Pyöräilyä ja sosiologiaa henkilöltä, joka ei ole mistään kotoisin

Hyvä Lukijani,

kotikudelma palautui kuosiinsa: istun jälleen kirjoituspöytäni ääressä nypläämässä ikuista jälkeäni maailmankaikkeuden suureen internetverkkoon.

Liikuin Koillismaalla ja Etelä-Lapissa eeskahtaalle pyörä muassani. Jos näit tumman auton, jonka pyöränkuljetustelineillä kiilteli gravelpyörä, se olin minä 😀 Olisit vain räpsyttänyt valoja, tehnyt u-käännöksen ja kiilannut kärryni tien poskeen. Olisi paiskattu kättä, että ”Mor-jens!”

###

Gravelpyöräkö?

No, jonkinlaiselle äkilliselle kirjolle jouduttuani päädyin sen omistajaksi. Syyllinen: retkikaveri. Kaverin pyörä näytti näppärältä mummonpyörältä, käppyräsarvia en havainnut. Vanha maastopyöräni veteli jo viimeisiään ja kun puhkoi eturenkaansa, piipahdin luottopyöräkaupan poikain luo: ”Yksi kappale graveleita, kiitos”. Ottivat vanhan rukin vaihdossa ja tiesivät mulle sopivan gravelin. Voilá! Kulkeepa kevyesti! Nyt nousi mummon pyöräily nuorisokielellä NextilleLevelille, six-seven!

Gravelpyörä on maantiepyörän ja maastopyörän välimuoto. Sillä pärjää maantiellä, sorateillä ja metsäteillä. Käyrät sarvet, kevyt runko, leveämmät renkaat kuin maantiepyörässä. Maantiepyörä taasen on se anorektisen näköinen ”pelkkää luuta ja nahkaa”-tyyppinen pyörä, jolla kesäoravan näköinen huitula ajaa helkutinmoiseen kilpa-asuvarustukseen sonnustautuneena. Pyöräilyhän on kilpailua vauhdilla ja kilometreillä, joillekin. Satun tietämään. Olin kesäoravan työtoveri vuosien ajan. Ajeli herroiksi ajoradalla, mikä on yksi tämän lajityypin diagnostisista kriteereistä.

###

Kehuskelin uutta pyörää tyttärelle. Että sitä voi polkiessa heiluttaa puolelta toiselle saadakseen ylämäessä hyvän forcen. Tytär katsoi hiuspehkonsa takaa hellänsarkastisesti hymyillen: ”Mää oikeen nään sut heiluttamassa sitä pyörää puolelta toiselle ylämäessä, tirssk!” – Saablarin huonosti kasvatettu kakara! ;D (viidennelläkymmenellä)

Kieltämättä podin alkumetreillä salaamisen tarvetta. Kuulin mielikuvituksissani naapurin Teuvon hekottavan kuistilla kännykkään: ”Nyt vauhtimummo osti kilipapyörän, ha-ha! Nuorisopyörä, ha!” No, Teuvoa ei ole näkynyt sen jälkeen kun muistutin häntä kasvustostaan, joka aiheuttaa tiettyä haittaa invasoituessaan tälle puolelle lisääntyvässä määrin vuosi vuodelta. Liekö kaivanut tunnelin autonsa alle. Töistä tullessa liukuu luukusta ja luiruaa rottana viemärin kautta pesuhuoneeseensa.

###

Vaan minäpä kerron teille kaksi tarinaa ilmiöstä, joka on vuoskaudet askarruttanut. Aloitan siitä, etten ole mistään kotoisin, vaan asunut ympäri maata. Senpä takia aina ihastun, kun joku on oikeasti jostakin kotoisin! On juuret, murre, sukukunta, lapsuuskaverit ja oikeanlainen ylpeys kotipaikkakunnasta! Mutta entäs jos sen piilottaa, niin miksi?

Tapaus 1. Lapissa retkikaverin kanssa kohdattiin varhaiskeski-ikäinen tyyppi, jututettiin. Retkitoveri kysyi kotipaikkakuntaa. Henkilö hämmentyi: ”…tuota, olen Inarista…” Retkitoveri vilkaisi minua, luettiin toistemme ajatukset. Murre ei ole pohjoisesta. Retkitoveri otti nk. tiukennetun anamneesin, jonka jälkeen henkilö nihkeästi tunnusti olevansa varsinaissuomalaisesta kaupungista. Oli nyt Lapissa tilapäistöissä.

Tapaus 2. Taukopaikalle saapui nuorimies. Vaisu tervehdys, ylimielinen olemus, kännykän selailua. No, ei vetele, ajattelin. Jotain on tädille vaivauduttava sanomaan. Jututin tyyppiä. Räpelsi kännykkää vastaillen hajamielisen yksisanaisesti. Yllättäen aktivoitui: ”Montako kilometriä takana?” Kerroin tallustelleeni vain lähimaastossa, autokin lähellä. ”Aijjaa” sanoi ja kertoi kilometrinsä. Puheessaan oli mie-muodon intonaatio, joka ei ole lappilainen, ei mikkeliläinen, eikä oikein kotkalainenkaan, joten kysyin kotipaikkaa. ”Olen Rukalta” Häh: Rukalta!? Eihän kukaan ole ”Rukalta”, sen verran olen kuusamolaisia hoitanut ja tunnen muutoinkin. No ehkä Rukajärvet, Saapungit ja pari Määttää voi sieltä olla, mutta hekin sanovat olevansa kuusamolaisia. – Lopputulos: oli Imatralta, tilapäistöissä pohjoisessa.

Sosiologia tuntee ilmiön. Paikkakunta ei ole vain osoite. Se on osa henkilökuvaa, jonka ihminen joko haluaa tai ei halua itsestään antaa, millaisena haluaa näyttäytyä. Kotipaikkakunnan ”vaihtoarvo” on sosiaalisessa tilanteessa se, mitä itse kukin kohdallaan arvioi: etu vai haitta? Olen kaupunkien kasvattina aina ihaillut maaseudulla kasvaneita ihmisiä. Ovat siellä oppineet kaikenlaista sellaista, mitä kaupunkilapsi ei edes tiedä olevan. Miksi joku sitä häpeilee? Antaako kaupunkilaisuus jonkinlaisen hienostuneemman identiteetin, vaikka olisi rupisesta lähiöstä?

Sosiologit Pierre Bourdieu ja Erving Goffman (1922-1982) ovat tätä tutkineet. Goffman: käyttäytyminen on näyttämö, jolla ihminen esittelee ja säätelee vaikutelmaa itsestään, sopeuttaa esiintymistään yleisön ja tilanteen perusteella. Mielenkiintoista ja järkeenkäypää, eikö! Ja omakohtaista, tietysti. Vaikutelman hallinta on yksi ihmiskäytöksen peruselementeistä. Ehkä Imatra ei jonkun mielestä anna samaa vaikutelmaa kuin vaikkapa Inari.

Pierre Bourdieu (1930-2002) tuli tutuksi opiskellessani hetken aikaa sivuaineena sosiologiaa, uskokoon tämänkin ken haluaa. Saatiin tehdä Bourdieusta pullataikinaksi paisunut proseminaarityö opiskelukaverin kanssa. Mielenkiintoista oli ja avasi aivostoa käsittämään ihmisen taustan yhteyttä käytökseen. Ukko-Bourdieusta on lääkärintyössä ollut merkittävä apu sittemmin. On auttanut ihmisen ymmärtämisessä, näin väitän omahyväisesti.

Tähän kotipaikan pimittämiseen liittyy Bourdieun käsie ”symbolisesta pääomasta”, jollainen kotipaikkakin voi olla. Tukholmassa voi östermalmilaisuudesta kokea symbolista pääomaa, jota rinkebyläisyys ei tuo. Bourdieun näkövinkkelistä on ajateltavissa, että Inari tuo siinä määrin enemmän symbolista pääomaa, jotta kotipaikkakunta voi hetkeksi ”unohtua”.

Ehkä Lukijani tykönään miettii, missä olisi kotimaassa se yksittäinen paikka, jonka voittaisi symbolisen pääoman huippupaikkakilpailun? Mietin sitä kohdallani minäkin, mutten keksi… vielä?

Tuosta Bourdieusta vielä se, että teorioistaan tehty proseminaarityö avasi oivalluksen. Bourdieu tutki kielellistä pääomaa. Lapsihan tulee kouluun niillä kielellisillä valmiuksilla, jotka on kotoa saanut. Kuinka niillä pärjää koulun kielellisessä ympäristössä? Puhetapa, keskustelukyky, käsitteet… Koulu ei Bourdieun mukaan kohtaa oppilaita samalta lähtöviivalta. Koulu käyttää ja palkitsee yhteiskunnallisesti arvostettua kieltä ja kielellistä ilmaisukykyä. – Mitäs siihen sanotte ja kuinkas koulussa Lukijalle kävi? 😀

###

Toivottavasti ei teksti käynyt liian raskaaksi. Kaikkea nääs tulee aatelleeksi ja tutkailleeksi 🙂 Ja kannattaa nopeasti aatellakin, sillä koskaan ei voi tietää huomisesta. Tässä yhteydessä lähetän aatokseni retkikaverilleni Etelä-Suomeen. On saattelemassa sisarustaan kohti viimeistä porttia.

Iloa ja eloa silti! Kaunis syksy tästä vielä tulee, sanokaa mun sanoneen! t. Klara