Hyvä Lukijani,

huokasin eilen syvään, nostin reppuni ja rensselini, annoin diiselin palaa ja kurvasin tänne Autiomökille. Pitkin viikkoa vilkuilin Ilmatieteen laitoksen sivuja ja makustelin kajakkiretkeä: yö jollakin laavulla? Yksi mainion melontamatkan takana oleva autiotupakin oli kiikarissa. Mutta luonto vetää pitemmän korren: keli muuttui kovin tuuliseksi. Kyllä paatti noista kuopista puskemalla selviäisi ja siirtyisi myötätuulessa kovaan surffiin. Meno olisi tosi haipakkaa. Taidan siis siirtyä polulle. Eipä näytä tuuli tyyntyvän illaksikaan.

###

Saavuin myöhään ehtoolla pirttihin. Kirmasin oitis rantaan maiseman äärelle imemään henkisiä voimavaroja. Sattui poikain kalastusaluskin silmään 😉 Täynnä vettä, puoliksi kallellaan. Perälaudan yli lipui pieni virtaus kohti kajuuttaa.

Tyhjensin siitä enimmät vedet ja koitin kiskoa purtta ylemmä. Mutta eihän tämmöisen pienen (?) äiti-ihmisen voimat riittäneet kymmentä senttiä enempää. No, pojat hoitakoon aluksensa, meikäläinen vastaa vain omistaan. (Tuuli sen kun yltyy, hitto vie. Tuulella ei ole ys-tä-vää ta-da da daa-da daa).

Illalla oli myös titaanien kamppailu uuden uunin kanssa. Enpä älynnyt esilämmittää sitä tuhkaluukun kautta, vaan heitin puut uuniin ja tulet alle. Sen jälkeen oli kämppä täynnä savua ja puhelu Talonmiehelle tilattava. Kas, oli kuulemma minua siitä neuvonut aiemmin… tieto ehkä mennyt läpi pään. (Uuni vetää siitä huolimatta huonosti, onneksi on kamina. Pojat miettikööt asiaa.)

###

Eilinen päivä, siis viimeinen tuossa yhteisössä, sisälsi haikeutta, omia mietteitä, kollegoiden ja hoitajien kanssa jaettuja syvällisiä ajatuksia. Päivä päättyi pieneen konfliktiin pitkäaikaisen hoitajatyötoverin kanssa. Ikävää! Tunnen hänen luonteensa hyvin. Hän on ”kaikki-mulle-heti-tänne-nyt”-ihminen, joka haluaa valmiit ratkaisut heti ja omalla aikataulullaan. Havaitsin jo keväällä väsymyksensä potilaiden kitinöihin. Ja siihen, että sairaita riittää, kas kummaa!

Hän oli nyt päättänyt, että häntä kuormittavan potilaan asia ratkaistaan tässä ja nyt. Tiesin, ettei potilaalla itsellään ole hätää ja senkin, etteivät oireet nyt iltapäivän päätöksillä miksikään muutu. Lisäksi olisi pitänyt olla asialle aikaa kyetäkseen kunnolla perehtymään. Työpäivän päätteeksi olisin kyllä voinut perehtyä, mutta se ei riittänyt. Hoitaja tekee työnsä omalla aikataulullaan ja useimmiten haluaa ratkaisut heti siirtyäkseen seuraavaan asiaan. Konflikteja syntyy, kun lääkäreillä on omat aikataulunsa ja ajoitukset eivät aina rimmaa. Näin nytkin. Lopputulos: ratkaisi asian siten kuin hänen mielestään tuli tehdä eli muutti potilaan lääkitystä omin päin (sic!). Näin hoitaja ei saisi tehdä. Uskallan sanoa tämän julkisesti, koska näin se tapahtui. En mennyt enää tutkimaan potilaan papereita kirjasiko sinne toimineensa minun luvallani. No, potilaalle tästä ei vaaraa koidu, mutten tiedä koituuko hyötyäkään.

Epäilen, ellei hän jouluun mennessä ole sairauslomalla. Työnteon tapa hänellä on aina ollut kovin kuormittava itselleen ja vähän ympäristölleenkin.

Tällä tarinalla halusin kertoa sen, ettei lääkärillä oikein kaikissa työpisteissä enää ole respektiä eikä arvovaltaa. Kaikki-mulle-heti-tänne-nyt- tyyppejä riittää potilaissakin. Nyt siirryn sellaisiin työpisteisiin, jossa ammattiani kunnioitetaan. Olen niissä jo aiemmasta perin tuttu hahmo ja tiedän asioiden rullaavan.

Yhtä kaikki, suljettuani oven takanani ajattelin, että tämä oli tässä. Tuolla on omat ongelmansa, joista osa johtuu siitä, etteivät lääkärit viihdy siellä. Siitä seuraa ongelmia, jonka heijastumaa tämäkin tarina on. Kun sairaita riittää, mutta riittävää lääkärityövoimaa ei ole, muodostuu vääristyneitä toimintamalleja, joiden oikaiseminen veisi yhden sukupolven. Siis mikäli asioiden korjaamiseen jollakulla olisi aikaa ja energiaa.

###

Viimeinen kohtaaminen. Se tapahtui mennessäni ennen kotiinlähtöä juomaan kupposen kahvia. Paikalle tuli pitkäaikainen työtoveri, mies, joka on vuosia työskennellyt samassa yhteisössä, mutta jonka kanssa ei juurikaan ole ehditty vaihtaa ajatuksia.

Nyt siihen oli tilaisuus. Katsoi minua ruskeilla silmillään, mietti ja pohti lähtöäni, pahoitteli, mutta ymmärsi perusteet. Oli itsekseen pohdiskellut omaa osaansa työyhteisössä, tällä työnantajalla. Tuumaillut omia motiivejaan pysymiseen tuolla työnantajalla ja aprikoinut, mikä vaikutti ratkaisuuni. Katselin häntä: viisas ja ajatteleva, hieman kyyninen perusluonne, mutta hyvä ihminen. Oli saanut vähän painoakin kesälomansa aikana. Se puki häntä.

Miksi meillä ei koskaan ollut riittävästi aikaa vaihtaa mielipiteitä? Nyt se tilaisuus on menetetty. Haikeus.

###

Tuuli pirulainen on siirtynyt ylioppilaslinjalle. Laineet kiehuvat valkoisessa vaahtolipassa ja keli on tosi kuoppainen. Veteen ei ole nyt asiaa. Siirryn polulle.

Kiitos kun luit!

Klara

Hyvä Lukijani,

kiireisenä mä kuljen elämän polkua. Vietän viimeistä viikkoa kovassa työssä eräässä toimipisteessä, jossa poislähtöäni pahoitellaan. Elämä tuo, elämä vie – hienoja ihmisiä olen saanut tuntea ja osa ollut mukana yön pimeinä tunteina, kun ollaan ajauduttu ojasta allikkoon huonokuntoisten potilaiden kanssa. Elämän liekki on ryhtynyt lepattamaan, mutta olemme saaneet tukea ja turvaa toisistamme vaikeina ratkaisun hetkinä. Maskin takaa eräs kauan kauan sitten kanssani öitä valvonut hoitaja sanoi ääni väristen, miten pahoillaan hän on siitä, ettemme enää jatkossa tapaa toimipaikan käytävillä. Nielaisin maskini takana pari kertaa. En muista hänen nimeään, mutta muutoin hän on niin kovin tuttu. (Huokaus) Aikansa kuitenkin kutakin ja päätöshän on jo tehty, betonissa. Kova homma on nyt työpäivän aikana koittaa siivota jälkiään ja työkonettaan seuraavan tulla. Vaan löytyykö sellaista? Epäilen. Alani on kovin harvoilla harteilla, eikä tuo toimipaikka oikein loista houkuttelevana valona työmarkkinoilla. On karsinut kulunsa niin luiden varaan, että työntekijät häipyvät. Säästänyt itsensä niistämällä systeemin kuiviin. Sääli.

###

Tällä kertaa joudun laittamaan sanaisen arkkuni kiinni vain pienen raotuksen jälkeen, sillä muutama kotihomma on vielä hoidettavana ennen maate menoa.

Toivotan Lukijalle hyvää yötä ja iloista mieltä elokuisiin iltoihin!

teidän Klara

Hyvä Lukijani,

aika kuluu juosten, mutta senhän Lukijani tietääkin. Olen majaillut työpätkien välissä yhden yön taktiikalla metsissä, kuunnellut Podcasteja, ollut hektisissä työrupeamissa ja sen semmoista. Tänään olen… no jaa: laiska töitään laskee. Lihapullataikina on joka tapauksessa huomiselle tehty ja tarkoitus on lähteä taas pienelle retkelle jonnekin päin kotimaata. Tähtäimessä on kansallispuisto, josko hätäisimmät ja äänekkäimmät lomanviettäjät olisivat sieltä kaikonneet takaisin töihinsä. (Toivomus yläkertaan, kiitos!)

###

Siivosin tietokonetta, jonka palautan lähiaikoina työsuhteeni kyseiseen firmaan loppuessa. Siinä on ollut jossain määrin askarreltavaa. Kaikenlaista sitä tuleekin jemmattua ja tallenneltua.

Siivouspuuhissa löysin varsin kryptisen paperisen muistilapun. Se on selvästi kirjoitettu täysin tunnistettavalla käsialalla – nimittäin omallani. Ahdistuksen purkulappu? Muutoin en keksi, mitä ihmeen listaa olen laatinut. Lapussa lukee näin:

-pitäis mennä hiihtämään (?! häh? toim. huom.), korona (?), pitäis mennä kauppaan (vino hymy ja silmien pyörittelyä), pitäis palauttaa kengät (mitkä ihmeen kengät?), tehdä lumitöitä (ainut järkevä pätkä koko viestissä), tekemättömät työt (hoh hoijaa), Suomen oikeuslaitos (tämä on kyllä ihan ihme kirjaus!), tuulivoimalapoistot (?) ja sitten perin omituinen loppukaneetti: ladulla on ihmisiä. Näistä aineksista ei kyllä saa mitään tolkullista kasaan harsituksi. Mutta Lukijani on ystävällinen, eikä paljasta tätä missään. Säilyy jonkinlainen katu-uskottavuus.

###

Tuosta ylläolevasta kuvasta kerron sen verran, että kun kajakit oli varattu, niin mehän sinnillä puskettiin saareen, vaikka keli oli juukelin kuoppainen – siis aallokko kova. Seuraavan päivän aamuna havaittiin, että tuuli sen kun yltyy. Tuli sitten päivän mittaan niin kova huoli poispääsystä, että ihan kuin taikaiskusta paiskottiin yks kaks yllättäen kamppeet purtiloihin ja ropeloitiin ittemme mantereen puolelle. Tuulikin ehti siinä söheltäessä sitten rauhoittua 🙂

Viikko pari sitten olin kajakillani liikenteessä sisäveden pinnalla. Läpsyttelin siitä yhden patikkapolun äärelle, hyppäsin kajakista ja tein kunnon lenkin polkua pitkin. Päivän mittaan tuuli yltyi kovaksi ja puuskaiseksi. Tuli samat fiilikset kuin tuolla Ärjässä, jotta nyt on lähdettävä palaamaan kohti kortteeria ennen kuin olen ongelmissa. Siinäpä olikin sitten kerrassaan kieli keskellä suuta liipotettava kovassa tuulessa, että blogitekstin näpyttelijä vielä jatkaa jatinoitaan tällä surkealla palstalla. 😉 Vaan pääsin kuin pääsinkin rantaan. Kokemus melontaharrastuksessa on kyllä opettanut yhtä sun toista, mitä sääolosuhteisiin tulee. Sen katson edukseni.

###

Ai mikä tuo errare necesse est on? No, hieman sen suuntainen lausahdus tuli tänään jostakin mieleeni. Se liittyy urani alkuaikoihin, jolloin hoidin maaseutupaikkakunnan terveyskeskuksessa vuodeosastoa. Taisinpa muistaakseni olla kandidaatti vielä tuolloin.

Vuodeosaston haasteellisimpia tapauksia eivät olleet potilaat, ei suinkaan – vaan omaiset. Erään vanhuksen eläkeikäinen poika oli kovin ylevä mies. Käsitykseni mukaan henkilö, jonka mielikuva omasta mahtavuudestaan ei todennäköisesti vastannut lähipiirin käsitystä. Mutta sitä hän ei nähdäkseni ymmärtänyt.

Miekkonen kävi varsin taajaan omaistaan katsomassa. Hoito oli hänen mielestään paitsi huonoa myös puutteellista. Hoitajat eivät ymmärtäneet mitään, eivät syöttäneet, eivätkä juottaneet tarpeeksi ja sen semmoista. Lääkityskin oli aivan väärä. Joka päivä paljon moitetta mielessään: näki virheitä kaikkialla. Yhtenä päivänä hän tuli mahtipontiseen tapaansa osaston käytävällä vastaan, pysähtyi kohdalleni, toi kasvonsa liki omiini kiinni ja loihe lausumahan: ”Errare humanum est!” Arvelin ittekseni, että joku virhe oli taas tehty ja että lääkäreille on viisainta puhua latinaksi, jotta tollompikin tohtori ymmärtää viestin.

Näihin latinankielisiin puheisiin päätän raporttini tähän.

Huomenna, jos Jumala suo (tai viimeistään ylihuomenna) suuntaan suomalaismetsiin. Covid-rokotuksen tehostepiikin aika piti perua, jottei heti tarvitse palata kotipaikkakunnalle piikille. Siis, että pystyy työteliään kesän keskellä edes neljä päivää pitämään lomaa putkeen. Luonnollisestikaan netissä ajan vaihtaminen ei onnistunut toimimattoman ohjelman vuoksi. Tekisi melkein mieli sanoa, että olkoonpa sitten, sillä olen kuullut, jotta puhelimitse ajanvaraukseen pääsy on käytännössä liki mahdottomuus. (Eläkeläistuttuni pystyi roikkumaan puhelimessa ja tuuttaamaan ajanvarausta niin kauan, että siellä vastattiin. Lopputulos: on jo hyvissä ajoin saanut tehosteensa. Meikäläisten terveydenhuollon tukipilareitten kanssa se ei ole niin nöpönuukaa, nimimerkillä Katkera.)

Joka tapauksessa iloisiin kuulemisiin, Klara

Tässä sitä istutaan ja kärsitään mökkientropiasta. Entropia tarkoittaa siis jotakuinkin alati paineaallon tapaan leviävää, yhä pienemmistä kompartementeista koostuvan materiaalin leviämistä. Tässä tapauksessa illalla mökin ovesta tuli sisään kaksi rinkkaa (valehtelen, niitä on kolme, mutten kehtaa sanoa), kolme marketin isoa kauppakassia ja kaksi tietokonelaukkua. Taisi olla pari muovikassiakin, jos oikein tarkkaan asiaa katson silmiin.

Eikä tässä kaikki. Mukana on pyörä, rannassa on kaksi kajakkia ja mikä tuskallisinta, ne ovat kaikki minun. Mutta ei tässä nyt moniottelijaksi voi revetä.

Retkeilysuunnitelmissa on taasen tapahtunut eskaloitumista, saa sanoa, että vähän joka suuntaan. Ajattelin eilen, että käyn tsekkaamassa yhtä mainostettua polkua. Lisäksi sain melontakaverilta kimmokkeen erääseen kansallispuistoon. Toisaalta mökki on ihan lähellä yhtä patikkapolkua. Nyt on siis enää valittavana noin kahdeksasta vaihtoehdosta pari kolme. Mutta koska niitä ei voi toteuttaa yhtä aikaa, on niistäkin valittava vain yksi. Päädyin seuraavaan ratkaisuun: laitoin räsymatot veteen.

Mukana on myös kirjoituskone, josko aloittaisi sen kirjan. (Lukijani: oletko vielä järjissäsi?)

###

Jokohan matot karkasivat? Liottelen ne rantavedessä, ruikasen vähän suopaa ja huitelen katuharjalla, niin on paras. Koska tätä mökkiä käyttävät myös Talonmies, Rakki ja karvanaamainen erauspentuni, niin joutilas on heistä joku luutuamaan laattiat. Minä voin keskittyä retkeilyyn. Ja siinä sitä onkin keskittymistä kerrakseen, kuten taitava Lukijani havaitsee. (Taistelua kajakin, pyörän ja rinkkajotoksen kesken. Voisiko ne yhdistää jotenkin.)

###

Kuuntelin illalla tänne ajellessa Yle Areenan Kutsuvieras-ohjelmaa. Vieraana oli Maaret Kallio. Vaikka ohjelmasta jossain määrin läpitunkeva itserakkaus aika ajoin alkoikin hieman etoa, löytyi siitä sanomaa ja lohtuakin. Löysin myös syyn siihen, miksi en ole vieläkään saanut aikaiseksi kirjettä vanhalle tuttavalleni syistä, jotka pistivät minut protestoimaan suhdettani häneen. Avainsana on seikka, jonka olen tunnistanut jo vuosikymmenet sitten tuttavuutemme ensihetkistä, mutta painanut aina penkin alle. Nyt vanhetessa elämänkokemuksen (?) myötä asioista piirtyvät esiin myös päällispuvun sisävuoraukset, kuvaannollisesti sanoen. Sisävuorauksen avainsana: pinnallisuus. Mutta kuinka sen voi sanoa henkilölle itselleen? En pidä sinua enää ystävänäni, koska olet niin pinnallinen? Ehkä Lukijani kysyy katekismuksen tavoin: mitä se on? Vastaan: se on ulkokuorta, näyttäviä kulisseja kaikissa muodoissaan, isoäänistä esiintymistä ja euroopanomistajan elkeitä, name dropping-toimintaa. Joitakin mainitakseni. Name dropping, mitä on? Karvanaamaisen erauspentuni eilen kertoman esimerkin mukaisesti sitä, mitä naapurimme oli toteuttanut häneen joku viikko taapäin. Varsin utelias naapuri oli jututtanut erauspentua takapihallamme. Sinällään erinomaista toimintaa ja naapurille aplodit, sillä ei tuntenut erauspentua aiemmasta ja halusi tietää, kuka hiipparoi pihallamme, eläköön suomalainen huolehtiminen! Naapuri oli myös utsinut tarkemmin: mitä miehiä, mitä miehiä. Kun ammatti selvisi (nyt tulee name dropping) sanoi naapuri:” Joo, mullakin on yks tuttu joka on samassa ammatissa, se on yks Jouni….Jouni, tuota, Jouni….” johon Erauspentu lisäsi sukunimen. Mulle on lueteltu lääkärit, jotka kuuluu harrasteryhmää. Oukki doukki, passaa.

###

Jokohan matot kelluivat kauas ulapalle ja ratkaisevat tilanteen kajakin hyväksi. Kiitän kauniisti Lukijaa päiväkahviseurasta – join tässä kupillisen vertailussa olevaa Rainbow-luomupikakahvia (hyvää, Lidlin vastaavan veroista) ja lähden setvimään matot. Siitä taidan siirtyä pyörän päälle. Mökin naapurissa on nyt elämää, ei mitenkään häiritsevää, mutta taidan siirtyä valtakunnanrajalle kihnuttamaan kaksirenkaisella. Siellä ei ole kuin karhuja. Niist ei toistaiseksi ole kuin kuva jalanjäljestä. Oikeastaan se kyllä riittääkin.

Kiitos kun luit! Klara

Hyvä Lukijani,

sopiiko, että näin hitonmoisen helteen kärventämänä huutelen täältä hyysikän ovelta kaiken kuonan, joka mua juuri nyt jäytää? Niin arvelinkin, hyvä juttu! Ja lupaan: Lukijani voi omasta hyysikästään huudella mitä tahansa karkeuksia terapiamielessä, en hätkähdä mitään! Antaa palaa vaan! Anopista voi aloittaa, siirtyä sitten kälyn kautta miniään ja kimmahtaa joustavalla loikalla sättimään naapuria, lähikaupan lihamestaria, työpaikan pissapäitä ja ketä vain mieleen sattuu juolahtamaan. (Sovitaan, että jätetään poliitikot ja jumalolennot ulkopuolelle.) Aloitan…

###vesiskootterit. Kävi nähkääs niin, että ollessani omalla autolla satojen, saa sanoa oikeastaan 400 kilometrin päässä tästä jumalaisesta paikasta morsetti Talonmies aikovansa lähteä tänne. Kysyi, panenko pahakseni. Ei tokikaan! Minähän kaasutin paikalle ajettuani koko illan Suviseuraradiota (totta! rauhoittavaa!) ja hyvää musaa kuunnellen. Tuli siinä vietettyä laatuaikaakin pitkän puhelun muodossa. Langan päässä oli ikivanha ystävä, joka oli kastelemassa jonkun alakerran naapurin kukkia. Siellä tuntui puhelun aikana tapahtuvan yhtä sun toista, kuului kasteluvedetkin kaatuvan puupöydälle. ”Mitä stanan konmarittajia nämä on, eihän täällä ole edes rättejä! Ja mulla kun ei muuta olekaan!”Ai että mä nauroin vedet silmissä. Konmarittajia! Kehoitin häntä jo lähtemään kotiinsa hyvän sään aikana ennen kuin koko huusholli on turmeltunut. 😀

Mutta ###vesiskootteri siis, tuo pirunkone! Lauantaiaamu valkeni ihanan kauniina ja huokasin: paratiisi! Mutta paratiisi ei ole paratiisi, ellei sinne luikertele käärme.

Aamusta olin jo kuullut moottorin pörinää, joka lakkasi… kunnes illan kähmässä silmä havaitsi kaukana järven toisella laidalla (jossa on luonnonsuojelualuetta!) oudon liikkeen. Sanoin Talonmiehelle, että tuopas kiikari ja sassiin, onko tuolla hirvi uimassa?! Vaan eipä ehtinyt kiikaria nostaa, kun hirvi jo käynnisti moottorinsa ja rääkäisi itsensä ulapalle karjumaan: wrooom wrooom wrooooom! Jumaleisson meikäläinen ampui sutena laiturille, jotta jo on hlvettiä! Ohjaimissa oli kaksi nuortamiestä, kuinkas muutenkaan. Tuskin minua noteerasivat, matkaakin oli, mutta jos noteerasivat, niin hirmustunut olin. Tällä järvellä ajaa pienellä perämoottorillaan käytännössä vain maanomistajan perhe ja joskus joku satunnainen, paikallinen kalamies putputtaa. En tiedä mistä kossit olivat ja minne menivät, mutta painelivat järven perälle, jossa kyllä on tie, mutta sen luukulla on portti. Ehkä olivat porttivahdin vieraita? Jos vielä ilmaantuvat, niin liipotan kajakilla tien tukkeeksi. (Mulla on yksi tosi vaarallinen muisto känniläisestä vesiskootterimiehestä. Oli ajaa melontaporukkamme päälle ja kun siitä ilmaistiin mielipiteemme, alkoi rallata ympärillämme tehden aaltoja. Yksi porukasta soitti poliisille. En tiedä mihin se johti, me poistuttiin paikalta, kun oli retkireitissä vielä kilometrejä jäljellä ennen yötä.)

###

Nytkö se pläkä tuli (katsoo akkunasta). Ajatus on illan päälle käydä melomassa ja kömpiä sitten pihalle riippumattoon yöksi. Kämppä on kuin pätsi, kun hirret on lämmenneet. Viime yön nukuin hyttyssuojassa kuistilla. Mulla on kaikki muut harrastukset nyt jääneet retkeilyn ja melonnan vuoksi. Kolopallo-osuudenkin vuokrasin pois. Kentät on niin täynnä tällä hetkellä #koskakorona, ettei siellä jaksa kiilata itselleen elintilaa. Inhoan ryysiksiä ja tukkoisia ihmisryvästymiä. (Mutta tuossa ulapalla on koko järvi tyhjänä edessä, mikä onnen klara mä oonkaan!)

###

Huudan vessan ovelta vielä senkin, että ihan liikaa tulee roikuttua somessa kaikenlaista soopaa lukemassa. Ihan hirveän kuvottavia juttuja ihmiset sinne räppäävät. Itsekehua, selfiepällistelyä, joka risauksen raportointia, ihquja illallisia Rakkaan (eli Raksun) kanssa ja urheilukellon datatiedostoja sykkeineen ja hapetuksineen kuin hengenhädässä olevalla tehohoitopotilaalla. Ja niinpä se onkin, hengenhätä näillä viis-kuuskymppisillä on. Mistäkö? No elimistön hiipumisesta, kolmikymppisten kepeistä ohituksista polkujuoksukisoissa tai maastopyöräskaboissa. Semmoinen hengenhätä niillä on! Ettei siis enää pystykään, ei jaksakaan ja nuori liha sen kun kipaisee ohi, että pois taatto / mummo siitä edestä rahnustamasta. Hah! Voi piruparkoja, jotka yrittävät juosta aikaa karkuun. Ei onnistu, eipä eipä.

Mutta nyt lyön huusinoven kiinni, hyppään melontahameeseen ja kelluntaliiveihin, kiinnitän melan kansiköysiin putoamasta* ja liiraan kohti auringonlaskua, joka näyttää olevan kohta komeimmillaan.

Teidän Klara

* Äkkinäisellä meni parikin vuotta ennen kuin tajusi, että ilman melaa ei kajakilla tee enää mitään. Sen jälkeen ainut ratkaisu on huutaa aaaa-pu-va! Ja toivoa, että joku kuulee joskus.

Hyvä Lukijani,

istun edelleen Autiotupamökin pöydän ääressä ukonilmaa pitelemässä. Nyt on tosin jo kyse ties monennestako räminäkelistä sitten edellisen postauksen. Tarkoitus on lähteä kotimatkalle, mutten tohdi heilua pihalla autoa pakkaamassa vesisateessa, kun yläpuolella paukkuu.

Ukkoseen suhtautuminen on lapsuuden ja nuoruuden innostuneesta ukkosjännityksestä vaihtunut epävarmuuteen. Lukijani ehkä muistaa jonkun kokemuksistani. Vaikkapa sen, kun pitkäinen iski nenän edessä rantamökkiin istuessani paatissa sen edustalla n. 300 m päässä. Jos kuulet tarinaa jossakin kerrottavan, niin siinä tulee terveiset meikäläiseltä rikkinäistä puhelinjohtoa pitkin. Olen kertonut sen likipitäen kaikille suomalaisille ja tarina saattaa lähteä kiertämään. Lisäksi joillakin ihmisillä on taipumus kertoa jonkun toisen tarina ikään kuin omanaan! Olenpa minäkin ollut omaa tarinaani kuulemassa. Myötähäpeä oli suuri. Kertoja, nimekäs ja asemansa vuoksi arvostettu ja silläkin hetkellä ihailevien perskärpästen ympäröimä, väritti tarinaa itse keksimillään lisukkeilla. Oli työn takana pitää suunsa ja olla sanomatta, ettei se kyllä ihan noin mennyt!

###

Tuosta tuli mieleen taannoinen tapaus. Eräs omista osakkeistaan ja arvostaan jotenkin epävarma, pitkän uran tehnyt henkilö (ei lääkäri) kertoi minulle täytenä totena, että häntä oli pyydetty hakemaan isohkoa pomovirkaa. Naureskeli sanoneensa, ettei tosiaankaan hae, vaan aikoo kyllä lakisääteisesti eläköityä lähiaikoina hetki kun pystyy. Ihmetteli, että pyydettiin! Totesin ihmetteleväni itsekin! Tosiasiallisesti ajattelin: onpa outoa, hulluksiko ovat firmassa tulleet? Hänhän on vuosien varrella tunnettu hyvinkin ongelmallisena tyyppinä, hankala työyhteisön jäsenenä, mikä on laajasti tiedossa. (Varmuuden vuoksi: ei ole myöskään potilaani, tietenkään. Sanotaanko, että nk. pakollisia tuttavuuksia eräästä yhteydestä, tunnen erittäin hyvin pitkältä ajalta.)

Miten tarina jatkuu? Siten, että sattumalta törmään kyseisen firman keskeiseen rekrytointipuolen vastuuhenkilöön Z, joka kertoo firmassa suunnitelluista muutoksista. Niiden vuoksi uusintavat esimiestasoa ja auki on pomotason paikka, johon toivovat dynaamisia hakijoita. Kysyn (viattomasti aivan): onko hakijoita tai tehtävään soveltuvia henkilöitä jo tiedossa? Ovatko esim. kyselleen sopivilta henkilöiltä halukkuutta, sitä kauttahan dynaamisia henkilöitä voi löytyä? Henkilö Z huokaisee: ”Ei ole. Kun ketään sellaista ei ole tullut mieleen. Onko sinulla?” Sanon, että öhh… no eipä ole…

Mietin itsekseni monta päivää, mikä oli kupletin juoni. En keksi. Ehkä samaa kuin some-maailmassa: itsensä korostamista, nähdyksi ja huomatuksi tulemisen tarpeen tyydyttämistä, kenties suuruuskuvitelmiakin? No, niitähän meillä on jokaisella jossain määrin. Minäkin Suurena Kirjailijana tunnettu henkilö haastateltavana A-studiossa. Mielikuvissani siis 😀 ”Oi katsokaa, sieltä hän tulee! Yleisö puhkeaa raikuviin aplodeihin! Klara Saken – tarinoiden ja soljuvan kerronnan jättiläisnainen, mestari, sanan valtikan hallitsijatar, josta koko Suomi ja oikeastaan myös Eurooppa ja sitä myöten myös Schengen-maat puhuvat!”

…ja mikä on raaka, harmaa totuus. Suuri Kirjailija istuu autiomökissä ja räpyttää kapista konettaan. Alueella ei ole ristin sieluakaan aplodeeraamassa. Ellei sellaisiksi lasketa järven syvänteissä väijyviä pulskia ja leukojaan lonksuttelevia haukia.

###

Sade loppui. Keitän Lidlin pottumuusia, sotken siihen kaksi Blå Band Lohi-pussia, laitan voisilmän (voita vielä löytyy), sammutan hyttyssavut, nakkelen kamppeet kärryyn ja lähden tielle jännittämään puhkeaako takarengas.

Olkoon tuleva viikko Lukijalleni armollinen!

Klara

Hyvä Lukijani,

ethän paljasta olinpaikkaani? Hyvä, niin arvasinkin – ja luotan sinuun. Nyt on nimittäin niin, että minulla on tämän kesän lomasista ensimmäinen pätkä menossa, ruhtinaalliset 9 päivää. Oma vika, tunnustettakoon, mutta tätä pätkää olen ajatellut pitkin talvea karttoja tutkaillessani. Ehkä Lukija muistaa tämän?

Olen tällä hetkellä täällä Autiotupamökillä odottelemassa mille alkaisin. Mukana on vaelluskamppeet, maastopyörä ja kajakki on nykyisin täällä mökillä, kuljetusvermeetkin. Alkuun täällä olivat sekä Talonmies että Rakki, mutta he kaasuttivat eilen kotiin. Tarkoitus oli tästä pikkuhiljaa siirtyä joko polulle tai jollekin vesireitille. Kelit kumminkin on nyt niin tiukat, että aika on kulunut lähinnä tuossa rannassa pulikoidessa. No, yöllä olin reippaampana: värkkäilin erilaisia majoitteita pitkin pihoja muuten vain huvikseni. Tahtoo sanoa: torpassa olin tukehtua. Ulkona on niin juukelisti siivekkäitä verenimijöitä, ettei sielläkään oikein voi ainakaan ilman suojaa olla. Yöllisten taisteluiden tiimoilta nyt onkin vähän silmäluomi raskas.

###

Ehkä Lukijani ihmettelee otsaketta? Ei hätää, kerron mistä se juontaa. Olin nimittäin hieman säätelemässä irtaimistoa piha-alueella, kun puhelimeeni oli soitettu. Soittaja oli pyörittänyt numeroni ajankohdassa 14.50 ja uudelleen ajankohdassa 14.50 ja vielä varmuuden vuoksi 14.53. Lapsikin tietää, että ellei puheluun vastata heti, niin kannattaa tuota pikaa lyödä numero uudelleen tauluun, niin vastaamisen todennäköisyys kasvaa merkittävästi. Jollei silloinkaan vastata, niin muutaman minuutin päästä voi vastaamista pitää jo lähes varmana.

Tarkistin Kuka Soitti-palvelusta, kuka soitti. Kännykkänumero näytti olevan sen yrityksen nimissä, jonka hoivissa Wanha Äiree on. Kävin siellä juuri viikolla häntä morjenstamassa. -Ja nyt tulee se pointti, joka seisoo tässä: en aio soittaa takaisin. Leikin, että olen kaukana erämaissa, niin kuin oikeastaan olenkin, mutta tiehän tänne tulee. Aion siis teeskennellä olevani jossain kaukana vaelluspolulla pitkien matkojen päässä lähimmästä ajoneuvosta. Nimittäin: jos kyse on loppuneista karamelleistä, ehtii asia odottaa. Jos satojen kilometrien päässä puhelimen kautta päivystävä, kyseisen firman palveluksessa kesälomittajana oleva lääketieteen kandidaatti on sanonut, että mummo on vietävä heti päivystykseen, kun yskäisi eilen ja lähihoitaja on siitä kovin huolissaan, niin Herran haltuun, minä en täältä lähde häntä kiikuttamaan minnekään. (Tälläistä on sattunut.) Jos mummo on siirtynyt Tuonilmaisiin hyvin korkeassa iässä, niin ei sekään ole kiireasia. Siis mikä on? Ei mikään, tuon ikäisen kohdalla. Hänellä on voimassa EIE joka tarkoittaa suomeksi: ei elvytetä. Se on juuri oikea päätös inhimillisesti ja rationaalisesti. Olen tämän häneltä kysynyt silloin, kun vielä oli oikeustoimikelpoinen. Hän ei halua elämää turhaan pitkittäviä, epäeettisiä kuoleman venyttämistoimia. (En halua itsekään. Olenkohan muistanut sanoa tyttärelle.)

Piru minussa herää näissä asioissa myöskin, tunnustan heti. Nimittäin minulla on sisaruksia. Ja kuten Lukija nopeasti päättelee: mummo on myös heidän äitinsä. Jospa soittaja siirtyi soittamaan heille.

###

Ukkonen ei tullutkaan. Se on huono juttu, sillä helle on paahtava ja mökissä on sisällä 29 astetta. Katsoin juuri mittaria. Suljin toisen ikkunan, koska sieltä ei tule kuin lisää lämpöä.

Siirryn maalaushommiin, jos saan raatoni ylös.

Virkistäviä kesätuulia, Klara

J.K. Jos tulee hyviä ideoita essee-tyyppisen kirjan aiheiksi, niin tänne vaan!

Hyvä Lukijani,

tässä sitä mennä tössytellään eteenpäin vähän sinne ja tänne. Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen tuli mökkitiellä vastaan se perävaunullinen rekka ja sitten puolisen tuntia myöhemmin puhkesi autosta rengas. Semmoista sattuu. Mutta huumorintaju loppui siihen, kun merkkiautoni (pakko olla, kun pitkiä matkoja ajelen) liikkumisturvan asiakaspalvelija unohti tykkänään tilata paikalle hinausauton. Siinä sitä sitten oottelin rauhassa kolmatta tuntia työmateriaalia lukien, olinhan Jumalan selän takana, jossa kaikki on kaukana. Kun materiaali oli luettu kävi mielessä, että nyt voisi jo hinuri tulla. Soitin uudelleen asiakaspalveluun…jossa kävi ilmi, että edellinen asiakaspalvelija oli jättänyt asian siihen. – Sivistys on vietokykyä, mutta tuossa kohtaa se kyllä meinasi loppua.

Hinuri tuli 4,5 h kuluttua ensimmäisestä ilmoituksesta, josta johtuen olin sijaisauton luona aamuyön ensitunteina, josta johtuen oli yövyttävä lähimmässä hotellissa, kun voimavarat ei enää riittäneet ajella satojen kilometrien päähän kotiin. Aamun etäkokouskin oli alkamassa klo 8. Siihen osallistuin hotellihuoneesta, seuraavaan kokoukseen autonratista. Oman auton renkaanpaikkuuta en joutanut jäädä odottamaan, koska piti ehtiä kotikaupunkiin, että ehti junaan. Oman auton haku ja sijaisauton palautus satojen kilometrien päähän oli sekin oma episodinsa, kun lopulta palauduin junareissulta.

Mitä opin? Opin, ettei suomalaiseen voikaan aina luottaa. Opin, että nykypäivän autoista ei renkaita niin vain vaihdetakaan. Tässä tapauksessa edes autossa ollut renkaanpaikkaussettikään ei olisi auttanut, koska renkaassa oli suuri viilto. En huomannut ajaessa, että olisin mihinkään terävään saanut kosketusta. Vararengas on, mutta sillä saa ajaa enintään 80 km/h, eikä pitkiä matkoja silläkään vauhdilla. Joten junaan en olisi ehtinyt. Siitä puolestaan olisi seurannut noin 10 potilaan ajan peruuntuminen ja siirtyminen johonkin öö-mappiin odottamaan seuraavan vuosituhannen alkua. – No loppu hyvin, kaikki hyvin, kukaan ei kuollut eikä sairastunut.

###

Uusia tuulia? Kyllä vain.

Nyt on käännekohta, joka tuntuu ottavan joidenkin voimille – muiden kuin minun. Kun joku päivä sitten raivostun luuytimiä myöten ja karjun erään kaupungin hotellihuoneessa puhelimeen niin, että alakerrassa pikkusormi ojossa viiniään maistelevat takuulla kohottelevat kulmiaan, tiedän rajani tulleen vastaan. Lähiesimieheni on vaipunut narsistiseen itsesääliin, johon minun pitäisi olla jonkinlainen lohduttelija. Ei käy! Ei vaan käy. Kun väännän hänelle kitapurje oikosenaan, että Suomessa työntekijällä on oikeus lopettaa työsuhteensa, tuntuu tilanne yhä aikaa sekä naurettavalta että raivostuttavalta.

Ehkä Lukijani on hyvää hyvyyttään pysytellyt työpaikassaan pelkästään siitä syystä, ettei pomolle tulisi paha mieli? Ehkä häntä on jopa syyllistetty poislähtemisestä, jonka jälkeen on suunnitelmiaan syvästi katunut ja pyydellyt hartaasti anteeksi moista julkeutta? (Sarkasmia.) Tähän ei meikäläinen kyllä lähde mukaan piiruakaan: työsuhteen päättämisen oikeus on heti perustuslain jälkeen seuraava oikeus, jota tässä maassa totisesti kunnioitetaan.

Edellä esitetty voi kuulostaa hyväosaisen puheilta, kun on aloja, joissa työtilaisuuksia ei niin vain olekaan. Mutta en ole sellaisella alalla. Eläkkeeseen ei enää kovin monta vuotta ole, joten hyppään nyt syvään päähän ja katson, voiko elämäänsä saada vapausasteita vai ajaudutaanko sosiaaliluukulle. Joka tapauksessa ”hommassa löytyy” ainakin tällä hetkellä, liiankin kanssa.

###

Kun ajelin korjattuine renkaineen tällä viikolla yli 800 kilometriä ehdin ajatella tulevaisuuttani. Autonradio ja kaikki huutavat toosat oli vaiennettu, jotta kykenin miettimään. Siinä ajaessa makustelin tulevan mahdollisen (huom. pelkkää fantasiasarjaa nämä puheet) kirjan alkusanoja näin sanoen:

”Ja sitten hän alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti ja kirjoitti, näpytti ja raapusti. Kunnes kaikki olivat lopen kyllästyneitä tarinoihinsa, eikä kukaan halunnut enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään.” Tuohon perään sitten lähdettäisi purkamaan tarinoista tukehtuneiden lukijoiden tilaa ja taustasyitä.*

”Rosalien ja Michaelin katseet kohtasivat – katse kuin ikuisuus, täynnä polttavaa intohimoa, kiihkon katse. Ja he tiesivät: tämä johtaa vääjäämättömään lopputulokseen.” Loput uusimmissa Harlekiini-sarjoissa 10 jakson kertomuksena.

”Olipa kerran, kauan kauan sitten, prinsessa, jonka lakeija oli juuri jättänyt irtisanoutumisilmoituksensa hänen tyynynsä alle. Paperi oli ryppyinen ja ratiseva. Se häiritsi prinsessan kauneusunia niin, että vahtivuoron vaihtumisesta kertova fanfaari oli pelkkää sirkkojen ininää ratinan rinnalla.” Tämä voisi olla ajankohtainen aloitus.

Keksin myös tämän: ”Ovi. Silmille läjähtävä esimiehen ovi, joka jää kaikumaan aivokuorelle kuin aseman junanlähtöilmoitus: matka alkaa, paluuta entiseen ei ole.” Tämä on oikeasti tapahtunut ja yksi nyt tehdyn ratkaisun kulmakivistä, nk. viimeinen pisara, lumipalloefektin lähtöpiste.

*Kerran yksissä pikkujouluissa mieslääkäreille pidettiin maireita, puolihärskejä puheita naishoitajien toimesta. Meitä naislääkäreitä muistettiin toisenlaisin tekstein. Minun kohdalleni soperteli huomattavan juovuksissa ollut hoitajatar näin: ”Firman satutäti. Kertoo tarinoita.” Olin siitä kovin otettu 😉 ja aattelin: helmiä sioille, en kerro enää koskaan mitään. Enkä ole sittemmin kertonutkaan.

Näihin puheisiin Teidän Klara

Hyvä lukijani,

kun en tähän iPadiin todennäköisesti saa kuvaa näkyviin, niin kuvailen maiseman sen sijasta. Kas näin: vasemmalla edessäni on kohtalaisen suuri, erämainen järvi, rannassa kajakkini laiturin vieressä. Vastapäiseen rantaan on ehkä noin kilometri, enkä enemmänkin. Siellä ei ole karhuja ja susia lukuunottamatta kuin metsää, suota ja valtakunnan raja, jonka takana asuu länsimaista ihmistyypistä poikkeavaa kansaa. Uskallan näin sanoa, kun olen useamman kerran ollut työssäni heidän kanssaan tekemisissä.

Ilma on kaunis! Olen pienen lomasen turvin täällä melomassa ja hieman myös mökin kunnostustöiden parissa askartelemassa. Tänään on tarkoitus palata kotiin, mikäli mökkitien varrelle sattunut hakkuutyömaa päästää minut ohitseen (kauhunaama). Näet itseni puristumassa hiekkatiesortuman vuoksi päälle kaatuvan tukkirekan alla. Täysin realistinen pelko, eikö totta 😉

###

Uutisia: olen irtisanoutunut julkisen puolen työstäni jatkaakseni free lancerina siellä täällä, minne ketään muuta ei saada – tai mihin hullukaan ei suostu. Jatkan matkailulääketiedettä, siis kulkemista junalla ja omalla peltiruunalla. Pidän siitä ja työmääränkin saa täysin itse annostella eli pysyy omalle vartalolle sopivassa hallinnassa. Ei tarvi soppakauhasta syödä jonkun toisen syöttäessä väkisin.

Jo nyt on osoittautunut se, minkä toki olen nähnyt aiemminkin vastaavassa tilanteessa: tämmöinen ilmoitus menee lähiesimiehillä tunteisiin. Miksi? Siksikö, että persoonani on niin korvaamaton? Että seurani ja läsnäoloni kirkastaa heidän päivänsä, tuo onnellisuutta ja iloa heidän elämäänsä? Että puoliso, sukulaiset ja naapurit huudahtavat: voi kun olet onnen Pekka/Pirkko/muunsukupuolinen, kun sinulla on Klara alaisenasi! Eläisipä hän (työtaakkansa alla) ikuisesti! -Vino hymy- Ja kun toinen lähiesimiehistäni emailaa ”Olisi kaikkien kannalta parasta, jos vielä jatkaisit”, niin vastaan siihen oitis, että kaikkien muiden paitsi minun.

…ja sitten teen, kuten luonteelleni on tyypillistä. Soitan korkeimmalle pomolleni ja kysyn: ”Haluatko kuulla koko stoorin vai osan siitä?” Hän, tuo yhtä suoranuottinen kuin minä, vastaa:”Koko stoorin tottakai!” Niinpä kerron. Siinä menee viisikymmentä minuuttia, jona aikana hän itkee. Itkee sitä, että tiemme eroavat (pitkäaikainen työtoveri, edennyt sittemmin hallintotehtäviin), itkee omaa uupumustaan, itkee menetystä. Mutta minun kohtalostani hän on iloinen: pääset vapaaksi, pääset elämään itse määrittämääsi elämää viimeiset työvuotesi! Näkee asian kannaltani, näkökulmastani, hyväksyy ja tukee – vaikka viime kädessä lähtöni konkreettiset seuraukset joka tapauksessa päätyvät hänen pöydälleen ja sähköpostiinsa: se lähti – että kuka nämä työt jatkossa tekee, entä nämä ja nämä?!

Loppulause: kun ilmoitan päätöksestäni lenkkikaverille, saan vastaani kännykän keltaisen pyöreänaaman, jolla on huulipielet alaspäin. Kun olen jo pitempään kertonut hänelle alustavista aatoksistani tämän tyyppisen ratkaisun suhteen ja läpikäynyt perusteita, näkökantoja, uupumustani näin suuren työtaakan alla, on hän vain moralisoinut. Kertonut, että hänen mielestään minun tulee pysyä julkisella puolella. Että hänen mielestään julkisella puolella pitää olla, jotta asuinalueellamme ihmisten hoito olisi turvattuna.

…ja minä mietin: kenenkähän hoitoa hän viime kädessä ajattelee?

Näihin puheisiin ja tunnelmiin. Pakkaan autoni ja lähden hitaasti valumaan kohti tilannetta, jossa ollaan tukkirekan kanssa nokat vastakkain nippa nappa yhden ajoneuvon levyisellä mökkitiellä. #koskapuunhinta #koskavanhaisäntäkuolijuuri #koskaperikunta #koskarahaasaatava.

Teidän julkisen terveyden huollon petturinne Klara, luuseri, potilaita ajattelematon omaneduntavoittelija, lusmu

Hyvä laiminlyöty Lukijani,

kirjoitan sinulle nyt pitkästä aikaa.

Lienee parisen viikkoa tässä vierähtänyt. Mutta Lukijani on pitkämielinen! Ja niin olen itsekin. Ajelin vajaan 2 viikon sisällä 740 km + 76 km + 140 km + 220 km + 220 km, ainakin nämä. Paljonko tuosta tulee? Ainakin Suomi päästä päähän. Sen lisäksi istuin junassa kuutisensataa kilometriä. Mutta laiska matkojaan laskee ja antaa kaikkien pyörien pyöriä, pyöriä vaan! (Koskahan Lukijani kyllästyy jargoniin, joka muokkauskelpoisuudellaan kyllä hakkaa useimmat kuluneet fraasit kuin Cassius Clay, jos lukijani muistaa tuota nyrkkeilyhanskailun mestaria.)

###

(Nyt Talonmies ja Rakki heräsivät piruvie…/kurkistaa työhuoneen oven ikkunasta/…joku meni vessaan, eikä se ollut Rakki.)

Heräsin klo 5.20, teeskentelin itselleni puoli kuuteen saakka nukkuvani, jonka jälkeen itselleni muka yllätyksenä heräsin ja hiippailin työhuoneeseen. Naapuruston nuorimies polkaisi moottoripyöränsä käyntiin kuuden maissa, jolloin varmaan suuri osa lähitienoosta vaihtoi unet teeskentelyn puolelle. Me dinosauruksethan on totuttu kärsimään. Paitsi eräät, joiden nimi selviää allekirjoituksesta. Olen nähkääs kova puuttumaan asiaintiloihin, jos ne mielestäni ylittävät sietokyvyn tai yleisen käsityskyvyn… jonka itse olen toki määritellyt :D.

(Selevä tappaus vessan suunnalta: niistää nenää kovaäänisesti, täytyy olla Rakin sijasta Talonmies / allekirjoittanut kurkistaa työhuoneen ovi-ikkunasta, ketään ei näy/ )

Varhaiseen heräämiseeni voi olla syynsä: tein eilen työnkuvaa rajaavia päätöksiä, jotka ovat alitajunnassa pitempään hakeneet muotoaan.

Meikäläisellä on näetsen yksi virkatehtävä, henkinen riippakivi ja aikataulun kahle, mutta josta korvaus on sellainen, ettei mökin muurari liikahtaisi sillä metriäkään. Raha ei totta vie saa olla ihmisen ainut motiivi, mutta jonkinlainen kohtuus pitää korvauksissa olla, etenkin kun kyse on kokeneesta ammattimiehestä. Sanon itseäni tarkoittaen ”ammattimiehestä”, se kuulostaa heti vakuuttavammalta – eikö totta! Jos sanoisin: ”kyse on kokeneesta ammattinaisesta”, herättäisi se vinoja hymyjä. Entäpä tämä: kyllä työmies on palkkansa ansainnut versus kyllä työnainen on palkkansa ansainnut? Talonmies korjasi ammattinaisen hienosti muotoon ammattilainen, ei hullumpaa! Konkluusio: kyllä ammattilainen on palkkansa ansainnut!

Summaroiden: en ala enää ylläpitämään julkista terveydenhuoltoa p#skakorvauksella, njet. Olen tehnyt sitä vuosia. Ammattimieskin edellyttää palkkatason kunnioittavan tekijäänsä. Vaikka julkisen terveydenhuollon palkkatasoista suurin möly lähtee Tehystä, niin aika on kyllä ajanut kokeneiden erikoislääkäreidenkin palkkatason ohi jo kauan sitten. Lääkäriliitto ei vain pidä tästä meteliä: etusijalla on se, mikä kansaa puhuttaa, nimittäin tk-lääkäritilanne, tärkeää sekin. Mutta ei tk-lääkärin tekemä lähete päädy mihinkään, jollei sillä ole vastaanottajaa erikoissairaanhoidossa.

Tässä päivän ay-epistola.

###

Tänään on etätyöpäivä, jota täytynee ryhtyä käynnistelemään, vaikka luomi tuntuu vähän raskaalta. Jos nokka kopahtaa tietokoneen näppäimistöön, on toki koko ilta aikaa puuhastella kirjallisia töitään. Näin tein eilenkin ja tein yhden monimutkaisen sähköpostiviestin – johon vastattiin vartin sisällä takaisin. Joku muukin näköjään tekee töitä ilta-aikaan, kunnallinen virkamies hänkin (oikeasti mies, ei siis virkahenkilö). Tämmöiseenkin toimintaan etätyö ajaa ihmisiä, muttei se minua haittaa! Voi ulkoilla hyvällä säällä ja painaa sitten duunia illalla jatkaakseen sitä koko seuraavan päivän, kun sade piiskaa ikkunaa.

Säästän Lukijani nyt kaikenlaisilta luontokuvauksilta ja kerron, jotta mikäli kävisi niin, että avaisin You Tube-tilin videoilleni, olisi Lukijani kanavan kunniavieras. Ilmoitan, jos tälläinen kanava aukeaisi. Jollen maininnut syytä videoharjoituksiini tulee se tässä: työnantajani edellyttää opetusvideoiden tekemistä ja olen jo tehnytkin. Kökköjä ovat, mutta tunnettua on, että harjoitus tekee mestarin – ammattinaisestakin!

Olkoon päiväsi kaunis ja armollinen, oi Lukijani!

Klara