Kirjanpitoa karpalojuoman kera

On sitä väriäkin vielä jäljellä. Toissapäivänä oli vielä näitäkin.

Hyvä Lukijani,

terveisiä hermoparantolasta. Husmannen som bor här också (hämäyksen vuoksi toisella kotimaisella) on nära att tappa sina nerver. Lukija älkööt huolestuko, ketään ei olla tappamassa. Tai ehkä onkin. Nimittäin digitaalinen järjestelmä koettelee hänenkin hermojaan. Yrittää päästä puhelimella terveydenhuollon yksikköön saadakseen matkan peruuntumisesta dokumentin vakuutusyhtiölle. ”Jos asiasi koskee bäläbäläbälä valitse 1, jos asiasi koskee läpäläpäläpä valitse 2, jos… jne”. Sitten puhelin yhdistyy, mutta katkeaa heti. Soittoaikaa on enää puolisen tuntia jäljellä. Eilen ei päässyt läpi jatkuvallakaan yrittämisellä, joten huomenna on seuraava mahdollisuus koettaa uudelleen.

Koska tiedän, mitä linjan toisessa päässä tapahtuu, olen ymmärtäväinen. Siellä polihoitaja koittaa selvitä. Jos vastailisi puhelimeen, katkeaisi kulloinenkin homma noin kymmenen kertaa ja tulisi kaikenlaista sotkua. Tästä on itsellä runsaasti kokemusta sekä virka-aikana että etenkin pikkutunneilla päivysttäessä. Laskin kerran puheluita tulleen lähemmäs sata vuorokauden aikana (totta, pidin tukkimiehen kirjanpitoa).

Hihittelen itsekseni Husmannenin kiehumista, koska kiehun samanlaisessa agitaatiossa noin kerran viikossa, kun vastaan tulee ylitsepääsemätön, ei lääketieteen koulutusta edellyttävä ongelma. Esimerkki: järjestelmä ei jostakin syystä yhtäkkiä annakaan kirjoittaa reseptiä. Vanhat paperiset reseptilomakkeet on tuhottu jo vuosia sitten ”koska kaikki muuttuu sähköiseksi!”. En uskonut sitä silloin, enkä usko edelleenkään. Se vain ei mene niin.

Tempaisin tulostimesta A4-arkin, otsikoin tekstin resepti-sanalla, kirjoitin lääkereseptin kuten reseptit kynällä kirjoitetttiin ja sanoin potilaalle: ”Tämä on resepti. Apteekki voi soittaa minulle, ellei kelpaa.” Ei soitettu. Alareunaan kirjoitin: sähköinen järjestelmä ei anna kirjoittaa reseptiä. Koska tuttavani on farmaseutti, tiedän (hän sanoi), että reseptin voi kirjoittaa vaikka jauhopussin kylkeen tarvittaessa. Tätä varmaan on ajateltu, kun vanhat lomakkeet on urakalla viety silppuriin.

Taas hyvä esimerkki suomalaisen yhteiskunnan vankkumattoman sinisilmäisestä, sisäänleivotusta väärinkäsityksestä: ”mitään pahaa tai yllättävää ei voi tapahtua”. Voipas. Sehän me nyt on opittu ja lisää tunnutaan oppivan, jos meren pohjalle vilkaistaan.

###Ylärekisteriin, ylärekisteriin###

Ylärekisterikuva viikonlopulta. Kaunis väri!

Painuttiin loppuviikosta laittamaan autiotupamökkiä talvikuntoon. Tai Talonmies laittoi, minä painelin metsissä. Törmäsin hirviporukkaan, törmäsin sieniin ja kuljeskelin tutuilla poluilla ja annoin tuulen huuhtoa aivosolujani oikein urakalla. Kävinpä uimassakin (+8 astetta) kahtena iltana saunasta, hrrrr että oli pirskahtava olo 😀

Yllä oleva kuva johti ennalta-arvaamatta ja äkillisesti oivallukseen. Polulla kulkiessa olin lähestymässä laavua ja ajattelin keitellä tsajut ja syödä. Keitin oli mukana, ruokaakin, muttei teepusseja. Jotta pelkkää kuumaa vettäkö juodaan? Kuljin pitkospuita ja katseeni syrjähti suon puolelle: karpaloita! Kaksi hyvin tuulettunutta aivosolua löysi toisensa, molemmissa syttyi pieni tuju, joka tuotti idean: karpalojuomaa! Niinpä nautin sitä nyt kotosallakin. Tässä on käänteentekevä 😉 ohje:

Korviketta a la Teepussin Unohtaja

1-2 rkl karpaloita kuppiin + kiehuvaa vettä. Annetaan inkuboitua* noin 5 min. Otetaan lusikka, puserretaan marjat rikki (roiskevaara) ja juodaan. Lisäksi äkkäsin tänään, että marjaveden voi laskea sihdin läpi, niin jää vain mukavan kirpeä ja raikas karpaloneste. Varoitus: liikaa karpaloita = sokerilisäyksen tarve. Joten ehkä 1 rkl per muki riittää, jos haluaa välttää sokerin. Suuntaan karpaloon tulevana viikonloppuna, jollei ihan pieniä ukkoja sada.

Tämän Nobel-palkintoa odottavan keksinnön myötä toivotan Lukijalleni hyvää yötä ja suuntaan makuuksilleni. Älköön Lukijani menettäkö toivoaan: paljon on putkia vielä ehjänä Itämeren pohjassa!

Kuulumisiin! Klara

*Lääkiksessä tehtiin kaikki pienryhmäopetukset kahdeksan hengen ryhmässä, joka pysyi samana koko lääkisajan eli kuusi vuotta. Tultiin hyviksi ystäviksi, itkettiin ja naurettiin yhdessä kaikelle mitä jouduttiin kohtaamaan. Alkuvuosilta muistan kemian laboratoriotöistä harjoituksen, joissa jotakin laitettiin kiehumaan. Sitten ohje käski ”antaa inkuboitua”. Oltiin työparin kanssa äimän käkenä, että mitä inkuboituminen tarkoittaa, mitä pitää tehdä? Viereinen työpari kuiskasi: ”Tarkottaa, ettei tehdä mitään.” Selevis! Oltiin siis vaan siinä ja tuijoitettiin kuppia se aika, mikä ohjeessa oli. (Ihan hiton turhaa oli tuo koko kemianhomma lääkärintyön kannalta, mutta joku senkin oli opinto-ohjelmaan saanut ympätyksi.)

Nyt rinkka jupiset riimisi rupiset

Saattaapi jo olla käytetty kuva, mutta jospa ei haittaa.

Hyvä Lukijani,

meneillään on rinkan kuskaus autoon ja nilkka suoraksi kohti -hohoo: kansallispuistoa. Ei ole kansallispuistot meikäläisen heiniä, ei sitten kertasen kaikkiaan. Mutta nyt on käytävä katsomassa. Nääs…

…toverini M, töistäkin tuttu, on innostunut retkeilemisestä ja aloittelee uraansa sillä saralla. Teki joku viikko taapäin muutaman päivän jotoksen eräässä kansallispuistossa, jonka reitin tiedän kovin ruuhkaiseksi näin sesonkiaikaan. Saman olen käynyt päiväretkeläisenä toteamassa useammankin kerran. Havaitsin kerran jopa venäläisten kuskaavan muovikassissa tavaraa ja kertakäyttöistä alumiinigrilliä. Olen kuullut telttapaikkojenkin olleen joskus niin tukossa, ettei sekaan ole meinannut mahtua, sama tupien kanssa.

Mutta kas, toveri M sanoi, että hiljaista oli. No, jokunen sama porukka oli samoja päivämatkoja pistellyt ja nuotiotulilla sitten kuultu taustojaan tarkemminkin. Siinä kohtaa mun piti rykäistä yksinäisistä metsäreissuistahenkistä ravintoa saavana. Oma rauha ja pään sisäinen eriö kun on a ja o meikäläisen retkillä.

Mutta nyt aattelin ihan uteliaisuuttani käydä tsekkailemassa, onko paikka tosiaan rauhoittunut ja voisi joskus pitempäänkin siellä sitten aikaa viettää. Siihen on yhdistettävissä pitempääkin polkureitistöä.

Tämä jää nyt koereissuksi aikaikkunan rajallisuuden ja toisaalta pienen epäilyksen takia: en usko, että se yks kaks olisi rauhoittunut. Toivon olevani väärässä. Ruokaa on nyt joka tapauksessa vain 3-4 päivälle, jotta sen pituinen se. Ja jos siellä sattuu korsolaiset kailottamaan illat pitkät nuotiopaikalla, niin meikä viuhtoo sassiin takaisin autolle.

Tämmöinen on suunnitelma. Nousuviikko on vapaata ja etukäteen jo päätin, että ellen mene Pohjois-Karjalaan melomaan, niin käyn tuolla.

Rinkassa oli äsken 12.6 kg, ei paha. Mutta iskin sinne vielä säärystimet* ja ruokatermoksen, ynnä varapuhelimen ja sittenkin-vielä-nuokin-sukat ja ja ja. Niin saattoi tulla ja tulikin kilo lisää. Mutta jospa lastin jaksaa tämä kameli kantaa, puskea nousut ja laskut. Yritän. Mutta meikäläinenhän on semmoinen, että osaan muuttaa (minkä tahansa) kuvion heittämällä plään beeksi, jos tökkii. Tästä syystä liikun yksin. Olen näetsen aikanaan testannut toimintamallini soveltuvuutta muutamaan kaveriin ja sisarukseeni yhteisillä reissuilla. On vain yksi retkitoveri, joka suuttuu mulle korkeintaan vain joka toinen päivä. Hänkin kulkee pääsääntöisesti yksin. Watsappasi männäviikolla, että eiköhän tehtäisi joku yhteinen reissu. Lisäsi, että hänen mielensä tekisi joskus vielä mennä Muotkatunturiin (en usko, että aatteli minun kanssani menevänsä). Hah: kiinni veti: ”Ilimammuuta lähetään Muotkalle”. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan 🙂

No, laittelen kamppeet pirssiini, vakuuttelen koiralle meneväni kauppaan (valehdellaan sille aina ja se luikahtaa heti petilleen) ja suuntaan keulan kohti kansallispuistoa. Useamman tunnin matka edessä, mutta sillä mennään.

*bai-tö-vei: ei ne nyt mitkään säärystimet ole, hei haloo, käpukaartilainen mummukka. Toi on hei maalaisen amatöörin puhetta. Ne on: gaitterit. Ja mulla on mukana myös tent ja underwear ja hät ja sticks ja kaikkee strabeeta. Niin ja mäp.

Jos ei musta enää kuulu, niin virta vei 🙂

Parhain terveisin Klara

Polulla ja paatissa hämärän rengin kanssa

Näitkö tätä rouvaa? Liikkuu jossain päin maata valkoisella autolla. Ilmoitukset suoraan Joulupukin kansliaan tel. 331-113.

Voi veikkoset, että mua aina lapsettaa 🙋🏼‍♀️ Meinaan, jotta tuota kuvatekstiä tarkoitan vaan. Muutoinhan olen asiallinen, sivistynyt, arrogantin pidättyväinen ja kaikin puolin kansalaiskuntoinen aikuinen naisoletettu, jonka toisessa nilkassa on yli 50 märäkäisen puremaa.

Istun nyt mökin pihassa autossa. Katse suuntautuu edessä olevalle autiolle järvelle, jonka ainut ääni on tänään ollut se, että paiskasin kaasupullon säilytyslokeron oven kiinni. Kaiku huusi vastarannalta: PAMMMMMMM! Piti hetki katsoa, ampuiko joku. Mutta minähän se vain ammuin itseäni. (Mulla on täällä ilmakivääri venäläisten varalta, mutten uskalla ampua sillä pilkkaa ittekseni, kun en oo varma kumminka päin se panos laitettiinkaan, heh.) Tarkennus: on tuossa 4 kuikkaa aika ajoin kommentoimassa touhujani.

Kaikella on selityksensä, myös autossa istumisella. Olen lähdössä välillä morjenstamaan Talonmiestä ja Rakkia palatakseni tänne tai jollekin polulle hortoilemaan heti nousuviikolla vaikka satais pieniä ukkoja. Pakkasin juuri, siivosin ja nautin etukäteen ajatuksesta suoltaa kirjasinvirtaa kuistilla. Hämärän rengit olivat kuitenkin päättäneet toisin. Niinpä koeponnistin tilanteen käsivarret propelleinna näpyttäen kommentin ystävän kettuuntuneeseen viestiin (oli ärsyyntynyt kotiseutunaistensa brassailuista) ja tein jämäkän ratkaisun: hyttysten takia ei pysty olemaan paikallaan, vaan siirryn autoon istumaan. Kykenen suuriin päätöksiin nähkääs.

###

Iltana muutamana istuin yhdellä laavulla kirjoittamassa Metsähallituksen laavukirjaan nimmarit, että käyty on. Havahduin tasaiseen tapsutukseen: tsip-tsap-tsip-tsap. Kynä pysähtyi: joku eläin tulossa polkua pitkin? Ketään ei näkynyt. Huomasin äänen tulevan omasta rannekellostani (Swatch, halvin mahdollinen). Liikun tälläisissä hupatossuympäristöissä, koska pääni sisällä on niin kovaa meteliä. (Korj. hupatossu = huopatossu, hauska typo, joten saa olla tuossa)

###

Ikivanha ystäväni, nyttemmin hiipunut toveriasteelle, kysyi watsappilla: ”Kuinka monta vaellusta oikein teet tänä kesänä!” Sen jälkeen hän (eläkk.) kertoi laajoin sanakääntein, kuinka monta tutkimusta hänellä on aluillaan, kuinka monta väitöskirjan esitarkastusta tulossa ja ja ja ja… Hieman liioittelen. Mutta ehdottomasti loogisin vastakysymys olisi ollut: kuinka monta tutkimusprojektia sulla on tänä(kin) kesänä (vaikka oot eläkkeellä)? Joopasen joo: työtä pitää sinun tekemän, sillä henki ei hyvällä katso sitä, joka työtä tekemättömänä taivaan lituskaisena lintusena kuljeskelee. Jos tekisin tutkimustyötä vapaa-ajallani ja eläkeläisenä, niin se olisi sosiaalisesti hyväksyttyä. Mutta että ehoin tahoin talsii rinkka selässä tai huitelee melanlapaa jossain fakin vesistössä, mitä se semmoinen on! Selityksiä, selityksiä!

En kehtaa lopettaa ritirimpsuani vegenakkikuvaan, kun niin hienoja -vaikka itte sanonkin ja saa ittekin sanoa*- luontokuvia on yläpuolella

Ne on kertyneet melonta ja rinkkareissulta. Olen nukkunut laavussa narkoosissa kellon ympäri, porhaltanut mäkäräispiirityksessä kilometrikaupalla. Sitten tulin mökille, mutta nyt on leikit leikitty ja lähdettävä on kuten lauloivat lapset aikanaan. Siihen liittyen eletäänkin jännän äärellä: viimeisillään olevan miniän päivittäiset viestit hiljenivät eilen. Pojalle en uskalla soittaa, vaikka joku tätä hyvänä ideana (!) esittikin. O tempora o mores: ”Äiti täällä hei. Kuule, vieläkö on -heh- pullat uunissa? Vai paloiko peltiin kiinni? Tralaa, huumoriahan minä vaan!”

###

Ei kai se auta kuin painaa moottorinapista ja lähteä viilettämään. Ajomatkaa kotiin on jokunen tunti. Käytän sen kuuntelemalla jemmaan jääneet radion ajankohtaisohjelmat ja Spotifystä vaikka Tapani Kansaa, lal-lal laala lala lal-la /lallal laa-la lala lal-la / lallal laala lala lallal/ lallal lallal la la la. Lukija tunnistanee laulun.

Minun * tähteni (ks yläpuolella) näköjään täällä vielä kuikkii jennihaukiona ilman selvennystä: Tuo tähti, johon yllä viittaan liittyy ystäväni loistavaan havaintoon siitä, että ihmisen EI, sanon painokkaasti: EI tarvitse pienentää itseään vain siksi, ettei joku toinen harmistuisi. Voin siis sanoa vaikka, että minulla on kaunis profiili (keksitty esimerkki) tai että pidän itsestäni tälläisenä kuin olen.

Kotitehtävä Lukijalle: sano kuvitteelliselle kuulijakunnallesi (pahimmalle mahdolliselle!) joku itseesi liittyvä asia niin, ettet pienennä itseäsi. Kokkeilepa. Vaikka peilin edessä.

Lähden hienolla henkilöautollani taitavana kuljettajana etenemään kauniiseen kotiini upean mieheni ja trendikkään koirani mielenkiintoiseen seuraan. 🙂

Teidän Klara

Kakkukahveja ja raskasta kevytretkeilyä

Perintöottimet ja ostokakku. Kiitos jälkeläisille ja Talonmiehelle!

Hyvä Lukijani,

makaan vuokrakämpän sängyllä ja yritän pysyä Esa Saaris-käsitteistön tarkoittamassa ylärekisterisssä, kun vieressäni oleva kännykkä (äänettömällä kuten aina) väläyttelee wu-viestejä.

Viesteissä haukutaan työkaveria, enkä ihan mil-lään jaksaisi nyt toimia Leeliana. Tässä tapauksessa työkaveristaan harmistunut on henkilö, jonka kyky vastavuoroisuuteen ei ole kovin kehittynyt. Jos nurisen jostakin asiasta, tulee 10 tunnin päästä kommentiksi: ”ok” tai ”onpa harmillista”. Ei mitään enthusiasmia, jota naiset toisilleen antavat. Mehän keuhkotaan ja sätitään milloin mitäkin. Ja asiaan kuuluu olla asevelisiskona mukana sauhuamassa jostakin meille täysin tuntemattomasta ulkopuolisesta, joskus jopa kaverin aviopuolisosta tai sukulaisesta, että onpa siinäkin sitten ja olipa törkeää ja tuota mä en sietäis sekuntiakaan ja niin edelleen. Ihan vain siksi, että meille naisille, väitän, verbaalinen höyrynpäästö on tapa käsitellä asia, purkittaa, siivuttaa ja kaulita kiukkuharmi pois ja se on sitten siinä. Elämä jatkuu, työkaveria sitten hyvillä mielin kumminkin muistetaan merkkipäivänä ja aviopuoliso on maailman rakkain ja parhain siippa. Mutta nyt en jaksa innostua höyrystymään. (Vastaan ehkä kommentiksi, jotta ”ok” tai ”harmillista”. Aamulla siis.) Ja loppuun esasaarismainen lopetus asialle, jotta: BOOM!

Xxx

Toivottavasti Lukijani vietti miellyttävä äitienpäivän, jos sellainen kuuluu kuvioon.

En yleensä vietä äitienpäiviä, yksi lapskin on Amerikassa, mutta nyt oli juhlaa. Nimittäin yksi tuli oikein kolmestaan, nimittäin syntymätön pienokainen pullisteli mukana kakunjaossa, voi jeeeeee! 😍🎂 Meille tämä on niin iso juttu nyt, kun jo tiedetään miten rakas lapsenlapsesta tulee (1 kokemus jo). Tämä lapsi on siis vielä äitinsä kohdussa, mutta varsin hyvin jo havaittavissa. ❤

Mulle oli iso asia myös se, että päihdevaivainen oli laittanut sähköpostilla onnittelut, kun kännykkään olen laittanut eston. Jostain muistin syövereistä oli äkännyt email-osoitteeni olemassaolon. Iso lahja, että hän ylipäätään muisti äitienpäivän olevan tähän aikaan vuodesta kalenterissa ja vieläpä sai aikaiseksi näpyttää viestiä. Meillä on hänen kanssaan hyvät välit, vaikka me muu perhe emme elämäntyyliään hyväksykään. Muutoinhan välilöissä voi aina olla ja tukea ihmistä olemalla se harva kontakti tavalliseen sakkiin.

En käynyt WanhaaVaimoa, siis omaa dementoitunutta äitiä katsomassa hoivaosastolla juhlapäivänä. Minä syntinen! Siitä hän ei tosin tajuaisi tuon taivaallistakaan kuten ei minustakaan, koska joka kerta sinne mennessä ällistelee: ”sinäkö oot mun tytär! Aatella!” Toiselta kantilta aatellen: sepä saattaa olla joka kerta iloinenkin yllätys, kun ehta, valmis tytär ilmestyy kehiin tosta noin vaan! 😀

Xxx

Yllä oleva kuva on nyt sitten se lopullinen täyspakkaus, jolla Houston 10-9-8…0 lähettää meikäläisen matkaan, jos koko setti ylipäätään maasta nousee. 65-litraiseen rinkkaan ei enempää mahtunut. Sadesuojan sain vielä tukituksi johonkin loveen.

Hitosti on ruokaa. Sanoinkin Talonmiehelle, että pitää heti ensimmäisen puskan takana alkaa syömään rinkkaa pienemmäksi. Ruokaa on noin viikoksi, mutta katsotaan nyt miten homma etenee. (Pitääkö se ideaaliside kumminkin vielä johonkin koloon saada mukaan.)

Eniten tuossa painaa big tree eli makuukset. Mutta pitää olla kunnon vermeet, ettei yö mene palellessa. Menen semmoisille seuduille, ettei siellä ole mahiksia piipahtaa huoltoaseman baarissa lämmittelemässä. Senpä takia vaatetta onkin niin, että riittää.

Ai lähtökö? No, söhäsen tässä tämänhetkisessä etapissa ensin pari työpäivää ja kaasutan sitten kauemmas. Ts. yhdelle mökille, jossa Talonmies on. Seuraavana aamuna hän vie mut polun päähän ja lähden siitä sitten lompsimaan kohti tuntematonta etappia. On mulla muutamia määränpäitä kiikarissa eri etäisyyksillä. Siirrän sitten ”maalia” fiilisten ja voimien mukaan kauemmas tai lähemmäs. Jos menee hyvin ja jään polkukoukkuun, enkä malta lopettaa, niin hommautan ruokaa lisää ja jatkan. Jos menee huonosti, lopettelen aikaisemmin ja katson senkin oikein hyväksi reissuksi ! Sanon kuten vastikään tapaamani kokenut erämaavaeltaja: en kerää kilometrejä, kerään elämyksiä.

Kuten Lukijani arvaa, pyörivät aatokseni nyt aikalailla hetkessä, jolloin nostan kuorman olkapäilleni ja lähden polulle. Vielä en ole miettinyt, että mitä sitten. Eipä pidäkään! Carpe diem, ja nauti hetkestä.

Mitähän suunnitelmiä Lukijallani mahtaa kesäksi olla? Voisiko niistä saada vaikka vinkkiä? Nyt näetsen on kerrankin kesä, jolloin on kunnolla lomaa!

No, ”Päässä tuulee ja ajatuksia sataa”, joten taidan ryhtyä aatoksiani rauhottelemaan ja näkemään painajaisia kaikesta mitä voi tapahtua. 😉

Ollaan kuulolla ja voidaan hyvin itse kukin – ylärekisterissä!

Terveisin Klara

Kirvesjäätelöä ja valkoisia paitoja Etiketin mukaan

Moni kakku päältä kaunis 😀 (Tähän tarvitaan taltta tai kirves, sanoi Talonmies. Jäätelöä + mangososetta, tiukasti jäässä :D)

Hyvä Lukijani,

kiitos, jos olet siellä! Kiitos joka tapauksessa, vaikket olisikaan, mutta tappio kyllä olisi.

Touhuilen tässä suuntaan ja toiseen. Tämmäilen retkitavaroitani, varastoin talvikamppeita (pikkuhiljaa, varovasti, ettei takatalvi huomaa), laittelen puutarhakalusteita pihalle, harjaan kuistia, lenkitän koiraa, siivoilen kaappeja, tutkailen lastenleluja ja hymyän ajatusta tulevasta lapsenlapsesta!

Ajelutan patterilla toimivaa traktoria vierashuoneen lattialla koiran kauhistukseksi ja kiellän sitä ottamasta rugby-palloa lelulaatikosta: ”Se pallo on Natiaisen (nimi muutettu, heh)!” Traktori ostettiin ensimmäiselle lapsenlapselle. Ratin takana istuu bunde ja kun ukkoa painaa hatusta, hän alkaa laulaa ”Dilla-dippi dippidii-dii, hii-aa hii-aa hoo. Dippi dippi dillidiiduu, hii-aa hii-aa hoo”. Perässä on kuljetuslava (?), jossa kököttää kukko, lammas ja lehmä. Hevonen on edesmennyt. Sen hoiteli edellinen hurtta tuonpuoleiseen kymmenkunta vuotta taapäin. Kulkupeli otti hermoon sitäkin. 😀

Nimestä mieleen: Natiainen on tähän tietoon poikalapsi. Ja estä ja varjele: lupasin tehdä kastemekon, koska emme enää muista missä kaikki kastemekot ovat. ”Sillä tyypillä ei kaikki kastemekot ollu hengarissa!” 😀

Kastemekoista nousi pintaan eräs ajatus, kun Wanhaa Rouwaa käytiin katsomassa (avartavaa). On nimittäin niin, että valkoisessa paidassa ihminen otetaan kirkon jäseneksi ja valkoisessa paidassa on hän täältä kerran matkaan lähtevä. Eikö ole liikuttava yhteensattuma! Miniä, alan ihmisiä ja armoton humorisi, lisäsi tuohon: ”Vähän suuremmassa mekossa lähtee!” Rivakka, hyvä tyyppi, anoppiinsa tul… kr-öhh mikämunkurkkuunmeni.

###

Katsotaanpa seuraavaksi pakkauslistan tilannetta.

Jahas, majoitus on turvonnut useammalla kilolla, tekniikassa ja vaatehtimolla hienoista nousua, ei tilastollisesti merkitsevää.

Syy majoituksen hypertrofioitumiseen? Minäpä kerron. Älysin, ettei tavaroita voi kantaa käsissä. Tarvitaan rinkka, heh, ja sekin painaa. Mulla on hyvä rinkka, mutta se painaa parisen kiloa. Selviää maksimissaan 18 kg:n roinamäärästä, joten vessapaprille on vielä tilaa.

Totta puhuen: ruoka ei jää 1.16 kiloon. Lisäksi tulee irtosälää, esim. pyyhe. Knickerseissään tunturissa kesät talvet pikkukengissä lumisohjossa kirmaileva kevytretkeilijänuoriso pyyhkii nahkansa vaatteisiinsa, täti ei. Täti ei myöskään juoksentele lumisohjossa pikkukengissä. Sohjoaika meni jo. Ääreisverenkierto sakkaa kylmässä, eikä sympaattinen hermosto käynnisty räjähdysmäisesti kuten nuoriso-osastolla. Kädet ei enää hikoile, eikä raajat hehku. Jääkalikkana ovat aamua iltaa.

…Että ei kun valkoista paitaa sovittelemaan.

Riippumaton uusi aluspeitto on tsekattu. Malli on Cumulus Selva 600, jos joku kiinnostuu ja lämpimältä vaikuttaa. Pakasta otettuna osa naruista oli asentamatta. Se on päivän trendi, että DIY (do it yourself). Asennustyö edellytti ripustuksen osalta aivotyötä. Aatella: ihminen on käynyt Kuussakin, mutta aluspeitto ei pysy ilmassa pelkän hengen avulla. Tarvitaan älynväläys: narukuminauha pujotetaan maton pitkillä sivuilla olevista lenkeistä! Siten nyörin saa kulkemaan maton päästä päähän. Sitten vain molemmista päistä kiinnitys riippumaton naruihin. Voilá! Mensakerhon jäsenyys odottaa! (Koko Mensa-kerho on silkkaa hölynpölyä. Kannanotto.)

###

Asiasta toiseen. Mainostan Etiketti-lehteä. Lienen jo moneen kertaan mainostanutkin, mutta pakko vielä palata asiaan. Nääs, kun odottelin Talonmiestä alkoholiliikkeen edustalla, päätin piipahtaa hakemassa lehden. Ilimatteeksi saa ja hieno aviisi! En ostanut mitään. Aatella: kauppaliike, joka tekee ilmaiseksi hienoa lehteä ja toivoo, ettei asiakas ostaisi mitään, ei ainakaan kovin paljon, eikä kävisi usein. Yritäpä samaa K-kaupassa! Käsittämätön maaetu tämäkin – ehkä vain Suomessa? Ilmankos ollaan maailman onnellisin kansa!

Etiketinmukaisin kevätterveisin Klara,

…joka lähtee nyt ajamaan vuorokauden aikana 800 kilometriä ja heittää sen keskellä työpäivän. On nääs alueita, joille pääseminen olisi julkisilla kulkuvälineillä sekä liian monipolvinen että käytännössä ajallisesti mahdoton manööveri. No, jokainen onnensa valitsee toki.

Laatuaikaa Lapissa

Hyvä Lukijani,

meikäläinen sai järjestettyä lomasen koiravahdin ominaisuudessa Talonmiehen edelleen reissatessa. Jokunen sana tästä aurinkoisesta, raikkaasta ulkoilupäivästä Suomen Lapista.

***

Kuten Lukijani lienee jo havainnut, ovat sieluani lähimpänä tuntemattomien takamaiden pusikot. Kierrän ihmisiä läjäävät hypepaikat kauempaa, jos kohta näihinkin on vähän sormi mutkan kautta sittemmin tarttunut. Ikääntymisen myötä käyttö todennäköisesti lisääntyy, kun sähkövaloa ja juoksevaa vettä ryhtyy enemmän kaipailemaan.

***

Mutta mikä on paras aika hypetysseuduilla? Se on hiihtosesongin vedellessä viimeisiään tai kaamoksen alkaessa. (vink) Silloin ovat rouvat wannabe-erämaaretkeilijät huljutelleet suippopaprikansa tunturipuroissa, nauttineet soijarouheensa ja laatujuomansa, pakanneet jetboilinsa ja palanneet isolle kirkolle. (Vanhapiikatuttuni känisi: ”Mutta silloin on kyllä huonot pyydystyskelitkin!” ;D )

***

Sanoin aamulla piskille, että eiköhän lähdetä retkelle. Oli heti nuoteissa mukana. Niinpä paineltiin kirkkaaseen syyspäivään. Kyllä oli ilma raikas ja keli upea!

Ensimmäiset kilometrit mentiin kahdelleen, kunnes peräpeesiin tuli piikkilenkkarit ropisten polkujuoksijanainen Mordor-tyyppisen valtavan koiran kanssa. Päästettiin suosiolla ohi ja jatkettiin pitkä tovi suon rantamilla saapuen sitten perspuolelta laavulle, jossa yleensä on porukkaa. Nyt siellä paisteli makkaroitaan elämäänsä kyllästyneen näköinen mielensäpahoittaja, jolle tuumin tarkoituksellisen pirteästi, jotta komea keli. ”No niin on”, sanoi ukko nyreästi. Kummallista: rouvallaankin niin kirkasta huulipumadaa!

Siirryttiin rakin kanssa samoin tein takaisin pitkoksille ilmaa pilaamasta. Voi juukeli, että aurinko jaksoi hymyillä, vaikka matalalla jo kaari kulkee! Siirryttiin suon puolelle etsimään koiralle juomavettä. Siinä sivussa pääsi vanhempi pariskuntakin ohitse hymyssä suin. Pysähtyivät toviksi iloisesti rupattelemaan. Tämmöiset kohtaamiset piristää! Radiossakin eilen sanottiin, että hymyilemällä ja ystävällisellä äänensävyllä voi voimaannuttaa ympäristöä.

***

Seuraavaksi kohdattiin nuoripari kunnon luonnonkulkijan retkikamppeissa: selvästi aitoja luontostaroja. Iloisina vaihtoivat pari sanaa ja ihailivat ympärillään riekkuvaa hurttaa.

Jatkettiin matkaa. Vastaan tuli pullea, raamikas keski-ikäinen isäntämies, takuulla moottorimiehiä. Mutta uskaltautuuko takatuhdolle seuralainen, arviolta pakistanilaistaustainen? Nainen sanoi ujosti: ”A gorgious dog!” Myönsin ja kiittelin.

Sitten väistettiin kahden naisen ja yhden miehen kulkuetta, ilmeisesti mykkiä. 😉 Vaatetuksesta päättelin, että olivat lähteneet itäeuroopasta pohjoiseen ja hommanneet paikallisesta vaatehtimosta toppatakit. Hymyilivät kyllä aurinkoisesti, mutta eivät tuntuneet ymmärtävän mitään kieltä. Jälkeensä jäi imelä parfyymituoksu. Ymmärrän: ympäristö oli heille takuulla kaikkea muuta kuin aiemmasta tuttu.

Jatkettiin matkaa. Vastaan tuli jo pitkälle eurooppalaistunut, tyylikkäästi retkivaatetettu suomalaisnainen keltaisessa kaulahuivissa seuranaan trendikäs herra, brittityyppinen. Nainen kysyi reittineuvoa, miehen hymyillessä ja nyökytellessä. Vertailin mielessäni laavulla nähtyä suomalaismörökölliä tähän salonkikelpoiseen brittioletettuun. Lukija arvannee kumpi sai pisteet.

***

Saavuttiin taas laavupaikalle, alueen massiivisimmalle. Nuotiotulilla hääräili mies ja nainen. Naiselta niukka tervehdys. Hirvimiestyyppinen äijä oli hänkin vissiin mykkä, muttei sokea, koskapa mulkoili tiukasti ja jatkoi tulen sohimista.

Matka jatkui metsän siimekseen ja kohdattiin ranskalaistyyppinen tripletti fiksuissa retkikamppeissa, kaksi naista ja mies. Mies sanoi ”koigrra!” ja hymyili, samoin hymyili toinen naisista, toisen naisen kiekaistessa hauskalla aksentilla ”moi!” Saattoivat olla saapasmaastakin.

Viimeinen vastaantulija oli nuori nainen metsästyskoiran pennun kanssa. Se harjoitteli pitkoksilla kävelemistä, joten roikaleen kanssa annettiin tilaa. Nainen jutteli iloisesti ja se kohtaaminen oli hyvä päätös lenkille.

Matkaa kuljettiin rapiat 10 kilometriä moninaisine poikkeamineen, aikaa kului kolmisen tuntia, taukoja pidettiin kelopuun rungolla istuskellen yksi. Hieno päivä, hienot maisemat. Ehkä Lukijani haluaa tähän liittyen kuulla yhden nk. mielilausahduksistani * 😉 Laitan sen alimmaksi.

Tarjoilen tämän polkuretken Lukijalleni, joka tosin mitä suurimmalla todennäköisyydellä vetelee jo kyllästyneisyyden ryydittämiä nokosia ensimmäisellä laavulla 😀

Viikonjatkoa, Klara, os. Saken, c/o Lappi, Finland.

*Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. (vmp ->ei avaudu? -> kvg https://urbaanisanakirja.com/word/vmp/) 😀

Päivän kilo peittyi juuri lenkin loppuessa sopivasti hienon sumuverhon taa. Tuo suolla kiiltelevä ei ole vettä, vaan kävelyn kestävää jäätä.

Höyryä risukeitinaivoista

Hyvä Lukijani,

suurista puheista huolimatta kilpistyi reissuni kahteen riippumatossa mökin pihassa vietettyyn yöhön. Kävi nimittäin seuraavalla tavalla:

Esinäytös. Paikka: kotieteinen. Tarvikkeet: valtava tavaraläjä + 50 litran rinkka. Lopputulos: liian pieni. Ratkaisuyritys: kaasutus sunnuntaina lähikaupungin urheilukauppaan, josta ulos 65 litran rinkan ja kolmen vuodenajan makuupussin kera. Sitten suuntaus mökkipaikkakunnalle askartelemaan tarvikkeita 65-litraiseen. Lopputulos: uusi makuupussi vie vanhaa pussia enemmän tilaa. Lopputulos numero 2: tavaroiden vähennys, josta huolimatta pakkaaminen tukalaa ja painava tuli. Oli aika lämmittää sauna ja laittaa saunahattu päähän. Löysin järjen kirkastukseksi vieläTalonmiehen kaljapiilonkin, josta anastukseen kaksi tölkkiä (tilalle kokistölkit).

Tuuminnan lopputulos: siirretään ne tavarat mitkä mahtuu 40 litran (sic!) reppuun. Se tietysti oli myös mukana 😉 ihan vain sen kokeilemiseksi mahtuisivatko tavarat siihen, jos eivät 50- ja 65-litraiseen mahdu. Että heipparallaa vaan! Ja sitten vaan kello soimaan viideksi repussa ne vermeet, jotka sinne mahtuivat. Tämmöistä on naisen logiikka.

###

Pakkasin tavarat läskipyörän retkilaukkuihin (koeponnistus), tyhjä reppu selkään ja pari kilometriä tietä pitkin. Sitten pyörä kumolleen kässeikköön, heittämällä suon yli, josta metsätielle ja toisen suon ylitys. Huonokuntoisia pitkoksia ja lumisohjoa talsien sitten varsinaiselle polulle. Ja voi mikä lintuin laulu, viserrys ja piipitys! Kurkien huutoa, joutsenten töräyttelyä, uunilinnun laskeva nuotti ja peippo kurkku suorana soitteli omaa sooloaan. Laulurastas matki kaikkia mahdollisia lintusia, sanoi jopa kömpelösti ti-ti-tyyy. 😀 Mikä mieli iloinen mua matkaan saattelikaan.

…ja sitten tuli sitä realiteettia eli vilkaisu kelloon, pari makkaraa rivakasti risukeittimeen, kiireellinen leirin pystytys ja etäyhteys juuri alkavaan kokoukseen. Onneksi minulta ei kysytty mitään, enkä herra paratkoon ollut sitä kerjäämässäkään. Piileskelinpähän vain riippumatossani kuunnellen kukkojen ja jonkuisen kanan päsmäröintiä ja höyhenten pullistelua digiorsillaan, voi piruparat. Meikäläisellä sen sijaan olo riippumatossa oli varsin lokoisaa. Ehkä menin etäyhteyksissäni jo hieman liian pitkällekin, kun tohdin vetää radiolinjat jopa hyysikkään (olin toki herkeämättä kuulolla, älköön kukaan epäilkökään). Hyysikässä suurin jännitys kohdistui siihen tipahtaako iPad kuorikeastiaan, jonka reunalla keinahteli. Samaan aikaan radiolinjoillakin kamppailtiin: kaikkein digikömpelöin vanha tappelukukko yritti turhaan jakaa näyttöään. – Semmoista se on, digiaika, kuorikkeella tahi ilman.

###

Tässä ne etäkokousmakkarat on. Risukeitin on Happy Stove, made by Savotta, liekö Karstulassa noidenkin valmistus. Ja tuo aluslautanen on sekin kotimainen, aivan huippuhyvä idea eli Kupilkan valmistama, olikohan komposiittia. Tuo on ihan lempiastia. Eläköön kotimaiset hienot ja niin suomalaiseen perusluonteeseen ja sieluun sopivat tavarat!

Enpä tiedä. Kyllä nämä meikäläisen hommat on sen sorttisia, että varmaan moni aattelee ja osa toisilleen tuumaillutkin, että menisi tuokin risukeitinaivo jo pikkuhiljaa takavasemmalle kattiloitaan lämmittelemään. Tarkoittaa siis: eläkkeelle. Mutta eihän tästä nyt mihinkään ehdi, kun hommassa löytyy ja tehtävää on vielä paljon ennen kuin maailma valmistuu. Potillaatkin niin on suloisia, että ihan itku oli päästä, kun sain vappuaattona shampanjapullon lahjaksi. Yhtä hieno lahja oli saamani sinivalkoraidallinen Marianne-karamelli. Se tuli henkilöltä, jonka arvelin lähinnä tekevän minusta valituksen. Itku silmään siitäkin: luotti silti ja läksi hyvällä mielellä!

Siitä tuli mieleen asia, joka maantietä huristaessa pyöri luukopassani aatoksen lennähdettyä tuttavan luoksen pilvein taa, jonne läksi. Aattelin toimintatarmoa ja kaikkea sitä, mikä jäi pahasti kesken. Mutta niin se vain on: päiviensä määrää ei tiedä (onneksi).

Joten antaa kaikkien keittimien keittää, keittää vaan! Niin kauan kuin höyry kattilasta nousee ja risu rätisten palaa, niin kauan on toivoa! (Huom. Ei sentään! Toivoa ei ole, ellei heti lisää, ettei tietenkään metsäpalovaroitusten aikaan! Joka sen unohtaa sanoa, saa kohta puolen tusinaa raivokasta nuuksionvaeltajaa ovensa taakse astaloineen vaatimaan verta kenttään ja tulitikkuja valtiolle).

Lukijani on hyvä ja ottaa tuosta pienen lusikallisen voimasoppaa! Minä tarjoan! Meinaan, niin tuli oivallinen soppa aineksista, jotka koostuivat pussillisesta keittojuureksia ja kuivatusta, kolmisen tuntia ennallistetusta jauhelihasta + lihaliemikuutiosta (ripaus mausteita joka pussista sekaan myös). Olen myös kuivannut näitä keittojuureksia ja peruna-sipulisekoitusta. Ja täytyypä sanoa, etten ikinä kuuna päivänä olisi uskonut kuivatun perunan onnistuvan palautumaan niin hyvin.

###

Roikkuva majoite ja uusi kolmen (kröhöm) vuodenajan makuupussi. Hyvin tarkeni!

Lopuksi kerron seuraavaa: Lukijani tietää innostukseni luontokuvaukseen. Nyt on kuitenkin tultu uusille kierroksille. Olen nimittäin ryhtynyt opettelemaan videoiden tekoa ja editointia ihan tosissani. Harkitsen jopa You Tube-kanavan perustamista. Pitää kuitenkin vielä miettiä tätä vetoa.

Hihittelin itsekseni tietäessäni vallan hyvin kuinka Ikuinen Kampittajani reagoi ensimmäiseen videojulkaisuuni. Somen profiilikuvanikaan ei kelpaa hänelle ja ylipäätään: aina on jotakin moittimista. Ei pettänyt tälläkään kertaa. Siinä missä toiset kiittelee ja peukuttaa, hän vinkkaa kuvan laadusta: voisi olla parempi. Ja antaa neuvoa laitteistoista ikään kuin en olisi niistä perillä. Vain sivistynyt minäni pitäytyy sanomasta: kyllä kuule tiedetään! Miten saataisi ankeuttajat kerätyksi nippuun ja ammutuksi maata kiertävälle radalle?

Mutta nyt Lukijani kohta ampuu ruutunsa säleiksi, jollei jaapatus ota loppuakseen. Näin ollen toivotan hänelle mitä parhainta tulevaa torstaita, toivoa täynnä sekin, ja loppuviikkoa. Alkuviikon etätyöpäivien jälkeen on loppuviikoksi palautuminen potilassorville, hyvä niin.

Iloisiin kuulumisiin!

Klara

Kirkkaita aatteita ja retkisuunnitelmia

Kuva otettu riippumatosta hyttysverkon läpi – arvaatte varmaan, mitä kaipaamme kaikki

Hyvä Lukijani,

toivottavasti olet pysynyt terveenä ja tapasi mukaan täydessä iskussa 😀 Marjat on pakastettu, matot kuurattu, tonttulakit ommeltu, pääsiäistipuille liimattu höyhenpyrstö ja sienet kuivattu, right? Olet kutonut tusinan nyt (taas) niin muodikkaita islantilaisneuleita, konmarittanut käsilaukkuvarastosi ja vaihtanut polkupyörään nastat. Hyvä!

@@@

Työhuoneen ikkunan takana sininen hetki syvenee. Takapihalla talonmiehen pikkukuuseen ripustamat valot kehivät sitä mukaa esiin kun luonnon taustavalo himmenee. Taas on päivä pulkassa. Mutta heps: vielä on päivää jäljelläkin, jotta ehtii teräsrunkoratsunsa selkään ja lähtee sotkemaan lumimöyhyyn. Sitä ennen kuitenkin joku sana.

@@@

Hain tässä välillä baarin puolelta latte macchiaton. Baarimikko on vetäytynyt työhuoneensa recleineriin tyypillisesti ja sanansa mukaisesti ”meditoimaan”. Siis rötvää narkoosissa suu puoliksi auki ja kuorsaa samalla kun edessään olevalla tv-ruudulla jossain ikivihreässä maassa jatkuu kolopallokisa ukon kuorsauksesta piittaamatta. 😀 Hah, mä sanon, ha ha!

Latte macchiatosta tuli Wanaema mieleen. Oltiin joskus 90-luvulla Gardajärvellä muorin ja tyttären, tuolloin noin 12v, kanssa. Mummo halusi kulkea omia teitään – kas, keneltähän minä perin taipumuksen? – ja kruisaili italiaa taitamattomana suvereenisti kaupoilla ja kuppiloissa nauttimassa kahvijuomaa. Pitkällä saksalla ei mummo selvinnyt, muttei se tahtia haitannut. Oppi nopeasti tilaamaan ”lattiamattoa”, jonka italiaanot oivalsivat oitis latte machiatoksi. Mummo kipaisikin joka päivä kierroksensa ja oli iltasella pelkästä uupumuksesta niin äkäinen, että hyvä kun tyttären kanssa uskallettiin hotellikaksiossa hiippailla.

Nyt saa mummo muistella jo suomenkielen sanoja. Kovin rivakkaa tahtia on ysikymppisen pää hapristunut. Viimeksi kun tavoitin puhelimella, kysyi ärhäkästi: ”Kuka siellä!? Mitä asia koskee?!” Jonkin aikaa sai henkilöllisyyttään selventää ennen kuin päästiin puusta pitkään. Valittelee toistuvasti itsekin muistiaan ja toteaa sitten (joka kerta), että toivottavasti olette tulleet isäänne. En kylläkään ole aivan saletti käsittääkö isäkseni joko veljeni tai vaihtoehtoisesti mieheni. Mutta samapa tuo. Kuhan on hänessä.

@@@

Tässä on yksi kaunis kesäpäivä, jolloin jätin purteni polun oikealle puolelle ja rompostelin eväsnyssäköitteni
(tässä läjässä) kanssa laatimaan lounasta harjumuodostelman toiselle puolelle. Tämä on UKK-reittiä. Kattelelen tässä samalla pysyisinkö tuolla polulla pyörineni pystyssä, jos pyörälaukut roikkuu kahden puolen…

Jep, oikein arvattu! Olen toki hyvinkin jo aloittanut kesän retken suunnittelun. Yksinkö? Tottahan toki, rauhaa ja metsän huminaa haen retkeltäni. Melontaporukka taitaa edelleen olla siinä määrin hajallaan kesälomien suhteen, ettei taida onnistua sillä porukalla. Tähtään siis maan kamaralla toteutuvaan reissuun.

Talonmies on luvannut olla jonkun tunnin ajomatkan päässä, enkä mene kännykän ulottumattomiin. Silti ihan vähän jännittää! Tuleeko tästä mitään? Vai kaatuuko reissu jo kolmatta kertaa huonoihin keleihin? En nimittäin lähde +11 asteeseen räntäsateella ryyditettynä.

Lenkkiystävälle asiaa ruodittuani avasi hän minulle unelmoinnin käsitteen, jota aiemmin en koskaan ole oikein älynnyt, että mitä se unelmointi oikein on. Mutta nyt valastuin sanoistaan: ”Ihmisen pitää unelmoida! Vaikkei reissu toteutuisikaan, saat jo suunnitteluvaiheessa paljon, kun unelmoit ja suunnittelet.”

Näin se on! Tuleva wanna-do-retki läikähtää tuon tuosta mieleen kuin …kuin…öhh, no palaan tähän aiheeseen ehkä seuraavassa postauksessa. (Hint-to-myself: ”Vanhan valokuvakansion mä löysin yllättäen”.)

Olen tilannut roppakaupalla romua retkeä varten: uudet polkujuoksukengät (ale-hinta, en juokse polulla mutta kuljen kyllä ja näitä tarvii muulloinkin), titaanikattilan + paistinpannuksi käyvän kannen, titaanilusikan, vedenkantokassin, kuivapusseja (kevyempiä kuin vanhat), kaasukeittimen tuulisuojan (vanha on huono). Vielä pitää hommata vähän vaatetta ja kantolaitteeseen muutama lisäverme. Reittiä olen katsellut ja pähkäillyt tulistelupaikkojen, laavujen ja autiotupien sijaintia. Tarkoitus on edetä siten, että oma autiotupamökki olisi maali. Pieni tuskanhiki iskee, kun ajattelee viimeistä kahtakymmentä kilometriä ennen mökkiä. Näen jo itseni puskemassa eteenpäin reissusta väsähtäneenä, paikat ihan ”rikki” kuten nuoriso-osasto ilmaisee. Mutta tällä mennään. Eihän tässä ole enää kuin, tjaah, puolisen vuotta aikaakaan. ;D

(Ja jospa räntäsade sittenkin torppaa koko yltiöpäisen suunnitelman…tai keleihin voi jollain tasolla joka tapauksessa vedota.)

@@@

Meinasin laittaa tähän tietokoneen ruudulle jonkun katkeran syytöksen ja herjan itselleni luettavaksi, siis sellaiseksi moittivaksi ja vähätteleväksi sisäiseksi ääneeksi. Mutta pyyhinkin sen pois ja kirjaan sittenkin asiaa näin:

Tartu unelmiisi ja toteuta ne nyt, kun vielä jotenkin jalka kulkee ja pää riittää ohjaamaan risteyksessä oikealle polulle!

Jätänkin sitten tämän tekstin tähän itselleni ja kenties hieman Arvostamalleni Lukijallenikin. Jospa hänelläkin on unelma, jonka toteuttamisen ja toteutumattomuuden välillä käy kamppailua itsensä kanssa saamatta selkoa siitä kumpiko vie voiton, minä vai minä.

Kirkkaisiin aatteisiin, Klara

Pyllyileviä somenarsisteja ja retkihulluja siivoajia

Ttärajalta viime vuonna. Liekö jo ollut täällä tämä kuva.
Nuo edessä näkyvät kukkulat tms. on jo itänaapurin tiluksia.

Päivä on mennyt ihan muissa hommissa kuin mistä oli itseni kanssa alunperin puhe.

Ensin aamusta löytyi puhelimesta koulukaverin lähettämä watsapp. Oli nähnyt kouluaikojen harrastekerhon somepalstalla parin naispuolisen kaverin profiilikuvat ja järkyttynyt. Toinen heistä, muutaman vuoden meitä vanhempi, oli laittanut profiilikuvaksi tuoreen, lähinnä bikinikuvaa vastaavan paljastelun. Toinen hyväkäs pyllyili ruudulla jumppatrikoissa jossain hemmetin asanassa.

Tätä hälyttävää tietoa piti pureskella kaksissa naisin. Ollaan jo hyvinkin kuuskymppisiä, vähän yli, vähän alle, nämä mainitut nimenomaan yli. Mietittiin:

a) tarviiko vanhemman naisen hävetä keikistelyä vähäpukeisissa vartalokuvissa?

b) tarviiko semmoiset kuvat itsestään laittaa ylipäätään mihinkään ja last but not least

c) mikä tarve ajaa naisen tähän? Että lapsenlapset näkevät kireäpyllyisen mummonsa paljastelukuvat somekaverilistallaan?

Ei keksitty syytä. Myötähävettiin, lujasti. (Ei mutta hei: kummallakaan ei taida olla lapsenlapsia. -> Lapsenlapsi pitää olla joka naisella, jotta oma narsismi pysyisi edes jossain rajoissa julkisilla foorumeilla.)

@@@

Mutta mihin toimiin tuuskaantui tämä pyhäpäivä? Katsopas tätä Lukijani!
Jollei meikäläinen ole kartalla, niin ei sitten kukaan.

Tänään kävi niin, että istahdin kirjoituspöytäni ääreen havaitakseni sen jääneen valtavien paperi- ja kirjaröykkiöiden alle. Tuumailin, mahtuisiko pöydän viereen apupöytä, jonne röykkiötä voisi kaataa. Ja sitten… josta seurasi, että… kunnes seuraavaksi… ja niin eteenpäin ja poispäin.

Lopputulos: kirjahylly oli vaihtanut paikkaa, kirjat seulottu, samoin paperipinot. Eskaloituipa touhuilu karttavarastollekin. Lehtilaatikkoon lähti Ålands karta, kun ei sinne ole 20 vuodessa tullut lähdettyä. Samoin kävi Lissabonille (en mene toiste) ja Alppireitistöille vuodelta anno Dazumal ja läjälle kotomaan lehtisille ja pinkalle aikanaan kopioituja karttalehtiä.

Pinoista löytyi Talonmiehen ja meikäläisen hoitotestamentit allekirjoitettuna ynnä nippu työtodistuksia eri aikakausilta. Havaitsin, että yksi toimistani on määräaikainen ja sessio päättyy tulevana vuonna, heh! Tuli itsellenikin yllätyksenä, vaikka omia kasojahan nuo on, eikä niitä kukaan työnantaja ole tullut tänne kotosalle kasailemaan. Paperikin on useamman vuoden takaa, siksi lie unohtunutkin koko juttu. No, asia olisi kyllä aikanaan realisoitunut, kun ei sähköinen avain olisi enää reagoinut 😀 Tämmöistä meikäläisen hevosenoksennusmainen elämä on, renkutusta sinne tänne.

Mitä jäi jäljelle? Aivan oikein: kuvassa oleva kasa karttoja. Siinä on kaikki ne kartat, joilla olevia polkuja ja reittejä olen ainakin haaveissani kulkenut, joissakin sentään oikeastikin ja eniten koirankorville väännellyillä useampaan kertaan.

Nyt on suunnitteilla kesän retki, mutta kulkupeli vielä arvonnassa: Apostolin kyyti, pyörä, venho? Ilmansuuntakaan ei ole hahmottunut puhumattakaan ajankohdasta, kun ei lomaansa tiedä. Nykyään ei voi olla varma mistään paitsi yksistä sukujuhlista, jotka pitänee jollain excusella skipata. Oliskos hyviä tekosyitä tarjolla? Saattaa olla huono vitsi kehittää häivetoiminta teeskennellystä karanteenista. Entäpä työvelvoite pakkomääräyksellä? Pikapäivystysvelvoite pre-eläkeläisille, terveisin Sanna Marin? Täytyy miettiä. Töitä kesällä tulee joka tapauksessa olemaan paljon, sen tiedän jo nyt.

@@@

Mulla on tässä vieressä selekoituneena Tuntsan kartta (aiemmasta tuttu, henkisesti haastava polvivaivaiselle yksinkulkijalle), Itä-Suomen retkeilykartta 1:250 000 (valinnanvaraa piisaa), Peuran polku (aiemmasta tuttu, henkisesti helppo kelle vain) ja Pohjois-Suomen retkeilykartta peräti 1:400 000, että valinnanvara sen kun paranee 😀

Pohjois-Suomessa karsiutuvat heti pois populaarireitit, joten pitäisi keksiä joku oma viritys. Marivaarasta UKK:hon voisi olla vähemmän ruuhkaista, Pöyrisjärvelle taitaa tänä päivänä suunnata ihmislaumoittain sakkia, mutta läskipyörällä voisi yrittää. Inarinjärvelle on jo speksit, kun yksi potilas piti pitkät puheet veneilystä siellä – heleppoa ku heinän teko kuulemma ;), siis moottoriveneellä liikkuu mökkeilemässä. Sole ko lähteä yksin kajakilla. Sen kun liipottaa menemään oikein tai nurinpäin ja viime mainitussa tilassa huutaa keskiselällä selekiästi artikuloiden, jotta aaaaa-pu-va apuva apuva aaaa-puu-va, niin ei se ole sen kummempaa. Tosin olen kuullut siellä olevan kalastajia roppakaupalla kruisailemassa ongenkoukut vedessä, mutta kaipa sitä jonkun naaraan sitten tarttuu.

Sittenhän on tuota itärajan pintaa Vätsäristä heti Vironlahdelle asti, että senkus lähtee talsimaan. Kolille en enää mene, enkä kylmävetiselle Pieliselle. Koettu on, en tykännyt Simpauttajan seutukunnista. Puula, Päijänne, Keitele, Kyyvesi, Suvasvesi, Konnevesi, Oulujärvi, Simojärvi… onhan näitä. Helvetinjärvi, Tiilikkajärvi, Merenkurkun saaristo, Turun saaristo ja mitä vielä. Oulankajoki on melottu kolmesti ja siellä on sakkia kuin pipoa nykyisellään, jotta nou-nou.

Pidän siis Lukijaa vielä jännityksessä jonkin aikaa ja tilaan sitten kaikessa hiljaisuudessa paljulla varustetun luxusmökin. Sen lasiverannan vieressä olevalle mättähälle asetan rinkkani, täytetyn karhun häämöttämään takavasemmalla ja huokailen, että tulipa taas polkujuoksukengissä kannettua 25 kilon rinkkaa lähemmäs neljäkymmentä kilometriä tälle päivälle. Tässä kohtaa muistuu mieleen vuosien takainen palkittu luontokuvaaja, jota joku jossain retkiryhmässä muisteli. Ihailtu ihmemies käytti ainakin osassa palkituista kuvistaan täytettyjä eläimiä. Ahneudella ei ole rajaa, eikä persoudella kerätä itselleen kunniaa. Vai liekö pelkkiä kateellisten puheita, mene ja tiedä.

Jos lukijani pääsi ansiokkaasti tänne saakka, saa hän bonuksena päivän reseptin: maailman helpoin jauhelihakastike. Löytyi jostain lehdestä. Resepti alla.

Teidän Klara S

MAAILMAN HELPOIN JAUHELIHAKASTIKE

Ainekset: 500 g jauhelihaa, 1 purkki pippurikermaa ja 1/2 dl sinappikurkkusalaattia, Valmistus: jauheliha paistetaan, kaadetaan sekaan loput aineet, lisätään suolaa ja se on siinä. Lidlin pottumuusia lisäksi, niin varttitunnissa on herkku pöydässä. Bon appetit!

Metsien huminaa, karhuja ja linssiluteiden metsästystä

Valo se paistaa joskus tiheäänkin metsikköön.

”Ei elämä ole pelkkää soittoa ja laulua. Se on myös ruusuilla tanssimista” Anonyymi.

Tässä sitä mennään monenlaisessa touhussa. Joko blogiystäväni ja ainut lukijani huokaisi helpotuksesta: nyt kynässä lopultakin muste loppui. Ehei! Lisäsäiliöitä on laatikot pullollaan. Niitä pursuaa puoliaukinaisista komeronovista, sohvatyynyjen takaa, kirjahyllyn alimmalta tasolta ja pakastimesta. Niitä on … no olkoon. Kynä siis vielä kulkee ja muste riittää.

@@@

En lähtenyt Eurooppaan. Läksin sen sijaan työpaikalleni purkamaan kuormaa…. josta hyvällä omatunnolla siirryin Venäjän rajan tuntumaan retkeilemään. Kyllä oli raikas ilma ja metsien huminaa! Alueella sattuu asumaan elämänmuutoksen tehnyt tuttavani, jolle olen antanut tehtäväksi kysellä löytyisikö kyläyhteistön liepeiltä joku, joka vuokraisi vaatimattoman majansa meikäläisen reissujen tukikohdaksi. Rakastan alueita, joilla ei platinakorttilaiset kulje hifistelemässä pahkakuksat roikkuen. Tuolla ei siitä ole pelkoa. Siellä liikkuminen ei tuo retkipaikkasuorittajille sulkaa hattuun yksinkertaisesti siitäkään syystä, ettei kukaan kuitenkaan tiedä, missä se on, vaikka sillä leuhkisikin. Pallas-Hetta ja Kilpisjärvi on suurta hottia, mutta tämä ihan hepreaa. Sitä parempi meikäläiselle!

Loka-marraskuu on parasta retkiaikaa. Ruskan perässä juoksijat on tulleet ja menneet, imeviä tai pistäviä pörriäisiä tai kärmeksiä ei enää näy ja karhunmetsästyksen alku (alkaa aina 20.8.) ajoi nallet rajan taa tai tuonilmaisiin (122/132 kaadettuna). Kuulin rajamiehiltä karhujen pötkivät Venäjälle haaskakuvaajien ja karhusafariyrittäjien sulkiessa lounaspaikkansa muutamaa viikkoa ennen karhunmetsästyksen alkua. Joku silti jääkin kaadoista päätellen.

Karhuista puheenollen, karhunmetsästystä koskevaan lakiin on tehty muutos, jolla pyritään palauttamaan karhun ihmispelkoa. Metsästää saa vain seurueessa koiran kanssa ja ilman haaskahoukutinta. Rajanpinnassa karhut on käyneet komposteja kaivelemassa ja kaatelemassa roska-astioita. Eihän eläin pysty erottamaan mikä on tarkoituksellinen ruokintapaikka ja mikä jonkun komposti. Kiva ei olisi nähdä karhu hakemassa sapuskaa omalta pihalta puhumattakaan repusta, etenkään, jos se on selässä. Senpä vuoksi repussani kolkahtelee karhukello. Sellainen oli jo ennestään, mutta sain sellaisen lahjaksikin pitkäaikaiselta työtoverilta. Hän on ikäiseni nainen, joka hoitaa kaikki sotkut mitä saan sorvin ääressä aikaiseksi. Otin antamansa kellon heti käyttöön, koska on yksi idoleistani.

Ainut lukijani on toki perin kiinnostunut karhunmetsästyksestä, harrastaahan hän sitä kaikki vapaa-aikansa yhdessä puhuvan ja pyöräilevän karhukoiransa Jetin kanssa. Senpä takia laitan tähän varmuuden vuoksi vielä linkin karhunmetsästyslakiin.

https://riista.fi/karhunmetsastys-alkaa-metsastyslakiin-muutoksia/

Täällä ne nallet kulkee ripi rinnan ihmisen kanssa. Koskaan ei kyllä ole karhusta näkynyt vilaustakaan
lukuunottamatta Ranuan eläinpuistoa ja erästä karhunkatselupaikkaa.

@@@

Karhusta omituisiin otuksiin, nimittäin ”Suuriin Asiantuntijoihin” eli ihmisiin, joita viime kuukausina on jälleen nähty lausuntoja antamassa suulla suuremmalla. Sain ulkopuoliselta, bluffin tuntevalta taholta viestin: ”Näitkö saman kuin minä? Mistäs nyt tuulee? Linssilude haistaa aina tilaisuutensa”. Näin on, se on selvä. Mutta jos linssiluteilun ilmiötä tarkastelisi syvemmälle, niin mitä löytyisi. Katsotaanpa…perataan nettiä.

No, hakusana ”huomioinhakuinen persoona” etenee tietysti Terveyskirjastoon. Tuohan on ICD10- luokituksessa diagnoosi numero F60.4, yksi psykiatrisista diagnooseista. Jotakin näköjään muistan vielä psykiatrian kurssista. Nämä linssiluteet eivät kuitenkaan ole F60.4 sakkia, vaan ovelampia. Heillä on aina tärkeää sanottavaa ja sen he sanovat kaikkien mieluiten täysille luentosaleille, tv-toimittajille, lehtihaastatteluihin tai päivälehden kolumniin. Pääasia, että huomataan. Linssilude ei – toisin kuin F60.4-tyyppi – järjestä suuria draamoja tai tunnekuohuisia ulostuloja. Noup. Mutta voi toki astella paikalle draamoja kommentoimaan… puvussa ja kravatissa, jakkupuvussa, yliopiston logo kauluspielessä tai firman titteli nimen alla. Kun ulostulot toistuvat, muodostuu suurelle yleisölle käsitys, että kyseessä on suurikin asiantuntija, team manager, johtoryhmän jäsen, hallituksen puheenjohtaja, tutkimusryhmän vetäjä – you name it. Vain taustan tarkemmin tuntevat tietävät totuuden. Mitään hallituspaikkaa ei ole, mitään erityisiä asiantuntija-ansioita ei ole. Niiden on vain annettu ymmärtää olevan tietämyksen taustalla. Mutta kerrostalon kokoinen itsetunto ja sujuva, asiantuntijatyyppinen käytös on, ynnä epähuomiossa kenties saatu virkanimikekin. Näin se menee, linssiluteilu. Monet pääsevät sillä pitkällekin. He eivät suoranaisesti valehtele taustojaan, mutta antavat ymmärtää. Virhe tapahtuu kuulijan päässä… ja tämän vuoksi linssilude on merkittävästi F60.4-ihmistä ovelampi pakkaus.

@@@

Näihin maailmaa rakastaviin sanoihin päätän yksinpuheluni tästä takapihalle avautuvan ikkunan äärestä. Pihalla on piristävä lokakuinen, suttuinen hämärä ja kevyttä vesisadetta. Niistähän me aina niin kovin voimaannumme, eikö totta (norjalainen tuttavani näyttää nousevan juuri aurinkorannoille vievään koneeseen, hyväkäs).

Voimia kaamoksen alkuun toivoo Klara v.d. Helgaland