Metsähommia ja lopuksi testi

Metsoherra tepasteli hyvän tovin herroiksi keskellä tietä. (Pahoittelen kuvan laatua, joka ei vastaa alkuperäistä. Pitäisi kai olla jokin pro-tason WordPress-tilaus. Tämä premium antaa kyllä vähän säätää kuvanlaatua asetuksissa, muttei hyvä näinkään.)

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni ääressä odottaen Talonmiehen Taksipalvelulle tekemääni toimeksiantoa eli ruhoni siirtoa asemalaiturille. Saapa nähdä istuuko junassa tälläkin kertaa edessäni penkin takakenoon kipannut, mutta silti tuolinreunalla istuskeleva Ropiseva Rakennekynsi. Mummolan omenapussin jyrsijä lie jo saanut kuormansa rouhituksi. (Kuten Lukija havaitsee, olen mitä filantrooppisin ja ystävällishenkisin junamatkustaja. Mutta sanottava on: viihdyn parhaiten pusikoissa.) No, mars mars esasaarismaiseen Ylärekisteriin: junamatkahan on aina kiehtova, kunhan ei tartu detaljeihin. Maisemiakin on kiva katsella ja arvuutella, mitä missäkin ohi vilahtavassa mökissä hääräillään.

###

Risun ja ryynimakkaran kärventämistä suolla. Näistä hommistahan nyt näyttää retkikansa tappelevan somealustoilla.

Risukeittimen hommasin vuosia sitten, mutta jäänyt vähälle käytölle. Risukeittelyyn tuli uusia säädöksiäkin taannoin. Selkosilla ja kaukaisissa puskissa kulkijaa ne vähän mietityttävät, sillä säännöt kiristettiin koskemaan koko valtakuntaan, vaikka metakka syntyi tiheimmillä alueilla, joissa keittimiensä ja muiden vermeittensä kanssa toheloivien kokemattomien retkeilijöiden määrä on suuri. ”Koskee kaikkia”-periaate ei toisaalta kuitenkaan monessakaan asiassa toteudu. Meinaan, jos vaikka puhutaan yli 65-vuotiaiden mahdollisuudesta käyttää yleislääkäripalveluita yksityisellä, niin tänään Yle-uutiset näyttää kartan paikkakunnista, joilla se toteutuu: lähinnä suurimmat maalikylät. Mutta risukeitindoktriini se kyllä ulotetaan Hangosta Nuorgamiin, hoh! (vino hymy) Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun selkosilla tikun raapaisee, niin virkahenkilö istuu konttorissa satojen kilometrien päässä. Tämä koskee myös pelastustointa, josta Hesarissa lauantaina oli hyvä juttu. Palaan tähän vielä.

Risukeitin-asetukset. Valtion mailla saa keitellä vapaasti, kunhan ei ole maastopalovaroitus. Tuo kuva on otettu suolla, vieressä suolääseikkö puolen metrin päässä. Valtion maat on varma valinta. Metsästäjien kanssa ne sulassa sovussa jaetaan nyt, kun on linnustus ja hirvenmetsästys menossa. Toissa viikolla hyvin päästiin yhteisymmärrykseen ampumalinjoista kun törmäsin pyssymiehiin metsätiellä. Hirvenmetsästystä ilman muuta mieluusti kierrän jahdin ollessa käynnissä. Vain kaksi vuorokautta on siitä, kun kookas uroshirvi juoksi lujaa tien yli autoni keulan edestä iltapimeällä. Osumankin olen kerran vuosia sitten ottanut Simossa. Vähällä pääsin, hirvestä en tiedä, meni menojaan.

###

Enpä tälläiseen ole aiemmin törmännyt. Hieno taideteos!

Palatakseni etäisten alueiden pelastustoimeen ja avunsaantiin, vinkkaan tuohon sunnuntain Hesarin juttuun, jos Lukijallani on siihen pääsyä. Jutussa haastatellaan Lapin pelastustoimen johtajaa. Pelastushommista arvioi syntyvän noin miljoonan euron kulut vuodessa. Pelastamisia on tehty mm. kun on tullut rakkoja jalkoihin, kengät ovat hajonneet tai polkupyörän kumi rikkoutunut.

Olen ollut yhtä huolestunut retkeilytaitojen ja otettujen riskien välisestä epäsuhdasta ihmisiä jututtaessa ja somepalstoja lueskellessa. Soitellen sotaanlähtijöitä on ja väitän, ettei kaikilla eräopaskurssin käyneilläkään ole riittäviä valmiuksia siinä vaiheessa, kun kurssi on käyty. Ihan hiuksia nostattava, mutta myös riskien suhteen silmiä avaava, oli kuulemani podcast, kahden nuoren naisen haastattelu. Toivottavasti käsitin väärin sen, että haastateltavat olisi kutsuttu ohjelmaan nimen omaan kokeneina kulkijoina. Sen verran puistattavia detaljeja neitosten hymyillen esitettyihin toimintamalleihin sisältyi. Kertoivat muun muassa, etteivät meinanneet uskoa latupartion kehoitusta olemaan menemättä suljetulle reitille Pallaksella (käsittääkseni kyse oli samasta pätkästä, jolla eräoppaaksi opiskellut äiti ja poika sittemmin menehtyivät, suuri menetys!). Jos löydän linkin podcastiin, liitän sen myöhemmin.

Olenko omasta mielestäni stara näissä hommissa itse sitten? En. Ja tämän ikäinen tietää etenkin yksin reissuun lähtiessään, että mikäli sepelsuonen seinämäkalkki (jota meillä tämän ikäisillä pääsääntöisesti on enemmän tahi vähemmän) ratkeaa, niin son siinä – voi toki olla ihan sairaalan edessäkin. Tai jos toisen puolen suupieli alkaa roikkua, puhe puuroutuu, käsi menee letkuksi ja jalka laahaa, ei välttämättä enää pysty apua pyytämään, vaikka puhelin kädessä pysyisikin. Rinkan kanssa huitsin kuikassa paarustaessa tai vaikka ihan retkeilyalueella (poislukien Nuuksio tai muu etelän kohde) voi hyvinkin tulla eteen bai-bai-tilanne.

Mutta hei, Herra helepon heitti! Kotisairaanhoidosta voi saada rannekkeen, jossa on hälytysnappi!

Näihin iloisiin ja toivorikkaisiin puheisiin teidän Klara

(Lopuksi palikkatesti. 😀 Nuohoojan laiturinuohouksen satoa, oma taiteellinen asetelmani.)

Katselemassa paikkoja – julmaa ja närää, osa 1. Julma

Hyvä Lukijani,

otin peltiratsun alleni ja kurvasin pussien ja nyssäköiden kanssa katsomaan, onko Julma-Ölkky paikoillaan ja miltä nyt näyttää. Edelliskäynnistä Ölkyn vierellä on yli kaksikymmentä vuotta, muualla Hossassa on tullut senkin jälkeen melottua, maastopyöräiltyä ja yövyttyä. Alue oli aiemmin ”hillitysti suosittu”. Kansallispuisto tuli 2017 ja kävijämäärät kasvoivat.

Viimeisin käyntikerta Ölkkyseudulla oli lokakuun aikoja. Liipottelin Somerilla silloisella Yukon Expedition-pommikoneluokan kajakillani ja sujahdin Värikallion tyveen kallion vieressä olleen romuisen puuterassin alitse taidetta tutkimaan. Siitä sitten +11-asteisessa vedessä taistelemaan pienen puusillan ali ja kiviseen koskeen, josta Ala-Ölkyn puolelle tarkoituksena vetää alus kannaksen yli Ylä-Ölkylle, siis Julmalle. Kannaksella oli parkissa innokas puolikänninen hirviäijäporukka. Arvelin kajakin raastamisesta eskaloituvan sen verran suuri show (näistä ”anna mä autan”-sessioista on runsas kokemus), joten vetäydyin takaisin puskiin ja pommikoneeseen ajatuksella yöpymisestä Ala-Ölkyn eteläpään laavulla. Alkoikin sataa sakeasti märkää tiskirättityyppistä lunta ja järki voitti. Rantauduin Somerin silloiseen vaatimattomaan venevalkamaan autolleni ja huristelin lähimpään majoituspaikkaan. Ehkä Jokijärvelle vai Taivalkosken vaatimattomaan hotelliin, en enää jaksa muistaa.

Sen pituinenko se? No ei. Vetäydyin vain hiukan muistoihini. Niihinhän meidän eläkeläisten on helppo singahtaa nuorison kuunnellessa rinkinä ympärillä hyyy-yyyvin innostuneena, että tarinoihan muori lisää, läpikäy vanhat kansakoulukaverit, hae oikein luokkakuvakin – millaisia kohtaloita? Entä isoisän veljesperheet, puolisot ja serkkujen ketjut! Mitä Tauno-setä sanoi aikanaan, kun laituri repesi?

Ehkä Lukijani ymmärtää mitä tarkoitan😉

###

Keli Julmalla oli suosiollinen saapuessani P-paikalle. Laskin autot: 17 henkilöautoa ja 8 matkailuautoa.

Pyöräytin lenkin. Kohtasin 32 ihmistä (+ näköhavaintona 2 kanootissa) ja 5 koiraa. Ihmisäänet puhkoivat ilmatilaa, koiraimmeiset jumivat sillan kahden puolen aprikoimassa tessun suhtautumista teräsrappuihin ja notkuvaan siltaan. Pysähtyipä yksi mukava rouvakin jutulle. Oli lähialueiden asukas ja käyttämässä sukulaisia kanjonilla: ”Onpas täällä porukkaa!” Tapasin sittemmin hollantilaisia Närängässä. Kertoivat ällistyneensä Julman P-paikan automäärää: 42. Hekin autojen laskijoita 😄

Kannattiko käydä? Kyllä. Kaikkien nähtävä, ei siinä mitään: hieno on. Sorastetut, semi-pyörätietyyppiset baanat vaan ei ole mun juttuni. Olen metsien, puskien ja erämaiden tyttö, mutta herraparatkoon: monen muun juttuja nämä toki on ja hienoa sekin! Ja tuumaan näinkin: vielä tulee aika, siis jos XYZ ylipäätään suo, ettei omin kintuin etene kuin korkeintaan sorastettua polkua. (XYZ=elämänhaltijan nimi Lukijan valinnan mukaan, tarvittaessa saa jättää tyhjäksi, Mao ei käy).

Huomasin pakenevani metsään syömään mustikoita ja ihastumaan laveasta muurahaispolusta: kova molemminpuolinen liikenne. Sitä seuraillessa taisi mennä sama aika kuin rotkon tuijotukseen. Onkohan niin, että meikäläisen kärkihankkeita on pienet, kotimaan luonnonaarteet, kuten muurahaispolut? Vastaan itselleni: on. Olen kivunnut vaikka minne ja noussut hissillä Kuala Lumpurin hiivatin pilvenpiirtäjiin ja näkötorneihin, tuijottanut Iguassua ja tonkinut Tasmaniaa, mutta ei kolahda kuten kotomaa. Sielun ilo löytyy Suomen metsistä ja muurahaispolusta, rauhasta ja hiljaisuudesta, omista oloista ja pään tuuletuksesta. (Palaan tähän osassa 2. jos muistan.)

Hah, kuulostiko hurskaalta? Sitä se onkin ja selvää elviselyäkin: on tässä kuule maailmaa nähty, ettei mitään eilisteeren tyttäriä! Mutta vannon: totta joka sana. Vertailukohdepiipahduksista on ollut ainakin omakohtaista hyötyä. Kun on muuta nähnyt, niin voi sanoa oman sielun tuntemuksena, että kotomaata ei voita mikään, ei koskaan. Niin huippupaikka. Enkä ole ainut. …kerron seuraavassa blogikirjoituksessa, mitä hollantilaiset sanoivat Närängässä. Ja lisään disclousuren: joku muu kokee asian toisin ja täysin oikeutetusti!

####

Istun kirjoittelemassa Hossan lomakeskuksessa. Ympärilläni työntekijät keräilevät aamiaisastioita ja puhuvat ranskaa. Sitten tulee edeskäypä ja huikkaa heille ”Ça va ?”

Respan tiskillä totesin, että ”palautan avaimen”, johon vastassa oli kaksi hämmentynyttä tytönkatsetta. Kysyin puhuvatko englantia. Puhuivat, keskinäinen kieli ranska. En hämmästy suomenkielen puutteesta, ilmiö yleistyy. Muotkan Ruoktussakaan ei enää ole suomen osaajia Niittyvuopion myytyä korkeassa iässä paikan puolalais-ranskalaiselle pariskunnalle. Viimeksi tiskissä oli ainoastaan ranskaa puhuva nuori tyttö omistajien hääriessä muualla. Suuret saksalaisryhmät näyttäisivät olevan kärkihankkeitaan ynnä muut ulkomaantulijat. Suomalaiset olivat tottuneet Niittyvuopiolta (”Hans vaan”) saamaan apua ja neuvoja. Nyt on uudet kansainväliset tuulet tuntureissa ja lentokoneet kaahaa Rovaniemelle putket punaisena.

Seuraavassa blogitekstissä on hollantilaisten ja yhden rovaniemeläisen kokemus Joulupukinmaasta: ystävällinen varoitus siitä, jos on vielä kokematta! Tiedän myös omakohtaisesti, että Kilpisjärvelle en enää mene.

Ranskanpuhujat lähtivät kanootilla vesille. Hauskaa!

Katselen keskenään ranskaa puhuvien puuhia, kovasti touhuavat. Paikka lie jo pitempään ollut ulkomaalaisomistuksessa, niin muistelen. Tarkistin: taustalla on belgialaisyritys, miljoonabisnes. Päätoimijoiden nimet ovat ranskankielisiä, mutta kuten tiedetään, Belgiassa puhutaan myös ranskaa.

Aamupalalla oli suomalainen naisporukka, suomalainen miesporukka, muutama suomalaispariskunta ja espanjalaisryhmä. Ei ruuhkaa ja ihan suositeltava paikka, siisti ja rauhallinen. ”Ekologinen majoitusmuoto”, saattoi tarkoittaa alkuillasta vain haaleaa vettä lämminvesihanasta ja yön lievää viileyttä, mutta mulla on aina oma VainSiistissäSisäkäytössä- oleva untuvapussi. Maalämpö, josta oli hyvin tiedotettu etukäteen, ei siis sikaa säkissä. Alueella on myös suomalainen perheyritys Loma-Hossa, mainitaan pieneksi yritykseksi.

Tässä matkailumarkkinointia Hossasta, heh! Kannattaa tulla, etenkin kesä- tai syyskuussa, niin on rauhallisempaa. Maastopyöräilijälle oiva valinta, päiväretkeilijälle myös. Telttayön vietin täällä joku vuosi sitten, oliko peräti viime vuonna (mummo tässä muistelee😁). Nope, kaipaan erämaisempaa, mutta olin testaamassa uutta telttaa.. joka on jäänyt hyllylle ja vanha kaivettu esiin. Saa nähdä myynkö pois.

###

Nyt vilkutan Lukijalleni, hyppään kaaraan ja ajan Perankaan ja siitä johonkin suuntaan. Mökille ei nyt viitsi mennä, kun siellä on laiturintekijä, joka on käynyt meillä nuohoamassa aiemmin. Talonmies: ”Nuohoaa meille laiturin parissa viikossa.” Heh!

Voikoon Lukija hyvin ja nuohotkoon tietään reippaasti eteenpäin!

Klara

Siivous-Gestapoita, riekkoja ja nopeita autoja

Hyvä Lukijani,

Päivä X,

istun itärajalla sysimustan pimeyden oikealla puolella. Vasemmalla puolellani on ikkuna, josta näkyy pelkkää mustaa. Kuistilla otsalampun valokiilassa havaitsen viistosti pohjoisen suunnasta ohitseni viuhuvaa hötöä. Sitä sanotaan lumeksi, oikeampi termi olisi esilumi.

Takaani kuuluu tuhinaa. Hurtta siinä makaa niputettuaan itsensä tiukkaan solmuun. Kylmä? Ei, vaan se nauttii ikionnellisena päästyään pentuaikaiseen kankaiseen häkkiinsä yhdessä laumansa kanssa. Häkki on täällä mökillä ja se livahtaa sinne oitis, kun saavutaan. Talsii hetken paikallaan petaamassa ja käy onnesta huokaisten vauva-aikaisille pahnoilleen.

Ostettiin samanlainen kangaskoppi kotiin, muttei kelvannut. Ehkä haju oli väärä? Ostettiin toinen. Se kelpasi. On keittiön nurkassa, minne koira komennetaan pöydän äärestä kerjäämästä. Sukeltaa sinne seuraavin taikasanoin: ”Mee mökkiis!”

Terassilla on teräshäkki, jossa myös viihtyy. On kerjännyt sinne viime vuonna jopa -11 pakkasasteella, vaikkei mikään samojedi olekaan. Makasi siellä tovin tyytyväisenä. 😀

Nyt tässä mökissä toisessa häkissä makaa Talonmies. Ei hällä enää ole kovin paljon karvoja, joten tarvii varaturkin, siis tukevan untuvatäkin. Minä puolestani nukun lähes aina makuupussissa. Mulla on semmoinen siisti, komea, kallis Western Mountaineering-pussi, jota käytän vain siisteillä sisäpahnoilla. Majoituspaikoissa on toisinaan pirun viileä ilmanvaihdon vuoksi. Viikolla yhdessä hotellissa oli kylmä, lämmityksessä ehkä säästivät?

Pojan viinavarastolla käytiin Talonmiehen kanssa. Kas, tässä itärajalla on poikasella itärajan juomat 😀 Otettiin pojan snapsilaseihin kopsut.

###

Kerran yhdessä pikkuruisessa aluesairaalassa joku Siivous-Gestapo laitteli lappua seinään: ”Täällä nukutaan petivaatteissa! Petaa itse ja petivaatteet laitat aamulla likavaatepussiin!”

Siivous-Gestapolta puuttui keskeinen tieto, jota ei osannut kuvitella. Vaikka nukkumahuone oli yöksi varattu, en sinne ainakaan minä joka yö ehtinyt laisinkaan. Siivous-Gestapo tulkitsi niin, että oli rähmitty ilman petivaatteita.

Nyt uran loppumetreillä havahdun siihen, kuinka monen ammattiryhmän käskyttämäksi on joutunut näiden pitäessä tiukasti huolen toimenkuvansa rajoista. Lääkärikunta lipsuu tässä ja sen vuoksi joissakin sairaaloissa tehdään vastaanoton ohessa jopa kuntalaskutus. Kysyin viime viikolla pitääkö vieläkin tehdä, kun koko hyvinvointialue on nyt samoissa rahoissa. Kukaan ei tiennyt. Siis jatketaan laskuttamista. Olen satavarma, ettei Siivous-Gestapo laskuta lattianvahausta keneltäkään.

###

Kiitos Lealle kannanotostasi! Ihmiset on ammattini suurin voimavara! Noo, ihan nyt viimeisinä työvuosina teki joku urani ensimmäisen kirjallisen valituksen. Kyse oli hänen vaatimuksestaan saada minulta terveydelleen vaarallisen päätöksen, joka olisi ollut myös vastoin lääketieteellistä varmaa tietoa ja minun vastuullani. Hän oli ”lukenut lehdistä ja ottanut selvää”, mutta minä pelkkää ilkeyttäni torppasin vaatimuksensa. Mutta huom: nämä on niin harvinaisia, että näitä ei normitohtorille tule kuin max 5 per työura, jos käyttäytyy potilaita kohtaan siten kuin itselleen toivoisi tehtävän (tai kuten äiti on opettanut, luonnehti joku joskus).

###

Päivä x+3

Asiasta toiseen, kävin iltamassa metsäretkeillä, joka alkoi aika hassuissa merkeissä. Sain nimittäin erämaisella metsätievyöhykkeellä perääni henkilöauton. Olivat bonganneet autoni tien varresta toisesta paikasta käydessäni ensin tutkimassa karttaan merkittyä kohdetta. Se veti vesiperän, kun suo tuli esteeksi. Näin siellä todennäköisesti karhun repimän kannon, tuoreet jäljet.

Palasin autolle ja siirryin kilometrin verran metsätietä. Hakkuualueen toisella reunalla havaitsin auton. Ajelin tiedossani olevalle kääntöpaikalle, jonne pysähtyessä huomasin tuon auton lähestyvän ja pysähtyvän lähelleni. Autosta nousi mies, kuski jäi autoon. Ensiajatus oli rajavartijoista, mutta auto oli yksityisauto. Nousin autostani reppua kaivamaan, jolloin mies lähestyi ja huikkasi, että päätettiin tulla katsomaan, kuka tuolla nopealla autolla ajaa. (Nopealla autolla? Heh.)

Jäätiin siihen hetkeksi jutulle. Sain tietää metsän olevan täynnä metsästäjiä ja myös karhuja risteilee. And much more. 🙂 No, rauhoittelin ukkokultia, että nou hätä, olen kruisaillut täällä useasti ja pärjään sekä metsästäjien että karhujen kanssa. Selvittivät olevansa etelä-Suomesta. Murteessa oli mielestäni muutakin vivahdetta, mutta paikallisia eivät olleet, se selvää. Tiedän nämä ihmiset. Paikalliset eivät seuraile ketään. 🙂

Olin metsässä kuusi tuntia, enkä nähnyt ketään. Kuulin kyllä muutaman kiväärilaukauksen kaukana minusta. Hirviukkoja oikeassa toimessaan.

Jaa tosiaan. Poisajaessa oli edessä tiesulku.:

Kuva otettu videosta, laatu sen mukainen. Pahoittelen.

Hän seisoi hievahtamatta ja jääräpäisesti kaukovalojen paisteessa siitä huolimatta, että auton keula hiipi sentti sentiltä lähemmäksi. Ensimmäiseen tööttäykseen kumarsi syvään, vasta toisesta pyrähti lentoon. Kai tuo ukkoriekko oli?

###

Jahas, nyt päivänä x+4 on lähdettävä kotikonnuille, Talonmies eläinkuntineen poistui jo eilen. Odottelen kaminan hiipumista vielä. Nopean Autoni (hah) katolla on edelleen kuuraa, mutta jospa auringon puolelta etuakkuna olisi sulanut.

Ikkunasta näkyy järven hidas aalto. Se hidastuu ja hidastuu, kunnes yhtenä yönä vetää kannen päälleen. Uimaan rohkenin vielä pari päivää sitten aamutuimaan. Vesi oli +6. Sai olla laitimmainen pulahdus tälle vuodelle.

Oikein hyvää ja reipasta lokakuun jatkoa upeissa kirpeissä syysilmoissa!

Teidän Klara

Tähtiä päiväkirjan reunassa

Jyrkänteen reunalle oli tehty minulle kukka-asetelma 😀

Hyvä Lukijani, tässä pätkä päiväin kirjausta

Alkusanat:

Tapahtumapaikkana on puolenkymmentä vuotta sitten hankkimamme itärajan torppa. Olen kutsunut tätä Autiotuvaksi, koska tämä on kuin metsähallituksen kämppä. Ei sähköä, ei juoksevaa vettä, tulisijalämmitys puulla. Pärjään pikkukamiinalla, pojat savuttavat isompaa uunia. Perille tullaan yhä vaatimattomampaa tietä, loppupätkä pientä metsätietä, jota paikallinen huoltaa. Käy viidellä kympillä talvella tien avaamassa. Mökki ostettiin paikalliselta, eikä sillä rahalla saisi liiteriäkään järvi-Suomesta. Sen verran on tullut hintoja katselluksi.

Illalla klo 23.30

Alkuun oli tälle viikolle kohteena Lappi, mutta Huutosen Masan kartat mietityttivät ja vaihdoin suunnitelman sienenkattelureissuksi mökille itärajalla. Puolukatkin on poimimatta. (Korottaa ääntään) Kukaan itseään kunnioittava perheenemäntä ei jätä puolukoita poimimatta! (Nostaa heristävän sormensa) Äläkäämme unohtako myöskään tyrniä, tuota makuhermojen kutkuttelijaa! Jotkut syövät sitä tynnyrikaupalla, onhan se mitä maittavin eines! Sanalla sanoen: vie kielen mennessään. Sanoisin, että kirjaimellisesti ulos suusta, sen verran kamalaa. Ai terveellistä? No, jos ruokavalio on niin C-vitamiiniköyhä, että keripukki uhkaa, niin ostaa vitamiinipurkin. Keripukki tosin on ääriharvinaisuus, liekö normiruoan syöjällä vuossatoihin nähty, jotta iltalehteen pääsisi. Jos multa kysytään, niin joku raja se pitää olla ”terveystuotteidenkin” kanssa. Meinaan, että samat C-vitamiini-intoilijat saattaa kantaa vatsarasvoissaan merkittävästi suurempaa terveysriskiä. Mutta sen sanoessaan lääkäri vaiennetaan mauserilla. Ei miellytä kuulijaa nääs. Kokeiltu on. (Olen jättänyt lauseen aina kesken ja säästänyt henkeni.)

Otettu kännykkäkameralla 26.9. klo noin 23.

Nyt on upea tähtitaivas. Pohjantähti, olikhan Saturnus tuossa, Seulaset ja ja ja… Ja hemmetinmoinen sateliittiliikenne. Mahdettiinko jossakin maan kolkassa nähdä monitoreista, kun vilkutin? Siellä viirunaamat hekottivat suu väärällään, että mikä noita-akka se tuonkin järven rannalla sohii.

Järvellä on hipihiljaista, pilkkopimeää. Pinta on tähtien peilinä ja kuvastuupa pätkä revontultakin. Kun äsken läksin nousemaan rannasta torpalle tulin vilkaisseeksi taakseni. Metsänreunaan oli ilmestynyt kumma keltainen valo, kuin nuotion loimotus, joka heijasteli järven pintaan. Säikähdin hitokseen: minkä helvetintulen se vanja nyt on sytyttänyt. Tässähän ei käytännössä paljon muuta välissä ole kuin järvi ja ripaus metsää. Mutta istu ja pala! Olikin kuun sirppi (ilman vasaraa). Vahvistuen työnsi piikkiään esiin. Leikkaa nyt taivaankantta koko komeudessaan. Kuvausvehkeet ei harmillisesti riitä tallentamiseen. Sirppi näyttää kellahtavan kumolleen pilvenretaleen taa.

Aamulla klo 11

Huomenta.

Olen aamukahvilla vasta nyt, vaikka heräsin klo 5.20 intiaaniherätykseen (ehkä Lukijani tietää mikä se on 😀 ). Piipahdin rantaan nuuhkimaan raikasta, kosteankylmää aamuilmaa ja kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Palailin sitten vielä pehkuihini muutamaksi tunniksi.

Täällä ollessa käyn aamuisin uimassa satoi tai paistoi, ellei järvi ole jäässä (heh). Tänään on veden lämpötila +10. Mittaustulosta ei tarvi epäillä laskeutuessaan kaulaa myöten vedenpinnan alapuolelle. Ei siinä monta rintauintivetoa kärsi vetää. Avantouinnin ihailijako – päin vastoin. Mutta raitis ja puhdas erämainen järvivesi loiskii soluissani. Ne haluavat hetkeksi hakeutua omaan miljööseensä. Horoskooppimerkkikin jo velvoittaa 🙂

Ammatin puolesta sanon selkokielelle muutettuna, että ääreisverenkierto säikähtää kylmää vettä ja vetää suonet suppuun. Silloin sydämen vasen kammio joutuu pumppaamaan tiukkaa vastusta vasten hetken aikaa ja verenpaine ja syke nousee. Siinä jos on pumpussa vähän klappia tai muuta resuisuutta tai pahempaa läppävikaa, niin se joutuu hetkeksi pinteeseen. Otan riskin ja luotan verenpainelääkkeeseeni 😉 Sillä mitä olisi elämä ilman nautintoja, iloa ja hyvää mieltä tuottavia asioita! Kuolemanriskiä vähentäviä kumpainenkin!

Tietäen, että tänään alkaa sataa kirmasin ennen aamukahvia poimimaan litran puolukkaa torpan rinteestä. Hyisevää meininkiä paljain käsin, mutta rentouttavaa: vain vienoa tuulen suhinaa. Linnuista ei juuri enää ääntä lähde satunnaisia raakkumisia ja pieniä tiaispiippauksia lukuunottamatta. Toissapäivänä kuulin hanhia, mutta lienevät kaikonneet.

Eilen metsätietä sieneen ajaessa astahti parin metrin päähän etupyörän eteen pusikosta ukkoteeri. Hetken näytti, että paistia tulee, mutta molempien refleksit toimivat. Hieno lintu sekin! Sienipaikkaan sain vinkin metsästäjältä ja osoittautui käynnin väärtiksi. Kantarelleja oli jokunen, suppilovahveroita enemmän. Mutta kaiken kruunasi etukäteen kartasta havaitsemani sienipaikan läheinen kohde, jonne rämmin. Metsät on sitten täynnä hienoja paikkoja!

Kartassa oli jyrkänne, jota jotostelin katsomaan. Hieno, noin 100 metriä pitkä, korkeimmillaan noin kolmen metrin pudotus!

Sienistä täytyy aina ottaa kuva ja laittaa se someen, että muita harmittaisi 😉 Nooh, tosiasiassa sillä tulee hyvin testatuksi se, kuka on kilpailemiselle altis ja kellä puolestaan psyyke riittää iloitsemaan toisen puolesta kokematta sielullista sienivähennystä. 🙂

Torppa alkaa kylmetä, mittarissa +18. Aprikoin hetken sytyttäisinkö enää kaminaa, kun aion tänään kotiutua. Nakkasin kumminkin jonkun klapin käryämään. Klapit ostetaan paikalliselta pojalta samoin kuin kaikki, mitä täältä vain saa. Näillä nurkilla ei työtä tai työpaikkoja ei liiemmälti ole.

Tässä pätkä päiväkirjaa. Sen ydinviesti on tämä: syksy on upeaa aikaa! Myös lokakuulle kääntyvä vaihe, kun luonto kuolee, maa jäätyy, tulee hiljaista, raikkaan viileää ja upeita ulkoilukelejä. Ei ole pistäviä eikä purevia kanssakulkijoita. Eikä tarvi olla sosiaalinen. Saa olla omissa oloissaan vaikka sohvan nurkassa shaaliin kääriytyneenä. Lepäilee ja kotoilee ja liukuu joulukynttilöiden sekaan. 😀

Voimia ja energiaa syyspimeyteen!

Klara

Toissapäivän retkeltä. Retki kesti kahdeksan tuntia, enkä koko aikana nähnyt tai kuullut ketään.

Polkua ja ohjeita hämähäkin tappamisesta

Kirkasvetinen harjulampi, upea paikka Suomussalmella.

Hyvä Uskollinen Lukijani,

jokunen päivä tässä hurahti muissa merkeissä. Vähän oli tietokonehommaa ja muutama työpäiväkin matkustuksineen. Mutta nyt istun kirjoituspöytäni ääressä katsellen ikkunasta kuinka aamun valo hitaasti puskee esiin taivaanrannasta. Harmaalta näyttää, sadepäivä tiettävästi tulossa.

Talo on hiljainen. Nousin puoli kuusi ja hiivin makuuhuoneesta, josta peiton uumenista kuului kuiskaus: ”Huomenta.” Joku vuosi taapäin Talonmies kysyi: ”Miksi me aina kuiskaillaan?” Ei keksitty, mutta ollaan jatkettu käytäntöä vanhasta tottumuksesta ikään kuin talossa olisi joku puheeseen heräävä. Muttei täällä ole kuin Hurtta. Nousemisen ääniä kuullessaan se osaa kyllä ryhtyä juuri ja juuri havaitsemiskynnyksen ylittävällä, ärsyttävällä kimeällä ininällä ilmoittamaan, että herätty on ja mikä tässä jumittaa. Nyt sillä on joku naisjuttu meneillään ja kova hinku kyntämään kuonolla maankamaraa. Ehdittiin jo miettiä ruunaamista, mutta toistaiseksi on armo käynyt oikeudesta. Edellisen uroksen naisviehätykseen kastroiminen ei oikeastaan auttanut, tuli vain virtsankarkailua kaupan päälle.

Näistä sinänsä erinomaisen mielenkiintoisista ja ratkiriemukkaista koiran virtsaelintoiminnoista siirrän neuroniverkkoni kulkemaan muistoihin talletettua metsäpolkuverkkoa pitkin. Astrosyytit tukevat tilannetta sähköimpulssin kiitäessä yhä harvenevaa aksoniverkostoa pitkin.

###

Nääs kävi sillä viissiin, että männäviikolla tempaisin itseni ylös hyvästikin ennen kukonlaulua, nappasin aamupalan koriin, hyppäsin autoon ja ajoin satoja kilometrejä Suomussalmelle lapsenlapsen nokkamukista välillä kahvia hörsien. Tässä vinkki autoilukahvilatoiminnan ystäville: lasten nokkamuki autoon, niin ei pala huulet kuten termosmukeissa. Ostan lastentarvikeosastolta sellaisen itsellenikin 🙂 Noin ylipäätään muutenkin on hyvä ryhtyä hyvissä ajoin harjoittelemaan nokkamukista juomista. Anoppikin istua törötti liki satavuotiaana nollat taulussa vanhaintalon päiväsalissa muki edessään muutamaa vuotta nuorekkaampi sisarus vieressään, muki edessä hälläkin. Niin se menee, jos elinpäiviä riittävästi suodaan.

No, palaan metsätunnelmiin. Kiskaisin repun selkääni ja painelin polkua ihastuksissani. Noilla raukoilla rajoillahan ei Raatetta lukuunottamatta juuri ketään näy etenkään, jos livahtaa sankan metsän hellän halauksen sisälle. Upea päivä veti eteenpäin kunnes oli pysähdyttävä nuotiopaikalle evästelemään. Ja katso: siihen pyörähti kaksi reipasta paikallista linnustajaa pyssyt olallaan. Ryhtyivät oitis tulentekoon ja makkaranpaistoon. Vaihdettiin ajatuksia hyvä tovi. Ai, että tykkään perukkakylien ihmisistä, joiden pään sisäinen sähkövirta ei syki liikennevalojen pulssittamassa rytmissä. Kaikenlainen levollinen tuumailu ja pyöreän ajatuksen kierittely on näiden ihmisten vahvuus. Siitä voi yrittää ottaa oppia, mutta huonosti onnistuu asfalttikatujen lapselta.

Taas löytyi yksi upea rotko lisää kokemuskavalkaadiin. Valotus ei ole ihan priimaa, mutta asia kuvasta selkiää.

Jotostelin polulla kymmenisen tuntia, kävin jopa uimassakin tuossa kirkkaassa lammessa ja lompsin autolle vasta, kun aurinko huiskutti hyvästejä metsän takaa. Vähän harmitti, etten ottanut yöpymiskamppeita, hyvä laavukin olisin ollut. Mutta oli muutakin pitkän matkan ajoa vielä sille viikolle, niin järki voitti jo kotona reppua pakatessa.

Näinkö eläimiä? En ainuttakaan. Linnustajat raportoivat metsäkanalintuja olevan tänä vuonna vähän ja samaa sanoo perheen metsästäjä. Suomussalmi on poroaluetta, mutta eipä näkynyt pantakaulojakaan. Metsäpeurat kulkevat Kuhmon puolella ja siellä niitä kyllä näkee. Metsäpeura on havaintojeni mukaan poroa liukasliikkeisempi, mikä autonratissa on tullut pistetyksi merkille.

###

Näitä heijastusvesiä ei kerta kaikkiaan voi jättää kuvaamatta.

Lopuksi kerron hieman lapsuudestamme Talonmiehen kanssa. Aikanansahan oli, kuten Lukija hyvin muistaa, monenlaisia tokaisuja ja hokemia, joita lapset sekä jakoivat keskenään että kuulivat vanhemmiltaan. Näille päähän pätkähtäville kommenteille Talonmiehen kanssa naureskellaan. Muistan satavarmasti minulle sanotun, että jos juo kaakaota kupista, jossa lusikka töröttää, tulee eräs hamekansa hakemaan osaksi heimoa. Edesmennyt Wanhaemäntä kiisti tämän jyrkästi, mutta noin viisivuotiaan muisti on järkähtämätön vielä kuuskymppisenäkin (vino hymy). Vai sanoiko sen naapurin Leena, joka oli hemmoteltu pirullinen kakara muutenkin. Oikea lellivauva. 😉 Minnekä mahtoi elämä hänet kuljettaa, mene ja tiedä. Varmaan kiilaa jossakin ruokakaupan jonossa ja pudottelee myrkytettyjä lihapullia puistoihin.

Talonmies oli törmännyt päänsisäiseen kieltokylttiin suunnitellessaan kämppään pesiytyneen hämähäkin tappamista. Ääni pään sisällä sanoi: ”Jos tapat hämähäkin, sun isä ja äiti kuolee!” Talonmies oli kavahtanut ja luopunut oitis suunnitelmasta… kunnes oli hoksannut: ”Nehän on jo kuolleet,” Ja niin hän rohkeni toteuttaa aikeensa.

Sen pituinen se 😀

Nyt alkaa kämpässä tapahtua. Talonmies hiippailee alatasanteella ja Rakki kävi räykyttämässä työhuoneen ovilasien takana. Se ei onneksi osaa avata ovia kuten useampi edeltäjistään.

Näihin virkistäviin ja elähdyttäviin puheisiin. Oikein hyvää syysviikkoa Lukijalleni vaikuttipa hän millä mahdaatilla ja missä päin tahansa,

Klara S.

Häpeän puna poskilla

Eilinen hypyn suunnittelija (tähtäimenä lintulauta)

Hyvä Lukijani,

häpeilen tiheää päivittämistä, mutta syytän koneen näppäimiä: ne houkuttelivat.

###

Kuvan veikkonen, Orava siis, oli menettää hermonsa, kun ei toistuvillakaan hyppy-yrityksillä osunut lintulaudalle. Hämmentävän korkealle kuuseen pörröhäntä kiipesi hyppyjä suunnittelemaan. Näyttääpä tuossa menneen jo sormi suuhun. Istui pitkään puntaroimassa tilannetta, mutta onneksi luovutti. Työhuoneeni ikkunan alla on toinen lintulauta. Siinä kurre vierailee usein. Roikkuu toisesta jalastaan laudan reunassa ja toisinaan syö pää alaspäin, tuo metsien akrobaatti. Näin iltamassa ilmestyy rusakko osingoille tutkailemaan linnuilta tippuneita jyviä.

###

Kuten Lukijani huomaa, yritän oravan ja rusakon kanssa sysätä mielestäni huomista puhelinsoittoa pastorille, joka toimittaa siunauksen. Kuinka kuvailen poisnukkunutta? Mistä virrestä veisataan? ”Nyt kulkee halki korpimaan” ei käy, sillä sen lisäksi, että päivän matkan kerrallaan se kotiin täältä vie, niin se vie meikäläisen urkuparvelle ulvomaan. En kestä haikeita lauluja, etenkään nyt. Yritän vaivihkaa markkinoida pastorille sitä Totuuden henkeä, josko uppoaa 1. ja 3. säkeistö. Tietomme siunaa? Siinä kohtaa pitää yskäistä, kun en tiedä miten tietommesiunaa istuu protokollaan. V nauraisi tälle koko jutulle tikahtuakseen ja keksisi siitä jonkun nokkelan ajatusyhteyden, jonka korniutta hekotettaisi yhdessä.

###

Päivän agendana on ollut pieni lapsenlaps suurena ilonamme melkein koko päivän jokeltelemassa sen mitä ei huutanut uni-itkua tai hekotellut ruokapöydässä, johon sille on ostettu syöttötuoli. Tunki suuhunsa ruokalappua samalla kun yritin tunkea Pilttiä toisesta suupielestä. Kova poika syömään! Siinä menee ruokalappua ja pöytäliinaa pienillä sormilla yhtä aikaa suuhun lusikan kanssa. Voi mikä sotku ja voi mikä herttaisuus! Lapsi oli meillä, kun isänsä oli hoitamassa V:n asioita, siivoamassa asuntoa, kaivamassa V:n autoa lumien alta ja käyttämässä autoa akunlatausajelulla. Kova homma meillä vielä on edessä ennen kuin saadaan kaikki asiat reilaan. Onneksi on tuo poika apuna, omine ilontuojapoikasineen! Oi kiitos sä Luojani armollinen, joka päivästä, jonka ma elin – kun on tälläistä sakkia ympärillä!

###

On tässä ollut lapsenlapsen lisäksi muitakin ilon pirskahduksia.

Melontakaveri viestitti kesäloma-aikatauluaan. Tutkailen karttoja. Harkitaan alkukesästä näillä näkymin Muotkaa, mutta on varavaihtoehto. Eikä tässä vielä kaikki, sanoo vanha mainos: saan myös toisen retken toisen kaverin kanssa. Kohteen saan kuulemma päättää. Mietin UK-puistoa yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Olisi turvallinen vaihtoehto, mutta mietityttää porukan määrä ja ajelevatko tilataksilla nykyään Sokostille selfieitä ottamaan (no vitsi). Ehkä sittenkin Tuntsa-Kemihaaran seutu? Kävin siellä yksin joskus 2018 tienoilla. Jäi vielä polttelemaan. Mutta mietin tarkkaan. Kaveri on vasta ensimmäisen rompostelunsa käynyt, eikä polulta kannata meidän poiketa. Olen nääs mielestäni vaatimaton suunnistaja, hän ei senkään vertaa. Mutta hyvää seuraa ja erittäin rauhallinen tyyppi. Hänen kanssa jos eksyisi, ei hän hätääntyisi mistään. Vanha työkaveri ja kovissa käänteissä testattu.

###

Hypähdän vielä kuuhun, joka yllämme loistaa (ks. kuva).

Siivoilin kamerasta kuvia ja löysin useita kuvia Kuusta. Tuo yläkuva palautti mieleen syksyn pimeyden ja harhailun umpimetsässä poimimassa puolukkaa. Taisiko suppilovahveroitakin löytyä. Yhtäkkiä sätkähdin metsän taa ilmestynyttä valoa: woot? Onko ABC-asema, jonka mainostorniin räväyttivät valot? Hetken mietittyäni hoksasin ABC:lle olevan ainakin 20 kilometriä. Ei siis se. Entäpä aiemmin havaitsematta jäänyt masto, jossa on uudet valot? Ei sekään… mutta hyvän tähden sehän on Kuu! Aivan mahdottoman hieno kokemus! Lämmin syyskuun myöhäisilta ja puiden takaa nousee komea kuu! Otsalamppuun ei tohtinut valoa laittaa, niin mykistävä oli tunnelma säkkipimeässä metsässä tuommoisen halogeenivalon äärellä. Kuljeskelin hyvän tovin polkutuntumaa haparoiden nauttien kuun valosta. Hienoja hetkiä nämä tämmöiset ja jäävät mieleen.

Ei mutta nyt on aika päästää Lukijani omaan rauhaansa ja napauttaa piste* tekstin päättymisen merkiksi.

Oikein hyvää tätä ja huomista päivää!

Klara. Piste*

Sähköallergiaa ja retkeilymiettehiä

Eiliseltä hiihtoretkeltä laajalta suoalueelta.

Hyvä Lukijani,

koitan tässä kirjoituksessani olla tiivissanaisempi ja koostuneempi kuin edellisessä. Jossa muuten Ruben Stillerin ohjelmaa käsittelevässä osuudessa ei tarkoitettu Rubenia, vaan erittäin huonokäytöksistä Amnestyn Suomen paikallispomoa, joku Frank. Het’ kertaheitolla ajattelin: tämä oli sitten tässä, tuon järjestön osalta. Porukka ei voi olla eettisesti korkeatasoista, jos johtohahmona on tuon tason tyyppi.

###

Kuten Lukijani huomaa, pysyin ensimmäisessä virkkeessä esittämässäni lupauksessa tasan ensimmäisen virkkeen ajan. Loistosaavutus! Etten jo räpännyt sen perään pilkkua tahi puolipistettä ja ajautunut paasaamaan. Kehitys kehittyy ja onhan tässä aikaa! Ainakin (miettii) joku vuosi ennen kuin dementia tukkii aivosuonia ja ajatus sylttääntyy, lopullisesti.

###

Sain vastikään eräästä kirjoituksestani suitsutusta ja kehoituksen kirjoittaa enemmän (röyhistelee). Tutkiessani asiaa, kallisteltuani päätäni ja tsuumattuani naamani kiinni ruutuu hymähdin hyväksyvästi: njaah, mikäpä ettei. Ja lisäsin itselleni: joskus ehkä. Viisain on pysytellä tällä alustalla ja nauttia siipien vapaasta lekuttelusta ja liitelystä ajatusten tuulten vietävänä. Ei tule kukaan pilikunviilaaja kontrollifriikki urputtamaan joutavia. Meinaan sen verran ruudinkatkuisia narratiiveja täältä päästelen, että ilma on sakeana kysymysmerkeistä. (Lienee syy siihen, ettei Suomen Lääkärilehti ottanut kirjoitustani julkaistavakseen. Kuulemma liian reipasta tekstiä – ha haa, sivistyneistömoukat! Nerojahan ei koskaan ole ymmärretty.)

(Talonmies kuulostaa lähteneen reclaineristaan liikkeelle…(katsoo vaivihkaa olkansa yli kohti eteishallia, jossa hovimestarimme James sukii korviaan ja nuolee karvaisia kenkiään)…Talonmies kuulostaa liikkuvan takavasemmalle kohti laajaa kylpyläosastoamme…ovi käy. Laittoi varmaan saunan lämpiämään. Sähkön vuoksi täyttyy kuitenkin olla tarkkana, koska… minäpä kerron…)

###

Sähköasia.

Valtakunnassa on julistettu laaja sähköasiain huolidoktriini. Se velvoittaa kansalaisia seuraamaan nettilaskureilla onko sähkön hinta 2, 6 vai 18 senttiä /kilowattitunti. Tähän sisältyy kuitenkin pieni sivuseikka. Nimittäin se, ettei kukaan tiedä, mitä se käytännössä merkitsee. Oikeammin sanoen: kenelläkään ei ole harmainta hajuakaan mitä viidellä sentillä sähköä saa tai on saamatta. Vähän kuin avaruus ja välimatka Seulaset-tähdistöön: ”Aika kaukana. Tai siis no…useita valonnopeuksia…vai oliko se, että useita miljoonia valonnopeuksia, no kuitenkin.” Sama kilowattitunnin kanssa.

Kun Olkiluoto III jonkun jekun seurauksena katkoi yhteytensä valtakunnan verkkoon juuri saapuessani erään lappilaispariskunnan taloon, huudahtivat he leivinuuniltaan: ”Molema kohta puila paljaila ko sähkön hinta on korkeela!” Ja ryhtyvät siuhnaahmaan, että onneksi sentään leivinuunilla voi kämppää lämmittää, jos katastrofi pahenee. Mutta mahtoiko vessapaperia olla riittävästi (pirullinen hymy)?

Parahdan heille: ”Voi herran tähden, kotiin jäi yksi sähköasiain jauhattaja ja täällä toiset vastassa! En yhtään kuuntele sähköpuhetta ennen kuin joku kertoo mitä se käytännössä tarkoittaa. Siis, jos pari tuntia sähköä maksaakin vaikka euron enemmän. Montako kännykkää sillä rahalla jää lataamatta? Entä montako perunaa keittämättä?”

Mutta sähköhypettäjät vain katsovat sähkönsinisillä silmillään, nykivät toppahattuja syvemmälle päähänsä ja hiipivät varoiksi sulkemaan ilmastoinnin.

###

Lopuksi retkiuutisia.

Vietin eilispäivän hiihdellen pitkin ja poikin tutuilla soisilla metsäalueilla. Kyllä tässä maassa sitten upeita metsiä riittää! Ja vielä on jokunen luonnontilainen suokin säästynyt ojitukselta, kiitos siitä! Haaveilen yöretkestä talviseen metsään, mutta piru vie, olen niin kylmänherkkä! Lienee näillä kymmenillä luonnollista, etteivät lämpöpatterit enää toimi kuten nuorempana, jolloin oli aina kuuma.

Jospa kevätauringon lämpö antaisi rohkeutta yöpyä ulkona, kun aamusella voi nousta auringonkiloon luitaan sulattelemaan. Vai täytyykö taas tyytyä kesäretkeilyyn. Lukija muistaa hartaat suunnitelmani ja grammanviilaukset viime keväänä. Juttuhan pätkittyi lyhyiksi jotoksiksi, kun suunniteltu lomajakso meni vaelluskohteen tulviessa vieden osan polkusilloista paikoiltaan ja vesi lainehti leiripaikoilla. Vaan sain jotain tehdyksikin, jopa Karhunkierrosta. Siellä tosin keli sattui semmoiseksi, etten edes melontareissuilla ole niin perusteellisesti päässyt kastumaan, enpä likikään. Karhunkierros oli sitä mitä olen tottunut siltä odottamaan. (miettii) Tai ei – sakkia oli vieläkin enemmän, ulkomaalaisia varsinkin. Ja irtokynsillä sonnustautuneita naisporukoita.

Ai oikea retkeilijä vai? No, oikea retkeilijä on kuin minä. Tekoripsetön, hajustamaton, suoranuottinen totuuden torvi, joka mulkoilee lähimmäisiä vihamielisesti. Semmoinen on oikea retkeilijä. Todisteeksi hahmostani kerron saaneeni väitöslahjaksi riivinraudan. Käy todisteeksi. 😀

Hyviä jännitteitä sähköverkkoihinne ja ohuita piparkakkuja pelleillenne!

Klara

Kiskojen kirskuntaa

Hyvä Lukijani,

nyt ollaan riskilinjoilla eli junaverkon varassa latomassa kirjasimia. Mutta hätä ei jne. kun tulee sopiva sauma laatia mitä nerokkaimpia kirjallisia raportteja, kuten nyt tämä dokumentti.

(Hyvän tähden, juna näyttää kääntyvän oikealle jollekin sivutielle. Näyttikö edes vilkkua ja mitä mahtoi tienviitassa lukea?)

No, eipä auta kuin jatkaa kyydissä. Etenkin, kun kiltti ja iloinen, pirteästi töitään paiskiva junasiivoojatäti huikkaa hytinovesta:”Onko roskia?” Iloinen hymy kaupan päälle. Ai, että mä ilahdun tästä tädistä. Kohtaan hänet lähes viikoittain.

Tästä hytistä on hyvä vaania ihmisiä, jotka ajautuvat kahden työskentelyhytin väliin ihmettelemään kuinka päästä etenemään vaunusta toiseen. Vaunujen välioven avaaminen näyttää edellyttävän tiettyä älykkyyttä. Ja saa sanoa, että kaikki ei ole ruudinkeksijöitä mitä junanovien aukomiseen tulee (tirsk). Ajoittain joku, aikansa pähkättyään, kääntyy kannoillaan ja palaa tulosuuntaansa. Jää sekin RavintoLan kolmioleipä syömättä. (Täti kiitää juuri käytävää ohitseni takaisin toiseen suuntaan.)

Toisinaan on ihan liipasimella aukaista hytinovi ja ohjeistaa välioven avaus istuimeltani. ”Hallå da, paina vasemmanpuoleisessa seinässä olevaa nappia ja odota rauhassa.” Ainoastaan Lukijan kaltaisessa arvokkaassa luottoseurassa kuiskaan ammattisalaisuuden: talvisin ovi avautuu hitaasti,eikä aina ollenkaan, mikäli lunta on tuprutellut ja pakkanen pannut oviliitinkiä. (Noh 🙄 …olkohon sanat tuossa noin, kun hyvin rimmaa. Vanha sanonta vain, eiks niin. Tiätsä.)

Kalamiesten suosikkipaikka etäisen järven rannalla.

###

Ei tässä turhanpäiväistä sakkia olla. Olen auttanut maamme lainvartijaakin vastikään. Kansalaisena ja erinomaisen velvoitettuna kyttänä ja teräsmuistilla varustettuna mitä kaikenmoisiin laittomuuksiin ja henkeen sekä terveyteen kohdistuneeseen uhkaan tulee. Voisin heittämällä osallistua kaasuputkipuolellekin: täältä pesee ja höyryää.

Ihan siviilipuolen juttu kyseessä, mutta kun kuulee ja näkee kaikenlaista näin junan loosheistakin, niin tulee pantua merkille yhtä ja toista. Esimerkiksi oletettujen junakuskien räkättävää naurua oletetussa veturin ohjaamossa. Viittaan aiempaan kirjoitukseeni. Siinä tosin suoritin kooärpee-tasoisen tutkinnan lopulta itse ja veturinkuljettaja sai vapauttavan päätöksen.

Mutta paljon on epälyksenalaista ja omituista toimintaa, josta voi ilmoittaa. (Vino hymy) Ei tule sinivuokkojen työpäivä pitkäveteiseksi. Kaikesta kannattaa nimittäin olla yhteydessä viranomaisiin. Varalta 😉

###

Tarkkasilmäinen kun Lukijani tottavie on, hänen silmäänsä varmaan sattui sekin, että ensimmäisessä kuvassa oli karhunpaska. ☝🏻Aivan oikein. Päädyttiin loppuviikosta Talonmiehen ja Rakin kanssa takaisin mökille pienen työkeikkani jälkeen. Mökillä otin repun reikeliin, pettua pivohon ja läksin taas metsiin samoamaan. Tuo hyvin alkeellinen autiotupamme on osoittautunut Elämän Hankinnaksi, sillä sen ympärillä on oikeaa erämaata, jossa sieluaan lepuuttaa. En jaksa olla hehkuttamatta. Ja jos suomalainen kademieli nostaisi päätään, niin kerron, että se oli halpa ja hankalan korpitaipaleen takana. Ryssäkään ei ole kaukana.

Karhut lienevät pikkuhiljaa siirtyneet talvipesilleen. Ladanneet ensin itsensä täyteen marjoja ja kakkineet urakalla, jotta suoli olisi tyhjä maate mennessä. Kuljen karhukellon kanssa näinä aikoina, kun vielä on mahdollisuus, että tiet otson kanssa risteävät. Mutta eipä ole muuta viestiä karhupuolelta tullut kuin tuo turahdus. Kolme kaurista näin ja luulin näkeväni sudenkin, mutta olletikin oli jonkun mettämiehen koirakarkulainen. Hirvihommia vielä tuntuu olevan ja paikallistrn linnustajien Hilux voi olla parkkeerattuna mettätien varressa, koiria heilläkin.

###

Uusimmassa Suomen Lääkärilehdessä oli juttua luonnon sielunhoidollisesta merkityksestä. Vinkkaan, jos joku kiinnostuu.

###

Tässä yhteydessä vielä sana keikkalääkäreistä. Paljon on porua ja moni tieto on paitsi totta, myös kateuden ja väärinymmärryksenkin ryydittämään mustaa kuonaa.

Verottaja pitää kyllä hyvin puolensa, että palkansaaja luovuttaa osan suurista tuloistaan takaisin yhteiseen koriin. Olen joskus maksanut tuloistani puolet veroa, totta joka sana. Kai sekin on jotain, vaikka jotain käteenkin jäi?

Firmat haukkaavat tienestistä ison osan. Niillä on verosuunnittelijansa ja vähennysoikeutensa ja epäilen, yritysverotusta toki tuntematta, että verotaakka ei ole sama kuin palkansaajalla.

Ihmettelen myös, että hoitajapulasta puhuttaessa en ole nähnyt vaadittavan, että hoitajat tulisi erillismääräyksellä pakottaa kahdeksi vuodeksi jonnekin yhteiskunnan määräämälle seudulle töihin. Ei myöskään sihteereitä, lähihoitajia, siivoojia, kiinteistönhuoltajia ja muita lääkärin työn kannalta keskeisiä tukitoimintoja. Mikä lääkärinammatissa on vikana, että lääkärin pitäisi yksin pyörittää jotakin terveydenhuollon yksikköä jossakin kaukana kodistaan? Miksi lääkäri ei saisi vaihtaa työpaikkaansa ihan kuten muutkin ihmiset niin, että jaksaa ja vielä tienaakin paremmin?

Opiskellessa pyöri pankkitilikin kuusi vuotta nurinpäin ja suurella osalla lääkäreistä iso osa palkasta tulee viikkotuntimäärästä, joka on merkittävästi suurempi kuin muilla ammattikunnilla. (Lisätieto: en tee töitä firmojen palkkalistalla, palkan maksaa kunnallinen työnantaja.) Tämä tämmöisenä yleisinfona, kun nyt päitä vadille ollaan vaatimassa. Totuus on se, että julkisella puolella ainakin erikoissairaanhoidosta on erikoislääkäreiden ulosvirtaus voimistunut. Eikä kyse ole pelkästään palkkauksesta.

Jatkan kiskoilla eteenpäin ja toivotan Lukijalleni hyvää viikkoa, olipa missä hommassa tahansa!

Teidän, Klara

Herkkutatti vielä jaksoi kasvaa. Ei ole mun suosikkeja, tuli taas testatuksi.

Kirjanpitoa karpalojuoman kera

On sitä väriäkin vielä jäljellä. Toissapäivänä oli vielä näitäkin.

Hyvä Lukijani,

terveisiä hermoparantolasta. Husmannen som bor här också (hämäyksen vuoksi toisella kotimaisella) on nära att tappa sina nerver. Lukija älkööt huolestuko, ketään ei olla tappamassa. Tai ehkä onkin. Nimittäin digitaalinen järjestelmä koettelee hänenkin hermojaan. Yrittää päästä puhelimella terveydenhuollon yksikköön saadakseen matkan peruuntumisesta dokumentin vakuutusyhtiölle. ”Jos asiasi koskee bäläbäläbälä valitse 1, jos asiasi koskee läpäläpäläpä valitse 2, jos… jne”. Sitten puhelin yhdistyy, mutta katkeaa heti. Soittoaikaa on enää puolisen tuntia jäljellä. Eilen ei päässyt läpi jatkuvallakaan yrittämisellä, joten huomenna on seuraava mahdollisuus koettaa uudelleen.

Koska tiedän, mitä linjan toisessa päässä tapahtuu, olen ymmärtäväinen. Siellä polihoitaja koittaa selvitä. Jos vastailisi puhelimeen, katkeaisi kulloinenkin homma noin kymmenen kertaa ja tulisi kaikenlaista sotkua. Tästä on itsellä runsaasti kokemusta sekä virka-aikana että etenkin pikkutunneilla päivysttäessä. Laskin kerran puheluita tulleen lähemmäs sata vuorokauden aikana (totta, pidin tukkimiehen kirjanpitoa).

Hihittelen itsekseni Husmannenin kiehumista, koska kiehun samanlaisessa agitaatiossa noin kerran viikossa, kun vastaan tulee ylitsepääsemätön, ei lääketieteen koulutusta edellyttävä ongelma. Esimerkki: järjestelmä ei jostakin syystä yhtäkkiä annakaan kirjoittaa reseptiä. Vanhat paperiset reseptilomakkeet on tuhottu jo vuosia sitten ”koska kaikki muuttuu sähköiseksi!”. En uskonut sitä silloin, enkä usko edelleenkään. Se vain ei mene niin.

Tempaisin tulostimesta A4-arkin, otsikoin tekstin resepti-sanalla, kirjoitin lääkereseptin kuten reseptit kynällä kirjoitetttiin ja sanoin potilaalle: ”Tämä on resepti. Apteekki voi soittaa minulle, ellei kelpaa.” Ei soitettu. Alareunaan kirjoitin: sähköinen järjestelmä ei anna kirjoittaa reseptiä. Koska tuttavani on farmaseutti, tiedän (hän sanoi), että reseptin voi kirjoittaa vaikka jauhopussin kylkeen tarvittaessa. Tätä varmaan on ajateltu, kun vanhat lomakkeet on urakalla viety silppuriin.

Taas hyvä esimerkki suomalaisen yhteiskunnan vankkumattoman sinisilmäisestä, sisäänleivotusta väärinkäsityksestä: ”mitään pahaa tai yllättävää ei voi tapahtua”. Voipas. Sehän me nyt on opittu ja lisää tunnutaan oppivan, jos meren pohjalle vilkaistaan.

###Ylärekisteriin, ylärekisteriin###

Ylärekisterikuva viikonlopulta. Kaunis väri!

Painuttiin loppuviikosta laittamaan autiotupamökkiä talvikuntoon. Tai Talonmies laittoi, minä painelin metsissä. Törmäsin hirviporukkaan, törmäsin sieniin ja kuljeskelin tutuilla poluilla ja annoin tuulen huuhtoa aivosolujani oikein urakalla. Kävinpä uimassakin (+8 astetta) kahtena iltana saunasta, hrrrr että oli pirskahtava olo 😀

Yllä oleva kuva johti ennalta-arvaamatta ja äkillisesti oivallukseen. Polulla kulkiessa olin lähestymässä laavua ja ajattelin keitellä tsajut ja syödä. Keitin oli mukana, ruokaakin, muttei teepusseja. Jotta pelkkää kuumaa vettäkö juodaan? Kuljin pitkospuita ja katseeni syrjähti suon puolelle: karpaloita! Kaksi hyvin tuulettunutta aivosolua löysi toisensa, molemmissa syttyi pieni tuju, joka tuotti idean: karpalojuomaa! Niinpä nautin sitä nyt kotosallakin. Tässä on käänteentekevä 😉 ohje:

Korviketta a la Teepussin Unohtaja

1-2 rkl karpaloita kuppiin + kiehuvaa vettä. Annetaan inkuboitua* noin 5 min. Otetaan lusikka, puserretaan marjat rikki (roiskevaara) ja juodaan. Lisäksi äkkäsin tänään, että marjaveden voi laskea sihdin läpi, niin jää vain mukavan kirpeä ja raikas karpaloneste. Varoitus: liikaa karpaloita = sokerilisäyksen tarve. Joten ehkä 1 rkl per muki riittää, jos haluaa välttää sokerin. Suuntaan karpaloon tulevana viikonloppuna, jollei ihan pieniä ukkoja sada.

Tämän Nobel-palkintoa odottavan keksinnön myötä toivotan Lukijalleni hyvää yötä ja suuntaan makuuksilleni. Älköön Lukijani menettäkö toivoaan: paljon on putkia vielä ehjänä Itämeren pohjassa!

Kuulumisiin! Klara

*Lääkiksessä tehtiin kaikki pienryhmäopetukset kahdeksan hengen ryhmässä, joka pysyi samana koko lääkisajan eli kuusi vuotta. Tultiin hyviksi ystäviksi, itkettiin ja naurettiin yhdessä kaikelle mitä jouduttiin kohtaamaan. Alkuvuosilta muistan kemian laboratoriotöistä harjoituksen, joissa jotakin laitettiin kiehumaan. Sitten ohje käski ”antaa inkuboitua”. Oltiin työparin kanssa äimän käkenä, että mitä inkuboituminen tarkoittaa, mitä pitää tehdä? Viereinen työpari kuiskasi: ”Tarkottaa, ettei tehdä mitään.” Selevis! Oltiin siis vaan siinä ja tuijoitettiin kuppia se aika, mikä ohjeessa oli. (Ihan hiton turhaa oli tuo koko kemianhomma lääkärintyön kannalta, mutta joku senkin oli opinto-ohjelmaan saanut ympätyksi.)

Ratakiskojen venytystä ja luonnon antimia

Hyvä Lukijani,

kirjoitin jo junassa viime viikolla pienen päivityksen. Se kuitenkin juuttui kriitikon hampaisiin. (Ks. kuva alla) Oli näetsen niin pitkäpiimäistä juttua, että sille häviää Miki Liukkonenkin. (Kuuntelen juuri hänen viimeistä kirjaansa.)

Junakirjoituksen ytimessä oli ärtymys edessä istuvan tuolin asentoon: nojallaan taaksepäin. Sen vuoksi en ollut mahtua rinkkoineni ja eväineni omalle paikalleni. Kiskaisin riehakkaasti tuolin takaisin pystyasentoon paikanhaltijan loistaessa poissaolollaan. Saapui runsaan tunnin kuluttua. Harmaa eminenssi, harvat hivukset kaljun yli kammattuna, pikkutakki ja puuvillahousut, vanhan äijän otsarasvan tuoksu yhdistettynä tuoreeseen konjakkiryyppyyn. Aattelin, että joku muija se tuotakin henkipattoa kotona oottelee. Vai oliko sittenkin poikamies? Koputus olkapäähän: ”Anteeksi, oletteko poikamies?” No ei nyt sentään.

Toisella puolella eli selkäni takana oli olettamukseni mukaan veturin nuppi, kuski siis. Sieltä kantautui ekstraluokkaan (hyväosaisten ja sivistyneiden työmuurahaisten karsina) rähäkkä naisporukan nauru, etelänvaresten tiätsä juttua ja sit jot et tiätsä kun jos et sit kun tiätsä sit et jot ja mä ja tiätsä kun mä sit. Krähähäää, krähähääää! Hääää!

Aattelin, että kolme ääntä: veturinkuljettajarouva, opissa oleva apukuskityttö ja siskontyttö jäniksenä. Aikani kuuntelin. Ja kun töihin keskittyminen toistuvasti herpaantui krähähääähän aattelin: koputtanko piruuttani ovelle, että mitä hlvettiä, eikö tässä junassa ole kuskia lainkaan vai mitä hemmetin peliä täällä pidetään. Onko veturikuskin ajolupakaan voimassa, kun on aikaa puhua skeidaa jopa asemille vasemmalla kädellä ajellessa? ”Tässä on kumminkin ihmishenkiä vaarassa, ei olla karjavaunussa nimittäin. Ettäs tiedätte.”

Tuli aika jäädä kyydistä. Vaatetta pukiessa lensi oletettu veturikuskin työhuoneen ovi selälleen. Sieltä purkautui kaksi kikattavaa täyställättyä naisihmistä huudellen taakseen, että ”Tuonksmä siis sit et jot kolme vodaa vai mitä mä sit tuon?” Näytti sittenkin olevan se kuuden hengen neuvotteluhuone siinä ennen veturikuskin ohjaushuonetta. Ihan hyvä, etten mennyt huutelemaan. Oli sen näköistä porukkaa, että olisi tullut korkokengällä leima otsikkoon.

No, nyt sitä ollaan turvallisesti kotosalla, sieniä ja puolukkaa poimittu ja vietetty laatuaikaa moneen suuntaan. Että kyllä tämä tästä.

Iloa ja eloa joka pirttihin!

Klara