asiat, hyppäsin rattiin ja ajoin nilkka suorana Kuusamoon. Se joka menee Kuusamoon, ei koskaan voi olla väärään suuntaan menossa! (Voisin muuttaa tänne.) ”Kuusamooo, nyt kutsuu mua Kuusamo!”

@@@

Myllykosken seutuvilla on parikin kämppään herraskaisesti veden äärellä.
Toinen on Urkin kämppä, mutten muista kumpi. Ehkä lukijani muistaa?

Saateri oispa hienoa, kun olisi vielä 50-luku, herrat herroja ja narrit narreja ja meikäläinen olisi mieheksi syntynyt. Siihen aikaan siis, sillä miehenä oleminen ei nykyaikana enää näytä herkkua olevan, jonka johtopäätöksen olen saanut tehdä seuratessani sivusta vaihdevuosissaan kitiseviä miehenpuolisia työtovereita.

Yhtä kaikki, ollapa siis Urkki ja elelläpä 50-lukua tuossa vesistön äärellä perhoa uittamassa. Konjakit tuotaisi erillisellä kuljetuksella, aina ois punaista kalaa ja savuporoa pöydässä ja Hilja laittelisi eväät. Olisi naisia joka sormelle, kiiltäviä autoja ja autonkuljettajia. Ja välillä pyyhkäisisi Convairilla juomaan ryssäläistä kirkasta lientä ja vannomaan ikuista ystävyyttä.

Mutta kun ei ole, niin tallustelee siitä vain Metsähallituksen hallinnoimaa siltaa pitkin Pyöreälammelle tsuumailemaan eri suuntiin. Tirauttaa siinä pienet itkut, kun jälkeläinen pirskatti soikoon läksi kauas vaarallisiin maihin vaarallisiin työtehtäviin ja palaa pitkän ajan kuluttua. Ja saa sanoa, että äiti-ihmisenä sitä aattelee, että jos tulee pystyasennossa takaisin, niin lyön kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja heilautan suitsukeriipustani joka suuntaan. (Toistaiseksi en ole ortodoksi, mutta täytynee kääntyä siihenkin hiippakuntaan, mikäli auttaa suojelusenkeleiden mairittelussa.)

Jatkaa siitä sitten Kallioportille, jota ennen kuuntelee, kun pyyt viheltelevät toisilleen ja koittavat lonehtia varvikossa muina pyinä, ettei me täällä olla, kunhan vain varvikko omia aikojaan kahisee.

Abaut näillä kohdin ohi juoksee NUTS-ultrajuoksuun harjoitteleva nuorimies, jonka tulemme tapaamaan myöhemminkin.

Kallioportilta kun nousee raput ylös, niin henki salpautuu. Semmoisissa korkeuksissa siinä maisemaa katsellaan, ettei mitään rajaa. Puunlatvat näkyvät kaukana alapuolella ja siivet meinaa kasvaa lapaluiden reunoista, että nytpä mä suihkaisen tästä lentohon, enkä tänne jää oottamaan syksyä ja ii-kää-vää (siitä laulusta tuo vain mukaelmana). Vaan niinpä on realismi kohdillaan, että vielä järki sen verran sanoo, jotta ei auta kuin lappoa tossua tossun etehen ja nykiä polkua kohti Harrisuvantoa. Mutta hetkeä ennen sitä jämähdän paikoilleni pienen puron viereen: mikä lintu laulaa? Ihan täytyy kelata muistia, muttei kertasen kaikkiaan mitään tule mieleen. Piti konsultoida kurssikaveria, joka on ornitologian mestari. Lähetin hälle videon ja vastasi sen olevan peukaloinen, joita on Kuusamon seudulla, muttei täälläkään ruuhkaksi asti.

Harrisuvannossa olikin sitten lounaan aika. Ollaan muka älyn jättiläisinä Talonmiehen kanssa keksitty, että pieneen termospulloon voi kuumaan veteen taltioda makkaran. (Se on vähän velttoa settiä sitten evästelyaikana, mutta menettelee.) Nyt taltioin sinne kuumaan veteen nuudelipussin. No, menetteli sekin, jos kohta nuudelit oli jo aika puuroutuneina.

Semiherkullinen nuudelipuuro, suolaista ja hiilaripitoista kumminkin.

Hitonmoinen hiki tuolla meinasi pukata niskaan, jos kohta väliin oli juukelin kovia tuulenpuuskia. Kun polulla oli aika monta tuulenkaatoa, niin aattelin, jotta saapa nähdä rysähtääkö jotakin niskaankin ennen kuin takaisin Juumaan pääsen. Vaan tässä sitä edelleen ollaan.

Sitten tulikin pitempi romposteluhuikonen kauniissa kangasmetsässä. Taisipa siinä vilahtaa joku koskikin, Vattumutka ja Kalliosaari. Näillä huudeilla alkoi ripistellä vettä ja kaunis aurinkokeli hiipui pilvien taa kun saavuin Siilastuvalle. Edelleenkään ei ristinsielua missään, mikä on kumma, sillä Siilastuvalla on yleensä aina joku etenkin jos on yhtään minkäänlainen ulkoilukeli. Nyt siellä tapasin vain pari kuukkelia ja yksinäisen pantaporon. Vain marraskuun loskassa siellä saa viivähtää omissa oloissaan, mutten menisi tuonne yöpymään trafiikin keskelle. Kaunis näkymähän siitä kyllä Jyrävälle on.

On mulla tästä videotakin, mutta se tiedostomuoto nyt sylttää (Samsungin kameran tallennusmuoto
ei ole WordPressin suosiossa.)

Jyrävän rannasta läksin sitten nousemaan niitä puuportaita ja taisinpa siinä vähän pysähtyä 43. askelman kohdalla tarkastelemaan kahta pikkukuustakin, kun NUTS-ultrajuoksuharjoittelija sai minut toistamiseen kiinni. Kertoi harjoittelevansa NUTS-kisaan joka taitaa olla siinä 25.5. tietämissä. Tervepäiset urheilijanuoret ja sporttipantterit siinä kisassa juosta hipsuttavat pieniä huikosia kuten Hautajärveltä Rukalle (83 km) ja elämäänsä enemmän (!) haasteita kaipaavat sipsuttelevat Hautajärveltä Rukalle ja takaisin (166 km). Sole poka mikhän. Älkää kysykö minulta, näenkö tuollaisen psyykkisesti terveen ihmisen touhuksi. Nutsit puhukoot puolestaan (ampuvat meikäläisen). Satun tietämään, että joitakuita on jouduttu suonen kautta nesteyttämäänkin näissä pippaloissa. Mutta voi olla kateellisten panettelua 😉 Tämä poikapuolinen vaikutti kyllä kaikin puolin järkevältä ja tasapainoiselta tyypiltä, kun vähän aikaa rupateltiin.

Ja seuraavana: Aallokkokoski. Next one: Aallokkofors.

Myllykoskea kun lähestyy, niin alkaa porukkaakin tulla vastaan. Tuli iloinen nuoripari haukkuvan porokoiran kanssa ja perhe, jossa teini-ikäinen valkoisissa tennareissa koitti pomppia kuralätäköiden yli 🙂 Voi tuota nuoruutta ja sievää out fittiä! Iloinen oli hymy tytöllä kurakoista huolimatta. Täti lompsi kumppareissa ja tallipipossa vastaan.

Tuo kierros on oikein hauska päiväjotos etenkin silloin, kun ei ole porukkaa liikkeellä. Kesällähän tuo reitti on ihan ammuttu täyteen perheitä ja perheettömiä – hyvä niin! Luonnossa kun liikkuu, niin ei kadu reissuaan koskaan.

Ensi kesänä, kun on vähän juhlia tiedossa, aion karata tänne ja rompostaa vähän pidemmän reitin majoitteet rinkassa. Mikään Paistunturi tai Sompion erämaa tämä seutu ei ole ja hyvä niin. Jos kinttu räpsähtää tai tulee aivoinfarkti kesken Trangian sytytyksen, niin eipä mene hetkeäkään, kun seuraava kuljeksija paikalle sattuu.

Sitä joutuu näillä kymmenillä jo hieman miettimään menemisiään, eikö totta? Siitäpä tulikin mieleeni, että morjenstan pihapiirin väen ja häivyn baanalle. Iltaliikenne on rauhallinen ja sunnuntaiaamuna on aina niin mukava herätä omasta sängystä etenkin, kun seuraava viikko tuo eteen paitsi vanhan ystävän yökyläilyn myös pakollisen pakollisen minireissun erääseen kaupunkiin, joka lienee tämän maan pääkaupunki. Motto: ”Pysy liikkeessä, sillä koirat ei kuse liikkuviin autoihin.”

Ystävällisin terveisin Klara von den Köckelhausen

Hirvenpäitä, juoksuhevosia ja haipakkaa (eli rakas päiväkirjani)

Huh huijaa, sanoi jänis hellettä. Uusi yritys: huh hellettä, sanoi jänis pakkasella, onko näin? Näin on.

@@@

Monenlaista haipakkata on viime päivinä ollut. Olin työmatkailemassa omalla autolla tässä loppuviikosta ja niin kävi, ettei kesärenkailla perjantaina päässyt takaisin kotiinsa, vaan oli yövyttävä majatalossa matkan varrella. Siellä oli jokunen muukin yöpyjä mitä ilmeisimmin samasta syystä. Ei mitään jakoa ollut kesärenkailla puskea itseään pitemmälle. Sen verran tiukkaa settiä oli kelin suhteen. Ja kun alunperin oli tarkoitus käyttää lauantaipäivä ensi viikon esitelmän tekoon ja huilata sunnuntai, niin vinksahti sekin aikataulu vähän poskelleen.

@@@

Muttei koskaan niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin! Tapasin nimittäin loppuviikosta Ruskearuunan. Sen naamataulu oli huvittavan ällistynyt, kun se äkkäsi, että sehän on meikäläinen, joka siinä tarhanreunustalla seisoo. Jos se olisi ihminen, se olisi huudahtanut: ”Long time nou sii, sinä täällä!” Se on semmoinen vekkuli-velikulta, ettei toista samanmoista. (Harmitti vähän hetkellisesti, että tuli myytyä koko polle, mutta sillä on aivan loistava uusi nainen, joka on osaava hevosihminen toisin kuin meikäläinen. Ruuna elelee maalaisympäristössä kuin herran kukkarossa ja sen kanssa värkkäillään monenlaista aktiviteettia. Hienosti voi ja nauttii elämästää.) (Kattelin mä kuitenkin eilen Ratsut.fi-myyntisivustoa ja siitä laittoi mulle yksi hevostuttu jo vinkinkin, että ostapa tuo yks polle pois.)(En osta hevosta. Liian sitova homma tähän hötäkkään.)

@@@

Tämä kuva on otettu junan ikkunasta joku viikko taapäin, eikä ole mun kotiseutua.

Huomenna on tähän tietoon urani viimeinen päivystys! Ehkä lukijani kilistelee maljan kanssani? Meikäläinen nostaa kannat kattohon, jos ei yöllä tarvi herätä puhelimensoittoon ja päästään aamuun. Ja: se siitä! I wash my hands koko hemmetin päivystämisestä, jota on lievästi sanottuna tullut tehdyksi. Mua oikein naurattaa, kun 30 vuotta nuoremmat huokailee. Ohjeistettiin joku vuosi sitten yhtä nuorta ja vinkuvaa naista tulevista vuosistaan. Purskahti itkuun. Semmoista se on nuoriso nykyään. Niitä väsyttää. (Totta puhuen: uupumuksensa pitäisi osata havainnoida ajoissa, itse kunkin.)

Jatkan amokkiani, joka tänään on sisältänyt stressaantuneen työtoverin huolten jakamista, yhdelle email-teitse työavun antamista, puheripulissa olleen kampaajan kuuntelemista (asiassa, josta se ei tosiasiallisesti tiedä mitään, muttei itse sitä tiedä, ettei tiedä), yhden vaikeuksissa olevan sukulaisen rahallista auttamista, yhden riippukeinun ostamista, yksien laitehankintojen selvittämistä, yhden esitelmän tekemistä, pyöräilyä postilaatikolle, kauppareissu (harvinaista: Talonmies ei ole ehtinyt), yhden tentin korjaamista, työpaikan työhuoneen siivoamista, muutosverokirjan lähettämistä, aluevalvontaviraston kanssa asioiden hoitamista, yhden… äsh. Laiska se töitään laskee.

…ja kun tunteja on kulunut noin 1500, on meillä täällä – tädää – pentukoira! (Siitä se hötäkkä helpottaa, eikö totta 😉 )

Terveisin Klara,

joka työsti tähän päiväkirjan sivun vailla mitään mielenkiintoa kenellekään. Mutta sallittanee. Ei kukaan voi aina onnistua 🙂

Työn orjia, tippaleipiä ja asfalttia maantiellä

Löysin tämän seinän joskus muistaakseni wiinistä. Tai sitten se oli parseloona.

Tänään muistetaan työn sankareita ja ylioppilaita.

Kuulun mielestäni molempiin porukoihin. Enemmän kuitenkin työn sankareihin (kröhöm). Olenhan juuri istahtamaisillani ratin taakse suunnatakseni monen sadan kilometrin päähän töitä tekemään. Lopettelen työt siinä vaiheessa, kun tavan työläinen on sihauttanut ensimmäisen saunaoluensa.

Kandidaatti sanoi mulle taannoin, että oletko sä aina töissä, kun tulin monessa roolissa häntä vastaan saman viikon aikana.Vastasin, etten aina. Mutta havahduin siitä hiukan. Pitänee pikkuhiljaa ryhtyä jossain määrin miettimään down shiftaamista. Josko tekisi kuten sotesopan jälkikeitosten aikana on ajan henki, että karataan privaattiin? Ostaisi vyittonin käsilaukun ja valitsisi ihan itse ja omasta päästä työaikansa. Sanoisi illoille ja viikonlopuille ynnä heinäkuulle ”Nou-nou! Emmä silloin, mä purjehdin. Tai matkustan Böbin kanssa varpaankynnet lakattuna Firenzeen meidän osakkeelle. Tai pidän boolijuhlat meidän Turun saariston villalla”. Ehkä ajelisin sifonkihuivi oikosenaan keltaisella avoporshellani pitkin mukulakatuja ja huiskuttelisin kuninkaallisesti julkisen terveydenhuollon räytyneille päivystäjille ja stravinksi-helmet kaulassa kipittäville terveydenhuollon korkkarinaisille, joiden perävanassa leijuu äitelä parfyymipilvi. – No, näin vapun kunniaksi pieni fantasiatuokio sallittanee. Selvin päin. Koska ratti, koska monta sataa kilometriä.

Naukkaan tästä virtuaalilasista vappujuomaa. (Kuva: Pixabayn ilmaiskuvat)
Kuva lienee thaikkulandiasta, jossa en ole koskaan käynyt enkä käy.

Kyllä mä sanon, että tästä laulusta saa aina fiboja itselleen! Muistaako lukijani vielä niitä aikoja, kun kansamme keskuudessa oli verenmaku suussa punalippua krapulaisena tai kännisenä kantavaa oikeaa vasemmistolaishenkeä? Minne se on kadonnut, mene ja tiedä. Sama koskee kunnon taisteluhenkeä asiassa kuin asiassa. Nyt on vain ovelasti valheensa taktikoivia tuoreita kansanedustajia, kaikenmaailman manipulaattoreita ja hopeavedenlitkijöitä. Takaisin vanha maailma! Tai kuten joskus on sanottu (kuka ajattelija sanoikaan?):

”Seis maailma, haluan ulos!”

@@@

Suosikkiastiasarjan lautasella vappueines

Ai, että me Talonmiehen kanssa hekotettiin viikon alussa uutisissa ollutta tippaleipätehtaan omistajan haastattelua 🙂 Että pääsisipä vielä joskus elämässään tippaleipäkoneen hoitajan virkaan! Talonmies on juuri tuonut tippaleivät pienestä lähikaupasta, jossa tänäänkin ollaan työn sankareina paikalla. Ryhdymme niitä tuota pikaa käärimään auki. Samalla nostan hattua kurssitoverilleni, joka toimii syöpälääkärinä ja on tänään töissä. Laittoi kuvan työpöydän ääreltä vapuntoivotuksineen. Työläinen on hatunnoston ja palkkansa ansainnut!

Oikein hyvää vappua lukijalle toivottaa Klara,

joka siirtyy kohta maantielle nielemään asfalttia kilometrin kerrallaan