Tunturieväitä ja dopingia

Terveisiä maapallolta, joka on pyöreä. Ottaa silimän kätteen ja kattoo vaikka kuvasta 🙂 Tuossa kohtaa pallo juur on pyörähtämässä. Vasemmalle.

Hyvä Lukijani,

palasin juuri Lapista, jossa näytän nyt viihtyvän tuon tuostakin. Mukana oli etätyökone, mutta mitään paikallaolohommia ei eläkeläisellä ollut ja ylipäätään niitä on nyt enää vain ripaus. Eläköön vapaus ja Taakse Jäi-banderollit.

Lapissa oli niin kuin Lapissa on: kaksi naamaa.

On matkailijoille näyttäytyvä naamari ja sitten on todelliset kasvot. Todellisissa kasvoissa on eri suuntiin kiskovaa paikallispolitiikkaa, vakiintuneita asetelmia, tarkkaan mitottuja maan- ja nautintaoikeuden omistuksia, riitelyä, naurua, poroja, hulluttelua, alkoholismia, syrjäytyneisyyttä, mielenterveyspulmia, vähäisiä pääomia, muualta tulevien rahoittamia kaupallisia hankkeita, poronsarviavaimenperiä ja matkamuistoja (souvenirs), tanssia, jutajaisia, viinaa ja viihdykettä. Ainakin nämä. Seassa kiitää Westendin kansa kiiltävällä Bentleyllään, erikoisvarustellulla Mersullaan ja kerrostalon kokoisella Land Roverillaan. Asuntoautovanhukset töröttävät keskiviivalla ja täyteen pakatut polkupyörät nykivät ylämäkeen.

Tärkein unohtui: on turisteja, turisteja ja turisteja. Ulkomaalaisten määrä sen kun lisääntyy ja vaateet kasvavat. Ranskalaiselle ei käy se, mitä vaatien kirkuu kiinalainen. Saksalainen haluaa Norvajärvelle isoisoisän muistomerkille, makaa asuntoautossaan ja kaasuttaa sitten omine eväineen Nordkappiin. Jänkhänäijä koittaa keksiä eksotiikkaa, käryyttää puuta kodalla ja soittaa noitarumpua, katseet kiiltelevät. Tamperelaisen porsliininmaalauskerhon naisporukka kikattaa tarttuen hanakasti noitarumpumiehen tarjoamiin snapsilasillisiin. Etelänpellet (termi lainattu sodankyläläiseltä alkuasukkaalta) kaahaa vaellusrysiin roikkuvine pahkakuksineen. Ja siinä seassa – näettekö tarkalla silmällä – lompsii perspullea täti tunturiin iloisen tietämättömänä, että eväät jäivät mökin jääkaappiin. Se selviää reitin puolivälissä, neljän tunnin päässä jääkaapista. ”Vatsa hankaa selkärankaa. Suolet huutaa (muoks: se on ”huokaa) : tuokaa ruokaa!” No mikäs siinä. Olihan repussa termospullollinen kahvia, termos kiehuvaa vettä, repun sivutaskussa Blå Bandin kuppikeitto ja pieni pussillinen hedelmäkarkkeja. Kyllä niillä kahdeksan tuntia tunturikivikossa killuu. Sole poka mikhän.

###

Kas, ovi kolahti, mutta The Rakki ei reagoi. Outoa. Lienee Talonmies, joka tosin vastikään soitti hautuumaalta. Oli käynyt luita laskemassa ja viemässä tilaamansa havukranssit.

Soitti, kun ei löytänyt erästä toista hautaa, josta olin vinkannut. Harhaili luuri korvalla kauko-ohjauksella Tuonelan Viljapellolla, kun säädin tästä takapihan terassilta kulkureittiä kohteeseen. Vähän niin kuin tietskapeli: Find Your Way To Grave, blim blom. ”Ei näy…ei tässä ole semm…ei ole, en huomaa, ei varmasti, mitäh? Kuusipuu, ehei, ei näy. Minäkö? En varmasti, tämän on juuri se hiekkakäytävä, jonk… siis missä? Vasemmalla? Ei siellä mitään näy, kävelen nyt eteenpäin, eikö? No käännynkö? Mit…” Lopputulokseen päästään, jos joystikin puikoissa kauko-ohjaajan sietokyky riittää.

Lopputulokseen päästiin, koska olen kaikkien hyvien ominaisuuksieni lisäksi erinomaisen kärsivällinen henkilö. ;D Kuten Vanhat Vaimot yleensä, näin väittäisin.

###

Hauska! Tuossa kupissa oli vettä. En kuitenkaan juonut siitä.

Lopuksi Lehtikatsaus. Edessäni on pino lukematta jääneitä lehtiä. Aloitan aakkosjärjestyksessä eli uusimmasta Duodecim-lehdestä. Se tulee lääkäreille ja on laadukas. Onpa taas paljon asiaa. Poimin sieltä muutaman jutun referoitavaksi.

Yksi juttu käsittelee yleislääkärin ja erikoislääkärin yhteistyötä. Juttu lainaa erinomaista viisautta William Oslerilta (1849-1919): ”On paljon tärkeämpää ymmärtää minkälaisella potilaalla on sairaus kuin minkälainen sairaus potilaalla on.” Niin tavattoman totta! Nykyisin ei toki enää riitä se, mikä Oslerin aikaan riitti. Siis, että lääkäri on auktoriteetti (”Kun minä sanon!”) tai ”niin mukava” (”Ilman muuta se käy!”). Pitää myös tietää paljon enemmän kuin Oslerin aikaan. Sekä potilaan taustoista että sairauksista.

Lehti raportoi myös tutkimuksesta, jossa taannoin kovastikin markkinoidusta pihkavoiteesta voi tulla kosketusallergiaa, kun pihkavoide sisältää yleisesti tunnettua kosketusallergian aiheuttajaa eli luonnonhartsia.

Sitten on katsausartikkeli naisten dopingin käytöstä. Fyysisen suorituskyvyn parantamisen ohella mainitaan ”ulkonäködoping”, ”aivodoping” ja ”kuntodoping”. Kilpailumenestyksen lisäksi tavoitellaan urheilullista, nuorta ulkonäköä: kaikki vippaskonstit peliin. Dopingiin miehet ovat jutun mukaan naisia alttiimpia. Olen joskus päivystysaikana tälläisiä ulkonäködouppaajia hoidellutkin, kun omatoimivehkeily on johtanut terveyspulmiin.

Lehti mainitsee yleisimmät aineet. Kilpirauhashormoneilla douppaaja kiihdyttää aineenvaihduntaansa, vaikka oma hormonintuotanto on normaali. Ylimääräinen annos etenkin pitkään käytettynä rassaa pumppua, joka siinä rallissa voi repsahtaa ja kehittyy sydämen vajaatoiminta. Jotkut media-aktiiviset julkkiskollegat ovat näitä sortuneet kirjoittelemaan yksityisvastaanotoiltaan. Siis olleet joidenkin potilaiden mielestä ”ainoita, jotka oikeasti ymmärtää”. Jotkut on sitten menettäneet osan lääkärinoikeuksistaan näiden kirjoitteluiden takia, kun vaikkapa potilaan ilmoittamaan väsymykseen on kraapaistu resepti kilpirauhashormonia. Minultakin on niitä pyydetty ja potilas tykännyt kyttyrää ja liipaissut palautelaatikkoon moitteen, kun en ”ymmärtänyt potilaan toivetta” ja kirjoittanut. Mutta olen valani vannonut ja noudatan lääketieteen, siis tieteen, näkökulmaa. Sitten on kaikenlaisia muita tietäjiä, jotka tekevät omat ratkaisunsa. Pääasiassa muita kuin lääkäreitä, mutta aina joku kollegakin saattaa keikahtaa harmaalle alueelle.

Eivätpä terveet tarvi purkista kortisoniakaan itseään ”virkistämään”. Tämmöisiä virkistyneitäkin olen joskus hoidellut. Myös nesteenpoistolääkkeet eli diureetit mainitaan. Kus kulkee ja tyyppi kuivuu korpuksi, mutta eipä ihon alla enää ärsyttävästi kudokset pullottele – höh! Sitten on efedriini, jota jossain yskänlääkkeessäkin joskus oli ja amfetamiini, jota saa kadulta ja johan alkaa juoksujalka kipittää. Joku kehofriikki tökkii insuliiniakin (nähty tälläinenkin), joku taas erytropoietiinia, jolla punasoluja alkaa tursuta elimistön punasolukoneesta ylimäärin, että hokkus pokkus vaan ja pon vojaas. Anaboliset steroidit eivät siis ole ainut soosi, jota ulkonäön tai tulosten toivossa lataillaan. Aiheesta puhutaan urheilupiireissä tosi vähän, liian vähän. Kun tuloksia on saatava hintaan mihin hyvänsä (terveyden hinalla). Liekö kansainvälisestikin pelin henki. Pelkään pahoin, että on, kun kattelen naisurheilijoiden leveitä otsia, kaljuja ohimoita, leveitä harteita ja leukaperiä.

Heh ja noh! Tästähän paisui pätkä lääkärikirjan alkulehtiä. Muut lehdet taitaa jäädä nyt paitsioon. Näitä ovat sivistystä lisäävä Femina, uusille vaellusreiteille innostava Latu ja Polku, Suomen Kuivalehti näköjään kolmessa numerossa ja Lääkärilehti. Mutta luulen, että Arvokkaalle Lukijalleni nyt riittää tätä urheilulajia, jota lääketieteeksikin kutsutaan 😀

Tässä vielä tekstistä uupuneelle voimaannuttava lohtukuva. Kyllä on ilmoja pidellyt!

Terassille paistaa aurinko, joka lämmittää mukavasti naamaa, vaikka aurinkoa mun tulisi välttää. Talonmies kävi siitä jo ovenraosta huomauttamassa. Suuntasin samalla sivusilmän kohti sammaloituvaa nurmikko. Ja aattelin, jotta alanpa vuorostani kiusaamaan naapuria, jonka rätkyttävää, kakovaa ruohonleikkuria kuuntelin juuri hyvän tovin. Mutta siitäkin selvisin – jo mainitun erinomaisen kärsivällisyyteni ansiosta.

Näihin loistaviin puheisiin,

teidän Klara

…joka kaivaa seuraavaksi Hanhiemon Satuaarteen hyllystä. Ja alkaa pähkäillä kadonneen luun arvoitusta vastatakseni Tantenin esittämään ekstramedisiiniseen luustokysymykseen edellisen tekstin kommenttiosiossa 😀 Mieluisaa ja mielenkiintoista puuhaa: kenen luu, minne piilotettu?!

Os femoris et vita brevis

Erään hautuumaan kukkasia. Tästä työpöydästä katsoen kaukana kaukana.

Hyvä mieluisa Lukijani,

ars longa – vita brevis, täällä sitä taas ollaan kirjasinketjun päässä roikkumassa ja rimpuilemassa.

Tulin iltamassa työreissulta. Herraparatkoon, eikö kumipyörä ole jo pyörinyt maamme maanteillä!? Mutta tädit jaksaa heilua. – Kaksi oli henkilökunnalla hymysuista kysymystä esittää, kun marssin pelipaikoille (kaksi pointtia):

”Aateltiin, että saapa nähdä tuleeko, vai jäikö tunturikierroksille lopullisesti!” (naurua, paljon naurua)
”Miltä tuntui palata hommiin monen kuukauden jälkeen…tulethan vielä jatkossakin!” (kiemurtelua, kiemurtelua… no öhhh, tuntuihan se tuota tuot…tulenko? noh…)

Piipahtelen töitä tekemässä paikoissa, joista aina lähden hyvillä mielin työpäivän jälkeen. Vaihdoin näihin tunnelmiin ankean ja ahdistavan vakivirkani ankeassa pakkotyötehtaassa mallia Suolakaivos, erikoisosaamisalue: Tökeröt Esimiestaidot. Näissä omavalintaisissa vaihdokeissa sekä henkilökunta että potilaat ovat upeaa sakkia, hyvän mielen porukkaa. Olo on kuin olisin kuin kotonani, omieni keskellä.

Kohtaamisia hautuumaalla – sekä kukkien että ihmisten kanssa.

Työmatkalla sain ratin takana äkillisen päähänpiston pysähtyä suomenruotsalaisen pikkukylän kohdalla. ”Missä kirkko, siellä geokätkö, käynpä tsekkaamassa.” Samalla pääsi jaloittelemaan.

Kurvasin pikkukylän raitille, jonka varrelta kirkko oli helppo löytää. Noustessani autosta tutkailemaan puhelimen geokarttaa pyöräili mies hitain polkimin vierestäni, katsoi tarkkaan ja tervehti: ”Hej!” Vastasin tervehdykseen hymysuin, niin erikoinen oli tunnelma typötyhjällä kirkkopihalla.

Lompostelin ensin vanhoja komeita hautoja ja hautapaasia tutkimaan. Mies oli sillä välin jättänyt pyöränsä ja saapui hidastellen hautuumaan aidan taa. Arvelin, ettei vierailijoita alvariinsa hautuumaalla kulje, joten tunnelmaa keventääkseni sanoin ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi, että täällä teillä on kuin olisi utomlands. ”Pratar du svenska!” mies ilahtui ja niin me ryhdyttiin rupattelemaan. Mies kulki mukanani kätköllekin, kyseli harrastuksesta… ja siinä samalla vähän millä asioilla olen matkassa. Olisi kyllä pitänyt kysellä enemmän kylän historiasta ja meiningistä, mutta baana painoi päälle, kun matkaa oli sille illalle vielä rutkasti edessäpäin.

Ajellessani kirkolta kohti päätietä tuli vastaan iloinen koiranomistaja, joka nosti kättä tervehdykseen. Hyvä mieli tuli vastata tervehdykseen! Melkein kuin olisin ollut vakioasukas (…yhden kauniin, vanhan talon edessä oli kyltti: till salu…).

Vielä piti pysähtyä linja-autopysäkille tutkailemaan maantiekarttaa. Niin kukapa pyöräili hitaasti ohitse ellei samainen pyörämies. Nyökkäsi ja hävisi mutkan taa … tullakseen sitten vastaan, kun ajelin päätielle. Oli käynyt kääntymässä loitommalla. (Tästä jäi tosiasiassa vähän epäselvä fiilis. Ehkä outo kulkija oli kuitenkin silmälläpidettävä, jäin miettimään. No, kunhan nyt aattelin ittekseni. Ehkä oli vain iltalenkillä.)

###

Hautuumaalla vietin viikolla aikaa muutoinkin, kuten aiemmasta tekstistäni käy ilmi.

Suntio odotti parkkipaikalla juhlavassa mustassa kostyymissa ja valkoisessa paidassa mustin kravatein. Nousin pirssistäni hieman epävirallisemmin pukeutuneena, asiallisesti kylläkin. Suntio ojensi kätensä tervehdykseen ja osanottoon. Allekirjoitin edesmenneiden osalta tuhkan luovutusplanketin ja läksimme sitten uurnien kanssa kävelemään kirkkomaan hiekkakäytävää. Hautakivi oli jo paikallaan. Edessä oli kaksi kuoppaa vihreiden muovikansien alla. Suntio auttoi, kun laskin uurnat kuoppien pohjalle. Sitten vain lapioimaan hautoja umpeen. Siinä lapioidessa sattui hiekkakasasta sivusilmään jotain, josta iltapäivälehti tekisi klikkiotsikon: ”Omainen lapioi hautaa, kun silmään sattui jotakin karmeaa”. Otsikko olisi sekä liioitteleva että yliampuva, sillä pidin näköhavaintoa luonnollisena. Hiekkakasahavaintoni oli tarkka, olenhan anatomian kurssia puoli vuotta aikanaan luu luulta tahkonnut ja tenttinytkin. Maailman lintuja en tunne, en nurmikenttäin kasvistoa, en viinilajikkeita, enkä fine dining-maustepurkkiloita, mutta ihmisen rakenteet kyllä. Siinä oli jonkun edesmenneen reisiluun pää.

Ja jos Lukijani nyt aprikoi, menikö mielikuvituksen puolelle, niin vannon: ei mennyt. Suntio katsoi luuta kauhuissaan siirtäen sitä sitten lapiollaan niin, että kykeni piilottamaan sen hiekkaan. ”Kyllä haudankaivajien pitäisi paremmin katsoa…” Myönsin, mutta kerroin, etten ole millänikään.*

Kun lapiotyö oli valmis, kysyi suntio haluaisinko, että rukoillaan tai lauletaan jotakin. ”Ei. Jään tänne nyt yksikseni vielä hetkeksi,” sanoin. Suntio eli kirkkoväärti kiitti saatuaan olla avuksi ja minä siitä, että oli auttanut. Hänen loitotessaan tuumailin, ottaisinko luun kanssa vielä kuvan sisarukselle, joka oli force major-esteen vuoksi estynyt tulemasta paikalle. Luovuin kuitenkin jo hautarauhankin nimissä ajatuksesta, laittelin tulet lyhtyihin ja nostelin ne hautakiven viereen, molemmille edesmenneille omansa. Vietin vielä hetken syntyjen syvien aatoksissa ja vähän parkuessakin. Surutyön sanotaan kestävän noin kaksi vuotta. Voi olla, mutta suremiseen olen väsynyt. Työstä on käynyt, enkä ainakaan kahta vuotta kyllä aio sitä settiä jaksaa. Elämä jatkuu. Oma ja onneksi muutaman muunkin, ainakin toistaiseksi. Mitään ikuisuustakuutahan ei ole, kuten sanottua. Joten elellään rauhassa päivä kerrallaan elämän, nyt jo hyvin kypsyneestä, viinistä nauttien.

*Luujuttu itketti vähän. Miksi? Siksi, etten koskaan voi kertoa sitä edesmenneille, enkä nauraa sitä heidän kanssaan. Nauraisivat sille kurkku suorana, V keksisi siitä jonkun erinomaisen sutkautuksenkin. Luusta olet sinä tullut ja luuksi pitää sinun jäämän? Sitä luuta kuuleminen, jonka vieressä hautakuoppa? Luu siellä, toinen täällä? Parempi luu pivossa kuin kymmenen otsalla? Kerää luusi, sanoi haudankaivaja omaiselle.

###

Näihin luiseviin puheisiin päätän kirjasinjononi täältä tänään ja siirryn The Rakin kanssa lenkkipolulle.

Iloa ja eloa joka pirttihin, kohta on taas kesä 😀

Klara

Matkalaukun henki puhuu kauttani

Hyvä Arvostettu Lukijani,

olen armollisella päällä sunnuntain kunniaksi ja käytän ylistäviä sanoja kehittyäkseni ihmisenä kohti korkeinta päämäärää. Sitä kohti on saamamme elämän lahjan vuoksi kilvoiteltava. Älkäämme unohtako, että jokaisella meistä on sekä elämän lahja että oma tärkeä paikkamme maailmankaikkeudessa, eiks vaan.

###

Valitsen päivän aforismin nuhjuisesta muistipaperistani tähän tapaan: ”Ensivaikutelmat ovat tärkeitä, joten hanki aina hyvät matkalaukut.” Hugh Casson et Joyce Cranfell

Kuinka tuo nyt liittyy mihinkään? Ei mitenkään. Mutta olen armollinen itsellenikin: mietelmä kuulostaa hauskalta ja käytännölliseltä. Teinhän sitäpaitten uutterasti laukkuhavaintoja maanisesti taannoin junamatkaillessani. Havaitsiko Lukijani asemalla seistessään loosivaunun akkunassa tiukan silmämunaparin, joka kuului söheröiselle, näennäisesti Suomen Kuvalehden taakse piiloutuneelle harpulle? Se olin minä.

Yhteen tarkkailuni alle joutuneeseen laukunomistajaan ehdin jo siinä määrin kiintyä, että räpsäisin salaa kuvan junan seistessä hetken asemalla. Laukut olivat niin vetävän ja tavallisuudesta poikkeavan väriset, että hengästytti. (yksityissuojan vuoksi väri salattu) Eikä tässä vielä kaikki: naisenpuoli oli huolehtinut kengät ja pikku jakkusen sointumaan samaan poikkeavaan väriin. Jeskamandeera, mitä rohkeutta ja radikaalia poikkeamista harmaasta massasta!

###

Siirtyäkseni tähdellisimpiin asioihin mainitsen päässeeni vesille lopulta parinakin päivänä (viittaus edelliseen tekstiin). Kuvan rantaan päädyin puuskatuulella tuulimittarini antaessa kovimmille puuskille arvoksi 15 m/s, mikä ylittää riskirajani, joka on 10 m/s tietämillä. Mutta ei auttanut inistä, kun poiskin oli päästävä.

Liikun kajakilla pääasiassa ittekseni ja pääasiassa vesillä, joilla ei juuri muita näe. Ittekseen olisi selviydyttävä haveristakin. No, nykyään aktiivinen rajavartiosto on lähellä ja naaraa pursillaan kaatuilleet muorit pivohon, jos niikseen tulee. Pidin kuitenkin melani vedessä ja pidättäydyin höseltämästä ulapalla kameroiden ja oheisvehkeiden kanssa. Siitä pidättäytyminen on minulle vaikeaa.

###

Mitä tulee höseltämiseen, niin semmoistahan esivanhuksen elämä on, yhtä hösellystä. Tästä esimerkkinä joku tunti taapäin käyty keskustelu.

Minä: ”Herran tähden, jäi aamupala-astiat, maito, jugurttipurkki ja puoliksi juotu kahvi pöytään!” Talonmies: ”Joo, huomasin… mutten sanonut mitään.”

Mitä tapahtui? No, astraalimaailmasta tulleen käskyn ajamana masinoiduin kokeilemaan imurointia. Se luonnistui vanhaan malliin ja toiminta eskaloitui luutupuolellekin. Näin saimme kämppää puhdistetuksi tuossa tuokiossa, eiks vaan! Aamupala oli siinä rytäkässä jäänyt vaiheeseen.

Selitykseksi todettakoon, että elämme kriisiaikoja pitkäaikaisen siivoojamme siirryttyä muihin tehtäviin. Tätä on pelätty vuosia ja joskus päätettiin, että vaikka menisi siemenperunat, niin siivooja tarvitaan. Nyt on kyselyjä laitettu siivousfirmoihin, mutta yksikään ei ole vastannut. Alan kallistua siihen, etten halua enää arpoa tuntemattomien siivoojien pätevyyksistä huushollissamme. Siitä on joskus tullut murhetta. Tartutaan itse riepuun: työnäytehän on tänään annettu.

###

Lopuksi kerron, että nousuviikolla alkavat keväällä sovitut työt, onneksi vain muutamana päivänä.

Tulikin luvatuksi. Olen valmis irrottautumaan ammatistani ja heittäytymään täysviikkoiseksi puolivilliksi eläkeläiseksi. Vaikka moni ikätoveri kollegiossani painiskelee ammatista irrottautumisen ahdingossa, niin en minä, eikä ikätoveriystäväni. Ei päivääkään ole kaivannut takaisin töihin. Toinen ystävä puolestaan parkui: ”Tulen vaipumaan masennukseen, takuulla!” On uhrannut työuralle koko elämänsä. Sitä virhettä olen varonut. (miettii, aprikoi)… Ja luulenpa, ettei lähipiiri ole ainut, joka on sen huomannut. Lukijani taitaa kuulua samaan joukkoon? Vierivästä kivestä on sanonta. Siitä olen pitänyt kiinni.

###

Mutta joskus vierivänkin liike päättyy. Pitäkäämme se mielessä kaikissa toimissamme.

Tilalle jää tuhkaa. Se purkitetaan. Suntio tuo purkin hautuumaan parkkipaikalle ja kulkee omaisen kanssa hautapaikalle, jonne on valmiiksi tehty kuoppa, kaksikin. Omainen laskee purkit kuoppaan ja hauta luodaan umpeen. Tämä on nousuviikolla edessäni.

Menen vain suntio seuranani. Hän kantaa toista uurnaa. En halua mukaani ketään, vaikka Talonmies tarjoutuikin. Muut eivät pääsisikään. Ovat töissään tai matkoilla, perheensä kanssa lomailemassa jne. Parempi onkin luoda haudat umpeen itse, tulee varminta jälkeä. Saa parkuakin rauhassa. Suntio kyllä ymmärtää. Tiedän myös varmaksi sen, että vainajat itse olisivat tätä tulokulmaa proseduurilta toivoneet. Eivät olisi toivoneet suuria sessioita. V:n haudasta on jo kyselty. Ystävät voivat sitten häntä muistaa haluamillaan sessioilla.

Älköön Lukijani synkistäkö mieltään hautapuheista. Niin kirpeää kuin onkin, on kuolema vain yksi puoli elämää. Vastasyntyneen parkaisusta purkitettuksi tuhkaksi, niin se menee. Niin se on aina mennyt ja niin se on menevä. Silmästä silmään on täötä vain katsominen aivan kuten elämää itseäänkin. Muu ei auta. Elämä on tässä ja nyt ja kuoleman mahdollisuus on aina läsnä. Olen sen niin vakuuttavasti lukuisia kertoja työssäni nähnyt.

###

Näin siis nousi matkalaukusta Näppäimistön Henki puhumaan syvämietteitä sormieni kautta. Militias est vita hominis! Elämä on taistelua! Nappasin tämän nyt kirjasta*, joka periytyi vanharouvan jäämistöstä ja on hyllyssäni. On signeerannut sen vuonna 1949 kauniilla käsialalla, tyttönimellään. Oli tuolloin oli juuri saavuttanut aikuisikänsä. No mutta! Sieltähän tämä sanapursuilu on peräisin: geenit, geenit! Sanailija oli äitikin, sanailijaksi on tyttärenkin tultava.

Näihin puheisiin hyvää pyhäpäivää toivottaa,

Teidän Klara,

henkilö, joka epäonnistui unohtamaan tulevan viikon hautatehtävä. Mikä naurettava yritys, kuten itsensä sumuttamiset aina ovat.
… ja joka muokkasi hieman tekstiä ja otsaketta post festum, koska Talonmies ja koira tulivat söhläämään viimeisten kappaleiden aikana ja häiritsivät blogikirjailijaa työssään (taiteilijan keskittyminen aina kärsii maallikoiden läsnäollessa)

*Siivekkäitä sanoja ja sivistyssanoja. Koonnut ja selittänyt W.O.Streng-Renkonen. Otava 1938.

Joutsenlammen torvisoittokunnan konsertissa

Hyvä Lukijani,

istun nyt oman autiotuvan kuistilla tavanomaisessa luupissani eli hirttoköydessä, jonka säikeitä ovat tuuli, kajakki, mela ja ulappa.

Vanhaan malliin aamusella klo 7 oli tiukka suunnitelma: pikainen puuro ja kahvi ja kimmahdus suoraan cockpittiin eli kajakin ohjaamoon, melakammella koneet käyntiin ja ei kun liips laaps, liips laaps pitkin vedenpintaa.

Mutta lähtö venyi kaikenlaista* tähdellistä touhullessa, vaikka Ilmatieteen laitoksen sääsovellus vinkkasi rauhallisen aamun vaihtuvan tuulenpuuskiksi. Oikeassa olivat, taas. Mutta pääsin toiseen mieluisaan toimeen, blogisivun päivittämiseen. Mitäpä sitä häseltämään, ei ulappa ehdi illaksi kuivua, mutta tuuli voi tyyntyä.

*sekavaa, nopeaa, päämäärätöntä liikehdintää liiterin halkopinoilta mökin seinustan haravalle, jonka kanssa rappaamaan hyysikän katolta sammalta. Sitten hyysikältä mukaan käsienpesuveden kanisteri, jonne ohimenomatkalla pottujen keittovesi. Pottuvesikäsienpesukanisterin kanssa rantaan, kanisterin pesu, sisään uusi vesi, paluu hyysikälle. Siitä kierros mökkitiellä: näkyykö sieniä (ei). Paluu mustikoita syöden tuvalle. Riepu käteen, parin ikkunan pesu, josta riento avaamaan maakellarin ovi kuivatusajatuksella, nopein harppauksin takaisin pirtille. Siitä puolijuoksua takaisin liiterille kottikärryn kanssa (hyvä kuskata puita!), tuohen kiskomista koivuklapeista talteen (Talonmiehen päiväkäsky) syttötarpeiksi. Klapien heitto kottikärryyn ja takaisin tuvalle. Klapit unohtuvat pihalle, kun mäljähtää päähän joku toinen homma jne jne loputtomiin. S

Summa summarum: ollaan kotiporukalla naurettu, että pitkin pihapiiriä riennellessä kellon tuntiviisari pyörähtää huomaamatta taulun ympäri ja pimeys laskeutuu kesken kaiken juuri, kun vielä olisi kaikenlaista toimitettavaa.

###

Mikä kumma ääni nyt kuuluu? Kuin hiljainen koiran haukahtelu, vaikkei lähimaillakaan ole ketään. Katse laajalle ja tyhjälle ulapalle. Kas: kuikkaporukka haukahtelee kalastellessaan. Kuusi kuikkaa, joten lienee se kuikkaperhe, joka tässä on silmän alla kasvanut kesän mittaan. Lapset ovat näköjään jo teinejä, etelän lentoliput takataskussa heilläkin. ”Saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin.” (Höpö höpö, täällä puhtaiden lumien keskellä ollaan kuin Ellun kanat sillä välin, kun kuikat makaavat hikisinä aurinkotuolissa etelässä.) Ei meitä säät voi säikyttää, ei kuihtumaan saa talvetkaan! Eikä kurja kylmyys korpimaan! Niin vielä! (Kävin lisäämässä untuvatakin. Korpimaa viilenee.)

###

Hossasta sananen.

Hossassa retkeilin ennen kansallispuiston perustamista (2017), mutta sitten jäänyt vähemmälle. Maininnut lienen, että olen siinä pysähtynyt lounaalle ja kuulostelemaan meininkiä. Taisin joskus piipahtaessa käydä lyhyen maastopyörälenkinkin. Nyt Lapin selkosia kierreltyäni oli sopiva sauma käydä ottamassa yhden yön makupala Hossasta. Pakkasin rinkkani, huiskutin Talonmiehelle ja The Hurtalle heiheit ja kaasutin Hossaan.

Olin katsellut kartasta autolle jättöpaikan alueen keskiosista. Hossahan on kansallispuisto, jonka halkoo tie monesta suunnasta. Lounastin luontokeskuksella (16€) ja siirsin auton puiston keskiosaan… Tai oikeastaan espanjalaisen poromiehen tiesululle, sillä ankaran pysähtymismerkkinsä komentamana jouduin pysähtymään. Espanjalaiset turistit olivat pysäköineet asuntoautonsa ja ryhtyneet kuvaamaan vasaa ja poroäitiä, jotka söivät tien ravissa heinää. Espanjalaisen miehen mielestä liikenteen tuli seisahtua, vaikka tie oli vapaa. Ruuvasin akkunan auki ja kerroin englanniksi, että tuttuja eläimiä ja hitaasti voi kyllä tästä ajaa. Isäntä tuijotti vihaisesti takaisin emännän hymyillessä aurinkoisesti päätään veikeästi kallistellen. Huomasin, etteivät ymmärrä sanaakaan englantia, joten annoin pirssini juhlallisesti lipua tapahtumapaikan ohitse tilaisuutta kunnioittaen. Kaikenlaisia poromiehiä tielle sattuu! 😀

Hossasta ajatuksia? Helppokulkuinen, helposti lähestyttävä paikka, jossa on melko tuoreet retkeilyrakenteet. Ainakin Lihapyörteessä on huomioitu myös liikuntaesteiset, hyvä juttu! Maastopyöräilijän paratiisihan tuo on syvemmälläkin puistossa mikä näkyy eroosiona polkureiteillä, mutta maastopyöräily on polkua kuluttavaa, tiedän kokemuksesta. Kalastajiakin näkyi samoin muitakin kuin espanjalaisia ulkomaalaisia asuntoautoja ja ihmisiä.

Yövyin uudessa teltassa. Se täytti odotukset, vaikka vähän alamäkeen viritin ja yö meni alareunaan liiraillessa. 🙂 Vieressä harjoitteli Joutsenlammen Torvisoittokunta ja aamuyöstä torvi soi jo korvan juuressakin. Oli noustava soittokuntaa katsomaan: herrasväki Swan rouvineen ja torvineen siinä. Oliko peräti tullut yöpymispaikasta kalabaliikkia, kun niin hartaasti tunti tolkulla torveilivat. Hienoja lintuja kyllä ja mieleen jää tämäkin!

Yhteenvetona ajattelen Hossaa hyvänä päiväretkikohteena. Pääseehän tosiaan puiston sisään autolla, eikä tarvi kahta yötä kulkea ennen kuin on varsinaisilla pelipaikoilla. Tässä on myös sen heikkous: turistibussitkin liikkuvat. Julma Ölkylle tuli lastillinen ranskalaisia turisteja pikakäynnille ja enemmän Hossasta tietävät kertovat yleisöpaineen olevan sen verran suurta, että luonnon kuluminen huolestuttaa.

Oli miten oli, niin mielestäni on hyvä, että huonojalkaisemmatkin kansalaiset pääsevät luontoon retkeilyrakenteista nauttimaan. Helpoi lähestyminen on Hossan erityisvahvuus. Me umpimetsien (toistaiseksi) hyväkinttuiset kyllä joudetaan hakeutumaan etäisemmille seuduille, jonne mieli kumminkin enemmän halajaa, ainakin allekirjoittaneella.

Karigasjoen aamupuuro taannoiselta viikolta.

###

Olin aatellut tähän jonkun mietelauseen, mutta ajatelmapaperi jäi kotiin. Nappaan päivän mietelauseen jonkun päivän vanhasta Ylen Päivän mietelauseesta. Sen kertoi espanjalainen Gracia 1600-luvulla.

”Rakastava mieli on kuin timantti: luja ja kestävä.”

”Sietäkää pilailua, mutta älkää pilailko muiden kustannuksella.”

”Hyvät pilat ovat hauskoja ja niiden sietäminen on lahjakkuuden merkki. Jos osoitatte ärtyneenne, innostatte muita näykkimään lisää. Paras olla huomaamatta ja varminta olla vastaamatta.”

Baltasar Gracia: Maallisen viisauden käsikirja. Kirjoitettu 1600-luvun puolivälissä.

Tuo pitää yrittää hommata itselle, jotta edes jotakin viisautta olisi lopun elämää ja ehtisi omat tökeryydet lopulta edes auttavasti korjata ennen kuin hiekkaristiä rintamukselle piirretään.

###

Tuuli näyttää nyt sekä kylmenneen että tyyntyneen. Vetäisen neopreenipaidan päälleni (tosi lämmin) ja siirryn lainehille hetkeksi. Sitten onkin aika palata saunan lämmitykseen ja yrittää siirtyä yöpuulle ennen puolta yötä. Se yleensä jää puheen tasolle etenkin, kun ei ole aamulla noustava mihinkään merkittävään. Pihapiirin päätöntä ryntäilyä lukuunottamatta 😀

Kiitos Lukijalle,

Klara S

Lihapyörre Hossassa. Tästä kuulemma jotkut pääsee kanootillakin. Täytyy olla korkeamman veden aika.

Tunturin tuulten kaikotessa hiuksista

Poislähtiessä alkoi ruska (kuivuus, kylmät yöt)

Hyvä Lukijani,

niin se on paluu alas vuorilta laaksohon, alas tuulista tyyniin ilmavirtauksiin ja maalikylille.

Oli aika ottaa telttakepin sijasta käteen rautaseiska, kilauttaa pallo ilmaan ja son siinä, paluu normisettiin ja elämän yksi kokemus takanapäin siis. Tähän sopii aiemmin mainitsemani mietelmien keruupaperin kirjaus:

”Sitä ei koskaan tiedä mihin pystyy ennen kuin kokeilee.” Kansainvälinen sanonta

Onhan tuota tullut monenlaista maastoa taivallettua vuoskymmenet ja tänä kesänä kliimaksiin asti. Silti uusi alue on aina sukellus salaperäisyyden verhon taakse. Tässä tapauksessa kohteena oli avotunturi, joka ei elementtinä ole lainkaan uusi, vaikken pelkän kartan turvin avotunturissa ole aiemmin kruisaillut.

Joitakin havaintoja. Ehkä keskeisin on tämä: kaikesta komeudesta ja mykistävyydestään huolimatta avotunturi ei ole sielunmaisemaani. Avotunturi mykistää… ja avaruudessaan, puuttomuudessaan ja silmälle avautuvassa mittakaavattomuudessaan ahdistaakin. Olen tiheiden kuusikkojen ja tuoksuvien mäntykankaiden ihminen, metsän sisään kätkeytyjä. Ja etenkin vesien, rantojen, rantahietikkojen ja kalliolouhikkojen kulkija ja vesillä liipottaja. Merenrantakin käy. Sen äärellä on tullut monessa paikassa asutuksikin, mutta järven rannalle olen syntynyt. Muistini kätköissä elävät vanhempieni sukutilusten ja mökkien ihanat kesäpäivät järvillä. Muistikuvissa eno ajaa moottorivenettä keula kuohuen, suvun lasten kanssa pompitaan ponttoonilta tuntikausia ja juostaan välillä saunaan. ”Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannusilta!” laulaa eno ja hakee maakuopasta jokaiselle pullon Siff-Colaa, ”se nasta juoma on”.

Kuten Lukijani huomaa, kaikkosi sieluni tunturimaisemasta tuossa tuokiossa tuhannen kilometriä kauemmas. 😀 Kivahan tuntureilla on käydä silloin tällöin kuljeskelemassa, ei siinä mitään. Ja moni tuntuu ruuhka-Suomesta sinne haikailevan, muuttavankin. Jotta kaipa siinä jotakin ”Lapin taikaa” on.

Tapasin Itäkairassa joku viikko sitten pk-seudulta Lappiin muuttaneen henkilön ja nyt tavattiin tunturissa samanlainen. Oli muuttanut joku vuosi sitten pk-seudun taajamasta Saariselälle, eikä kertomansa mukaan enää käy entisillä kulmilla. Me pohjoisen kasvatit ajateltiin post festum, että melkoinen taajama se Saariselkä kyllä on. Mutta tiedettiin, että Lapista on vaikea löytää asuntoja muualtakaan kuin turistikeskuksista, jos niistäkään. Kertoi näin pääsevänsä helpommin harrastuksensa äärelle eli vaeltamaan erämaahan. UK-puistossa, Kevolla ja Hetta-Pallas-Ylläs- seuduilla on hänen mittapuulleen liikaa ihmisiä, mutta erämaassa viihtyy. Aattelin ittekseni, ettei ihmispaljous itärajan tuntumassakaan kiusaa, mutten käynyt vänkäämään, koska olen fiksu ihminen. 😉

Talonmies sai tämän tuliaisiksi. Talonmies ja lapsenlapsi joskus löysivät yhdessä sydänkiven ja toivat minulle.
Sen jälkeen niitä on tullut enemmänkin kuistille pinoksi 😀

Käytännön hajahuomioita niille, joilla on retkeilyn into kuin vettä vaan:

teltta meni vaihtoon. Parisenkymmentä vuotta vanha telttani on menettänyt kuosinsa jo aikapäiviä, eikä uusi kevytteltta täyttänyt toiveitani keveyttä lukuunottamatta. Taidan myydä pois. (Rautalinnulle salainen viesti: ei teltassa monikaan hirveästi viihdy etenkään sadekeleillä tai hyydyttävän jäisillä syyskeleillä ja talvitelttailu sitten onkin tuoreempiluisten nuorisolaisten hommia. Mutta pakko on maata jossakin :D)
Chifonet on hyvä pissaliina, niin ei tule massoittain pissaista vessapaperijätettä poiskuskattavaksi. Chifonetin viruttaa kätevästi vesissä ja sujauttaa johonkin rinkan sivutaskuun kuivumaan. Ei niitä pissaliinoja roikoteta toisten ilona missään vaellussauvoissa kuten jotkut wannabe-protason vaeltajakimmat tekevät. Eikä siihen mitään kallista bisnesmaailmasta ostettua muka-hygieenistä (höpöhöpö) kukallista lappusta tarvita.
painavia kattiloita ja pannuja en kanna, enkä osta suurimmasta retkeilytavaraliikkeestä mitään silikonikuppeja. Ostan mannapuuroa eineshyllystä, syön puuron, tiskaan kupin ja siinä on kevyt retkiastia, vieläpä kierrätystavaraa.
omat kuivatut ruoat on fine dining, mulle.
”Vesi on kirkasta. Siis sitä voi juoda.” Ei pidä paikkaansa. Virukset ja bakteerit eivät silmälle erotu. Mukana reissussa oli mikrobiologian alan huippuerityisosaajia. Näin se vaan on, että kirkas ei ole aina puhdas. Ja vedenpuhdistin puhdistaa bakteerit, virukset häviävät vain keittämällä. En älyä, miksi tästä niin kovasti tapellaan! Eihän me tapella mullasta, eikä turpeestakaan. Eikä tulesta.

Asiasta ananakseen ja aamutoimiin. Askarreltiin tänä aamuna Talonmiehen kanssa hiki päässä, jotta saataisi kahvipaketti auki. Talonmies oli puikoissa, minä pidin henkeä yllä silmä tarkkana ja vieressä ponnistellen. Hitonmoisia kostariikkoja nykyisellään! Ensin meni maitopurkit ja limsapullot hankalaksi, nyt on kahvipaketti aukaistava hohtimilla. Tämmöiseksi maailma on mennyt! (Koska olen nokkela ja mitä terävä-älyisin pikkukaveri, vinkkasin vierestä, että tekee puukolla pienen reiän vakuumipakettiin, niin suun voi paremmin saada avatuksi käsivoimin. Ja tottahan toki se auttoi, enhän minä turhaan ihmisiä neuvo vaan vain siksi, että tiedän. Kaiken!)

###

Lopetan turinani juolukkakuvaan. Juolukat samoin kuin mustikat olivat käsittämättömän makeita ja maistuvia tunturin rinteillä. Varmaan kuivuus oli konsentroinut niiden maun herkulliseksi. En muista juolukkaa juuri koskaan syöneeni, vaan nyt poimin purkillisen vielä kotiinkun saakka tuomisiksi.

Kai mun pitäisi joku kirja kirjoittaa, kun kirjaimet valuvat päästäni kuohuvana koskena. Näin on ollut lapsesta asti ja näin tulee olemaan. Kirjoitan varmaan jonkun lapun ja tuikkaan vielä arkun raosta. 😀

Kuulumisiin, Klara

Nirvajoen Sanomien tiedotuksia

Hyvä Lukijani,

istun Nirvajoen laaksossa puhelinverkon ulottumattomissa kirjaamassa tuntojani.

Äänimaailma muodostuu viereisen joen vienosta kohinasta, satunnaisista lintujen äänistä ja pienistä, ajoittain kuuluvista kopahduksista, jotka voivat olla porojen liikehdintää (muoks. olivat).

Tulimme tänne tunturiylänköjä pitkin polkujen ulkopuolelta, helppokulkuista ja upeaa. Kahlattiin Nirvajoen yli ja tehtiin leiri rantatörmälle. Yö oli varmastikin kylmä, koskapa heräsin samassa varustuksessa kuin illalla. Puin iltasella tuhdisti kampetta hikisen päivän ja jääkylmässä matalassa vedessä suoritettujen uintiliikkeiden jälkeen. Untuvatakkia myöten oli vielä aamullakin tekstiiliä yllä, paksu untuvapussi kruunasi yleisvaikutelmaa.

Herättyäni tavalliseen tapaan klo 7 kiipeilin krokseissa hieman lähimaisemassa, kun nuoriso-osasto (yli 50 v, mutta alle 60, kasvuikäisiä siis) vielä nukkui. Pulahdin aamu-uinnille hyiseen veteen kaulaa myöten, kyllä oli virkistävää! Keräilin hipihiljaa aamupalavehkeet ja tulin tälläisen kuivuneen lammen reunalle keittelemään liemiäni. Siis inkivääriteetä, pikakahvia ja termoksessa on illalla hautumaan jätetty pussipuuro terästettynä omenalla, voilla ja maitojauheella.

Ihmisiä on nähty kahdeksan, joista kolmea on jututettu. Kaikki olivat kehäkolmosia, siis pääkaupunkiseudulta. Puheestahan sen kuulee heti, mutta tarkisteltiin. Aina näissä oloissa myös kysytään mistä tulet ja minne menet, turvallisuussyistä jos joku sattuisi eksymään. Tiedetään sitten ainakin summittain mistä etsiä. Jokin erilaisuus näissä etelän ihmisissä on, se todettiin. Ollaan kaikki pohjoisen kasvatteja, yksi on Ivalon korkeuksilta,me kaksi hieman alempaa. Meistä kolmesta minä olen se, joka on asunut Suomessa noin tuhannen kilometrin aluella, joten molen nähny saa sanua, että torellisen otoksen suomalaasista ja net on kyllä omalla tavalhan vistoja jokaasessa paikassa. Men alla är vi finnar ändå o håller ihop.

Joka tapauksessa täällä Lapissa kyllä kehäkolmoset viihtyvät poluilla, ehkä paremmin kuin Ivalon tasolla kasvanut. Poromiehetkään ei harrasta vaeltamista, vanha totuus. Muttei me poromiehiä ollakhan, met siis jokka hortoilema jänkhällä.

Sammalmätäspöytä. Sammalmätäsnojatuolista katsoen.

Nuoriso-osaston leirissä edelleen hiljaisuus vallitsee. Istun tässä ihanassa sammalmätäsnojatuolissa auringon lämmittäessä vasenta kylkeä. Tänään on tarkoitus nousta takaisin tunturiin. Vähän jää nyt kaivertamaan tuo geokätkö melko lähellä, kun tällä reissulla ei ole tullut kätköä haettua.

Ruska täällä on nyt alkamassa ja ihan ideaalikelit on nyt retkeilyyn olleet kaikkinensa.

Palaan tästä takaisin telttojen viereen, josko pienokaiset jo heräilisivät ja hieroskelisivat pulleilla pikkukäsillään silmistään unihiekkaa. Pikkuhiljaa voi sitten ryhtyä kasaamaan pakaaseja.

Lähetän tämän, kun kenttää taas tunturissa alkaa löytyä.

Terveisin Klara

Tervehdys erämaasta

Hyvä Lukijani,

toivotan huomenta Jeageloaivin lähettyviltä upealta leiripaikalta. Vaellustoverit vielä nukkuvat, minun telttaani paistaa auringonkilo siinä määrin, ettei enää uni tule silmään. Kello on 7.

Yöllä heräsin kopeuk-kopeuk-viestintään, jota jatkuu kauempaa ja lähempää siinä määrin, että odotin riekon kurkistavan teltan absidin helman alta millä hetkellä hyvänsä. Mitään ei kuutenkaan näkynyt.

Muutama sana tulomatkasta:

Hyvin runsaasti oli ohutrenkaisilla pyörillä keskellä tietä veivaavia heinäsirkkamaisia miespyöräilijöitä, ulkomaalaiselta vaikuttava out fit, mene ja tiedä. Mikään mieletön ruuhka ei autojen osalta kuormittanut tietä.

Vuotsossa käytiin kahvilla isossa puisessa rakennuksessa tien oikealla puolella, olikojan Vuotson rerkeilymaja-tms. nimeltäöän. Saatiin kotoista palvelua mukavassa pirtissä.

Yövyimme lähialueille saavuttuamme Muotkan Ruoktussa, jossa on uudet yrittäjät (puolalais-ranskalainen pariskunta). Ihan nappiin ei prosessi mennyt sen enempää buukkauksen kuin ravintolapalveluiden osalta. Nälkä oli, mutta ruokaa ei tulohetkellä ollut ostettavissa lainkaan, eika kämpän avaimiakaan heti saatu, kun kielitaidoton tyttö ei tiennyt mitä tehdä. Aamupala tilattiin ja etukäteen maksettiin, mutta sitä ei sitten ollutkaan kun sovitulla kellonlyömällä aamusella tultiin kahvilaan. Tarkoitus oli päästä pikaisesti eteenpäin jatkamaan matkaa. Lopulta sitten saatiin muutama kylmä nakki, herkullista pekonimunakasta, leipää ja hilloa, muutama mehukannu, kahvia, coctailpiirakka ja mysliä maidon kera. Palvelu oli ystävällistä, mutta vähäisen henkilökunnan vuoksi hidasta. Ilmeisesti toinen yrittäjistä oli kotimaassaan käymässä ja tilalla apuväkeä, jotka osasivat englantia hyvin huonosti, oikeastaan käytännössä ei ollenkaan. Toimintapuutteiden korjaamista suurempia haasteita tulevat varmaankin olemaan merkittävät, pikaiset investoinnit, sillä majoitustilat alkavat olla käyttöikänsä päässä. Palvelu oli kovasta haasteesta huolimatta ystävällistä.

Nyt ryhdytään tässä avotunturissa ensimmäisen leiriyön jälkeen keittelemään tsajua, vetelemään aamupuuroa ja saatanpa pulahtaa tuohon noin 50-senttiseen veteenkin aamu-uinnille. Jatkosuunnitelma on vielä kypsymässä, mikä tarkoittaa, ettei sitä vielä oikeastaan edes ole 😎 Mutta näillä näkymin joko pidämme leirin tässä ja teemme päiväretkiä tai siirrymme Stuorraäytsin rotkon seudulle tai Kielajoelle tai Nitsijoelle tai… Ei muuta kun valitsee siitä 🙂

Keli on mainio, mutta osoittautui oikeaksi ratkaisuksi ottaa paksumpi makuupussi kesäpussin sijasta, sillä ihan viileät olosuhteet sitten illan myötä helteisen päivän jälkeen kuitenkin kehkeytyi.

Kuulumisiin täältä tähän. Kiva kirjata joku sana muiden heräämistä odotellessa kun kenttääkin on, yllättävänkin hyvin.

T. Klara

Lisäys: Sulaojalla eli Kevon reitille menijöiden P-paikalla oli noin (vaan!) 20 autoa.

Kumipyörät sutivat baanalle

Hyvä Lukijani,

kirjaan muutaman sanan varastostani samalla kun Karttaselain-sovellus lataa karttoja offline-tilaan.

Pussit ja kassit on pakattu. Nyt vain muutama renkaan pyörähdys, välimatkan krouvista pari kaveria kyytiin ja perillä ollaan.

Matkan varrella voin huiskuttaa farvälit muutamalle työpaikalle, joissa olen joskus soosia hämmentänyt. Toinen on urani alkuaikojen työpaikka, jossa joku keitos varmaan paloi pohjaankin. Meitä päivystyskelpoisia puoskareita oli sairaalassa silloin ihan liian vähän, päivystysvuoroja kovin tiheästi ja niissä työtahti ihan liian kova, joten monenlaista huttua hämmennettiin. Vaan aika huttuista oli kyllä potilaskuntakin öisin ja viikonloppuisin. Seassa oli tolokun ihmisiäkin terveydellinen, vakavakin ensiaputilanne päällä. Loput olivat lähinnä päissään asiakasrajapintansa kestokykyä koetelleita milloin sisältä, milloin ulkoa, aika usein sekä että.

Päihdesairaudet aiheuttavat merkittävän osan terveydenhuollon kustannuksista, kuten tiedämme. Vaan mitä sille teemme, kuinka yhteiskuntana siihen panostamme? Heiveröisesti, hyvin heiveröisesti.

###

No nämä niistä muisteloista, mutta täytyy sanoa, etten kaipaa niitä aikoja. Palkkaa kertyi toki – 60-80 tunnin työviikoista. Tunneista osa oli sudentunteja, yön yli. (Purkka tukassa-aihe.)

###

Ääniympäristöäni dominoi nyt kaksi ääntä. Toisen tunnistan puhelimen viestikilahduksiksi. Mutta mikä ääni on tuo toinen… (miettii muka viattomana) Tunnistan joskus kuull… mitä: sehän on, kas kummaa, imurin ääni. Talonmies heiluu imurin kanssa talon sisällä meikäläisen istuskellessa terassilla leppeässä kesäillassa. Mistäs nyt tuulee? Erotan puhetta imurinäänen takaa. Ei kuulosta kiroilulta. Ehkä puhuu koiralle?

Pääsin kuin pääsinkin viime viikolla melanvarteen.

Lopuksi kertaan eteisessä retkottavan rinkkani sisällön päällisin puolin. Sen määrä on vuosi vuodelta vähentynyt jopa niin, että taannoisella UK-puiston reissulla kaveri toistuvasti sitä ihmetteli raahatessaan omaa lastiaan.

Lähden liikkeelle siitä, että teen listan. Vahdin sitten pakkausvaiheessa itseäni, etten salaa sujauta listan ulkopuolista kampetta pakaasiin.

Kamppailin pitkään itseni kanssa ottaako paksumpi vai ohuempi makuupussi. Päädyin yhdistelmään kesäpussi + hupullinen taukotakki (untuvaa) + untuvahousut. Voin pukea ne kaikki päälle, jos tiukille menee ja merinot väliin.

Housut on vielä mietinnässä. Hyttyskesto on a ja o, joten sukkahousutyyppisissä housuissa roikottelusta täytynee luopua ja päätyä helteellä kuumiin, mutta hyttysen kestäviin Haltin vaellushousuihin. Hyvät muutoin kyllä!

Olen jo mainostanut polkujuoksukenkiä ja jatkan samaa linjaa. Siihen vedenpitävät sukat, niin pääsee lähelle kumppareiden kaltaista systeemiä. Eikä kastuneet villasukatkaan ole kylmät, kuten jokainen kuuskytluvulla lapsuutensa rypenyt tietää.

Nyt tässä terassilla tuli sen verran viileä, että pitää tutkia Ilmatieteen laitoksen yölämpötiloja ja pohtia vielä tuo makuupussiasia. Ei ole kiva yöllä palellakaan.

Tämmöinen kuivausgurmetti. Kuivattu juustomuru sujahti kepeästi tomaattikastikkeeseen, joka meni kuivaamoni lonjaston kautta vakuumipussiin.

Päätän vapaan assosiaationi täältä tähän. Oikein hyvääviikkoa Lukijalleni!

Klara S

Tuulimittari ujeltaa

Rehuvaraston pihakukkasia. Bouquet a la Klara moi-meme. (Edellisen tontinomistajan viljelmiä, jotka ovat hajasijoittuneet sinne tänne.)

Hyvä Lukijani,

hengentuotteeni käsittelee tänään tuulta, vettä, puuta ja paperia. Sivuaa maininnan tasolla myös aiheita, jotka näyttävät takertuneen purkaksi tukkaani, mutta nämä vain maininnan tasolla. Aloitan tuulesta ja vedestä, aina ikäänkuin aktuellit aihekokonaisuudet rajapinnoissaan.

Tuuli ja vesi, nuo kaksi kaverusta. Ken voi niiden merkitystä väheksyä! Minäpä avaan aihetta.

Tulin iltamassa tähän Autiotupa-mökille, jonka kupeelta saatoin kuulla kajakkini hiljaisen itkun. Maassa olet sinä makaava, maassa tulee sinun pysyä – koska ämmä roikottelee vain poluilla, eikä uhraa hetkeäkään aikaansa kastaakseen vatsani kirkkaaseen vedenpintaan.

Päätin tänään korjata epäkohdan, jos kohta tiesin kelien muuttuvan. Näin näyttääkin käyvän. Tuulimittarini antaa lukemaksi 6,5 m/sek, puuskissa 9,7. Rintama liukuu Venäjän puolelta pikkuhiljaa vesiryöpyn kera. Sateesta viis, mutta vanhemmiten olen tuulen suhteen tullut varovaiseksi. Onpa kumma! Eihän tässä mitään ole vuosien varrella sattun… (sarkasmin kukkanen).

Katselen siis jälleen ulappaa tuvan akkunasta ajatellen toivorikkaasti, että kyyy-hyllä tuo vielä tyyntyy. (Hurjempi aivopuoliskoni, käsittääkseni oikea, vääntyy kierolle rullalle ja kuiskaa: ”Laitat kiviä vain riittävästi keulaan, niin ei siinä kokka nouse osoittamaan taivasta.”)

Jää nähtäväksi, pääsenkö tänään melanvarteen lainkaan. Saksalainen tuulimittari on joka tapauksessa saksalaiseen tapaan armoton. Talonmiehen ostoksia minulle, mutta hyödyllinen kyllä (kirjoitin ensin, että ilonpilaaja, mutta kumitin).

###

Tässä viime viikon reissulta vielä maistiainen.

Siirryn puun pariin. Satuin nyt torpalle, kun paikallinen poika toi liiteriin isännän tilaaman puukuorman.

Sydämeni suli! Ratin takaa nousi hentoviiksinen, hoikka nuorimies ryhtyen ahkerasti latomaan puita liiteriin. Oli tuonut kuorman hyvää koivuklapia jo eilen.

Nämä paikalliset on herttaisia. Syntyneet ja eläneet täällä turvallisessa yhteisössään, mikä huokuu mielenlaadustaan. Hyväntahtoisia, luottavaisia ihmisiä. Paikkakunta on etäinen kylä, jonne ovat jääneet ne, jotka oikeasti haluavat elää kotikonnuillaan tavoittelematta kaupunkien fasiliteettejä. Kauppareissulla näkee hyvin harvoin syrjäytyneitä, lähinnä alkoholistimiehiä.

Merkittävän lihavia ihmisiä on sen sijaan paljon, lapsista lähtien. Salaattiateriat eivät täällä ole ykkösmuonaa. Vanhusten määrä pistää myös silmään. Etäisille paikkakunnille tavallinen näky kylänraitilla.

Paperi, tuo ihmiskunnan keksinnöistä merkittävimpiä! Sitä on nyt edessäni, kun löysin vanhat muistiinpanoni. Keräsin niitä joskus erääseen tilaisuuteen. Valikoin muutamia Lukijalleni nyt ja ehkä jatkossakin. Aloitan itselleni rakkaimmasta, kiinalaisesta.

”Kun sormi osoittaa kuuhun, typerys katsoo sormea.”

Eikö olekin laaja-alainen ja moneen tilanteeseen sopiva havainto! Otan esimerkiksi vaikka puhelinsoiton pankkiin. Soiton aihe koski neuvontarvetta kuolinpesien asiassa. Asiakaspalvelija ”katsoi sormea, näki siinä tahran” ja keskitti huomionsa vain siihen niin, ettei aivostonsa kyennyt enää käsittelemään varsinaista kysymystä. Siihen vastaamiseksi ei tahralla ollut merkitystä, sillä kyse oli pankin ohjeisiin kirjatusta asiasta, jota en itse materiaalistaan löytänyt. Siis mitä ohjeissanne sanotaan.

Jälkikäteen aatellen henkilö ei todennäköisesti tiennyt, mitä ohjeet sanovat. Joten keskittyi ”sormeen” välttyäkseen sanomasta: ”En tiedä, mutta selvitän asiaa”. Tästä tulee helposti mieleen oma työ ja ammatti, jossa ”minäpä otan selvää”-tilanteilta ei välty uran loppupuolellakaan. (Mutta ehkä silloin on helpompi se myöntää, mene ja tiedä.) Mustia aukkoja tulee taukoamatta ja viisain on sanoa rehellisesti: en tiedä, mutta selvitän. No, kaikkihan eivät taivu tietämättömyyttään myöntämään. Joillakin vajaavaisuutensa havaitseminen ottaa liikaa luonnolle.

###

Purkka tukassa?

Lipsahdin lukemaan postaustani vuodelta 2019. Siinä käsittelen joidenkin Thanatoksen palvojien roikkumista vuorenrinteillä putoamassa ja kuolemassa. Ikään kuin olisi hupi leikitellä kuoleman mahdollisuuden kanssa. Tätä teemaa näytän jauhavan vuodesta toiseen. Sen täytyy olla aihe, joka on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. (Mutta löytyykö koskaan mitään vastausta? Ehkä tosiaan psykiatriasta voi jotakin löytyä.)

###

Thanatoksesta puheenollen, tuuli ei näytä tyyntyvän. Joten siteeraan paperiani, nyt englantilaisen älynväläyksen kautta:

”Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee.”

En nyt kumminkaan lähde tuota testaamaan. Sovitaan niin, että laajennetaan ajatelma koskemaan elämän kuohuja ja korkeaa aallokkoa. Niihin itse kunkin pursi jossain elämän vaiheessa joutunee. Aallonkorkeus toki vaihtelee ja joskus pienikin aalto voi heittää elämänvenettä pahasti kallelleen. Mutta aallot tyyntyvät aina, aikansa purtta heiteltyään.

###

Vielä vilkaisu ikkunasta… nou nou. Paras ryhtyä valmistamaan ”Tactical Foodback”-nimistä retkiruokaa. En harrasta näitä, mutta nyt maistan ja vertaan kuivaamiihini ruokiin, joita tähän mennessä ei minkään firman tuote ole päihittänyt. Minun mielestäni 🙂

Ensi viikolla kuivauksille tulee taas tarvetta, kun siirryn Suomineidon päänuppiin. Lupaan Lukijalle kuvia. Tämä kesä on ykkösvaelluskesäni, sillä näillä kymmenillä alkaa fyysisen rajallisuuden dimensio siirtyä oikealle akselilla ”epätodennäköistä – mahdollista”. Mitäh? Purkkatukka-aiheko tämäkin?

Hyviä vointeja, akselin pysymistä vasemmalla ja kaikkinensa terveydenpäiviä Lukijalleni,

Klara

Aatoksia poluilta

Hyvä Lukijani,

vietin nelisen päivää erämaissa retriitissä.

Kuinka olinkaan unohtanut miten erilaista on kulkea polkua omissa aatoksissa koti selässään pysähdellen minne mieli tekee tarvitsematta huomioida muita kuin itsensä. Tuntikausia kului askeltaessa aivopuoliskojen kommunikoidessa luukopan sisällä keskenään. Välillä vasen aivolohko kysyi aivorungolta: onko homma hanskassa, paineet kohdillaan ja happeutumiset normialueilla, veren natriumpitoisuus siedettävä, toimivatko munuaiset?

Happeutumiset? Kyllä. Muistan teho-osaston vanhan hoitajan motkottaneen lääkäreiden kummallisen kimurantista sanasta ”happeutua”, että mikseivät käytä sanaa ”hapettua”.

Vain koska olen mitä fiksuin ja sivistynein ihminen en sanonut, että ihan kemian peruskirjallisuutta tutkimalla ero selviää. En siis sanonut. Mutta sanon sen tässä nyt ja olen varmaan sanonut jo aiemminkin, mutta haluan muistuttaa tästä tärkeästä asiasta, joka vaikuttaa jopa Amerikan maalla, jossa joidenkin aivot lienevät hapettuneet. Omassakin etulohkossa on selviä vanhuuden tuomia rappeutumismuutoksia, sillä verbaliikan ja mielipideiden esittämisen estojarrut luistaa. Ja hullummaksi vain menee, sanokaa mun sanoneen.

###

Poluille palatakseni käyn läpi muutamia havaintoja, joita tuli tuumituksi. Lähden liikkeelle poluilla tapaamistani henkilöistä.

Heitä oli tasan kaksi rypästä neljän päivän aikana. Toisessa ryppäässä vain yksi jäsen, nuorehko henkilö kulkemassa pitkää vaellusta (siis kuukausia). Toinen rypäs oli sukuporukka pätkälenkillä koira irrallaan. Koska liikuttiin poroalueella ja poroja tosiaan oli, niin kysäisin pitäisikö Musti kytkeä. Naurahtivat, ettei se välitä poroista. Samaan aikaan Musti haukkua louskutti selkäni takana kirmattuaan tulosuuntaani, jossa tiesin olevan neljän poron tokka. En tohtinut aikuisia etelänvariksia opettaa (kertoivat kotipaikkansa). Vaikkei koira välittäisi poroista, niin porot välittävät koirasta. Vahvistamaton tieto kertoo poromiehen oikeudesta ampua irrallaan oleva koira, mutten ole tarkistanut todenperäisyyttä. Joka puolella kuitenkin tiedotetaan koirien kiinnipidosta poronhoitoalueella. Jotta ihmettelen, ettei ole heillä pistänyt silmään.

Muita en sitten nähnytkään… jaa näinpäs! Vanhenevan hapsottavahiuksisen muijan silmissään sama katse kuin Aku Ankalla Milla Magian tavatessaan 😵‍💫😳 Näin eukon suon silmäkkeestä, metsälammen pinnasta ja termospullon korkin ulkopinnasta. Outo tyyppi, etten sanoisi. Seurasi minua taukoamatta.

###

Mietin upeissa maisemissa kulkiessa, että nämä tunturit ovat alle kasitonnisia, suurin osa alle viisisataa metriä merenpinnasta. Se ei joillekuille ole mitään. Eivät saa niistä kiksejä, koska niillä ei voi todistaa (itselleenkään) olevansa jotain merkittävää. Vaikka nämä valtaisat kiviröykkiöt ovat seisseet paikoillaan ikuisuuksia siinä missä kapisen ihmiselon pituus on nanosekunteja, liekö sitäkään. Kuinka niitä voisi halveksua ”liian matalina”?

En jaksa olla ihmettelemättä ihmislapsen, joidenkin siis, tarvetta päästä aina ylemmäs, korkeammalle, pidemmälle – sen kasitonnisenkin päälle tai peräti avaruuteen. Tai vastaavasti merten syvimpiin onkaloihin. Ja että se yksi, mielestäni itsemurhahakuinen pelastajamies, kertoo videolla, kuinka tappaviin olosuhteisiin nyt hakeutuu. Perustelee syyksi kansan seuraavan mielenkiinnolla seikkailuaan.

Seuraa mielenkiinnolla kuinka joku altistaa itsensä kuolemalle? Thanatos vai mikä se olikaan kuoleman jumala, sitäkö tässä palvotaan. Tuntuu niin härskiltä ja väärältä, kun on tavannut ja nähnyt ihmisiä, jotka itkevät, että saisivatpa vielä elinpäiviä taudin kalvaessa elämää pois kesken lennon. Mutta jotkut senkun nauravat ja istuvat tuolilla haarat levällään, että meikäpoika sitä uskaltaa. Kuvottavaa elämän halveksuntaa. Vaiko ehkä sittenkin patologista huomionhakuisuutta? Jätän Lukijani päätettäväksi.

Mutta hep! Nyt äkkiä ESaarisen tarkoittamaan ylärekisteriin, mars! (Sanon itselleni.)

###

Kuvassa ylärekisteri. Ja minnekä kaukaisuuteen hitonmoisessa helteessä otettu kuva tarkentuikaan. Vaan vannon: maisema oli sykähdyttävä.

Poluilla näkyi vaikka mitä mielenkiintoista. Kauniita puroja ja veden läpinäkyvää kirkkautta, kynttiläkuusien armeijoita ja vanhuskuusten harmaita puvustuksia. Yövyin yhden yön autiotuvassa, jonka välikattorakenteissa oli lintusen pesä. Äiree kantoi kirkuville pienokaisille sapuskaa akkunan ohi niska vääränä. Sain napatuksi kuvankin. Lukijani on taitavampi tunnistamaan lajin, haukka varmaan, vai? Kanahaukka?

Posket pullollaan ja kynsissä ehkä myyrä vaiko sammakko, joita oli edelleen rykmentittäin liikenteessä 😀

Kannoin iltasella pesuvedet kuistinnurkalle ja puunasin itteni jääkylmällä vedellä. Seuraavana aamuna päätin, ettei se ole eukko eikä mikään, joka ei aamulla mene virtaavaan tunturipuroon makuulle. Näin oli siis toimiminen ja huh, että olikin virkistävää, kun muutoin oli ”tukahduttava helle” kuten säätiedottaja sanoo. Ja onpa vieläkin. (Sijaitsen nyt puolimatkan krouvissa matkalla kotipaikkakunnalle.)

Porot raasut olivat turkiksissaan näännyksissä, räkkäkin piinaa. Yhden hirvaan kanssa jouduin tilanteeseen, jossa katsoin viisaammaksi kiertää puskien kautta ja antaa sen oleilla viileällä hiekalla. Liekö olisi lähtenytkään, sillä kerran Oulankajokea helteellä meloessa hiekkatörmään kaivautunut hirvas oikein urisi mulle, kun tulin sen mielestä liian lähelle. Pakko oli siitä mennä, kun joki sijaitsi siinä kohtaa.

Yhtään sammakkoa isompaa maan pinnalla kulkevaa eläintä en itseni ja em. kulkijoiden lisäksi nähnyt.

Viimeisenä päivänä helteestä huolimatta lähti polku vetämään ja etenin puolijuoksua flow-tilassa. Olin tilannut kyydin tienposkeen, mutta se ei jalkaa vetänyt vaan oikeastaan ennemminkin toistepäin: en olisi vielä halunnut vierottua retriitistä. Mutta minkäs teet, kun kalenterin joku keksi. Lohtuna sanottakoon, että kohta on nokka kohti Suomineidon nuppia.

Mitenkä siihen päädyttiin, kysyykö Lukijani? Vastaus on yksinkertainen: tulin tuumineeksi retkikaverille, että toivoisin hänen opettavan minulle suunnistusta… olin ovela 😉 eikö totta. Nieli koukun oitis ja tässä sitä ollaan. Paljastan sen verran, että harjoittelin kompassin käyttöä juuri päättyneellä retkellä ja olin alkuun varma, että itänaapuri häiriköi Suunnon kompassia. Otin koereittejä tietäen etukäteen missä suunnassa kohde on. Kompassi näytti häränpyllyä, eikä uskonut puhetta: ”Älä yritä! Minähän näen, että mökki on tuolla!”

Loppukaneetti: oliko kompassi väärässä? Ei.

Koska olen hävittänyt kaksi edeltäjäänsä, piti ostaa uusi. Sen mukana tuli käyttöohjeet, jotka sattuivat tulemaan mukaan. Niissä sanottiin, että pohjoishaarukan täytyy osoittaa kartan yläreunaa kohti 😀 No kas, olin unohtanut. Itänaapuri sai siis synninpäästön. Tällä kertaa.

Iloisiin kuulemisiin, Klara