Kotimaan matkalla. Talviturkin heittoa.

Hyvä Lukijani,

istun tässä ihanan kesätuulen (kerrankin) tuulahduksessa Suomen kauniilla itäpuolen pienellä järvialueella ja näitähän sitä riittää, pienempää ja isompaa järvien rykelmää. Parhaassa tapauksessa pääsee järveltä toiselle. Ja fiksuimmat pääsevät jopa sellaisia reittejä, ettei eteen tule yllättäen patoa kuten tietyille toheloille kerran kävi 😀 Ei oltu hoksattu kuin vilaista karttaa summittain.

Tuohon liittyen menisin, jos Lukijalle sopii, edelleenkin tunne- ja käytösasioihin, tarkemmin sanottuna hienotunteiseen luovimiseen, jossa Rautalinnun räpiköönnit kunnostautui mitä oivallisimmalla elämänviisaudella, viittaan kommenttiinsa aiemmassa blogitekstissäni.

Hienotunteinen luoviminen yhdistyy tähän yllätyspato-tapaukseen. Minäpä kerron miten. Siten, että kesän päälle olen lähdössä yhdelle saapastelureissulle viime kesänä retkikärpäsen puraisun saaneen, kypsissä kymmenissä olevan henkilön kanssa. Hän on semmoinen fiksu ja määrätietoinen luonne. Tutkailtiin, mitä reittiä päästäisi joesta yli poronhoitoalueella. Hän ratkaisi asian tyylilleen uskollisena päättäväisen nopeasti: ”No tuossahan on silta, siitä mennään.” Otin semmoisen neutraalin ilmeen, että mikäs siinä. En sanonut, että se on joen poikki vedetty poroaita. Enkö ollut fiksu 🙂 kerrankin. Aattelin, että jos en tohdi aiemmin sitä tunnustaa, niin selvinnee rannassa. Rinkan kanssa kanaverkossa roikkumisessa voi olla haastetta meinaan.

###

Siitä tulikin mieleeni eilisiltainen parikilometrinen juuri ennen kuin oli loppumassa rumihista virta. Laitan häveliäästi vasta tekstin alimpaan loppuun kuvan, jota kadehdin: oispa hiipula vieköön oikeasti tuommoiset sääret 🤓. Kuvan otin polun alkupäässä, tuolloin vielä voimissani.

Kanaverkosta ja rinkasta tuli mieleen kanaverkkomaisesti iltamassa selässäni yhä painavampana roikkunut rinkka, jonka alle olin lopulta nyykähtää talsittuani yksitoista (11) tuntia yhtä soittoa. No kaksi ruokataukoa oli ja pysähtelin kuvaamaan ja juomaan välillä. Laskin voimani väärin seuraavien seikkojen vuoksi:

– olin aatellut leiriytyväni tiettyyn paikkaan, jonne oli hyvästikin matkaa, mutta aattelin sinne asti jaksavani

– maasto oli haastava

– tullessani suunnittelemalleni leiripaikalle oli siellä väkeä, jonka toimia hetken seurailtuani (kattelin muka vaan paikkoja ja kävin huusikassa) päätin, etten jää siihen, aluekin oli pieni

– läksin lompsimaan eteenpäin, maasto edelleen paikotellen hyvinkin haastavaa. Ilta puski päälle vauhdilla.

– oikein sopivaa paikkaa ei siinä vastaan tullut, joten päätin sinnittää yhdelle laavulle, jonne toki oli matkaa. Oletus: siellä väljempää, ehkei ketään

– matka tuntui koko ajan venyvän edessä, vauhti hiipumassa. Silloin takaani tuli ikätoveri, matkalla pois polulta, mutta ehti kulkea parisen kilometriä kanssani mukavia retkimuistoja rupatellen.

Ja voila! Matka meni kuin siivillä, unohdin uupumukseni, eikä laavupaikallakaan ollut ketään. Jotta siihen vaan parkkiin.

###

Ja mikä upea kesäaamu, täysaurinko ja lämmin kesätuuli. Vihdoin! Vedessä soutelee käsitykseni mukaan alli, mutta ornitologian tietämykseni ei ole kaksinen, vahva oletus kyllä. Kävin mulikoimassa vedessäkin turkkia heittämässä. Kylmää oli! Mutta nyt voi kehuskella kylillä. Ihmiset kilpailee tälläkin 🙂 On ne hassuja. Ne? Mikäs itse olen, ihminen kai ainakin toistaiseksi minäkin. (Tästä ”miksi aina ihmiset jättävät…tms”- aiheesta pitäisi tehdä blogiteksti erikseen. Koskaan puhuja ei itse kuulu ihmisiin, vaan on ehkä pyhähenki tai sen sorttinen, ihmisen yläpuolella.)

###

Nyt on kiivaimmat sammakoiden kokoontumisajot, vesi loiskuu ja kuorossa huudetaan ja tönitään toisia. Komeita rupikonnia on sattunut kengän eteen kuolleeksi tekeytymään kuten kuvan pariskunta. Ai, että ne on hienoja! Mökillä kuvaan niitä yöllä kännykkävalossa ja saan melko spuugikuvia, ovat kuin hirviöitä, kun ottaa naamakuvaa 🙂 Nämä on niitä meikäläisen salaisia harrastuksia, joille Talonmies hymyilee vinosti ja lapset katsoo naamat nollilla, että aij-jaaa vai että semmosta. Maailma ei koskaan ole ymmärtänyt nerojaan, nähkääs.

###

Taidan nostaa rinkan reikeliin ja jatkaa matkaa. Edessä on kipuaminen kukkulalle, mutta aprikoitsin juuri, jättäisinkö väliin ja löytyisikö jokin kiertotie. Hyttysetkin ovat heränneet etsimään liikkuvia kohteita.

Onpa tälle viikolle vielä yksi työkeikkakin edessä. Työpaikka löytyy sitten matkan varrelta.

Hyvää tiistaipäivää Lukijalleni!

Klara S.

Soppakauhalla sohimista ja rinkkapainintaa

All kinds of everything-tyyppinen experimental kitchen

Hyvä Lukijani,

onko vierahia tulossa? Puskeeko viestimiin, että iltasella olisi käyntiä teilläpäin? Syntyykö jostain omituisesta syystä vaikutelma, että ovesta kohta tursuaa pataljoona ruokavieraita? Ei hätää! Kaikkeen on aina ratkaisu, hyvä tahi huono.

Tässä tapauksessa joku aivokurkiaisen (olikohan, että corpus callosum?) takainen vinkaus toi päähäni viestin pikaisesta ruoanlaitosta. Ainakin työmies tulisi syömään jälkeläistään kotiin hakiessa.

Niinpä vedenkeittimeen vesi kiehumaan (nopeuttaa prosessia), siitä vesi kattilaan, jonne hujautetaan paketillinen makaronia, keitetään. Säntäys pakastimelle, ovi repaistaa auki ennen kuin pienokainen, juuri ryömimään oppinut, pujahtaa alimpaan lokeroon. Kauhotaan kananjauhelihapaketti, chiliä, paprikaa, pakastelokeroon hieman alleen pissinyt, pakastettu valkoviininjämä – ainakin nämä. Lapsi pois pakastimesta ja kaahaus hellan ääreen. Kanat pannuun, samoin muu roipe, kasa aurinkotomaattia öljyineen, fetajuusto murustettuna, maustehyllyltä sitä sun tätä ja valkoviini: riitaantuuko yrmeän chilin kanssa.

Lapsi lonkalle roikkumaan, makaroni (nyk. pasta) lävikköön. Lapsi syöttötuoliin, Piltit perään kahdesta purkista, maitoakin. Laps lattialle, paluu hellalle, uunipannun öljytys, koko läjä uunipannuun, kananmunaa, kahvimaitoa ja uuniin. Laps lattialle, raahautuu uunille ihmettelemään, tarkistetaan, ettei pikkukäsi pala. (Hyvä, kun uunin lasi on suojattu nykyään.)

Lopputulos: hyvää tuli, vaan ei syöjiä. Työmies meni töistä kuntoilemaan, laps läksi äitinsä mukaan ja ruoka jäi käsiin. Siis kuivuri esiin, kippaus sinne ja loput Talonmiehen ja omalle lautaselle. Sen pituinen se. Kuivatun ruoan ennallistan ja syön retkellä. – Ohje: kaivele kaapeista mitä sattuu, lyö pannuun ja siitä uuniin ja son siinä. Anoppi ällistyy: mitä taituruutta, mitä gurmettia! (Oma anoppini tosin ehti kuolla liki sata vuotta gurmettia odotellessaan.)

###

Valikoin tähän tämmöisen polkukuvan viime kesältä, kun aihe on nyt ajankohtainen. Polun paikkaa en muista. Suomesta kumminkin 🙂

Polkuhommia. Olen koko päivän ollut taas dissaamani harrasteen äärellä eli säätänyt tavaraa rinkkaan sommitellen sen kaikilla eri variaatioilla ja päätyen aina samaan. Se on: hienosti mahtuu, kertakaikkiaan! Rinkka on täynnä, ei hikikään! Enää puuttuvat vain pikkuseikat kuten teltta, ruoat ja kumisaappaat. Ehkä laitan saappaat jalkaan satoi tai paistoi. Ruokakaan ei paina paljon mitään (vino hymy), eikä litistettynä vie tilaakaan (edelleen vino hymy).

Tausta: ostettiin tulevan kesän erämaavaelluskaverin kanssa kevytrinkat. ULA ja Gossamer Gear. Ne ei paina paljon pskaakaan, eikä niihin mahdu paljon pskaakaan. Eikä voi ottaakaan, kun painoraja (18 kg) tulee vastaan. Me melojina ei olla pienissä syväyksissä totuttu kulkemaan, mutta yritetään nyt harjoitella. Siis jättämään pois teltan ja ruoat. 😉

No, teen nyt koeponnistuksen jonnekin kansallispuistoon, jonne kaasutan huomenna. Äitienpäiväkö? Kyllä vaan, huomenna on tottakai. Ja äidit saavat silloin kahvit sänkyyn, vai? Sitäkö Lukijani oli juuri sanomassa? Eipä sentään, Lukijaiseni! Äitienpäivänä mennään maastoon rinnat pullistellen ja täyteen pakatut, ruoattomat ja majoituksettomat rinkat selässä. 😉

Oikein ällistyin, kun suffrageteista suffragetein (onko siinä kaksi äffää kuten Suffelissa?), siis naisasianainen, lähetti viestimellä asiapitoista asiaa lisäten loppuun ”hyvää äitienpäivää!” – ja oikein huutomerkin kanssa. Ei toudellakaan kuulu huutomerkit tyyliinsä, eikä oikein äidin roolissa patsastelukaan, sanoisin. Ehkä huomaamattani pehmenee iän myötä? Hänkö se ylimpänä mammana äitienpäivää viettää! Eikö äitienpäivä juuri ole ylistämällä alistamisen vuosipäivä, kysyn minä, juuri äitinsä menettänyt orpopiru. Tuo oli sarkasmia tietysti. Mutta wanha äitini ei ollut äitienpäivän kanssa flirttailija, eikä omena ole kauas pudonnut. (Äidin tuhkauslasku tuli juuri. Äiti on nyt lopullisesti maaksi tullut. Siunattu maa ottaa syliinsä äidit, nuo jo matkasta uupuneet.)

Älköön Lukijani provokaatioistani olko millänsäkään! Kyllä olen ottanut pikkukätösin tehdyt kortit aikanaan vastaan ja koittanut käyttäytyä. Mutta nyt on ne vuoskymmenet kyseessä, jolloin äitikulta vetää mutkat suoriksi, kaasuttaa suoralla ja huudattaa miseliinejä. Omat pienokaiset ovat jo äitienpäiväkorttinsa aikanaan askarrelleet ja suukkonsa antaneet. Ja antavat vieläkin, kunhan taas kokoonnutaan. Yhtenä vuonna jälkeläinen laittoi puolustusvoimain alaisesta toimestaan kaukaa ulkomailta itsestään kuvan. Hällä oli käsissään kyltti, jossa luki: ”Hyvää äitienpäivää, äiti!” Se kuva on mulla tallessa. Sydämessä.

Olkoon onni kanssasi, olitpa äiti tai äidin lapsi!

Laitan jonkun rivin luontoretkeltäni, jos luontoäiti suo energiaa telttaan asti. Kuvia varmaan ainakin otan.

Lukijaa tervehtien Klara, siunatusta kotimaasta

Ps. Talonmies sai kunnon hengitystieviruksen matkalta. Ja jos oikein arvaan, niin tulovaiheen koneista tai kentillä ihmismassoissa pyöriessä. Havainto: kaikkien maiden kansalaisia ei ole opetettu aivastamaan lähimmäiset huomioiden. Että hät-siiiih vaan. Valehtelematta olen vähintään joka toisella lentoreissukerralla sairastunut. Tätä reissua edeltänyt reissu kaatoi petiin jo lomakohteessa maskista huolimatta. Tuolloin osa lentoyhtiöistä edellytti maskin käyttöä. Tässäkin syy, etten kovana matkustelijana enää mielelläni liiku ilmateitse. Ilmastojuttuhan on aina hyvä mainita, jotta saa hyvän ihmisen leiman, mutta muitakin syitä on.

Yön yli haudutettu ruishiutalepuuro + puolukoita + sähkövispilätuunaus. Suositukset. Kukat on ulkomailta.

Tuoteselosteita: retkikenkiä ja ronttosia

Omia kenkiä: Altra Lone Peak-polkujuoksukengät, versio nro 5 ja 7

Hyvä Lukijani,

ken on retkikenkiä miettinyt tietää maan kantavan monenlaista virsua päällään. Kerron tässä omia kokemuksia, josko niistä joku hyötyisi.

Aloitan kuvan kenkäkasasta. Kuvan ronttoset ovat meikäläisen korkkarit. Nämä ovat kaikki Altran polkujuoksukenkiä. https://www.altrarunning.eu/fi/ Ovat olleet kovassa käytössä, etenkin nuo keskimmäiset. En juokse poluilla, korkeintaan etenen hanhenmarssia puolijuoksulla, mutta passaa nämä siihenkin. Jalkani on mallia räpylä ja lesti kuin räpylälle tehty. Näissä ei ole minkäänlaista kantakorotusta, mikä ei kaikkien jalalle sovi. Pohjissa on pitoa parantavat nykermät ja jos oikein yrittää, saattaa näillä ehkä kiivetä kärpäsenä olohuoneen kattoon. 🙂 Siinä, missä jäykkäpohjaisilla vaelluskengillä polullq kompuroin, hyppelen näillä isompikin lasti seljässäni tipusena kiveltä toiselle!

Olen keksinyt survoa näihin vielä vesitiiviit Sealskinz-sukat. Perfect! Ehdottomasti paras pito ja jalat kuivat. Sealskinz-sukkien vesitiivis kalvo kuulemma ajan myötä kuitenkin rikkoutuu, sanovat ankeuttajat. 🙂 Mutta niin kauan kuljetaan kuin sukka kestää, vanha transkruisialainen sanonta. Videolinkki vesitiiviiden sukkien yleisesittelyyn tässä. https://youtu.be/_eEMoP-BHUw?si=DyOw29DAPLHUGRi9

Palatakseni kuvan ronttosiin, huomaa tarkkasilmäinen ongelman keskimmäisten (vanhimpien) kenkien kanssa. Se on Altra Lone Peakin kahdesta heikosta kohdasta toinen eli kengän kärjen liimaus pettää. Tuo keltainen karsta turkoosin muovin reunassa on pikaliimaa. Molemmista kengistä nämä räpsähti viime kesän vaelluksella. Urheiluteipillä kiinnittelin, mutta teippi pyrki irtoilemaan. Nyt olen kolmatta kertaa liimannut, enkä näillä enää pitemmälle lähde. Käytän asfaltilla loppuun. – Toinen heikko kohta on siinä, mistä kengät normaalistikin taittuvat eli varpaiden tyven kohdalta kengän päältä. Taitekohtiin tulee murtuma. Mulla on tämmöiset varrellisena versiona kylmille keleille (ei riitä Suomen talveen, tiedoksi). Nyt ne on mökillä remppakenkinä, kun molemmissa on varpaiden tyven kohdalta päällinen rikki. – Edellä sanotusta huolimatta peukutan näille. Kuvan oikeassa laidassa on tuliterät Altra Lone Peak 7:t. Ostin ne halvalla brittien nettikaupasta, johon linkki tässä: https://www.sportsshoes.com En ole heidän palveluksessaan, enkä saa mitään tippiä heiltä, mutta tuolla on valinnanvaraa. Altrat on vähän hintavan sorttiset.

Sananen vielä varsinaisista vaelluskengistä. Vuonna 2009 Helsingissä kokousreissun lopuksi piipahdin retkivarustekauppaan ja tulin ulos Lowa Renegade-vaelluskenkien onnellisena omistajana. Osoittautuivat aarteeksi ja haukkuivat hintaansa toistakymmentä vuotta. Suutarikin pidensi niiden elinkaarta. Päätyivät lopuksi tallikengiksi, kun pohja oli jo vähän murtunut. Lopulta pohjat olivat irtoamaisillaan, niin oli luopumisen aika. Harmi, että vaikka hommasin netistä samanlaiset, eivät ne ehkä sittenkään ihan samat olleet. Kengänpohjat ovat kiertojäykemmät ja kävely kuin kulkisi teräslaatat kengänpohjissa. Olen silti niillä lopsutellut, mutta luovuttamassa. Ajatuksena on tulevan kesän retkillä pärjätä polyuretaanisaappailla (Sievi) ja polkujuoksukengillä. Saa nähdä. Vai ottaisiko riskin ja kokeilisi jotakin muuta merkkiä, leveälestistä?

Tämä tälläisenä kenkäpäivityksenä.

Hyvää viikonloppua! Klara

Vaelluskuumetta, sälää ja kuva-arkiston aarteita

Riisitunturista joskus vuoden 2020 tienoilla. Kuva: klarasakenkirjoittaa, itte otettu

Hyvä Lukijani,

blogini ongelma ja joidenkin mielestä vahvuuskin (?) on dispersoituminen eli suomeksi sanottuna söhelöinen sälä ja aihepiireillä kaahailu. Mutta kuten sanottu: hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Meinasi tulla: ”Hyväksy itsesi sellaisena kuin olen.” 😀

###

Blogin keskeiset aihepiirit: helekutinmoinen paasaaminen, omituiset kuvakulmat, haaveilu luonnosta, luontoreissujen kuvaaminen, ihmisluonteen ruotiminen, synnit ja seuraukset. Ainakin nämä. Lisäksi kaikenlainen digitaalivehkeitten opettelu ja niistä turhautuminen. Ruokakin kai, mutta sitä varten on stailattuja upeita blogeja, joiden pariin oitis osoitan vispilälläni.

Videot myös harrasteena. Teen niitä pienimuotoisina kavereille ja siirtämisestä jollekin yleisemmälle kanavalle aika ajoin haaveilen. Jokin häveliäisyys lyö jarrua takaraivoon ja haaveet romahtavat viimeistään, kun hypetän aiheesta ja näen aikuisten lasteni vinot hymyt ja toisilleen luodut merkitsevät katseet (Talonmies ei uskalla). Jotenkin nuo vinot hymyt aina häilähtelee verkkokalvolla, ei voi mitään. Luojalle kiitos, että on lapsia jarrumiehinä ja -naisina.

###

Valtavaaralta vuosia sitten. Kuva: itse ottamani.

Siitä tulikin mieleeni tämänhetkisen täsmäiskuni kohde: Instra**** (Tarkoitan siis konstaintti-kommiagrantti, varoiksi konttikielellä, jota fossiilit osataan koiköentti kottatontti?) Instassa läjäpäin aikuisnuorisoa keikaroi bileasussa ja söpöttää ankanhuulilla ja botox-poskipäillä kohti kameraa. Eikö räjähtänyt eläkeläinen olisi hyvä lisä? Semmoisia siell ei juuri tunnu olevan? Missä piileksivät nuo kurttusilmäiset elämänkokemusasiantuntijat? Ovatko hinkkitynnyreitä* kiillottamassa vai sotkeutuneet kangaspuihin? (*mitä ikinä ovatkaan) Ollaanko häpeäpaalutettu itsemme komeronnurkkaan? Mikä meitä sitoo ja minne, sitä mietin.

…ja vastaan heti mihin Oma Aika menee. Moni huolehtii jälkeläistenjälkeläisistä (ja uupuu), joku huolehtii puolisostaan, joku istuu katsomassa Netflixistä jotain Chateau de Familia Sagrada-sarjaa. Joku raahustaa Madeiran levadoja kolmen kuukauden apartamentos-helvettiin sitoutuneena. Joku leipoo lämpimäisiä ehkä kohta tai joskus tulevaisuudessa luokseen tulevalle viidennellä kymmenellä olevalle pienokaiselleen. Minäpä sanon: ottaisivat nyt hyvän tähden elämän omiin käsiinsä ja tekisivät kuten minä. Siis ajautuisivat söhelöiseen sälään ja kaikenlaiseen dispersioon, viittaan prologiin yllä.

Aktiivinen? Kyllä. Mutta luonteeni mukaisesti, lapsuudesta asti. Kuuntelin Liisa Keltikangas-Järvistä (Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. WSOY 2011). Liisahan on arvostettu alansa guru, joten mielihyvin allekirjoitan luonnehdintansa: aktiivisuus on persoonallisuuden piirre, luontaisena. Siinä missä yksi istuu viilipyttynä kaksi tuntia konserttipenkissä, toinen pakottaa itsensä pysymään aloillaan konsertin loppuun. Kaikki ei sovi kaikille, mutta paikallaan istuminen on ehkä jotenkin hyväksyttävämpää. ”Sä olet sitten aktiivinen!” puuskahti tuttava, joka ei ole elämässään joutunut jakautumaan sen enempää fyysisesti kuin psyykkisestikään. Mutta vain koska olen sivistynyt ihminen (heh) en tätä hälle vastalahjana todennut. Tosiasiassa hän mielisi olla näkysämpi, jotenkin konkurentimpi suorittaja, mutta mukava tv-tuoli vetää magneetin lailla puoleensa.

###

Oulankajoelta. Kuva noin vuodelta 2021 (?).

Tähän päivään mennäkseni, niin Lapin sohjoisilta lumilta on palattu ja on aika polkaista vanhan retkikaverin luokse suunnittelemaan loppukesän erämaavaellusreissua. Luin juuri Latu&Polku-lehdestä Jouni Laaksosen referaatin uutukaisesta kirjastaan Vaeltajan erämaat (Karttakeskus 2023) ja näistä saa kyllä virtaa suunnittelemiseen. Upea kooste, upea kirja! Suosittelen, jos maistuu ja on vielä lukematta.

Elikä yhtä kaikki, sanoo vanha kansa ja lyö dispersiointiin naulan päätepisteen merkiksi.

Kiitos Lukijalle! Klara S.

Ehkä tämä jo on ollut täällä, mutta on niin söpö, ettei haitanne. Kuva: oma

Taistelua, taistelua on ihmiselo konsanansa

Hyvä Lukijani,

toivotan pakkasvirkeää loppiaista huusholliin! Sisäilma painostaa, kuuma uuninkylki nostaa hien pintaan. Isäntä istuu valtaistuimellaan tv:n ääressä*. Koira makaa nukkamatolla ja huokailee: voi tätä elämätä!

(*suurin osa teksteissäni olevista kirotusvireistä johtuu Talonmiehestä, joka puhuu minulle kirjoittamiseni aikana, vaikka on mitä huomaavaisin ihminen. Mutta koska kirjoitan käytännössä koko ajan jollakin vempeleellä jonnekin tai jollekulle, niin osa sosiaalisesta kommunikaatiosta on tuotettava vaivihkaa. Heh.)

###

Kärsin juuri raastavasta tragediasta. Sain eilen iltamassa idean editoida kesän minivaelluksen kuvamateriaalia. Ilta meni Da Vinci Resolve 18.6.3- version kanssa. Sujui hyvin iPadilla, joten jatkoin aamusta ja valmista tuli kahden maissa. Ei kun lataamaan tuotos Dropbox-pilvipalveluun. Innoissani aattelin nauttia valmiista videosta ja fiilistellä kesää. … Video ei aukea. DaVinci ei löydä reittiä klippeihin, joista höskä koostuu.

No, oppia ikä kaikki, sanoo mummo rievulla pöytää pyyhkiessä. Nykyään on hermopiuhat jo sen verran ruosteessa, ettei ota kipinää. Töissä on tottunut tappelemaan tietokoneen kanssa ja hassaamaan työaikaa koneen hoitamiseen.

###

Kivat talvikelit meillä, eikö totta! 😀 Toissapäivänä ollessani paikkakunnalla X, menin työhuoneeseen A vaihtamaan kamppeet siviileihin. Koneen ääressä istui hoitaja Y, pompahti tuolilta huudahtaen, että kotiinsa oli jo lähdössäkin. Sanoin, että e-hei, autos ei käynnisty kumminkaan! 😀 Tiesin kokemuksesta, kun aamulla autoni eteni huimaa 12 km/h tuntivauhtia ilman ohjaustehostinta välkytellen hälytystauluaan. Pysähdyin tienlaitaan etsimään hinausfirman puhelinnumeroa auto tyhjäkäynnillä. Niin miraakkeli! Auto päättikin olla riittävästi lämmennyt ja kaasutti baanalle. Ehdin töihin ajoissa, jesh!

###

Kaveri watsappaili ikävästä tunturitapauksesta. Oli hommannut siitä oma-aloitteisella hegumoinnilla fiboja. Kaveri: ”Mua riipoo: äiti näki lapsensa kuolevan, eikä voinut auttaa! Mitkä tunteet äidillä on täytynyt olla!” Fiilisteli mielikuvalla (murisen itsekseni). Vastasin, että ootko aatellut, että saattoikin olla toistepäin: lapsi näki äitinsä katoavan myrskyn sekaan ja kuoli yksinään. (Ajattelin: siinä sulle sosiaalipornoa, jos elähdyttää.)

Hälytystehtäviin osallistuvissa ammattikunnissa kulkee ajattelumalli näin: molemmat on kuolleet, se on fakta. Muita mielikuvitushehkutuksia ei tarvita. Kuolema ittessään on jo riittävän kamala, varsinkin lapsen kuolema. Näen, että on epäeettistäkin ryhtyä toisten tragedioilla mässäilemään. Antaa iltasanomien hoitaa se. Enkä tarkoita, etteikö tilanne surettaisi ja liikuttaisi minuakin – sen verran kuin nyt umpivieraiden ihmisten kohtalo ketään toista voi oikeasti sydänjuuria myöten liikuttaa, jos rehellisiä ollaan. Ihmisiä kuolee koko ajan traagisissa olosuhteissa pitkin maailmaa.

Joskus näitä tietysti joutuu miettimään tarkemmin, se on selvää. Monta kamalaa tapausta olen nähnyt ja loput kuullut. Uhrien ja omaistensa kunnioittamista kuitenkin on (minusta) se, ettei ulkopuolisena ihmisenä turvallisessa elämässään käytä toisten tragedioita omien väristysten masinointiin. Tästä periaatteesta ollaan Lenkkikaverin kanssa taitettu peistä vuosikaudet. Hänen mielestään ”se nyt vaan on niii-hi-hiin kamalaa, että naapurin siskon kummin kaiman serkulla oli sy-hy-hy-hyö-pä!” Nyt väristelijänä oli toinen henkilö. Mä en oikein ymmärrä tälläistä toimintaa.

###

Mitä ajattelen retki-ihmisenä? Ajattelen: kelitiedote ei ehkä tavoittanut kulkijoilta. Ajattelen: huonojen yhteensattumien summa. Ajattelen: kuolema on ollut armollinen, hypotermia on viikatemiehenä lempeä. Ajattelen: on yhteensattumia, joille ei vain voi mitään. Ajattelen: vuorikiipeilijät kuolee herkimmin vasta laskeutuessaan. Enkä keksi syytä sille, miksi pitäisi lähteä talvella tunturiin yökuntiin. Ei mene poromiehetkään kuin työkseen, eivätkä hekään keliennusteen ollessa huono. Ja he, jos ketkä, ovat lapsesta oppineet olosuhteita kunnioittamaan.

Olen ollut huomaavinani, että etelän ihmisiltä puuttuu käsitys siitä, mitä pahimmillaan pohjoisen kelit voivat olla. Näillä pakkasilla ei ainakaan täällä ole viimaa ollut, mutta lämpötiloihin kun yhdistetään kova tuuli ja pyry, niin tilanne on kriittinen. Satun tietämään hyvin. Ja suomalaisia sissikoulutettuja ”tunnettiin kokeneena naparetkeilijänä”-tyyppejä on menehtynyt telttaankin. Kuoleman kanssa ei ole flirttailemista. Näkisin, että talvikuukausina flirtti on lähellä, kun kairaan lähtee. -Olen puhunut, ugh. Ja lähetän mielessäni hyvän matkan toivotukset menehtyneille ja voimia läheisilleen. Kova paikka, erittäin kova paikka.

###

Nyt alkoi Talonmies puhua. Uutiset nääs loppuivat 😉 Lähtekäämme ulkoiluttamaan koiraketta, takki päällä, kaikilla 😀

Ylärekisteriin! Klara

Sähköallergiaa ja retkeilymiettehiä

Eiliseltä hiihtoretkeltä laajalta suoalueelta.

Hyvä Lukijani,

koitan tässä kirjoituksessani olla tiivissanaisempi ja koostuneempi kuin edellisessä. Jossa muuten Ruben Stillerin ohjelmaa käsittelevässä osuudessa ei tarkoitettu Rubenia, vaan erittäin huonokäytöksistä Amnestyn Suomen paikallispomoa, joku Frank. Het’ kertaheitolla ajattelin: tämä oli sitten tässä, tuon järjestön osalta. Porukka ei voi olla eettisesti korkeatasoista, jos johtohahmona on tuon tason tyyppi.

###

Kuten Lukijani huomaa, pysyin ensimmäisessä virkkeessä esittämässäni lupauksessa tasan ensimmäisen virkkeen ajan. Loistosaavutus! Etten jo räpännyt sen perään pilkkua tahi puolipistettä ja ajautunut paasaamaan. Kehitys kehittyy ja onhan tässä aikaa! Ainakin (miettii) joku vuosi ennen kuin dementia tukkii aivosuonia ja ajatus sylttääntyy, lopullisesti.

###

Sain vastikään eräästä kirjoituksestani suitsutusta ja kehoituksen kirjoittaa enemmän (röyhistelee). Tutkiessani asiaa, kallisteltuani päätäni ja tsuumattuani naamani kiinni ruutuu hymähdin hyväksyvästi: njaah, mikäpä ettei. Ja lisäsin itselleni: joskus ehkä. Viisain on pysytellä tällä alustalla ja nauttia siipien vapaasta lekuttelusta ja liitelystä ajatusten tuulten vietävänä. Ei tule kukaan pilikunviilaaja kontrollifriikki urputtamaan joutavia. Meinaan sen verran ruudinkatkuisia narratiiveja täältä päästelen, että ilma on sakeana kysymysmerkeistä. (Lienee syy siihen, ettei Suomen Lääkärilehti ottanut kirjoitustani julkaistavakseen. Kuulemma liian reipasta tekstiä – ha haa, sivistyneistömoukat! Nerojahan ei koskaan ole ymmärretty.)

(Talonmies kuulostaa lähteneen reclaineristaan liikkeelle…(katsoo vaivihkaa olkansa yli kohti eteishallia, jossa hovimestarimme James sukii korviaan ja nuolee karvaisia kenkiään)…Talonmies kuulostaa liikkuvan takavasemmalle kohti laajaa kylpyläosastoamme…ovi käy. Laittoi varmaan saunan lämpiämään. Sähkön vuoksi täyttyy kuitenkin olla tarkkana, koska… minäpä kerron…)

###

Sähköasia.

Valtakunnassa on julistettu laaja sähköasiain huolidoktriini. Se velvoittaa kansalaisia seuraamaan nettilaskureilla onko sähkön hinta 2, 6 vai 18 senttiä /kilowattitunti. Tähän sisältyy kuitenkin pieni sivuseikka. Nimittäin se, ettei kukaan tiedä, mitä se käytännössä merkitsee. Oikeammin sanoen: kenelläkään ei ole harmainta hajuakaan mitä viidellä sentillä sähköä saa tai on saamatta. Vähän kuin avaruus ja välimatka Seulaset-tähdistöön: ”Aika kaukana. Tai siis no…useita valonnopeuksia…vai oliko se, että useita miljoonia valonnopeuksia, no kuitenkin.” Sama kilowattitunnin kanssa.

Kun Olkiluoto III jonkun jekun seurauksena katkoi yhteytensä valtakunnan verkkoon juuri saapuessani erään lappilaispariskunnan taloon, huudahtivat he leivinuuniltaan: ”Molema kohta puila paljaila ko sähkön hinta on korkeela!” Ja ryhtyvät siuhnaahmaan, että onneksi sentään leivinuunilla voi kämppää lämmittää, jos katastrofi pahenee. Mutta mahtoiko vessapaperia olla riittävästi (pirullinen hymy)?

Parahdan heille: ”Voi herran tähden, kotiin jäi yksi sähköasiain jauhattaja ja täällä toiset vastassa! En yhtään kuuntele sähköpuhetta ennen kuin joku kertoo mitä se käytännössä tarkoittaa. Siis, jos pari tuntia sähköä maksaakin vaikka euron enemmän. Montako kännykkää sillä rahalla jää lataamatta? Entä montako perunaa keittämättä?”

Mutta sähköhypettäjät vain katsovat sähkönsinisillä silmillään, nykivät toppahattuja syvemmälle päähänsä ja hiipivät varoiksi sulkemaan ilmastoinnin.

###

Lopuksi retkiuutisia.

Vietin eilispäivän hiihdellen pitkin ja poikin tutuilla soisilla metsäalueilla. Kyllä tässä maassa sitten upeita metsiä riittää! Ja vielä on jokunen luonnontilainen suokin säästynyt ojitukselta, kiitos siitä! Haaveilen yöretkestä talviseen metsään, mutta piru vie, olen niin kylmänherkkä! Lienee näillä kymmenillä luonnollista, etteivät lämpöpatterit enää toimi kuten nuorempana, jolloin oli aina kuuma.

Jospa kevätauringon lämpö antaisi rohkeutta yöpyä ulkona, kun aamusella voi nousta auringonkiloon luitaan sulattelemaan. Vai täytyykö taas tyytyä kesäretkeilyyn. Lukija muistaa hartaat suunnitelmani ja grammanviilaukset viime keväänä. Juttuhan pätkittyi lyhyiksi jotoksiksi, kun suunniteltu lomajakso meni vaelluskohteen tulviessa vieden osan polkusilloista paikoiltaan ja vesi lainehti leiripaikoilla. Vaan sain jotain tehdyksikin, jopa Karhunkierrosta. Siellä tosin keli sattui semmoiseksi, etten edes melontareissuilla ole niin perusteellisesti päässyt kastumaan, enpä likikään. Karhunkierros oli sitä mitä olen tottunut siltä odottamaan. (miettii) Tai ei – sakkia oli vieläkin enemmän, ulkomaalaisia varsinkin. Ja irtokynsillä sonnustautuneita naisporukoita.

Ai oikea retkeilijä vai? No, oikea retkeilijä on kuin minä. Tekoripsetön, hajustamaton, suoranuottinen totuuden torvi, joka mulkoilee lähimmäisiä vihamielisesti. Semmoinen on oikea retkeilijä. Todisteeksi hahmostani kerron saaneeni väitöslahjaksi riivinraudan. Käy todisteeksi. 😀

Hyviä jännitteitä sähköverkkoihinne ja ohuita piparkakkuja pelleillenne!

Klara

Kirjanpitoa karpalojuoman kera

On sitä väriäkin vielä jäljellä. Toissapäivänä oli vielä näitäkin.

Hyvä Lukijani,

terveisiä hermoparantolasta. Husmannen som bor här också (hämäyksen vuoksi toisella kotimaisella) on nära att tappa sina nerver. Lukija älkööt huolestuko, ketään ei olla tappamassa. Tai ehkä onkin. Nimittäin digitaalinen järjestelmä koettelee hänenkin hermojaan. Yrittää päästä puhelimella terveydenhuollon yksikköön saadakseen matkan peruuntumisesta dokumentin vakuutusyhtiölle. ”Jos asiasi koskee bäläbäläbälä valitse 1, jos asiasi koskee läpäläpäläpä valitse 2, jos… jne”. Sitten puhelin yhdistyy, mutta katkeaa heti. Soittoaikaa on enää puolisen tuntia jäljellä. Eilen ei päässyt läpi jatkuvallakaan yrittämisellä, joten huomenna on seuraava mahdollisuus koettaa uudelleen.

Koska tiedän, mitä linjan toisessa päässä tapahtuu, olen ymmärtäväinen. Siellä polihoitaja koittaa selvitä. Jos vastailisi puhelimeen, katkeaisi kulloinenkin homma noin kymmenen kertaa ja tulisi kaikenlaista sotkua. Tästä on itsellä runsaasti kokemusta sekä virka-aikana että etenkin pikkutunneilla päivysttäessä. Laskin kerran puheluita tulleen lähemmäs sata vuorokauden aikana (totta, pidin tukkimiehen kirjanpitoa).

Hihittelen itsekseni Husmannenin kiehumista, koska kiehun samanlaisessa agitaatiossa noin kerran viikossa, kun vastaan tulee ylitsepääsemätön, ei lääketieteen koulutusta edellyttävä ongelma. Esimerkki: järjestelmä ei jostakin syystä yhtäkkiä annakaan kirjoittaa reseptiä. Vanhat paperiset reseptilomakkeet on tuhottu jo vuosia sitten ”koska kaikki muuttuu sähköiseksi!”. En uskonut sitä silloin, enkä usko edelleenkään. Se vain ei mene niin.

Tempaisin tulostimesta A4-arkin, otsikoin tekstin resepti-sanalla, kirjoitin lääkereseptin kuten reseptit kynällä kirjoitetttiin ja sanoin potilaalle: ”Tämä on resepti. Apteekki voi soittaa minulle, ellei kelpaa.” Ei soitettu. Alareunaan kirjoitin: sähköinen järjestelmä ei anna kirjoittaa reseptiä. Koska tuttavani on farmaseutti, tiedän (hän sanoi), että reseptin voi kirjoittaa vaikka jauhopussin kylkeen tarvittaessa. Tätä varmaan on ajateltu, kun vanhat lomakkeet on urakalla viety silppuriin.

Taas hyvä esimerkki suomalaisen yhteiskunnan vankkumattoman sinisilmäisestä, sisäänleivotusta väärinkäsityksestä: ”mitään pahaa tai yllättävää ei voi tapahtua”. Voipas. Sehän me nyt on opittu ja lisää tunnutaan oppivan, jos meren pohjalle vilkaistaan.

###Ylärekisteriin, ylärekisteriin###

Ylärekisterikuva viikonlopulta. Kaunis väri!

Painuttiin loppuviikosta laittamaan autiotupamökkiä talvikuntoon. Tai Talonmies laittoi, minä painelin metsissä. Törmäsin hirviporukkaan, törmäsin sieniin ja kuljeskelin tutuilla poluilla ja annoin tuulen huuhtoa aivosolujani oikein urakalla. Kävinpä uimassakin (+8 astetta) kahtena iltana saunasta, hrrrr että oli pirskahtava olo 😀

Yllä oleva kuva johti ennalta-arvaamatta ja äkillisesti oivallukseen. Polulla kulkiessa olin lähestymässä laavua ja ajattelin keitellä tsajut ja syödä. Keitin oli mukana, ruokaakin, muttei teepusseja. Jotta pelkkää kuumaa vettäkö juodaan? Kuljin pitkospuita ja katseeni syrjähti suon puolelle: karpaloita! Kaksi hyvin tuulettunutta aivosolua löysi toisensa, molemmissa syttyi pieni tuju, joka tuotti idean: karpalojuomaa! Niinpä nautin sitä nyt kotosallakin. Tässä on käänteentekevä 😉 ohje:

Korviketta a la Teepussin Unohtaja

1-2 rkl karpaloita kuppiin + kiehuvaa vettä. Annetaan inkuboitua* noin 5 min. Otetaan lusikka, puserretaan marjat rikki (roiskevaara) ja juodaan. Lisäksi äkkäsin tänään, että marjaveden voi laskea sihdin läpi, niin jää vain mukavan kirpeä ja raikas karpaloneste. Varoitus: liikaa karpaloita = sokerilisäyksen tarve. Joten ehkä 1 rkl per muki riittää, jos haluaa välttää sokerin. Suuntaan karpaloon tulevana viikonloppuna, jollei ihan pieniä ukkoja sada.

Tämän Nobel-palkintoa odottavan keksinnön myötä toivotan Lukijalleni hyvää yötä ja suuntaan makuuksilleni. Älköön Lukijani menettäkö toivoaan: paljon on putkia vielä ehjänä Itämeren pohjassa!

Kuulumisiin! Klara

*Lääkiksessä tehtiin kaikki pienryhmäopetukset kahdeksan hengen ryhmässä, joka pysyi samana koko lääkisajan eli kuusi vuotta. Tultiin hyviksi ystäviksi, itkettiin ja naurettiin yhdessä kaikelle mitä jouduttiin kohtaamaan. Alkuvuosilta muistan kemian laboratoriotöistä harjoituksen, joissa jotakin laitettiin kiehumaan. Sitten ohje käski ”antaa inkuboitua”. Oltiin työparin kanssa äimän käkenä, että mitä inkuboituminen tarkoittaa, mitä pitää tehdä? Viereinen työpari kuiskasi: ”Tarkottaa, ettei tehdä mitään.” Selevis! Oltiin siis vaan siinä ja tuijoitettiin kuppia se aika, mikä ohjeessa oli. (Ihan hiton turhaa oli tuo koko kemianhomma lääkärintyön kannalta, mutta joku senkin oli opinto-ohjelmaan saanut ympätyksi.)

Nyt rinkka jupiset riimisi rupiset

Saattaapi jo olla käytetty kuva, mutta jospa ei haittaa.

Hyvä Lukijani,

meneillään on rinkan kuskaus autoon ja nilkka suoraksi kohti -hohoo: kansallispuistoa. Ei ole kansallispuistot meikäläisen heiniä, ei sitten kertasen kaikkiaan. Mutta nyt on käytävä katsomassa. Nääs…

…toverini M, töistäkin tuttu, on innostunut retkeilemisestä ja aloittelee uraansa sillä saralla. Teki joku viikko taapäin muutaman päivän jotoksen eräässä kansallispuistossa, jonka reitin tiedän kovin ruuhkaiseksi näin sesonkiaikaan. Saman olen käynyt päiväretkeläisenä toteamassa useammankin kerran. Havaitsin kerran jopa venäläisten kuskaavan muovikassissa tavaraa ja kertakäyttöistä alumiinigrilliä. Olen kuullut telttapaikkojenkin olleen joskus niin tukossa, ettei sekaan ole meinannut mahtua, sama tupien kanssa.

Mutta kas, toveri M sanoi, että hiljaista oli. No, jokunen sama porukka oli samoja päivämatkoja pistellyt ja nuotiotulilla sitten kuultu taustojaan tarkemminkin. Siinä kohtaa mun piti rykäistä yksinäisistä metsäreissuistahenkistä ravintoa saavana. Oma rauha ja pään sisäinen eriö kun on a ja o meikäläisen retkillä.

Mutta nyt aattelin ihan uteliaisuuttani käydä tsekkailemassa, onko paikka tosiaan rauhoittunut ja voisi joskus pitempäänkin siellä sitten aikaa viettää. Siihen on yhdistettävissä pitempääkin polkureitistöä.

Tämä jää nyt koereissuksi aikaikkunan rajallisuuden ja toisaalta pienen epäilyksen takia: en usko, että se yks kaks olisi rauhoittunut. Toivon olevani väärässä. Ruokaa on nyt joka tapauksessa vain 3-4 päivälle, jotta sen pituinen se. Ja jos siellä sattuu korsolaiset kailottamaan illat pitkät nuotiopaikalla, niin meikä viuhtoo sassiin takaisin autolle.

Tämmöinen on suunnitelma. Nousuviikko on vapaata ja etukäteen jo päätin, että ellen mene Pohjois-Karjalaan melomaan, niin käyn tuolla.

Rinkassa oli äsken 12.6 kg, ei paha. Mutta iskin sinne vielä säärystimet* ja ruokatermoksen, ynnä varapuhelimen ja sittenkin-vielä-nuokin-sukat ja ja ja. Niin saattoi tulla ja tulikin kilo lisää. Mutta jospa lastin jaksaa tämä kameli kantaa, puskea nousut ja laskut. Yritän. Mutta meikäläinenhän on semmoinen, että osaan muuttaa (minkä tahansa) kuvion heittämällä plään beeksi, jos tökkii. Tästä syystä liikun yksin. Olen näetsen aikanaan testannut toimintamallini soveltuvuutta muutamaan kaveriin ja sisarukseeni yhteisillä reissuilla. On vain yksi retkitoveri, joka suuttuu mulle korkeintaan vain joka toinen päivä. Hänkin kulkee pääsääntöisesti yksin. Watsappasi männäviikolla, että eiköhän tehtäisi joku yhteinen reissu. Lisäsi, että hänen mielensä tekisi joskus vielä mennä Muotkatunturiin (en usko, että aatteli minun kanssani menevänsä). Hah: kiinni veti: ”Ilimammuuta lähetään Muotkalle”. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan 🙂

No, laittelen kamppeet pirssiini, vakuuttelen koiralle meneväni kauppaan (valehdellaan sille aina ja se luikahtaa heti petilleen) ja suuntaan keulan kohti kansallispuistoa. Useamman tunnin matka edessä, mutta sillä mennään.

*bai-tö-vei: ei ne nyt mitkään säärystimet ole, hei haloo, käpukaartilainen mummukka. Toi on hei maalaisen amatöörin puhetta. Ne on: gaitterit. Ja mulla on mukana myös tent ja underwear ja hät ja sticks ja kaikkee strabeeta. Niin ja mäp.

Jos ei musta enää kuulu, niin virta vei 🙂

Parhain terveisin Klara

Polulla ja paatissa hämärän rengin kanssa

Näitkö tätä rouvaa? Liikkuu jossain päin maata valkoisella autolla. Ilmoitukset suoraan Joulupukin kansliaan tel. 331-113.

Voi veikkoset, että mua aina lapsettaa 🙋🏼‍♀️ Meinaan, jotta tuota kuvatekstiä tarkoitan vaan. Muutoinhan olen asiallinen, sivistynyt, arrogantin pidättyväinen ja kaikin puolin kansalaiskuntoinen aikuinen naisoletettu, jonka toisessa nilkassa on yli 50 märäkäisen puremaa.

Istun nyt mökin pihassa autossa. Katse suuntautuu edessä olevalle autiolle järvelle, jonka ainut ääni on tänään ollut se, että paiskasin kaasupullon säilytyslokeron oven kiinni. Kaiku huusi vastarannalta: PAMMMMMMM! Piti hetki katsoa, ampuiko joku. Mutta minähän se vain ammuin itseäni. (Mulla on täällä ilmakivääri venäläisten varalta, mutten uskalla ampua sillä pilkkaa ittekseni, kun en oo varma kumminka päin se panos laitettiinkaan, heh.) Tarkennus: on tuossa 4 kuikkaa aika ajoin kommentoimassa touhujani.

Kaikella on selityksensä, myös autossa istumisella. Olen lähdössä välillä morjenstamaan Talonmiestä ja Rakkia palatakseni tänne tai jollekin polulle hortoilemaan heti nousuviikolla vaikka satais pieniä ukkoja. Pakkasin juuri, siivosin ja nautin etukäteen ajatuksesta suoltaa kirjasinvirtaa kuistilla. Hämärän rengit olivat kuitenkin päättäneet toisin. Niinpä koeponnistin tilanteen käsivarret propelleinna näpyttäen kommentin ystävän kettuuntuneeseen viestiin (oli ärsyyntynyt kotiseutunaistensa brassailuista) ja tein jämäkän ratkaisun: hyttysten takia ei pysty olemaan paikallaan, vaan siirryn autoon istumaan. Kykenen suuriin päätöksiin nähkääs.

###

Iltana muutamana istuin yhdellä laavulla kirjoittamassa Metsähallituksen laavukirjaan nimmarit, että käyty on. Havahduin tasaiseen tapsutukseen: tsip-tsap-tsip-tsap. Kynä pysähtyi: joku eläin tulossa polkua pitkin? Ketään ei näkynyt. Huomasin äänen tulevan omasta rannekellostani (Swatch, halvin mahdollinen). Liikun tälläisissä hupatossuympäristöissä, koska pääni sisällä on niin kovaa meteliä. (Korj. hupatossu = huopatossu, hauska typo, joten saa olla tuossa)

###

Ikivanha ystäväni, nyttemmin hiipunut toveriasteelle, kysyi watsappilla: ”Kuinka monta vaellusta oikein teet tänä kesänä!” Sen jälkeen hän (eläkk.) kertoi laajoin sanakääntein, kuinka monta tutkimusta hänellä on aluillaan, kuinka monta väitöskirjan esitarkastusta tulossa ja ja ja ja… Hieman liioittelen. Mutta ehdottomasti loogisin vastakysymys olisi ollut: kuinka monta tutkimusprojektia sulla on tänä(kin) kesänä (vaikka oot eläkkeellä)? Joopasen joo: työtä pitää sinun tekemän, sillä henki ei hyvällä katso sitä, joka työtä tekemättömänä taivaan lituskaisena lintusena kuljeskelee. Jos tekisin tutkimustyötä vapaa-ajallani ja eläkeläisenä, niin se olisi sosiaalisesti hyväksyttyä. Mutta että ehoin tahoin talsii rinkka selässä tai huitelee melanlapaa jossain fakin vesistössä, mitä se semmoinen on! Selityksiä, selityksiä!

En kehtaa lopettaa ritirimpsuani vegenakkikuvaan, kun niin hienoja -vaikka itte sanonkin ja saa ittekin sanoa*- luontokuvia on yläpuolella

Ne on kertyneet melonta ja rinkkareissulta. Olen nukkunut laavussa narkoosissa kellon ympäri, porhaltanut mäkäräispiirityksessä kilometrikaupalla. Sitten tulin mökille, mutta nyt on leikit leikitty ja lähdettävä on kuten lauloivat lapset aikanaan. Siihen liittyen eletäänkin jännän äärellä: viimeisillään olevan miniän päivittäiset viestit hiljenivät eilen. Pojalle en uskalla soittaa, vaikka joku tätä hyvänä ideana (!) esittikin. O tempora o mores: ”Äiti täällä hei. Kuule, vieläkö on -heh- pullat uunissa? Vai paloiko peltiin kiinni? Tralaa, huumoriahan minä vaan!”

###

Ei kai se auta kuin painaa moottorinapista ja lähteä viilettämään. Ajomatkaa kotiin on jokunen tunti. Käytän sen kuuntelemalla jemmaan jääneet radion ajankohtaisohjelmat ja Spotifystä vaikka Tapani Kansaa, lal-lal laala lala lal-la /lallal laa-la lala lal-la / lallal laala lala lallal/ lallal lallal la la la. Lukija tunnistanee laulun.

Minun * tähteni (ks yläpuolella) näköjään täällä vielä kuikkii jennihaukiona ilman selvennystä: Tuo tähti, johon yllä viittaan liittyy ystäväni loistavaan havaintoon siitä, että ihmisen EI, sanon painokkaasti: EI tarvitse pienentää itseään vain siksi, ettei joku toinen harmistuisi. Voin siis sanoa vaikka, että minulla on kaunis profiili (keksitty esimerkki) tai että pidän itsestäni tälläisenä kuin olen.

Kotitehtävä Lukijalle: sano kuvitteelliselle kuulijakunnallesi (pahimmalle mahdolliselle!) joku itseesi liittyvä asia niin, ettet pienennä itseäsi. Kokkeilepa. Vaikka peilin edessä.

Lähden hienolla henkilöautollani taitavana kuljettajana etenemään kauniiseen kotiini upean mieheni ja trendikkään koirani mielenkiintoiseen seuraan. 🙂

Teidän Klara

Kakkukahveja ja raskasta kevytretkeilyä

Perintöottimet ja ostokakku. Kiitos jälkeläisille ja Talonmiehelle!

Hyvä Lukijani,

makaan vuokrakämpän sängyllä ja yritän pysyä Esa Saaris-käsitteistön tarkoittamassa ylärekisterisssä, kun vieressäni oleva kännykkä (äänettömällä kuten aina) väläyttelee wu-viestejä.

Viesteissä haukutaan työkaveria, enkä ihan mil-lään jaksaisi nyt toimia Leeliana. Tässä tapauksessa työkaveristaan harmistunut on henkilö, jonka kyky vastavuoroisuuteen ei ole kovin kehittynyt. Jos nurisen jostakin asiasta, tulee 10 tunnin päästä kommentiksi: ”ok” tai ”onpa harmillista”. Ei mitään enthusiasmia, jota naiset toisilleen antavat. Mehän keuhkotaan ja sätitään milloin mitäkin. Ja asiaan kuuluu olla asevelisiskona mukana sauhuamassa jostakin meille täysin tuntemattomasta ulkopuolisesta, joskus jopa kaverin aviopuolisosta tai sukulaisesta, että onpa siinäkin sitten ja olipa törkeää ja tuota mä en sietäis sekuntiakaan ja niin edelleen. Ihan vain siksi, että meille naisille, väitän, verbaalinen höyrynpäästö on tapa käsitellä asia, purkittaa, siivuttaa ja kaulita kiukkuharmi pois ja se on sitten siinä. Elämä jatkuu, työkaveria sitten hyvillä mielin kumminkin muistetaan merkkipäivänä ja aviopuoliso on maailman rakkain ja parhain siippa. Mutta nyt en jaksa innostua höyrystymään. (Vastaan ehkä kommentiksi, jotta ”ok” tai ”harmillista”. Aamulla siis.) Ja loppuun esasaarismainen lopetus asialle, jotta: BOOM!

Xxx

Toivottavasti Lukijani vietti miellyttävä äitienpäivän, jos sellainen kuuluu kuvioon.

En yleensä vietä äitienpäiviä, yksi lapskin on Amerikassa, mutta nyt oli juhlaa. Nimittäin yksi tuli oikein kolmestaan, nimittäin syntymätön pienokainen pullisteli mukana kakunjaossa, voi jeeeeee! 😍🎂 Meille tämä on niin iso juttu nyt, kun jo tiedetään miten rakas lapsenlapsesta tulee (1 kokemus jo). Tämä lapsi on siis vielä äitinsä kohdussa, mutta varsin hyvin jo havaittavissa. ❤

Mulle oli iso asia myös se, että päihdevaivainen oli laittanut sähköpostilla onnittelut, kun kännykkään olen laittanut eston. Jostain muistin syövereistä oli äkännyt email-osoitteeni olemassaolon. Iso lahja, että hän ylipäätään muisti äitienpäivän olevan tähän aikaan vuodesta kalenterissa ja vieläpä sai aikaiseksi näpyttää viestiä. Meillä on hänen kanssaan hyvät välit, vaikka me muu perhe emme elämäntyyliään hyväksykään. Muutoinhan välilöissä voi aina olla ja tukea ihmistä olemalla se harva kontakti tavalliseen sakkiin.

En käynyt WanhaaVaimoa, siis omaa dementoitunutta äitiä katsomassa hoivaosastolla juhlapäivänä. Minä syntinen! Siitä hän ei tosin tajuaisi tuon taivaallistakaan kuten ei minustakaan, koska joka kerta sinne mennessä ällistelee: ”sinäkö oot mun tytär! Aatella!” Toiselta kantilta aatellen: sepä saattaa olla joka kerta iloinenkin yllätys, kun ehta, valmis tytär ilmestyy kehiin tosta noin vaan! 😀

Xxx

Yllä oleva kuva on nyt sitten se lopullinen täyspakkaus, jolla Houston 10-9-8…0 lähettää meikäläisen matkaan, jos koko setti ylipäätään maasta nousee. 65-litraiseen rinkkaan ei enempää mahtunut. Sadesuojan sain vielä tukituksi johonkin loveen.

Hitosti on ruokaa. Sanoinkin Talonmiehelle, että pitää heti ensimmäisen puskan takana alkaa syömään rinkkaa pienemmäksi. Ruokaa on noin viikoksi, mutta katsotaan nyt miten homma etenee. (Pitääkö se ideaaliside kumminkin vielä johonkin koloon saada mukaan.)

Eniten tuossa painaa big tree eli makuukset. Mutta pitää olla kunnon vermeet, ettei yö mene palellessa. Menen semmoisille seuduille, ettei siellä ole mahiksia piipahtaa huoltoaseman baarissa lämmittelemässä. Senpä takia vaatetta onkin niin, että riittää.

Ai lähtökö? No, söhäsen tässä tämänhetkisessä etapissa ensin pari työpäivää ja kaasutan sitten kauemmas. Ts. yhdelle mökille, jossa Talonmies on. Seuraavana aamuna hän vie mut polun päähän ja lähden siitä sitten lompsimaan kohti tuntematonta etappia. On mulla muutamia määränpäitä kiikarissa eri etäisyyksillä. Siirrän sitten ”maalia” fiilisten ja voimien mukaan kauemmas tai lähemmäs. Jos menee hyvin ja jään polkukoukkuun, enkä malta lopettaa, niin hommautan ruokaa lisää ja jatkan. Jos menee huonosti, lopettelen aikaisemmin ja katson senkin oikein hyväksi reissuksi ! Sanon kuten vastikään tapaamani kokenut erämaavaeltaja: en kerää kilometrejä, kerään elämyksiä.

Kuten Lukijani arvaa, pyörivät aatokseni nyt aikalailla hetkessä, jolloin nostan kuorman olkapäilleni ja lähden polulle. Vielä en ole miettinyt, että mitä sitten. Eipä pidäkään! Carpe diem, ja nauti hetkestä.

Mitähän suunnitelmiä Lukijallani mahtaa kesäksi olla? Voisiko niistä saada vaikka vinkkiä? Nyt näetsen on kerrankin kesä, jolloin on kunnolla lomaa!

No, ”Päässä tuulee ja ajatuksia sataa”, joten taidan ryhtyä aatoksiani rauhottelemaan ja näkemään painajaisia kaikesta mitä voi tapahtua. 😉

Ollaan kuulolla ja voidaan hyvin itse kukin – ylärekisterissä!

Terveisin Klara