Hyvä Lukijani,
tässä sitä katsellaan sadepilvien ohikiitoa, tutkaillaan sääkarttaa ja mietitään mille alkaisimme. Sadevaatteet on, mutta käännytäänkö enemmän biljardin puolelle (onko täällä edes sellaista). Ehkä kuuntelen Osmo Soininvaaran viisastelut ja itsekehuskelut loppuun. Suunnittelen kuuntelevani sen vielä toiseenkin kertaan tehdäkseni tilaston kaikista itsekehuistaan. Nimittäin pelkkä toteamus ei riitä edes mielipiteen tasolla kaikille lajitovereille. Sain siitä jo esimakua: toveri näpäytti Osmon olevan”taitava keskustelija” ja punnittujen puheiden esittäjä. Kerroin seuranneeni kyllä vuosia hänen somekommenttejaan, enkä olisi punnituista puheista lainkaan vakuuttunut. Lukijalle haluan korostaa, ettei Osmon poliittinen kanta vaikuta arviooni. Ja päästäkseni otsikonmukaiseen aiheeseen, esitän rakastamallani Katekismus-tyylillä seuraavaa:
- Ihminen, joka toistuvasti tuo esiin erinomaisuuttaan, onnistumisiaan ja saavutuksiaan: mitä se on? Se on (minusta) joko elämänkasvattamattomuudesta johtuvaa narsismia tahi syvälle juurtunutta rakoilua itsetunnossa, omanarvontunnossa. – Konkluusio elikkä yhteenveto: Useimmat kasvavat elämänkokemusten myötä sietämään huonommuuttaan suhteessa meitä parempiin osaajiin, tietäjiin jne. Sen lisäksi useimmat havaitsevat elämänkokemusten myötä paikkansa universumissa. Olkoonkin, että tekee kipeää ymmärtää, ettei olekaan sen keskipiste.
- Ihminen, jolta puuttuu sisäinen ”ääni” ymmärtääkseen, mikä käytöksensä tai puheensa on epäempaattista. Niin mitä se on? Ajattelen niin, että tälläinen ihminen on lapsena jäänyt tunne-elämältään jollain tapaa osattomaksi. Tarkoitan läheisten antamaa myötätuntoa, lohdutusta ja lempeyttä, rakkautta, hyväksyntää. Lähelläni on sellainen tuttava. Hän saattaa kovin kömpelösti töräyttää jotakin havaitsematta itse lainkaan kuinka epähienotunteinen oli. Ei ole ilkeä ihminen, eikä tarkoita pahaa. Ei vain havaitse tiettyjä dimensioita toisten ihmisten tunteiden huomioimisessa. Möläytyksiään voisi luonnehtia ajattelemattomuudeksi, mutta eivät ole sitäkään. Hän vain ei havaitse sitä, mikä saattaa loukata toisen ihmisen tunteita. -Koulussa aikanaan fiksuista fiksuin englanninopettaja opetti meille näin: ”She is such a nice person: she never hurts my feelings.” En muista mihin tuo liittyi, oliko tuossa joku kielioppirakenne opittavaksi, mutta ajatuksena se mieleen jäi.
###
Taidanpa ryhtyä kaavailemaan, menisikö sittenkin sateeseen vai vetelehtisikö hotellin käytävillä. Kuntosalille rähmäisissä golfkengissä vai rapaisissa vaelluskengissä? Ehkä sittenkin venyn katselemaan maisemia talon isosta ikkunasta ja juomaan päiväkahvia, kera mangojäätelön?
Oikein hyvää pyhäpäivää ja tasaista tunne-elämää Lukijalleni! Klara
Klara Saken kirjoittaa 
Siellä lapsuudessako se empatia ihmiseen istutetaan? Olen tässä viime vuosina miettinyt, kuinka monet menestyvät poliitikot ovat niin tunnekylmiä. Empaattisuuteen liittyy mielestäni sovinnollisuus, jonka puuttumisen tietyn puolueen väen luonteenpiirteistä nosti esiin Sanna Ukkola viimeisessä viimeisessä sanassa, en olisi sitä häneltä odottanut. Mutta sai nyt anteeksi monet hymynaamaiset ilkkumisensa minulta, kun tuntui vakavasti asiaa miettivän.
Odea käy vähän sääliksi. Hän sai aikoinaan paljon ylistystä siitä, kuinka älykäs ja tietävä hän oli. Merkittävä osa siitä ylistyksestä oli itse asiassa suunnattu hänen puolueensa muulle väelle, ja todellinen viesti oli, että te muut siellä vihreissä olette tyhmiä. Pitäisi olla niin älykäs, että ymmärtäisi jättää moisen manipuloinnin huomiotta ja rakentaisi minäkäsityksen sen palautteen varaan, jota omat ja lojaalit läheiset antavat. Sitten ei tarvitsisi huudella yksinään norsunluuntornista, että minä, minä, minä. Oma tiimi pysyisi mukana ja viisaus olisi yhteistä pääomaa. Ei siitä oikeassa olemisesta, joka ei johda oikeisiin päätöksiin, ole muuta iloa kuin jälkiviisauden katkera maku.
Kyllä tekisi hyvää etelän ilot itse kullekin! Nautiskelkaa!
-lea
TykkääLiked by 1 henkilö
Juu, lapsuudessa(kin) empatia istutetaan lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksessa, genetiikkakin taitaa vaikuttaa lopputulokseen, tutkimusnäyttöä lähdekirjallisuuden perusteella olisi. Että ei tässäkään kaikki ole äidin ja isän vika 🙂 Kollega sanoi empatian voivan kehittyä myös aktiivisella harjoittamisella nuoruudessa ja aikuisuudessa. Uskon: on asiasta minua enemmän kärryillä.
Empatia = toisten kokemusten ja motiivien ymmärrys ja avostaminen. Erilaisten näkökulmien sietokyky. Kyky ymmärtää oman käytöksen vaikutuksia toisiin. (kirjasta ”Epävakaa persoonallisuus”, Duodecim 2020, 4 psykiatrin kirjoittama hyvä kirja)
Lueskelin vähän ammattikirjallisuutta. Sen lisäksi testautin kollegiolla empatian käsitettä. Olen aina ollut kiinnostunut psykiatriasta ihan vaan innocent bystanderina. Jaksaa paremmin, kun joutuu kohtaamaan monenlaista kulkijaa ja haluaa ymmärtää mistä on kyse. Työnohjaukseen en urani aikana kertaakaan ole saanut edes ehdotusta, eikä sellaista muista saaneensa kollegakaveritkaan. Lääkärihän jaksaa ja kestää mitä vaan. Ei se mitään tarvi, saa niin paljon palkkaakin. – No, onhan sitä kestetty, viime metreillekin. Saikulla olin kun tuli se hevosvamma ja jonkun ripulipäivän joskus. Olen empaattinen nyt itselleni, voi mua pientä raukkaa. 😉
Palatakseni aiheeseen: empatiasta on näkökulmia psykiatrisessa kirjallisuudessa. Ja Lauermalla on hyvä kirja psykopatiasta 😉 Tosin epävakaita persoonia tapaa työssä enemmän (siis, joilla on ihan asiaan vihkiytyneen tekemä diagnoosi siitä). Psykopaatti on kylläkin vaikea tunnistaa, ainakin lyhyessä kontaktissa. Osa on taitava käyttäytyjä face-to-face, mutta perästä sitten saattaa sitäkin enemmän kuulua. Siitä on rankkaakin kokemusta ja seuraan yhtä kollegan prosessia sivusta, tappouhkauksien alla.
Empatian käsitettä on siis tullut funtsittua. Ainakin mekaanisesti voinee opetella käyttäytymään empaattisesti, luulen. Ja muistan yhden autistisen lapsen äidin kertoneen, kuinka opettaa lapselleen sitä. Ja sittenhän elämän tölvii useimpia meistä jossain vaiheessa, niistäkin oppii jotain. Ikätoveri ja kollega, on juuri tänään leikattu vaikean sairauden vuoksi. Lääkärikin on potilas.
Btw, hahaa – sain nyt kollegion tolaltaan kyselyilläni: ”Mihin sä sitä tietoa tarvit?” Sanoin, että kirjoitanpa yhtä juttua vaan. Siitä menivät yhä enemmän kierroksille: mihin se kirjoittaa! 😀
S.Ukkola on oma entiteettinsä, isän pakinat kyllä Suomen Kuivalehdessä on pääasiassa nasevia. Äitihän oli kansanedustajakin, se varmaan tiedossa yleisesti. Kirkkaita hetkiäkin tyttärellä on tuntunut olevan.
Oden kirjaa kuunnellessa nousee juurikin hyvin Lean näkökulma. Kuuntelen toista kertaa, sillä pyrin perehtymään tämän tyyppiseen teokseen kunnolla ennen kuin sanon kantani yhteen laajempaan konsortioon. Kirjasta piirtyy yksinäisen neron näkökulma, jossa on mahdollisesti vältytty (oletan) nuoruusiällä ison kaveriporukan kritiikiltä. Siis siltä, että porukalla sanotaan ja nauretaan: tuo mopokypärä on sun kaalinpäässä tosi tyhmän näköinen ja Pera osaa paljon paremmin avata Enigman salat kuin sä ikinä.
Viimeistään niissä kuvioissa kioskin nurkan kokoontumisissa opitaan olemaan luulematta liikoja, itsestä ja muista. Näin aattelen. Hyödyllisiä hetkiä nuo kirveltävät tilanteet, jossa Paula onkin kauniimpi ja Susannalla parempi numero matikasta.
… ja juurikin näin (muoti-ilmaus!): kierrepallon tyyppiset viestit kannattaa aina tutkailla tarkemmin. Pätee myös ylitöpäiseen kehumiseen…joka voikin olla samalla myös (tai peräti yksinomaan) näpäytys vieressäseisojille.
Kiitos Lea mietintää masinoineesta kommentista!
Klara
TykkääTykkää