”Näin unta kesästä kerran: kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille. Paistoi köyhänkin kotihin.”
Melontareissu heitetty.
Aina se on sen väärtti, vaikkei itärajan tuntumassa nyt kelit juuri suosineetkaan. Etukäteen pelotti kylmä ja kostea, kun joessa on koskia ja lämpöasteita noille seutuville oli sangen niukasti jaettu. Märän ja kylmyyden yhdistelmä on se, mitä tiedän huonosti sietäväni.
Mutta kun koskissa ei nyt ollut paljoa vettä (vesi +12), ei joutunut paljoakaan mulimaan muutoin kuin venettä kiviltä irrotellessa. Joki on erämaajoki, tarkoituksella valittu rauhaa kaipaavalle. Elokuun alku on sen suhteen aina osoittautunut parhaaksi retkeilyajankohdaksi, jos kohta noilla nurkilla ei ylipäätäänkään mitään ruuhkaa ole koskaan. Seuraa enemmän kaipaavat pahkakuksaihmiset juoskoon Pallas-Hettaan tai muille must-see- paikoille. Hienoja seutuja Suomessa kyllä riittää muuallakin, tuntureitakin.
Näillä syrjäseutupaikoilla yrittäjät ovat pääasiassa paikallisia ja eurot jäävät raukoille rajoille, jossa elinkeinot ovat vähissä. Levin, Ylläksen, Saariselän, Rukan palveluyrittäjät ovat käsittääkseni pääasiassa etelän porukkaa. No, työtilaisuuksia yritykset poikivat paikallisillekin.
Heijastuksia, heijastuksia
Reissulla huomasi, kuinka vuosien saatossa jotain on kajakin kanssa puljaillessa oppinutkin. Opin Lentualla (järvi Kuhmon Lentiirassa) kahdelta tuntemattomalta melojalta, että kaikki pienemmät tavarat kannattaa nakella pienissä pusseissa kajakin uumeniin sen sijaan, että pakkailisi isoja melontasäkkejä. Jos seuraava yö on autiotuvassa, kannattaa telttayöpymiseen liittyvä kampe pakata kajakin nuppiin, eikä luukun etuosiin. Etummaiseksi kannattaa aina pakata kuivat kamppeet, jotka vaihtaa tauonkin ajaksi, ettei vilun siemen pääse ytimiin väijymään. Hypotermiahan kehittyy kuin varkain sisäelinten ”jäähtyessä”. Päänuppi on lämmön kannalta keskeinen, joten myssy on must pilvisellä ja tuulisella säällä. Sateen kestävä hattu on myös välttämätön.
Melaa on oppinut suojelemaan sekä vaurioilta että tipahtamiselta. Ostin vuosia sitten melavahdin eli kumisen narun, jolla mela kiinnitetään kajakkiin, jottei se sukella syvyyksiin, jos tippuu. Melattomalla kajakilla ei näetsen tee yhtään mitään. Sen kun sitten vain istuu kyydissä ja katselee maisemia kunnes viikon päästä tuuli virkistyy ja kuljettaa kajakin johonkin rantaan. Tai kiville.
Tämmöinen vesikukka tuli vastaan: hauska, kuin pulloharja.
Yksin en enää uskaltaudu näille selkosille, joilta ei niin vain pääsekään terveydenhuollon palveluiden piiriin, jos kinttu katkeaa tai pää jysähtää kivikkoon. (Semmoinenkin vaaratilanne on kerran ollut yksin retkeillessä, että liukastuin kalliolla ja kaaduin kiviröykkiön sekaan.) Mukana oli siis kaksi muuta melojaa, vanhaa tuttua porukkaa. Matkan varrelle sattui yksi autiotupakin ja melko tunnelmallinen oli meidän istua siinä kämppää lämmitellessä, sajua keitellessä ja turistessa.
Autiotuvan tunnelmaa.
Nyt sitten on loma loppunut, kajakki nostettu varastoon, koiranpentu alustavasti oppinut kuivaksi ja mummovanhuksen hoito ajautunut kriisiin. Siitä joskus enemmän.
Mitä jäi ilmojen suhteen melko huonosta ja omaishoidon kuvioiden suhteen hyvin uuvuttavasta kesästä käteen? Jäi tämä hieno reissu, jäi mukavan uuden perheenjäsenen (koira) tulo porukkaan ja yhden sairaan omaisen asiainhoidon siirtyminen virkaedunvalvojalle: huojennus ja helpotus siltä osin! Näillä eväillä on nyt sitten jaksettava ja mentävä kohti kaamosta. Syksy sisältää yhden työreissun Etelä-Eurooppaan (ei lomaa) ja yhden Pohjoismaihin. Sen lisäksi on kaikenlaista vastuunkantoa ja pitkänmatkan ajelua sekä työnhoidon että metsämökkeilyn nimissä.
Mitähän Uskollisen Lukijan syksy tulee sisältämään. Kerro, jos on saumaa.
Odottelen Talonmiestä ja Rotvaileria iltapäivästä reissultaan kotiin. Mutta sitä ennen nautiskelen vielä hetken hiljaisen talon tunnelmasta seuranani Uskollinen Lukijani kaapelin toisessa päässä.
Kas, aurinkokin on löytänyt tiensä tähän pohjoiseen maahan, jossa ajatus rientää eilen veneonnettomuudessa kuolleiden veljesten koteihin. Miten naurettavia ovatkaan meikäläisen murheet ja kaikki niin suhteellista.
Lähetän syvät myötätunnon ja osanoton ajatukset Turun suuntaan.
@@@
Pärjääköhän tällä?
Ollaan pienellä porukalla lähdössä erämaihin melomaan. Siitä ei selviä ilman tavararöykkiötä. Ehkä lukijani on jo kyllästynyt listauksiini, mutta silläkin uhalla kirjaan tähän roinaläjän sisällön. (Aivan kuin en olisi tätä röykkiötä lonehtinut jo parikymmentä vuotta joka kesä! Aina on jotain liikaa, harvemmin liian vähän. Viinathan tuosta toki vielä puuttuu :D)
Suuntana on Suomineidon yläosan koillinen, jossa norjalaisen (yr.no) säätiedotuksen mukaan on viileää. Tosin kattelen aina Ilmatieteen laitokset ja Forecatkin ja uskon sitä, kuka kulloinkin parhaat säät säätää. Niin on kaiken viisain. 😀 Pätee myös elämään yleensäkin, sillä lopunajan ennustajia riittää.
@@@
Valotan hieman tilannettani, jota voisi kutsua vaikkapa äidinmurhaksi.Jouduin tekemään ratkaisun mummon hoidon suhteen, kun muori on mulle niin perin hankala. On nyt taas osastohoidossa, jonne sain kovalla tappelulla ja suostuttelulla vietyä. Lähtöprosessissa tuli joka asiasta kova taistelu kuin kaksivuotiasta olisi koittanut saada liikenteeseen. Halusi lähteä renttaisissa yövaatteissa, mutta väännön jälkeen halusi kuitenkin kruunata puvuston renttuisella, virttyneellä tunikalla. No, samapa tuo. Talvikengät halusi jalkaan, mikäs siinä sitten (vetoketjut pitää reuhottaa auki). Jokaisen lääkelaatikon halusi pyöritellä käsissään, että otetaanko vai jätetäänkö (ei ymmärrä enää lääkkeistään). Varastin vaivihkaa hammasvehkeet vessan peilikaapista ja lipposet pöydän alta. Väärän takin olin kuulemma ottanut ja baskerikin piti palata alaovelta vaihtamaan. Mummon sain kuitenkin jo kammettua autoon odottamaan ja kassin takakonttiin.
Auton takapenkiltä esitti pitkin matkaa vaatimuksia. Piti mm. ehdottomasti saada pankkikortti itselle välittömästi. Se on määräys! Enkö kuullut, että mää-räys! Kortti tänne heti! Mutten voinut keskelle liikennettäkään pysähtyä takaluukkua kaivamaan. Se närkästytti häntä suunnattomasti. Sitäpaitsi olisi kyllä oikeastaan halunnut lähteä kotoaan vasta huomenna…tai ehkä ylihuomenna… tai ylipäätään sitten kun olisi itse päättänyt, että tänään hänelle sopii. Sillä hän määrää itse asioistaan, enkö ymmärrä! Mutta ei: tyttären nilkki se vaan komentelee ja ajelee autollaan minne haluaa mummo takapenkillä. On siinä laitaa!
No, hoitolaitoksen pihalla mummo pääsi itsensä kanssa päätökseen. Päätös: meikäläisen ei enää ikinä tule asioihinsa sotkeutua. Mutta hän ihailee kovin heitä, jotka nyt loistavat poissaolollaan: osaavat asioita hoitaa. Minä olen pahis, ongelmien aiheuttaja, määräilijä ja komentelija. Mutta nyt riittää hänelle: ”Parempi, ettet tule enää edes tänne minua katsomaan. Ja soitat X:lle, että tulee tänne, heti tänään. Osaa hoitaa asioitani.” Ouk-kei, sanoin minä ja välitin siitä paikasta X:lle tiedon. Että tällä nyt mennään: pallo siirtyy mummon toiveesta niille, jotka osaavat asioitaan hoitaa. Siis sitten, kun ilmestyvät remmiin.
Sinne jäi mummo hoivaosaston turviin. Harrastuksen myötä tutuksi tullut lähihoitaja järjesteli kaffetkin, vaikka päiväkahviaika oli jo mennyt. Voi että mä ihailen vanhustyön hoitajia! Porukka, joka tekee työtään suurella sydämellä. Olen kyllä joskus ollut koko kesänkin vanhustenhuollossa opiskeluaikana, mutta selvästikin työni laatu on vuosien myötä rapautunut saamastani palautteesta päätellen.
– Huokaus.- Yllättävän rankka ratkaisu on mummon hylkääminen, vaikka toisaalta helpotuskin, kun on muitakin saateltavia lähipiirissä. Fiilis kuitenkin on kuin jättäisi lapsen liikenteeseen. Ei tulisi lapsenlapsen suhteen mieleenkään. (Onneksi on lapsenlapsi ilontuojana. Vietettiin viime viikko osin kahdestaan. Tarhathan on heinäkuun kiinni ja puistot täynnä mummo-pappa-lapsenlapsi- yhdistelmiä. )
@@@
Toivon lukijalleni pyhäpäivän rauhaa. Omalla kohdalla lienee viisain ryhtyä nyt palauttamaan aitauksia osaan huushollista ennen kuin Rotvaileri purjehtii ovesta. On nyt neljän kuukauden ja kasvaa ilmeisesti hevoseksi tätä menoa. Hampaatkin on kuin haikalalla.
Otin ja läksin hektisen jokapaikanhöyläyksen jälkeen ajamaan Kuusamoon, jossa oli vähän työasiaakin ja vanhastaan kortteeripaikka tiedossa. Aattelin, että nyt on mun hetkeni tullut ottaa pieni breikki, sillä nykyisen it-helvetin aikana voi töitä tehdä mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Miksei siis siirtää kirjallisia hommiaan sydänyöhön ja viettää rentoutuneita hetkiä päivänvalolla?
Ja näin tein. Tulin nimittäin yösydännä junalla yhdestä toisesta paikasta kotikaupunkiin, torkahdin himasessa jonkun tunnin, huiskutin Talonmiehelle, kävin töissä hoitelemassa parit aikatauluun sidoksissa olleet asiat, hyppäsin rattiin ja ajoin nilkka suorana Kuusamoon. Se joka menee Kuusamoon, ei koskaan voi olla väärään suuntaan menossa! (Voisin muuttaa tänne.) ”Kuusamooo, nyt kutsuu mua Kuusamo!”
@@@
Myllykosken seutuvilla on parikin kämppään herraskaisesti veden äärellä. Toinen on Urkin kämppä, mutten muista kumpi. Ehkä lukijani muistaa?
Saateri oispa hienoa, kun olisi vielä 50-luku, herrat herroja ja narrit narreja ja meikäläinen olisi mieheksi syntynyt. Siihen aikaan siis, sillä miehenä oleminen ei nykyaikana enää näytä herkkua olevan, jonka johtopäätöksen olen saanut tehdä seuratessani sivusta vaihdevuosissaan kitiseviä miehenpuolisia työtovereita.
Yhtä kaikki, ollapa siis Urkki ja elelläpä 50-lukua tuossa vesistön äärellä perhoa uittamassa. Konjakit tuotaisi erillisellä kuljetuksella, aina ois punaista kalaa ja savuporoa pöydässä ja Hilja laittelisi eväät. Olisi naisia joka sormelle, kiiltäviä autoja ja autonkuljettajia. Ja välillä pyyhkäisisi Convairilla juomaan ryssäläistä kirkasta lientä ja vannomaan ikuista ystävyyttä.
Pyöreälammen taukopaikka
Mutta kun ei ole, niin tallustelee siitä vain Metsähallituksen hallinnoimaa siltaa pitkin Pyöreälammelle tsuumailemaan eri suuntiin. Tirauttaa siinä pienet itkut, kun jälkeläinen pirskatti soikoon läksi kauas vaarallisiin maihin vaarallisiin työtehtäviin ja palaa pitkän ajan kuluttua. Ja saa sanoa, että äiti-ihmisenä sitä aattelee, että jos tulee pystyasennossa takaisin, niin lyön kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja heilautan suitsukeriipustani joka suuntaan. (Toistaiseksi en ole ortodoksi, mutta täytynee kääntyä siihenkin hiippakuntaan, mikäli auttaa suojelusenkeleiden mairittelussa.)
Jatkaa siitä sitten Kallioportille, jota ennen kuuntelee, kun pyyt viheltelevät toisilleen ja koittavat lonehtia varvikossa muina pyinä, ettei me täällä olla, kunhan vain varvikko omia aikojaan kahisee.
Kallioportti
Abaut näillä kohdin ohi juoksee NUTS-ultrajuoksuun harjoitteleva nuorimies, jonka tulemme tapaamaan myöhemminkin.
Kallioportin päältä katsottuna.
Kallioportilta kun nousee raput ylös, niin henki salpautuu. Semmoisissa korkeuksissa siinä maisemaa katsellaan, ettei mitään rajaa. Puunlatvat näkyvät kaukana alapuolella ja siivet meinaa kasvaa lapaluiden reunoista, että nytpä mä suihkaisen tästä lentohon, enkä tänne jää oottamaan syksyä ja ii-kää-vää (siitä laulusta tuo vain mukaelmana). Vaan niinpä on realismi kohdillaan, että vielä järki sen verran sanoo, jotta ei auta kuin lappoa tossua tossun etehen ja nykiä polkua kohti Harrisuvantoa. Mutta hetkeä ennen sitä jämähdän paikoilleni pienen puron viereen: mikä lintu laulaa? Ihan täytyy kelata muistia, muttei kertasen kaikkiaan mitään tule mieleen. Piti konsultoida kurssikaveria, joka on ornitologian mestari. Lähetin hälle videon ja vastasi sen olevan peukaloinen, joita on Kuusamon seudulla, muttei täälläkään ruuhkaksi asti.
Harrisuvannossa olikin sitten lounaan aika. Ollaan muka älyn jättiläisinä Talonmiehen kanssa keksitty, että pieneen termospulloon voi kuumaan veteen taltioda makkaran. (Se on vähän velttoa settiä sitten evästelyaikana, mutta menettelee.) Nyt taltioin sinne kuumaan veteen nuudelipussin. No, menetteli sekin, jos kohta nuudelit oli jo aika puuroutuneina.
Semiherkullinen nuudelipuuro, suolaista ja hiilaripitoista kumminkin.
Hitonmoinen hiki tuolla meinasi pukata niskaan, jos kohta väliin oli juukelin kovia tuulenpuuskia. Kun polulla oli aika monta tuulenkaatoa, niin aattelin, jotta saapa nähdä rysähtääkö jotakin niskaankin ennen kuin takaisin Juumaan pääsen. Vaan tässä sitä edelleen ollaan.
Sitten tulikin pitempi romposteluhuikonen kauniissa kangasmetsässä. Taisipa siinä vilahtaa joku koskikin, Vattumutka ja Kalliosaari. Näillä huudeilla alkoi ripistellä vettä ja kaunis aurinkokeli hiipui pilvien taa kun saavuin Siilastuvalle. Edelleenkään ei ristinsielua missään, mikä on kumma, sillä Siilastuvalla on yleensä aina joku etenkin jos on yhtään minkäänlainen ulkoilukeli. Nyt siellä tapasin vain pari kuukkelia ja yksinäisen pantaporon. Vain marraskuun loskassa siellä saa viivähtää omissa oloissaan, mutten menisi tuonne yöpymään trafiikin keskelle. Kaunis näkymähän siitä kyllä Jyrävälle on.
On mulla tästä videotakin, mutta se tiedostomuoto nyt sylttää (Samsungin kameran tallennusmuoto ei ole WordPressin suosiossa.)
Jyrävän rannasta läksin sitten nousemaan niitä puuportaita ja taisinpa siinä vähän pysähtyä 43. askelman kohdalla tarkastelemaan kahta pikkukuustakin, kun NUTS-ultrajuoksuharjoittelija sai minut toistamiseen kiinni. Kertoi harjoittelevansa NUTS-kisaan joka taitaa olla siinä 25.5. tietämissä. Tervepäiset urheilijanuoret ja sporttipantterit siinä kisassa juosta hipsuttavat pieniä huikosia kuten Hautajärveltä Rukalle (83 km) ja elämäänsä enemmän (!) haasteita kaipaavat sipsuttelevat Hautajärveltä Rukalle ja takaisin (166 km). Sole poka mikhän. Älkää kysykö minulta, näenkö tuollaisen psyykkisesti terveen ihmisen touhuksi. Nutsit puhukoot puolestaan (ampuvat meikäläisen). Satun tietämään, että joitakuita on jouduttu suonen kautta nesteyttämäänkin näissä pippaloissa. Mutta voi olla kateellisten panettelua 😉 Tämä poikapuolinen vaikutti kyllä kaikin puolin järkevältä ja tasapainoiselta tyypiltä, kun vähän aikaa rupateltiin.
Ja seuraavana: Aallokkokoski. Next one: Aallokkofors.
Myllykoskea kun lähestyy, niin alkaa porukkaakin tulla vastaan. Tuli iloinen nuoripari haukkuvan porokoiran kanssa ja perhe, jossa teini-ikäinen valkoisissa tennareissa koitti pomppia kuralätäköiden yli 🙂 Voi tuota nuoruutta ja sievää out fittiä! Iloinen oli hymy tytöllä kurakoista huolimatta. Täti lompsi kumppareissa ja tallipipossa vastaan.
Tässä kartta reissuasi varten.
Tuo kierros on oikein hauska päiväjotos etenkin silloin, kun ei ole porukkaa liikkeellä. Kesällähän tuo reitti on ihan ammuttu täyteen perheitä ja perheettömiä – hyvä niin! Luonnossa kun liikkuu, niin ei kadu reissuaan koskaan.
Ensi kesänä, kun on vähän juhlia tiedossa, aion karata tänne ja rompostaa vähän pidemmän reitin majoitteet rinkassa. Mikään Paistunturi tai Sompion erämaa tämä seutu ei ole ja hyvä niin. Jos kinttu räpsähtää tai tulee aivoinfarkti kesken Trangian sytytyksen, niin eipä mene hetkeäkään, kun seuraava kuljeksija paikalle sattuu.
Sitä joutuu näillä kymmenillä jo hieman miettimään menemisiään, eikö totta? Siitäpä tulikin mieleeni, että morjenstan pihapiirin väen ja häivyn baanalle. Iltaliikenne on rauhallinen ja sunnuntaiaamuna on aina niin mukava herätä omasta sängystä etenkin, kun seuraava viikko tuo eteen paitsi vanhan ystävän yökyläilyn myös pakollisen pakollisen minireissun erääseen kaupunkiin, joka lienee tämän maan pääkaupunki. Motto: ”Pysy liikkeessä, sillä koirat ei kuse liikkuviin autoihin.”
Hilpin kommentissa esiintuotu myötäinto oli veret seisauttavan hieno juttu. Hilpi kirjoittaa: ” Viime vuonna opinnoissani törmäsin termiin myötäinto. Toisen innostukseen mukaan menemistä, innostumista kanssaeläjän innostuksesta, jonka hän haluaa jakaa. ”
Juuri tuota haen takaa. Olen tullut kohdallani havaitsemaan, että toisen innostuksesta voi saada ideaa itselleenkin tai vähintäänkin oppia ja avartua. Tapaan usein ihmisiä, joilla on joku innostuksen kohde, josta haluavat kertoa. Antaapa heidän kertoa, sillä ei se kauaa maailman aikakirjojen aikaresursseista vie! Vielä pienempi aikasyöppö on ilahtuminen toisen puolesta. Siinä voi ikään kuin vapaamatkustaa pienen hetken toisen innostuksen siivellä ja virkistyä. Aitoa innostusta kun ei voita mikään!
@@@
Voimajuomaa. Taisi olla siideriä vai oliko valkoviiniä ja vissyä, en muista.
Lea on oikeassa: kaikenlaista pienisydämisyyttä tosiaan on. Näitä pienisydämisiä yritän vältellä, koska heistä tulee huonot fiilikset. Onneksi on tosiaan muitakin! Yksi sellainen tulee kohta eteiseen lenkeilyä varten. Kantaa raskasta kuormaa, kun on ikämiehenä leskeytynyt sukulaismies, joka on nyt aivan eksyksissä vaimon kuoltua äkillisesti. Setä on wanhan liiton miehiä, jonka kotijärjestys on aina noudattanut perinteistä kaavaa: vaimolla vaimon työt, isännällä isännän. Sitten pam vaan, onkin ikämiehen sopeuduttava uuteen kuvioon. Siinä on haastetta moneen suuntaan, kun ei kunnolla osaa perunoita keittää, eikä tiedä kuinka pyykkikonetta käytetään. Päivä kuluu vaimon haudalla käydessä ja uutisia kuunnellessa. Ihan sydäntä särkevä tilanne.
Riipoi vähän myös sivusta kuunnella taannoin tuota naimatonta naistuttavaa. (Niitä on kyllä useampikin lähituntumassa.) Oma kuvionsa sekin, kun kotona ei ole ketään odottamassa, vaikka niin kovin toivoisi. (Oma riesansa toki siitä kotona odottajastakin ;D) Mutta kun ei löydy puolisoa, ei ketään. Naisporukassa kuljetaan ja etsitään: tuntureilta, konserteista, festareilta, Porin Jazzista. Ravintolapöydät on jo kaluttu ja koluttu: mitään kelpomiestä ei ole löytynyt, vain rikkinäisiä elämänkohtaloita, alkoholismia ja outoja luonteita. Tämän käsityksen olen saanut näiden yksinäisten kertomuksista, myös miespuolisten.
Yritän usuttaa harrastuksiin: golfkentillä on tosi charmantteja miehiä :D, entäpä Suomen Ladun porukka, jos toisentyyppistä kaipaa. Tanssiharrastus, ryhmämatkat, lintubongarit. Aina toki joku kultakimpaleen löytääkin, iloitsee (>myötäinnostus!) ja fasettaa ”me hiihdetään, me aurinkorannalla, me Toscanassa, me Huippuvuorilla, me takkatulen äärellä”. Voi hemmetti, että mulla sydän aina sykähtää, kun kaksi yksinäistä toisensa löytää! (Ja alan heti sydän kylmänä pelätä, että jompi kumpi kuolee tunnekuohuissaan sydäninfarktiin.)
Enää puuttuu koira. Olut jo on.
…ja sitten on se toinen tarina, jolloin Insta ja Fase ensin pursuaa intoa: tässä Pertti hiihtää, tässä ollaan kuntosalilla, Pertin aikuiset lapset tässä synttärikakulla. Mutta kuin taikaiskusta Pertti sitten häviää viestimistä. Kuoliko vai katosiko naistentansseihin? Maa nielaisi? Kuinka hankala perttinsä menettäneelle on alkuinnostuksen jälkeen avata tapaus Instagrammissa tai twiittailla, että hemmetin routaporsas palasi exänsä syliin. Sitäkö se olikin, että perttinsä löytäneellä oli niin surullinen mieli, itketti aamulla, maalipurkki kaatui eteiseen, töissä ei jaksa ja koira sotkee lattiat. Enkä yhtään huomannut, ettei Pertti enää seiso eteisen matolla nauramassa kaatuneelle maalipurkille, eikä pese mutaan juosseen koiran jalkoja. (En kysy mitään, en herrattunen sentään.) – Meillähän on tähän suomalainen laulukin onnesta ja onnen kätkemisestä. Ja itku pitkästä ilosta, sanoo katajainen kansa.
@@@
Elelen taas retkihuuman ensioireissa. Oikestaan kaikki lähti liikkeelle eilen jälkeläisen hakiessa lapsensa yökylästä. Muka vaivihkaa ovelin katsein kyseli, onko kesällä odotettavissa olevalle merkkipäivälle minkälaisia lahjatoiveita. A-haa, selvästikin on jonkun porukan bulvaani. Koska tiedän, että sieltä tulee sarpanevakukkavaasi tai kalevalaköryn iki-ihanat riippupihlajat kolmessa setissä, on kaiken viisain toimia nyt, jotta SPR ei saa uutta myytävää. Läpikävin erilaisia lahjoitussäätiöitä omasta päästä keksittynä: Palvelutaloissa Pilattujen Muorien tukisäätiö? Ruskettuneiden Muovipussimiesten Turvakodin tilikeräys? Mutta taas oli muna kanaa viisaampi, sillä jälkeläinen loihe lausumahan: lahjakortti retkeilytarvikekauppaan, kävisikö se? Loistoidea! Ostan hammokin ja painelen metsiin roikkumaan h-hetken ajaksi, niin ei tarvi pelätä virpojia oven taakse.
Hui että tuli pitkä teksti. Toivottavasti lukijani ei saa liikaa kirjaimia henkitorveensa!
Pieni paussi on ollut paikallaan ja onneksi siihen tarjoutui mahdollisuus. Ulkoilma on ihmispsyykelle keskeinen elementti. Lumikenkäilijälle nämä tämmöiset kuvan kelit on huippuaikoja. Hiihtäjät eivät enää ole sauvoilla huitomassa 🙂 ja voi lompsia rauhassa mössööntyviä latuja pitkin minne huvittaa.
@@@
Tässä on ollut päänsä sisällä aikaa tutkia asioitaan, myös sosiaalisia suhteitaan. Semmoisiin pohdintoihin lomaset ovat paikallaan.
Ihmissuhteissa on paljon voimaannuttavaa, mutta osa ihmissuhteista on rehellisyyden nimissä myös rasitteina. Taannoin kuuntelin läheistä työtoveriani hänen ihmissuhdeasioissaan. Naimaton ihminen, jolla on laaja ystäväpiiri, naimattomia naisia hekin. Siinä sivussa murheitaan kuunnellessa kävi omakin tuttavapiiri mielessä. Kirjaan joitakin huomioita.
Vaikeus iloita toisen puolesta. Yllättävän ongelmallista on positiivisuuden jakaminen. Se huokuu myös naamakirjasta. Joku laittaa lomaltaan vaikkapa Bergenistä (keksitty paikka) kuinka on kaunista. Laittaa kuviakin reissustaan, niin toinen toteaa: ”Tuttu kirkko, käyty on.” Tai joku kertoo (kuvitteellinen esimerkki) onnistuneista leipomuksistaan, johon toinen reagoi toteamalla: ”Tiesithän, että pellavansiemeniä ei saa käyttää kuin tietty määrä vuorokaudessa?” tai ”Laitapa ensi kerralla taikinaan vähän itsekasvatettua hepsankeikkaa”. Mikä estää vain ihailemasta Bergenini kuvia ja toivottamasta hyvää lomanjatkoa? Mikä estää vain ihailemasta leipomuksia ja pyytämästä reseptiä?
tYleinen huomaavaisuus. Ollessani taannoin, kuten lukijani ehkä muistaa, pitkällä sairauslomalla hevosonnettomuuteni vuoksi, kudoin paljon kaikenlaista. Kun koko suku oli sukitettu ja lapaistettu, kysyin eräältä noihin aikoihin hyvin kiireiseltä tuttavalta kelpaisivatko hänelle villasukat. Puuskahti, että hänellä on villasukkia ihan riittämiin.
Loukkaannuin tuosta hieman ja ajattelin, että tilanteeni tietäen hän olisi voinut ehkä toimia toisin. Kuinka sitten? Vaikkapa niin, että kun kiireittensä hellitettyä (sai ison projektin valmiiksi) ryhtyi neulomaan ja toi tuliaisiksi aivan kammottavan kudelman, jolla ei minulle ole tyylinkään vuoksi kerrassaan mitään käyttöä, niin (koska olen fiksu, hyväkäytöksinen ja huomaavainen, heh) kiittelin häntä siitä, että oli ajatellut minua ja nähnyt vaivaa. Tuotteen otin kiitoksin vastaan, vaikka tiesin sen menevän suoraan SPR:n kirpputorille. Hänelle tuli antamisesta kuitenkin hyvä mieli. Se riittää syyksi ottaa vastaan se mitä annetaan.
Samaan asiaan liittyy vuosien takainen toimintamalli anopin tuputtaessa meille ties mitä vanhaa kamaa. Sanoin Talonmiehelle, että kaikki ota kiitoksin vastaan, sillä teemme hänelle palveluksen viemällä ne kaatopaikalle, kun itse ei siihen kykene. ”Olen säästänyt tämän odottamaan, että lapset lähtevät opiskelemaan” tapasi rakas anoppivainaa aina romppeistaan sanoa ja sai hyvän mielen, kun sai roinansa annettua ”opiskelijalle”.
Tuli päivänä muutamana romposteltua pääsiäisen kunniaksi myös suomaisemissa.
@@@
Muuttolinnut ovat suurelta osin saapuneet, vaan vielä ei näy pääskystä. Olin eilen hervottoman naurukohtauksen ja toisaalta myös hieman ahdistavan tilanteen kourissa lintujen kanssa nimittäin. Kuljeskelin metsässä ja kuulin erään pikkulinnun laulavan. Ryhdyin siinä muistelemaan, oliko kyseessä se-tämä-vai-tuo sirpukka. Päädyn sirpukkaan X (haluaa pysyä anonyyminä). Piti kuitenkin vielä JuuTuupista tarkistaa laulu, että natsaa tähän tirpuseen. Laitoin kännykästä tulemaan linnunlaulua. Se kantautui myös sirpukka X:n korviin. Hän tuli paikalle kuin magneetin vetämänä ja ryhtyi tekemään syöksähteleviä lentoja pääni yläpuolella. Näpelöin skänää kuin tuskassa, että sain häirikön vaikenemaan. Imuroin tähän alle sirpukka X:stä videon, jos wordpress on suosiollinen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, tunnistaako lukijani lajin. Lajintunnistus ei edellytä lintukirjaa, sillä… 😉
Klara Saken kirjoittaa 