Värjöttelyä terassilla

Hyvä Lukijani,

päivät kuin unta vaan auringon toi tullessaan. Vai toiko? Istun koleassa iltamassa kotipirttini kuistilla kolmatta tuntia kaiken maailman kartat ympärilläni ja koitan päättää mihin ilmansuuntaan siirtyisin seuraavaksi. Vai lähteäkö siitä, että pysyy täällä, vanhaa teekkarisanontaa käyttääkseni.

###

Päiväkirjanomaisesti tuumin, että yhden yön taaperonhoitorupeama venähti lopulta kolmeksi, kun ei millään raatsittu vierottua silkkipäisestä kikattajasta. Että osaa olla hyväntuulinen lapsi!

No, lasta toki hoideltiin Talonmiehen kanssa Old School-tyyppisesti vähän suurin linjoin eli uitettiin iltaisin lihanhuuhtelusaavissa pakasterasia vesilelunaan. Muutoinkin annettiin leikkikaluiksi partikkeleita, joihin tunsi viehtymystä. Kuten teesiivilä, tyhjä Lidlin tuoremehupullo ja luumutomaattirasian kansi, jossa oli kolme tuuletusaukkoa. Niistä saattoi työntää pienen sormensa ja heilutella kantta sormen varassa. Mikä miraakkeli! Mikä heuristinen oivallus!Ja kirkuvan iloinen kikatus.

Missä vaiheessa kyky tomaattirasian kannesta löytyvään ilonpitoon katoaa ihmisestä?

###

Taatiaisen hoitorupeama otti voimille, myönnettävä on. Eihän mummoihminen osaa rentoutua, kun ihmistaimi laahaa lattian poikki sinne tänne. Lisäksi oli pidettävä silmällä Hurttaa, joka toki oli porttiensa takana huoneosiossaan, mutta oli sieltä möläyttävä välispiikkejään tottuneena kommentaattorina. Jokaisesta möläytyksestä suurenivat pienokaisen silmät ja suu vääntyi itkuun. Siinä oli mummon ja paapan sydän sykkyrällään joka kerta ja Hurttaan luotiin murhaavia katseita.

(Kuten Lukijani huomaa, on vasemmasta kammiostani vielä osa pienokaisen luona. Koitan palautua.)

###

Palaan aatoksissani takaisin Suomen kartalle ja makustelen vaikka tätä itärajan majavapatoa (kuva alla), jonka vieritse annan sieluni leijailla pitkospuita laahaten. Tässä on minimaalisen pituinen sillanpätkä, josta olen talttahampaan toilailuja seuraillut.

Lähtisikö lähipäivinä sinne? Jaossa on myös joitakuita eteläisiä kansallispuistoja kurkistusmielessä ja UKK-reittiä Tuntsan seuduilla, Kemihaaraa. Lemmenjoen karttakin on vieressäni. Pulmana on muutama käytännön seikka, joista keskeisin on sateliittipaikannin. Se pitäisi yksinliikkujan käydä valmistajan nettisivuilla päivittämässä, jos Tuntsaankin yksikseni päätyisin (olen kyllä kerran jo ollut, mutta paikannin oli silloin kuosissa). Mutta missä heikkarissa ovat tunnukset? Ne pitäisi ensin löytää. Siinäpä se päivä jos toinenkin menisi.

Uudet kävelysauvat sentään tulivat. Laitoin postipojalle ovikellon viereen maalarinteipillä lapun: ”Hei posteljooni, saat jättää paketin oven ulkopuolelle. Kiitos paljon!” Ja siinä se paketti oli, kun pelikentältä palattiin. Rakastetaan näitä meidän postipoikia! Milloin raahaavat koiranruokasäkkiä, milloin mitäkin paketinrepaletta ja plim plom, siellä iloisena ovat oven takana. Ollaan juoksutettu heille joululahjoja 😀

Kauan eläköön Suomen Postilaitos! Vaikka kovilla onkin Posti ollut mediassa. Miksi kiitoksissa aina pihtaillaan!? Marinoissa sen sijaan ei säästellä yhtään. Kumma homma! Tomaattirasian kannet niille vinkujille sormiin, josko jotakin iloa siitä edes saisivat. (Itse sen sijaan en vingu ikinä mistään, koska olen hyvä ja mitä hienosieluisin ihminen.)

###

Nyt Lukijani miettii, onko enää missään mitään rajaa. Vastaan heti ja ykskantaan: ei.

Sitä aattelin eilenkin kaivaessani pölykerroksen alta esiin joskus lahjaksi saamani haitarin. En todellakaan ole mikään lassepihlajamaa, kaikkea kanssa. Saa hyvällä omatunnolla sanoa, että hanurinsoitossa olen nollataitoinen (…mutta syy on tietenkin vain Rakissa, joka aloittaa kurkku suorana ulvomisen jo ensimmäisten akordien kohdalla.)

Nyt oli tarkoitus soittaa ja videoida kaverin tulevaa syntymäpäivää varten ”Minä soitan harmonikkaa ihmiset on kummissaan! Taidan viettää juhlapäivää jälleen huo-men-na!” Jostakin syystä, joka ei tullut tietooni, harmonikka suostui soittamaan vain ”Oi Suomi katso sinun päiväs koittaa!” Epäilen, että härveli on hakkeroitu.

Ratkaisin asian siten, että soitin pätkän harmonikan pakottamaa sävelkulkua, kiitin ja pokkasin. Ja vaihdoin soittimeksi pillini, jonka soittotaito on paremmin hyppysissä. Soittelin sillä Dimmalimm-sarjasta osan Intermezzo. Se on kaunis kappale, jonka on säveltänyt islantilainen Atli Heimir Sveinsson (1938-2019). Ehkä mainostin kappaletta jo V:n hautajaissoittokappaletta pohtiessani? Jaoinko ehkä linkinkin? No, kappale löytyy kyllä youtubesta. Upea.

###

Take home message ja ulttima paroola: ota irti kaikki, mitä kustakin elettävänä olevasta päivästä irti saat. Sillä katso: on tuleva aika, jolloin tuuli puhaltaa, laskusillat nostetaan ja seisot loittonevan paatin kannella huiskuttamassa nenäliinalla pienokaiselle. Hän seisoo tomaattirasian kansi edelleen kiinni miehen kouraksi kasvaneessa kädessään ja vilkuttaa: hyvää iäisyysmatkaa!

Sen pituinen se. 😀

Terveisin teidän Klara S

Kattelen ulapalle mietteissäni

Reppu halusi maastoon. Otti mukaansa minut ja vanhat vaellussauvat (uudemmistahan toinen jäi Lapin koskimaahisen kinkeripiiriin)

Hyvä Lukijani,

jätin kylmän viileästi Talonmiehen ja hurtan pitämään kotimökkiä pystyssä ja ajelin tänne Autiomökille. Katselen nyt ikkunasta peilityyntä vedenpintaa, toinen silmä karkailee rannassa köllöttävään kajakkiin.

Voimat vain ei millään enää riittäneet illan päälle melaa veivaamaan, eikä yli 10 m/s tuulenpuuskat innostaneet yksinmelojaa aamullakaan. Sen sijaan reppu neuvoi: polulle! Mulla on täällä mökin lähistöllä noin sadan kilometrin säteellä (muka) salapaikkoja. Eli polkuja ja laavuja, joissa en koskaan näe ketään. Noin miljoona kertaa (ja nyt vielä kerran) sanon Lukijalleni tutuksi tulleen mottoni: ”Kierrä kaukaa paikat, jonne muut säntäävät”.

No tuo Lapin reissu nyt oli semmoinen säntäyspaikkojen vakoilureissu pitkästä aikaa. Olen joskus asunut siellä, kuten Lukijani saattaa muistaa ja molen vähän tehny töitäkin sielä, joten mikhän intohimo se seutu ei mulle ole. Komeita paikkoja on muuallakin paljon, eikä niissä ole vessapaperia, eikä jätöksiä kämpän vieressä. Kurkataan loppukesästä, jos Luoja suo, myös poluttomaan erämaahan, onko vessapaperia siellä. Kerään samalla kaikki sinne hukatut tavarat.

Palatakseni Lapin vaihtoehtoihin, niin minäpä besserwisserinä sanon, mitä kartastani nousee esiin. Kokkolan saaristoa ja itä-Suomen hiljaisia salomaita, Litokairaa ja Konnevettä, Suvasvettä ja Puulaa ja Keitele vehmas ja Päijänne jylhä, kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen! Niiden lisäksi on Vaasan saaristoa ja Turun hienouksia, Kolia ja Koiteretta, Oulujärveä ja Kuntivaaraa. (Joitakin mainitakseni 😅). Tuossa vinkkejä. Ja Posiolle kannattaa mennä ja Ranualle, Puolangalle myös ja Jonkeriin. Ja Lieksaan ja Ylistaroon. Ja ja ja. Porvooseen, Ruotsinpyhtäälle ja Teiskoon ja Hailuotoon. Tervolassa kannattaa käydä ja Ylitorniolla, vaikka Aavasaksalla. Eikä pidä unohtaa Koilliskairaa, Tuntsan pubia ja Naruskaa. Sorsatunturiin kannattaa pyörähtää ja kavuta Kanavuoreen. Tässä käyntivinkkejä 💁🏼‍♀️ Oulankaa en mainitse, kun siellä on satakuuskytseittemän muutakin, hieno paikka kyllä.

Huh, sainko päivällä hyttysmyrkytyksen vai auringonpistoksen vai nielaisinko maastokartan? (Palautuu reaalimaailmaan.)

###

Kävin tällä rotkolla tänään. En nähnyt ketään missään. Kuva kuuluu sarjaan ”There is allways some light in the darkness”.

Tänään oli niin hieno polkupäiväkeli, että painelin hyttyspaljouden ajamana eteenpäin venyttäen juomataukojen välejä. Huono ratkaisu hiki päässä,kun hyttysten takia oli pakko olla täysissä tamineissa. Piti sinnitellä laavulle saakka, että pystyi virittämään rankisen (viittaan edelliseen kirjoitukseen) ja olemaan hetken aikaa rauhassa.

Mulle todisteli vastikään yksi Besser Wisser, että hyttysistä tehdään ihan turhaan ongelma. Luetteli kokemustensa ajankohtia, jolloinka on tullut uskossaan autuaaksi ja lukitsi kantansa: ne ei haittaa (häntä siis). Ja lisäsi, että valittaminen sääskistä on ihan turhaa.

Oukki doukki, mutta meitäpä ei (onneksi) ole kloonattu samasta soluviljelmästä. Omakohtaisesti pärjään kyllä inisijöiden kanssa, mutta pientä haittaahan niistä on ainakin metsäpoluilla (edellä mainittu ei kulje metsissä).

Take home message: itseään ei kannata ottaa kultaiseksi standardiksi, jos multa kysytään. Kunhan vain tehdään, kuten minä teen. Koska se on ainut oikea tapa ja totuus. (Sarkasmia)

###

Ravintola Rankisessa laavun sisällä tarjottiin tätä. Päältä katsoen en keksinyt, mitä olin kuivannut. Maistamalla muistin: ruskeat pallerot on falafeliä. Ihan syötävää. Mukana oli tomaattikastiketta ja pastaa, joka oli vähän löystynyt liikaa, mutta menetteli.

Laavussa rankisen sisällä oli oikein lokoisaa makoilla mukaan ottamallani retkialustalla ja tutkailla pientä suolampea, josko mesikämmen pulahtaisi uimaan. Ei näkynyt. Edellisellä pikkuruisella lammella se oli käynyt. Näkyi jälkiä ja iso muurahaispesä, jota oli käynyt kauhomassa. Tuo alue on karhurikasta seutua. Sen vuoksi kulkeissani laulelen kansakoulussa oppimiani maakuntalauluja ja lastenlauluja kuten ”Korpikuusen kannon alla” tai ”Karhu nukkuu, karhu nukkuu sammalvuoteellansa”. Nuo pitää opettaa tuoreelle lapsenlapselle.

Suolampi. Lähdevettä, väittäisin. Kirkasta ja läpinäkyvää.

Susista vielä sen verran, että niitä kaipailen. Nehän ilahduttivat tässä mökin lähellä meitä ulvonnallaan vielä viime vuonna. Nyt pääsiäisenä kuultiin vielä yksi laulunpätkä. Mutta sen jälkeen ei pihaustakaan. Liekö lauma hajonnut vai siirtynyt muualle.

###

Tuli mieleeni, että taidanpa kallistua tähän sääskiverkon sisään (koko ajan joku inisee verhon takana) ja kerätä unta palloon, sillä huomenissa on ajettava kotiin lepäämään jaksaakseen loppuviikosta hoitaa uunituoretta lapsenlasta yön yli. Hauskaa, jos kohta hieman uuvuttavaa sekin. Mutta kuten sanottu, tulevaa Arkunkantajaa kannattaa hoitaa pieteetillä. Sattuupa loppuviikolle yhdet hautajaisetkin, arkusta kun tuli puhe. Ikäihminen, jonka puoliso soitti ja kutsui viimeiseen juhlaan. Mentävä on. Oi elämän kiertokulkua! Yksi sovitti juuri ensimmäisiä kenkiään, toiselta riisuttiin jalasta viimeiset.

Voikoon Lukijani hyvin ja nauttikoon kesästä, joka Anne Borgströmin mukaan taas palaa! Vai kuuntelinko selektiivisesti…

Teidän Klara

Ps. Kirjavinkki: Paul Auster, Baumgartner. Hieno teos.

Oi tunnetko kaukaisen tunturimaan?

Hyvä Lukijani,

leiriydyn nyt työhuoneessani teekupin äärellä (Twinings. Ginger&Citrus tea, vahva suositus) muistellen reissua ja odotellessa inkiväärin vaikutusta unensaantiin. Makasin iltasella The Rakki jaloissani terassilla tunnin verran narkoosissa. Kolopallopeliä oli tänään ohjelmassa ja se puristi reissussa rähjääntyneen viimeiset voimat. Retki vielä painaa jäsenissä.

###

Lapinmaa oli kaunis ja kelit pääasiassa suotuisat, helteisetkin. Räkän herättämät pienet ystäväiset pörisivät ahkerasti ympärillä, mutta niihinhän me ainakin osan elämää pohjoisessa asuneet maahiset ollaan tottuneita. Etelänvares-matkasisarella oli suuresta, valtakunnallisesta retkeilyliikkeestä ostettu hyvälaatuinen varustus, joka ei oikein istunut räkkäolosuhteisiin. Mutta on hoksaavainen ja oppivainen ihminen.

Koska olin etenkin polkuvakoilijan roolissa saanen raportoida seuraavaa:

vajaan viikon retkellä tavattiin / havaittiin nelisenkymmentä muuta kulkija sisältäen yhden kymmenhenkisen ryhmän. Että oli siellä muitakin.
kaikki suomalaisia, vaikka tupakirjojen perusteella etenkin talvella näyttää alueella hämmästyttävän paljon hiihtelevän ulkomaalaisia. Onko tosiaan italialaisella ja puolalaisella pakkasretkeilyn aakkoset niin hyvin hallussa, että keskitalvella päätyy Lappiin (ja miksi ylipäätään haluaa)? Tätä pohdittiin. Ehkä heille eksoottiset arktiset pakkasolosuhteet houkuttavat, mene ja tiedä. No, pelastushelikopteri hakee tarvittaessa. Laskeutumispaikat on hyvin merkitty joka puolella.
yllättävänkin huonoilla (en keksi parempaa sanaa) varusteilla oli porukkaa liikkeellä. Kun osa venytteli iltamassa trendikkäissä Kari Traa-merinoasuissaan ja vimosen päälle partioaittasysteemeissä, niin osa lonksutteli leiriin löysillä kumiteräsaappahilla paksussa, raskaassa, puuvillaisessa maastopuvussa jääkaapin kokoista rinkkaa raastaen. Rinkasta roikkui iso pahkakuksa ja tonneittain irtotavaraa. – Kyllä se niin on, notta paljon helpompi on kulkea keveämmällä taisteluvarustuksella. Etenkin kengät kannattaa huolella miettiä. Ihmetytti tupien portaille riisutut laskettelumonon kokoiset vaelluskengät, jotka tosiasiallisesti taitavat olla tarkoitetut vuoristo-olosuhteisiin.
Varustepuolesta sen verran, että edullisillakin vehkeillä pärjää. Ei tarvi partioaittavalikoimien kalliita silikonikupposia, vaan voi säästää vaikka eineshyllyn riisipuurosta kupin syömävehkeeksi ja pari puukuitupuristeesta tehtyä ruokailuvälinettä.
Tulia en juuri koskaan retkillä tee, ellei kamppeita tarvi kuivatella. Säästän osuuteni mettähallituksen puista muille. Saan kuivatut kaalilaatikkoni laitetuksi vettä keittämällä.
Self made-kuivaruoka oli hyvää ja ravitsevaa. Kaverilla oli valmismuonapusseja. Kaikkiin ei tyytyväinen ollut ja yhden vei hyysikkäänkin heti lusikallisen jälkeen. Koemaistelisin ne etukäteen kotona. Pussinhan saa sitten suljettua, eikä pilaannu kuivatussa muodossa.

Tässä vaiheessa oli vielä 2 keppiä. Rinkka: Osprey Tempest, 50-litrainen.

Reissu oli hassu ja hauska! Tuon kuvan jälkeen (muun muassa ;D) ajauduttiin nk. major problemista toiseen voimat vähentyneinä keskellä kiivasta hyttys- ja paarmakeskitystä ja saatiin hervottomia naurukohtauksia.

Polulta pudottiin useamman kerran, mutta ankaran tuumailun ja harhailun jälkeen polku löytyi aina uudelleen. Kertaalleen iski helteessä niin kova uimisvimma, että oli riisuuduttava alasti keskelle nilkkakorkuista koskipaikkaa, ah mikä ihana viileä vesi! Paarmat väijyivät herkeämättä ympärillä ja oltiin samaan aikaan eksyksissä, mutta vesi virkistävää 😀 Kaveri kaahasi kartta korkealla pitkin pusikoita etsimässä polulle jatko-osaa. Minä se alasti koitin selällä maaten saada vesivilvoitusta, kun kroksit katosivat virran mukaan.

Monenlaista söhlinkiä siinä tuli, kahlaamista ja rinkka selässä kiipeilyä, kunnes polunpää löytyi. Olin ehdottanut parikin kertaa palaamista omia jälkiä myöten takaisin kohtaan, jossa vielä polulla oltiin. Mutta kaverin mielipidettä ilman muuta kannattaa kunnioittaa (vaikka väärääkin ;D ). Kiipeilin sitten hieman rinteitä pitkin ja palauduin tuohon, mistä rinkkakuva on. Ja kas vain: lapsikin näkee polun jatkuvan oikealle, ei vasemmalle 😀

No, tuon jälkeen tuli muita ongelmia. Syvän puron yli tehtyjä epäonnistuneita ylitysyrityksiä, vaellussauvan menetys virtaveteen ja sen semmoista, mutta lopulta ylikin päästiin. Ehti siinä kaveri karjua erämaan ilmoille veellä alkavan taikasanakin keppini kadotessa tyrskyihin, muttei pysähtynyt virta eikä keppi singahtanut takaisin käteeni. 😀

Kalustotappioista aina selviää, miehistötappioiden kanssa olisi toisin. Sellaisen jo luulin tulevan, kun ainut keppini upposi mutavelliin ja vähän itsekin, mutta kaveri se vasta upposikin. Onni onnettomuudessa, että ihminen on jo esihistoriallisina aikoina osannut ryömiä maalle. Taito näyttää edelleen olevan tallessa. Vaan olipa ulkonäkö muuttunut mutakiitäjäksi sen sotkun jäljiltä. Kun tukevalla maankamaralla lopulta seistiin, vietettiin hetki hervottomassa naurukohtauksessa. Leiripaikalle päästiin niin myöhään, että samoilla paikoilla yöpyvä mukava, tuntematon pariskunta oli tainnut jo vähän huolestua. Terveisiä ja kiitoksia heille, jos sattuu silmä tekstini äärelle 😀 (Ei mitään tietoa keitä ja mistäpäin. Etelä-Suomesta kumminkin, murre viittaisi ehkä Satakuntaan?)

Summa summarum eli loppukooste: hieno reissu, kannatti tehdä. UK-puistossa oli juuri sen verran kulkijoita kuin olin ajatellut, siis aika paljon siihen nähden, minkä verran tapaan omilla, muualle suuntautuvilla reissuillani.

Räkkäaika vähentää kulkijoiden määrää, mikä passaa mulle. Suojaudun vaatteilla, en myrkyillä, hyttysverkko on must. Jos kämpissä aikoo yöpyä, on oltava rankinen eli semmoinen ”moskiittoverkko”. Unet ja ruoka on reissussa aina a ja o, lepopäivä kannattaa pitää välillä. Ittensä täytyy ainakin minun pestä joka päivä, että psyyke kestää. (Vesiin ei saa mitään saippuoita laskea tietenkään, vaan maalla huuhtoa itsensä, mutta senhän Lukijani toki tietää.)

Porojako? En kiinnitä niihin sen kummempaa huomiota, jos seisoskelevat rauhassa horisontissa. Tuolloin huomio kannattaa siirtää asuntoautoihin, jotka yllättäen pysähtyvät poroja kuvaamaan. Jossakin Sodankylän jälkeen löi edessä sakemannikuski jarrut pohjaan noustakseen autosta kameran kanssa. Donnerwetter!

Näihin puheisiin Lukijan jättää reissuunsa tyytyväinen Klara S.

Tuliaiskukat Lukijalleni. Laji: allekirjoittaneelle tuntematon, tietääkö Lukija?

Nokka on kohti Lappia

Suonäkymä sadepäivältä viime viikolla. Seisoin kuusen alla sadetta pitämässä sadeviitta suojanani ja katselin kaunista suota, kun kuvaan asteli hitaasti syömäpuuhissa ollut metsäpeura.

Hyvä Lukijani,

laitan tähän muutaman sanan ikään kuin ”jätä kotiin jokin viesti ennen kuin lähdet”-tyyppisenä tilanneilmoituksena. Älköön Lukijani hätääntykö, en ole blogiani jättämässä. Suuntaan vain kohti Lappia rinkka ja vaellussauvat muassani. Yövyn välimatkan krouvissa kaasuttaakseni sitten kohteeseen, josta siirryn UK-puistoon jonain päivänä. Liikun puiston itäpuolta, katsotaan nyt minne tie vie. Rinkassa 12 kiloa 350 grammaa ruokaa ja tavaraa, rinkan oma paino mukana laskuissa (noin 1,2 kg).

Rinkasta sen verran, että hommasin ihan ulkomailta nk. kevytrinkan, painoa noin 700 grammaa. Mutta pakattuani huomasin, että selän vuoksi pitää rinkassa olla tukevampi runko tämän sherban selälle ja turvauduin vanhaan, hieman pienikokoiseen rinkkaani. Taisi mennä kallis ulkomaanrinkka myyntiin.

###

Kyydissä on mahdollisimman niukasti vaatetta, mahdollisimman kevyt teltta + makuualusta + tyyny + makuupussi, untuvatakki, kypärämyssy, kahdet sukat, muutamat aluhousut (pesen välillä, minimaalinen pyykkinaru on), BeFree-vedenpuhdistin (en juo luonnonvesiä missään, varotoimi) + vedenkeruupussi, minimaaliset keittovehkeet, julmettu kasa itsekuivattua ruokaa, vähän leipää, paljon energiapatukoita, vähän elektroniikkaa, kartta ja gps sekä kompassi, hyttyshattu, sadehame + coretex-takki, hanskat, polkujuoksukengät, halpiskroksit, istuinalunen, pesuvehkeet ja paikkaussarjaa itselle ja tavaroille, kakkalapio + vessavehkeet. Niin ja on mulla untuvahousut, vaikka hellettähän Lappiin on luvattu. Mutta kerronpa siihen liittyvän tarinan.

Olipa kerran kesä ja pieni juhla nuotiolla nyyttikestiperiaatteella. Mulla oli varalta parikin untuvatakkia, koska arvasin, että ilta viilenee. Alkuun untuvatakkivarusteeni herätti t-paidoilla sonnustautuneessa porukassa hilpeyttä: ha-haa, untuvatakki! Illan mittaan sakki kiristyi yhä tiiviimpään rinkiin nuotion ympärille lämmittelemään ja lopulta muutamalla lenkkareiden pohjat alkoivat sulaa 🙂 Selkäpuolella kylläkin oli kananlihameininki. Arvatkaapa kuka istui ikivanhassa Joutsenen untuvatakissaan ja kysyi vaivihkaa ”Haluaisiko joku tämän toisen takin päälleen?” Kylläpä löytyi ottaja, joka solidaarisesti lämmitteli siinä hetken ja laittoi kiertoon muillekin. Meikäläinen istui kuningattarena sisällä höyhenissään, en kierrättänyt omaani. Siperialla nääs on opetuksensa. (Ja kosto on suloista.)

###

Tässä se peura eli petra on. Otettu Talonmiehen pitkäputkisemmalla kameralla, johon palasin. On luovuttanut sen käyttööni joku vuosi taapäin (Sony). Hyvä kamera tämmöiseen. Kuvaamisesta en muutoin ymmärrä tuon taivaallistakaan, kuhan rätkin menemään. (Mikä näkyy tuloksista.)

Jos Lukijani ihmettelee jatkuvia metsähommiani, niin kerron, etten ole siirtynyt metsähallituksen hommiin vaan pidän pitkää lomaa poislukien muutama etäpäivä ”Katsoo kun kerkeää”-sopimuksella. Esim. tällä viikolla olisi sellainen, mutta ilmoitin jo etukäteen, etten ole maisemissa tuolloin. Sanottiin, että ei hätää, katsot kun ehdit. Reilu peli! En muista virkalääkärin pitkältä uraltani sellaista tapahtuneen julkisella puolella ikinä. Kesälomalta olen sen sijaan tullut kesken kaiken päivystämään, kun päivystyksen järjestämisestä vastuullinen taho oli jättänyt asian rempalleen ja häipynyt lomilleen. Yhtäkkiä töihin tulo vaikkapa vuorokaudeksi samoilla silmillä ei säväytä yhtään ketään lääkärikunnassa. Ainakaan aiempina vuosina tuosta ei edes narautettu työnantajaa, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt. Nykyisin lienevät herkempiä reagoimaan (oikein!).

Kas, syrjähdin ammattiyhdistysaktiiviksi. Palaan sarkastiseen pirulliseen persoonaani ja piristän itsesääliin vajonnutta ammatti-identiteettiäni muistelemalla hetken, mutta vain hetken, tämän päivän kontaktia perikunnan asioiden hoitamisessa. (Huiskaa kädellään koko asian avaruuteen.) Onneksi siirryn hetkeksi kännykkäkuuluvuuden ulottumattomiin, niin saan tuostakin hetken rauhan. Hoi-jak-kaa. Toisaalta: eihän heinäkuussa juuri mikään asia etene minnekään.

###

Oikealla koivujen katveessa on majavan pesä.

Palkitsen urhoollisen Lukijani tällä kauniilla kuvalla. Olen kyttäillyt majavia ainakin kolmella paikalla, jossa ne yleensä pesivät. Majava- ja susikyttäys on nimittäin toinen luontoni. 😀 Susista ei tänä vuonna ole kuulunut pihaustakaan ja majavistakin vain yksi näköhavainto. Pitäisi tutkia kirjallisuutta, koska niillä on poikaset. Olen vasta juotikkaissa menossa ja niissäkin alustavasti vainen. Ei adhd ihan kaikkeen repeä hänkään. Nuo kuol—-piip.. on vieneet melko tavalla kevään kapasiteetistä. Lohdutuksekseni kuulin elokuun vaellustoverini painivan samassa sarjassa. Viestitti olevansa menossa kaivamaan äitinsä hautaa (!). Tarkensi kohentavansa vain hautapaikan maa-ainesta, jotta istuttaa siihen kukat. Hänessä asuu pieni hortonomi. Mun on kai tyydyttävä haudanhoitoon joko horsmilla tai muovikukkasin.

###

Tämmöistä sekametelinomaista jatinaa täältäpäin. Nyt äkkiä kumolleen, että huomenna jaksaa edetä. Vähän jännittää a) onko kaikki tarpeellinen kyydissä b) onko liikaakin kyydissä c) tuleeko sade, ukkonen, hitonmoinen helle vai rakeita. Mielenkiintoisin on tämä: kuinka paljon tuolla oikeasti on porukkaa näin räkkäaikana?! Siihenhän syvien metsien samoilijana olen muiden vastaavien maahisten tavoin tottunut. Hyttyshattu päähän, pitkähihainen tiiviskankainen pusero ja housut, nilkat suojaan nilkkureilla ja menoksi.

Iloista ininää Lukijani vasempaan korvaan lähettää Klara, joka palaa linjoille, jollei katoa Dominic Arduin-tyyppisesti jonnekin tunturien taakse

Talonmiehen Lohi, Lax au Carcon Vieil de Maison. 😉 Tuosta ei suola puuttunut, hyvää oli.

Rotkoissa kulkijaa tuli vanhuus vastaan

Hyvä Lukijani,

tähän on tultu, että ikääntyminen puskee tajuntaan. Joitakin järisyttäviä näkökohtia on pulpahtanut päähäni. Läpikäyn niitä tässä, jos Lukijalle sopii.

Läheisten kuolemantapauksiin en nyt mene, vaan kerron kaukaisempien tuttavuuksien käynnistämistä aatoksistani. Pakko kuitenkin läheisistä edesmenneistä mainita, että virka-asioiden byrokratia näyttää vain kiihtyvän, onhan soosia vatkattu vasta puoli vuotta. Eräs pankki pyytää nyt isän perukirjaa. Mistä neljänkymmenen vuoden takainen perukirja kaivetaan! Olen opetellut pistämään perälautaa pankkivirkailijoille. Ja sanon kuin potilaat: ”Jaa! Taas uusi pankkivirkailija puhelimen päässä! Aina joutuu samat asiat alusta alkaen…jne.”

Tutut pankin rouvat on korvattu asiakkaalla, joka tekee itse toimistotyönsä. Se ei aina onnistu edes tälläiseltä sairaskertomushelvetissä taistelleeltakaan. Kuinka ihmeessä iäkkäät, itsenäistä elämää tietokoneensa äärellä elävät selviävät näistä? Ja tästä pääsen varsinaiseen vanhuusasiaan.

###

Katsopa maan sieniä – eivät nekään tappele keskenään, vaan ripirinnan rauhassa könöttävät.

Vanhuushuomioita.

a. Iän myötä erilaiset ryhti- ja rankavääristymät muistuttavat itsestään. Tälläisen monenlaisilla liikeradoilla hosuvan ihmisen selkärangassa oleva pieni skolioosi antaa nykyisin signaalia. Sama juttu iskiashermon kanssa. Hermo on pakaran alueella puristuksissa. No, puristuneeltahan koko pakarasysteemi kyllä jo muutenkin näyttää kuten raato kaikkinensa, jos tarkkoja ollaan.

Saisiko fysioterapeutilta ohjeita ja miten sinne pääsee? Ei tietoa. Polvikin krenkkasee. Voisi valittaa kaiken kerralla. Nivelrikkoa sormissa, apu siihenkin. Haluan reumatologille, käsikirurgille, ferritiinimitaukseen, kilpparit myös ja pään magneetti ja niskatuki ja ja ja… geriatri nyt ainakin heti! Ja unilääkeresepti uusittava kahdeksi vuodeksi, onko selvä. (Lukija huomaa, että minun pitäisi jo jäädä kokonaan eläkkeelle.)

Oukki doukki: pitää olla kiitollinen siitä mitä on! Pää kuitenkin näyttää suht koht pyöreältä ja silimät kahen puolen päätä, nenä välissä. (Psykiatrille ja neurologille näköjään ajanvaraus myös.)

No, nyt nyrjähdin itselleni rakkaimpaan tyylilajiin eli solvaamaan ja soimaamaan ynnä sarkastiseen pakinaan. Palaan ruotuun ja vakavoitumaan kohdassa b.

b. Kerron asian tarinan muodossa.

Olipa Paula (nimi napattu kalenterin sattuma-aukeamalta), nuorena kilpaurheilija. Keski-iässäkin edelleen huipputason liikkuja, kykenevä koviin suorituksiin, josta oli ylpeä ja syystäkin. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että fyysiset suoriutumisensa olivat itsetunnon kivijalka. Fyysistä olomuotoaan ja reippauttaan ihailtiin. Oli aina valmis vaativaankin toimintaan, ilolla ja positiivisella aktiivisuudella. Semmoinen rautainen nainen kaikkinensa. Lisäksi erinomainen organisaattori, mainio esiintyjä, pidetty puheenjohtaja ja spiikkaaja. Valovoimainen ihminen kaikkinensa, tervaskanto-tyyppiä.

Sitten tapahtui jotakin. Vähenteli vastuitaan, katosi pikku hiljaa kulisseihin. Olemuksessa oli tapahtunut muutos. Ryhti muuttunut, myötäliikkeet hävinneet, liikkuminen muuttunut jähmeäksi ja kasvot ilmeettömiksi. Entinen reippaus, avuliaisuus ja iloisuus oli pois. Koko persoona jotenkin hiipunut.

Mitä tahdon tarinalla sanoa? Metsäpoluilla sain jonkun ajatuskirkastuman. Että olipa taustalla mikä sairaus vain, niin omien kykyjen häviäminen on kaikille raskasta, mutta erityisesti ihmiselle, joka on tottunut näkymään, osaamaan, pystymään ja olemaan esillä. Kaikki eivät halua tilannettaan avata, ehkä kellekään. Sen ymmärrän hyvin. Sielua kuitenkin riipaisee ajatus yksinäisestä, kaikkensa menettäneestä vanhenemisesta, jossa ainut ratkaisu on eristäytyä, pysytellä pois silmistä. Kerron toisen tapauksen.

Olipa Asta, arvostettu johtaja, asiantuntija. Vapaa-ajalla aktiivinen järjestöihminen, mukana myös politiikassa. Sitten sairastui vakavasti nopeasti etenevään sairauteen, josta ei kertonut kenellekään. Muutama kuukausi ennen kuolemaansa sulki puhelimen, ei halunnut enää tavata lähimpiäänkään. Ja kuoli. Ymmärrän menettelyn!

Mitä tahdon sanoa? Mietin, kuinka helpolta ja yksinkertaiselta vanheneminen ja kuoleminen äkikseltään tuntuu. Mutta kuinka se käytännössä menee?

Luulen, että kertoisin heti kaikille tai ainakin niille, jotka eivät ilahdu toisen vahingosta. Minulta uskallettaisi kysyä tilanteestani ja … noh. Kaikki menisi ylipäätään kuin Strömsössä. Hah, kuinka idealisoinkaan itseni! Ja päälle pirullinen nauru omahyväisyydelle. Lopputulemana se, etten yhtään tiedä, kuinka se menisi. En tietenkään. Eihän elämästä muutenkaan tiedä miten se menee.

###

Mikäs herraparatkoon keittiöfilosofi se minusta on tullut? Kannattaisi jättää filosofia ammattilaisille tai vaikka E.Saariselle. Lukijanikin jo huokailee: jessus mitä suollosta. Ja sanon sen itsekin. Mutta kaikkea tulee ajatelleeksi.

###

Vinkkaan lopuksi kirjaa naisoletetuille tai vaimoaan ymmärtämään haluaville miesoletetuille. Kirjan nimi on Aina äiti, aina tytär, kirjoittajina Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki. Vahvat suositukset, vaikken meinannut jaksaa Syyssonaatti-elokuvan täikamman tarkkaa läpikäyntiä. Kirjassa on myös tehtävä, jolla voi äitisuhdettaan tutkailla kysymysten perusteella. Kehoitin tyttäreni lukemaan kirjan. Hirtehishumoristisella tyylillään huiskautti kättään: ”Heti kun ruuhka hellittää!”

Kuuntelin kirjan mökillä. Pihalla minimaalisella pskatyökalulla autosta kattotelineitä irrotellessa kiroilin ja sain sitten hysteerisen naurukohtauksen kirjan tekstistä. Kirjassa kerrottiin empaattisesti, että vanha äiti voi rassata tyttären hermoja ja itsehillintä voi rakoilla.

Totta vieköön, allekirjoitan! Muistikuvassa riistän vastaan tappelevaa äitiä kotoaan viedäkseni hänet parin viikon huoltojaksolle vanhuslaitokseen. Tarttuu auton takaoven karmeihin, mutta käskyttämällä saan takapenkille turvavöihin, lapsilukko päälle ja menoksi. Äiti rätkättää koko matkan kuinka ilkeä olen, käsken kotoaan ja vien jonnekin, mikä vääryys! Pinna palaa liikennetilanteessa ja karjaisen etupenkiltä: ”Nyt turpa kiinni tai se turpoaa kiinni!” (Opittu Talonmieheltä, joka kasvatti sillä lapsiamme hellän arvostavasti.) Äiti jatkaa jäkättämistä ”Karjuukin vielä!”, mutta itsellä hetkellisesti helpotti. Semmoinen arvostava kohtaamistilanne siinä.

Näihin monipolvisiin puheisiin jätän Lukijani mietteisiinsä ja hyppään pirssiini. Sen suuntaan takaisin mökille, josta Talonmies lähettää ilahtuneena kuvan. Kuvassa on iilimato.

Sydämellinen kiitos Lukijalle, Klara

Kotimaista uutta kaalia – mikä herkku! Tein kaalilaatikkoa ja kuivasin sitä vaellusreissulle. Hyvää tuli.

Varjojen pituuksia tässä mittaillaan

Hyvä Lukijani,

istun mökin jykevän pöydän ääressä. Katse karkaa ulapalle ja rannassa olevaan purteen. Sitten ajatus siirtyy vihoittelevaan polveen: ei melanvetoja tänään. Polvilepoa. (Kylläpä kyllä: melominen tapahtuu jaloilla ja keskivartalon lihaksilla.)

Vietin eilen pitkän päivän vesillä näkemättä ristinsieluakaan. Hyvä sanonta! Venäjän puolella näkyi luotisuora lentokoneen jättöjälki pitkin rajaa. Viime viikolla rajan yläpuolella pöristeli kookas valkoinen drooni, josta sain videotakin. Lukijani voi silti olla levollisin mielin. Rajavartiosto on erittäin hyvin hereillä. Omakohtaisia kokemuksiakin, useita. 😄 Pysähtyvät kyllä rupattelemaan, kun kohdataan.

###

Tutkailin venereissun ruokatauolla vesiväen elämää. Pikkuahvenet kiinnostuivat saappaiden kärjistä, vesimittarit mittailivat pinnanmuotoja ja pysähtyivät välillä vaihtamaan mittaustietoja keskenään.

Aattelin mittareiden hauskoja täplävarjoja katsellessani minkälaisen varjon itse kukainen maankamaraan piirtää. Ehkä jättää ikuisiksikin ajoiksi, kuka tietää. (Toimituksen huomautus: vastikään hautajaisia järjestäneen puheita.)

Tuli mietityksi itseä ja lähimmäisiä, omaisia, työtovereita, ystäviä ja ystäväoletettuja. Mikä varjo jää? Häilyykö yhtenä varjona muiden joukossa vai nostaako päätään: Oi Minä, varjoista mahtavin? Keikaroiko, peilaako itseään ja varjoaan: Oi Minä, olen itselleni niin rakas, minäminä? Vai onko kenties anteeksipyytävä: mitäpä tälläinen mitätön varjo on varjonkaan väärtti.

Valitsen tämän, jota suositan Lukijallenikin: ponteva varjo marssii määrätietoisesti eteenpäin, vaikka välillä aurinko käy pilven takana ja varjo hetkeksi himmenee. Mutta kohta on varjo taas entisellään: tarkkapiirteinen ja vahva.

Kuten Lukijani havaitsee, tulee mäkäräisten ja sääskien pöhinässä kuistilla mietityksi kaikenlaista 😀 Käki palauttaa varjojen maasta reaalielämään kertoen käänteentekevät uutisensa: kuk-kuu!

Lisää realiteetteja. Joku innokas hotellinrakentaja oli eilispäivän retkeni aikana väsännyt hyysikän käsienpesupaikan hyllylle pesäntekeleen. Koska kuljemme samoilla huudeilla suolentoiminnasta riippuen enemmän tai vähemmän ahkerasti, oli pakko laittaa ilmoitus: ”Ei hotelleja tälle alueelle.” Onneksi pesä oli tyhjä, lienee hylätty. Tyhjän pesän syndrooma? 🙂

###

Palatakseni vajonsa heittäjiin ja maan matosiin, niin tämän kohtasin eilen. Hän käänteli uutterasti kivensiruja rantavesissä.

Juotikas, jonka venymiskyvystä saa ottaa oppia! Varjonsa vaihtelee pituuden mukaan 😀 Luin, että iilimato on harvinainen nykyään, kun karjaa ei ramppaa järvien rantaheinikoissa. Joku juotikas tämä on, kiltti ja kaunis hänkin omassa pienessä maailmankaikkeuden osakkuudessaan.

Juotikaspäivityksenä sanottakoon se, minkä Lukijani tietääkin. Siis, että näitä käytetään nykyisin lääketieteellisessä hoidossa. Älköön kukaan väittäkö lääketiedettä pelkäksi pilleritieteeksi. Ihmiset kyllä hörsii kaikenlaista mahlaa ja aloe veeraa, mutta näistä luomuluikeroista ei yllättäen innostukaan, jos niitä hoidoksi tarjottaisi. Hyvä niin: kallista hoitoa ja hoitojuotikkaiden varjot pönäköitä: meikäjuotikas ei sentään ole mikään rantojen rivijuotikas!

###

Lopuksi hyppään kirjallisuuteen. Lentiiralainen, ex-helsinkiläinen Jouni Laaksonen on kirjoittanut oivan kirjan. Siinä on tarkkaan mainittuna semmoisia selkosia, ettei tarvi possujunassa kulkea. On siinä possujunapaikkojakin niille, joille kapeilla poluilla tai suorastaan pusikoissa talsiminen ei ole oma juttu tai etsivät nuotioseuraa.

Korostan: vaikka olen kohtsiltään rinkkavetoisena Lappiin lähdössä, niin mielestäni Lappia painotetaan mediassa ja puheissa liikaa. Nautinnollista luontoa on joka puolella rakkaassa kotomaassa. Ei tarvi ensin reissata tuhatta kilometriä. Ja jos tunturiin mielii, niin hakeutua voi sinnekin, jossa polut eivät ole kulkijoiden ramppaamisista levähtäneet kahteen metriin. Ellei se ole Lukijani vaihtoehto, niin luontoa on useimmilla edessä melko heti, kun kotipihalta etenee. Kulkee sitten vaikka mettäteillä, jos suunnistustaidot arveluttaa.

Jahas, nyt tuli ukkonen ja salama iski itänaapurin puolelle, uhoilipa vähän tässäkin. Salamointi ei ole mun juttuni. Huonoja kokemuksia, muun muassa vesiltä ja pelikentältä.

###

Jätän nyt Lukijani tarkkailemaan varjoaan ja mikäli se piinallisesti seuraa perässä, on tässä neuvo siihenkin. Että kirmaa noin sata metriä, tekee äkkikäännöksen ja säntää vastakkaiseen suuntaan. Moni on sillä viissiin päässyt eroon kiusallisesta varjostaan ja jopa saanut sen siirretyksi jonkun toisen riesaksi.

Näihin salaman kirkastamiin puheisiin Teidän Klara.

Väriharjoitelma Talonmiehen kameralla (ei istu mulle, kuten näkyy) 🙂

Puron solinaa päänupissa

Hyvä Lukijani,

vastoin kaikkea järkeä ja massiivisia pakkaustoimia (edelleen kotona) pysähdyin kuolinpesäin pankkipostien ääreen (huokaus). Ja kas vain, livahdin siitä mielikuvaretkelle Hossaan Heikki Saaren ja puoliso-oletetun kanssa. Viittaan Heikin blogiin Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin (word pressissä sekin). Sisältää luontoihmiselle herkullisia kuvia ja tekstejä, jos Lukijani ei vielä olisi blogia löytänyt.

Päivän agenda: lähteä kohti luonnonsuojelijain muinaista taistelutannerta. Taistelu käytiin pitkästi ennen Eloveenaa tms. ratikalla kadulle istuskelemaan tulleita, kai lähinnä lapsosia. Voi niitä Koijärven ja voimalaitos- ja kaivoshankkeisiin suunnattujen protestiliikkeiden aikoja. Ei ratikalla matkustettu eikä sähkölaudalla kurvailtu kaduille istumaan, vaan mentiin Nokian kumisaappaissa maiharit päällä hyttysten syötiksi ja kurakoihin kettingistä roikkumaan. Suosittelisin Elonkorjuuväkeä kokeilemaan. Olisi todellinen hengenpalon näyttökoe. (Huom. en vastusta ilmastoasioita enkä luonnonsuojelua, linkolalaista natsinaturalismia vain.)

###

Oma amokki se on mullakin. Meinaan, kun tuli tuo anti-ilmastoteko hommattua eli uusi kärry. Vanhasta tottumuksesta tiedän kärrynoston olevan lastenleikkiä, jos verrataan siihen sopivien kajakkitelineiden löytämiseen. Talonmies teki kaikkensa löytääkseen telineet, jotka ehdottomasti eivät sovi kattotelineisiin. No, tämä on terapialähtöistä sarkasmia ja häpeän heti syvästi kiittämättömyyttäni ja pyydän anteeksi! Talonmies nimittäin näkee merkittävästi vaivaa vuokseni, jotta saisin paatin katolle. Oli hommannut J-kaaret, jotka merkittävien taistojen ja varaosatilausten jälkeen saatiin kuin saatiin paikoilleen. Sitten enää kajakki… Mutta voi onnetonta: osoittautui mahansa kohdalta liian paksuksi perhoseksi solahtamaan J-telineen kurveihin. Naapurin Teuvon onni, ettei rientänyt auton viereen neuvomaan, sillä sen jälkeen olisi tarvittu valkotakkiset miehet – joko minulle tai Teuvolle. Talonmies tiesi pysytellä sisätiloissa, sen verran on liitto opettanut. 😀

###

Mutta kiltti ja auttavainen Talonmieheni hyppäsi autoonsa, ajoi nilkka suorana johonkin hulivilivaraosaliikkeeseen ja palasi rimpulat espanjalaiset telineet mukanaan. Ne oli paketissa ja mallia ”Kamprad – kokoa itse ja nauti!” Niinpä pikkukätösin askartelin rikat, rissat, mutterit ja hörslöpit kohdilleen ja ei kun kattokaiteisiin kiinni, runks vain ja son siinä. Nyt nostelen paatin kyytiin jahka sade hetkeksi hellittäisi. Teuvokin näyttää häipyneen, joten reitti on selvä.

###

Minnekä matka? Herra tietää. Tuo luonnonsuojelijain muinainen taistelualue on kiikarissa, mutta mene ja tiedä miten käy. Sen näyttää maantie – ja toki hieman kelikin. Eteisessä on rinkka pakattuna ja ruokapusseja sikin sokin keittiön pöydällä. Talonmies katseli eilen kisoja seuraillen sivusilmällä touhujani, joista kommentoi naurahdellen. ”Juoksentelet ahdistuneena pitkin huushollia. Sitten välillä häviät näköpiiristä, jolloin vaatekomerosta alkaa kuulua kovaa rominaa.” 😀 Apua, nauran tälle edelleen niin, että näppäimistö hyppelee. 😀 Se on juuri noin!

Konkluusio. Pitkässä liitossa tuntee kumppaninsa sielunliikkeet. Mutta kosto on suloinen: löydän kyllä sopivat naurunpaikat Talonmiehenkin toiminnoista jahka tilanne on otollinen. ;D

###

Ei auta kuin ryhtyä kaavailemaan kajakin nostamista auton katolle. Painoa on noin 40 kg. Saan sen muutamin, vuosien varrella itse keksityin lisälaittein puskettua kyytiin. Mielessä käy, koska tulee aika, etten enää siihen pysty. Mutta entisvanhaan mummotkin hoiteli navettatöitä kasikymppisinä. Kunpa vain pysyisi terveenä. Tutkailenkin vielä ennen kajakkihommaa kuinka ystäväni voi tuoreen syöpäleikkauksen jäljiltä sairaalavuoteellaan. (vakavoituen) Näyttää vastanneen vointitiedusteluuni.

Sanalla sanoen: voikoon Lukijani mitä parhaimmin ja pitäköön ilon mielessä! Kesäkin on, linnut laulaa ja sataa ja paistaa – aivan kuten aina elämässä!

terveisin Klara, (elämän)retkeilijä Suomesta

(Ainut kuva, joka löytyi tähän hätään on Saivaarasta vuosien takaa hiihtovaellukselta. En enää lähtisi. Mukavuudenhalua liikaa nykyään.)

Väijyksissä

Hyvä Lukijani,

istun kuistilla väijyksissä, sillä naapurin Teuvolla on joko ylityövapaa tahi peräti jäänyt kesälomalle ja hiippailee tontin reunamilla. Auringon puolelle siirtyessäni olisin näköpiirissään. Kaikenlaista outoa ja järjetöntä välttämiskäytöstä voi muka oppinutkin ihminen harrastaa.

Teuvon hyvä puoli on se, että säikkyy meikäläistä jossain määrin ja luirahtaa nurkan taakse minut nähdessään. Talonmiehen mielestä se osoittaa vain tervettä itsesuojeluvaistoa. (Heh) Kannaltani pulmallisinta on se, ettei menettelynsä koskaan ole ennakoitavissa. Toisinaan saa äkkiarvaamatta yltiösosiaalisen kohtauksen ja syöksyy jaarittelemaan. Silloin yleensä leuhkii jollakin asialla tai kertoilee laajasta tuttavajoukostaan, joka pursuilee sellaisia merkkihenkilöitä kuin lääkäreitä. Annan toki suurimman ihailuni, ainakin lääkäreille. (Ihme juttu, että lääkärituttuja pidetään kehustelun aiheina. Tunnen useita täysin töppöjä ja sivistymättömiä lääkäreitä ja myös ammattitaidottomia vätyksiä, jotka saisi niputtaa ja ampua Maata kiertävälle radalle. Seuraisiko Teuvo heidän perässään?)

###

Tänään on all-kinds-of-everything- tyyppinen toimintapäivä.

Kurkkasin pakastimeen löytyisikö sieltä muinaisjäänteitä. Löytyi kaksi pussia peruna-sipuli-sekoitusta ja vanha paistinliemi ynnä pakastinlootaan levinnyt punaviininjämä (säilön pullonpohjia ruoanlaittoon). Kuivamuonakaapista löytyi käyttöpäivänsä ylittänyt TexMex-maustepussi, joka tuoreenakin maistuu myrkyltä, joten käyttöön vain.

Kippasin nuo kahdelle uunipannulle, jolle lisäsin 2 tomaattivuohenjuusto-BlåBandia. Kypsytin 20 minuuttia ja ovat nyt kuivumassa 50-asteessa. Olen hurahtanut ruokien kuivatukseen. Niistä tekee termarissa itselleen joko kotona tai retkellä aterian helposti. Annoskokokin pysyy maltillisena, kun enempäänsä ei voi ottaa. Kuivasin päivänä muutamana vähän kanamakkaraakin. Kerron joskus, miltä maistui 🙂

###

Seuraan puoliksi viihdetarkoituksella ulkomaista, naiviuteen ajoittain sortuvaa elämänlaatukouluttajaa tms. Tässä muutamia viisauksiaan jakoon. Tökeröistä käännöksistä otan vastuun. Lukijani ottaa tahi jättää. Muun muassa näin hän puhui:

Työskentele ja juhli hiljaisuudessa. Ihmiset rakastavat tuhota toistensa onnen kokemuksia. Oma tulkintani: kateus tuhoaa. Kadehtia voi työteliäisyyttä ja työssä menestymistäkin.
Elämä ei odota, joten anna palaa ja taistele!
Älä ota vastaan neuvoja ihmiseltä, joka ei elä sellaista elämää, jota kohdallasi tavoittelet.
Älä kadu menneitä virheitä, vaan käännä ne opetuksiksi itsellesi. -Lisäisin tähän: äläkä raportoi menneitä töppejäsi kuin niille, jotka varauksetta tukevat ja hyväksyvät sinut. Perusteluni: vain terässielu kestää ”toisenlaisten ystävien” innokkuuden lähteä virheitäsi vahvistamaan. Rakastavat kertoa havainneensa sinussa juuri nuo mainitsemasi virheet, viat ja heikkoudet.
Hallitse tunteitasi. Tyyni mieli kykenee käsittelemään hankalatkin tilanteet. -Lisään: meikäläisen työssä taito numero 1. Toisilta onnistuu, toiset oppivat työn myötä, toiset eivät opi pitkänkään työuran aikana. (En tiedä mihin ryhmään kuulun. Mutta en enää ota kierroksia kovinkaan monesta hankalasta tilanteesta. Se on oman mielenrauhansa suojaamista.)
Maailma kulkee eteenpäin joka tapauksessa, eikä elämä odota. Huolehdi siis itsestäsi.
Kun huolehdit vain omista asioistasi, olet rauhan tyyssijassa. Lisään: aika vaikeaa, ellei heittäydy täysin välinpitämättömäksi… mutta…

…mutta nykyisessä uutisvirrassa ja maailmatilanteessa suosittelen välillä vetäytymään omien ”bisnesten” piiriin ajoittain. Huomaan sen tänäänkin. Tulin aamulla koiralenkillä kuunnelleeksi Ylen Politiikkaradiota, jossa keskusteltiin rajalain uudistamisesta, siis menettelytavoista poikkeustilanteessa. Ohjelmassa oli kolme kansanedustajaa. Heistä kaksi puhui viisaasti, maltillisesti ja faktoihin keskittyen. Kolmas puolusti kantaansa sekavin, kestämättömin ja typerin perustein sekoillen puheissaan ja lähinnä asettui kollegoittensa yläpuolelle naureskelemaan. Siinä meni päivän fiilikset. Suosittelen kyllä tuota ohjelmaa, pieninä kerta-annoksina, jos politiikka kiinnostaa. En allekirjoita näkökulmiaan noin yleisesti suuntaan enkä toiseen, mutta aina saa yllykettä haastaa omia näkemyksiään.

###

Huomenna on aatos kurvata baanalle johonkin luontokohteeseen. Innostuin ensin ajatuksesta kesäkuisina päivinä liipotella kajakilla jollakin ihanalla järvellä, wau! Karttaa hetken tutkittuani hiipi takaraivoon fakta: sekä mela että varamela on mökillä. Se vaikuttaa merkittävästi melontasuoritteen onnistumiseen.

Niinpä vaatehuoneessa retkottaa rinkka suu ammollaan odottamassa roinaa, joka sinne tungetaan. Mutta asioissa on AINA hyviäkin puolia. Tulee testatuksi sietokykyä sadekeleillä, sadekuurojahan nyt riittää, ja hermoja hyttyshelvetissä. Koeponnistetulle sinnille on käyttöä jonkun viikon päästä Lapissa. Eläköön eläkeläisen pitkä kesäloma – satoi tai paistoi!

Näihin maailmaa syleileviin puheisiin jätän Lukijani ja lähden viettämään laatuaikaa Talonmiehen kanssa. Käymme nimittäin marketissa :D.

Iloisiin kuulumisiin, Klara

Yritelmä oppia tarkentamaan Talonmiehen Nikon-kameralla. En innostunut ottamaan.

Huutelen kuistilta elämänviisauksia

Hyvä Lukijani,

pahoittelen hyp-pi-vää käsiAlaaNi, sillä kuistilla on hitokseen hyttysiä. En taivu tykistökeskityksessä, vaan istun järkähtämättä taisteluhatussa. Jo tulomatkalla pääsi sotatunnelmiin, kun venäläisrekat on näköjään korvautuneet puolustusvoimain kalustolla.

Lähdettiin Hurtan kanssa liikenteeseen aamuvarhain Talonmiehen kaasuttaessa toiseen ilmansuuntaan poikain retkelle. Teki eilen iltamassa vihdatkin heille ja mullekin ”pikkuvastan”, jonka toin tänne. Osaisin kyllä itsekin tehdä, Talonmies opettanut yhteisten vuosikymmenten varrella.

Hurtan kanssa edettiin kahden pysähdyksen taktiikalla. Ensin stoppi yhden kylän kunnantalolle ennakkoäänestämään ja toinen stoppi ruoka-, juoma- ja pissatustauolle.

Mökille tullessa Hurtta saa aina kierroksia. Se täytyy rauhoitella sisätiloihin petilleen, jossa nyt lepäilee. En tohdi enää pitää sitä irti, kun näyttää saavan syttöjä ja aivotuksia, vaikkei enää lapsi olekaan. On elellyt Talonmiehen kanssa niin symbioosissa, että painelisi horisonttiin isäntää etsimään ja katoaisi teilleen. Susi söisi. Rotu on oman tiensä kulkijarotu, jolla on omaakin tahtoa, vaikka tottelee muutoin. Kokemusta on, monta on samanlaista ehtinyt olla.

Lanttukukko, stoppireissulla kunnan puodista hankittu. Menettelee, mutta kalakukko on aina kalakukko, etenkin edesmenneen isoäidin tekemänä. Kaipailen ajoittain molempia, isoäitiä ja kalakukkoa.

Pahoittelen Lukijalleni, kun jorisen niitä näitä. Nautin sellaisesta 😁. Tähdellisempänä asiana haluan kertoa jututtaneeni joitakin aikoja sitten itänaapurin kansalaista (Lukija huomaa heti kiertoilmaisun). Keskustelu jäi mielen päälle, avaan sitä tässä.

Erittäin avartavaa oli kuulla ajatuksiaan. Vahvistui se, että Suomessa ja muissa eurooppalaisissa medioissa raportoidut asiat vastaavat todellisuutta myös tuon nimeltä mainitsemattoman maan kansalaisen mielestä. Pelkää entistä kotimaataan, sen hallitsematonta menettelytapaa koskien ihan tavan kansalaistakin, jos niikseen sattuu tulemaan. Ei ole viime aikoina kotimaassaan käynyt, pitää puhelimitse yhteyttä sukulaisiin. Tuolloin on keskusteltava kiertoilmaisuilla maan tilanteesta. Ainakaan toistaiseksi ei ole saanut velvoitteita tai yhteydenottoja kotimaansa viranomaisilta, varan vuoksi pitää matalaa profiilia. Ei liiku somessa, ei myöskään enää seuraa maansa lehdistöä, ”pelkkää roskaa ja propagandaa”. Harmiteltiin tilannetta yhdessä, mutta totesin, että hyvä, kun on nyt Suomessa. On pitkälle koulutettu ihminen, työelämässä. Kertoi aivovuodon olevan merkittävä ongelma kotimaassaan. Nämähän me tiedettiin.

Jonkun talo koivujen keskellä – piti napata kuva, kun oli niin hieno kesäinen näky ohi kulkiessani.

###

Olen kohdannut murheita vanhojen ystävyyssuhteiden kanssa viime aikoina ja tosissani miettinyt, onko ikääntyminen ja suoriutuvan ihmisen roolista selviytyminen vain liian rankka paikka joillekin. Kun joutuu kohtaamaan iän tuomia realiteetteja. Kun ei enää kaikkeen siihen pysty eikä veny, mihin aiemmin kykeni. Ehkä jotkut ihmiset kuitenkin itseltään sitä vaativat, kun sallivuus itseä kohtaan ei ole vahvimpia puoliaan? Lisäksi on ehkä tullut sairautta, puoliso voi kuormittaa, aikuisten lasten kanssa voi olla huolia ja avuntarvetta, lapsenlapsia kenties hoidettavana ja joillakin kuulostaa olevan vastuita jopa aikuisten lastensa eläimistä… Ja siihen vielä omat vanhemmat. Viisas ystäväni sanoo: kuuskymppiseen nojataan molemmilta puolilta.

Työelämän haasteetkin uuvuttavat. Voimat ja oppimiskyky eivät vastaa nuorempaa sukupolvea, vaikka työkokemusta onkin. Monenmoista elämä siis heittää itse kullekin. Naamakin alkaa roikkua ja ahteri laahaa matalalla.

Ja sitten kaikki ehkä kasautuu, eikä ole rääpyä ystävyyssuhteiden eikä voimavarojensa ylläpitoon, ymmärrän sen. Ihan huolikin on ollut muutamasta vanhasta kaverista, viimeksi eilen. ”Istun tässä kauppakassien kanssa odottamassa kyytiä, mutta X (X=puoliso, ei aja itse autoa) vaan viipyy ja viipyy, väsyttää…”

Toiselle kaverille laitoin viestiä. Vuorokauden kuluttua tuli hieman äkäisen oloinen responssi. Luin rivien välit: liian tiukoilla on. Ymmärrän, en häiritse enempää, enkä tietenkään suutukaan. Odottelen, josko parempia päiviä tulisi. Olen olemassa sitä varten, jos niin katsoo. Tiedän: neurologinen sairautensa etenee. Mielialaan sekin vaikuttaa ja itse sairauskin niin tekee.

###

Mutta uutta sukupolvea pukkaa ”riesoiksi” mullekin. Hah, tämä kaveri on hauska piriste ja nopea uimari. Ryömii valonnopeudella tutkimaan pistorasioita ja purkamaan kirjahyllyä. Nappasi Annie Ernaux’n ”Vuodet” (upea kirja!) ja mutusteli jo kansilehteä ennen kuin ehdin hätiin. 😀 Hevoskirjat ovat myös mieleen. 🙂

Nyt on aika herättää Hurtta ja lähteä lenkittämään. Sitten kannan vettä ja puuta hetken aikaa, pistän tulet saunanpiisiin ja roikaisen uimaan. Ehkä paistan jonkun mokkoosen tai veistän vain palasen lanttukukkoa. Maakellarissa on maissiolutta, arkeni luxustuote.

Parhaat tervehdykset täältä täydestä hiljaisuudesta – tai no jaa: molemmista kaiuttimista kuuluu ininää. Ja käki kukkuu omat terveisensä.

Teidän Klara

Polunnielijän miettehiä

Hyvä Lukijani,

istun lempipaikallani autiomökin kuistilla kivenheiton päässä mahorkan hajusta. Torpan vieressä odottaa pakattu auto. Suunta on Talonmiehen torpalle tiluksia mittomaan, olenhan pyörinyt äitimaan kamaralla kimalaisena sinne tänne. Lopulta aina päätyy tämän mökin kuistille ihailemaan luonnon kauneutta. Välillä on käytävä pakollisia asioita toimittamassa ja vähän töissäkin ihmisten ilmoillakin (sarvijaakolta terveisiä muuten). Tönne kuitenkin palaan toivon mukaan jo muutaman yön kuluttua. Tämä on niin jumalainen paikka.

Iltamassa oli lämpimien hirsien kohdussa niin tukalaa (24.8 ast), että puristauduin sieltä pihamaalle telttaan (saapaskuva sieltä). Samalla tuli uutta telttaa testattua, jotta uskaltaako tukeutua siihen tulevilla Lapin reissuilla. Turvallisuuden tunteen ohjaamana olin jo päätynyt vanhaan, merkittävästi painavampaan. Viime yön perusteella taidan sittenkin uskaltautua ottamaan tämän uuden.

###

Aika täällä Autiomökillä menee kuin siivillä. Tässä on niin hienoja polkumaastoja ihan liki, ettei ehdi edes kirjoja avata, sähköpostista puhumattakaan. Sinne on varmaan tullut sekä perunkirjoituskampetta että jotain työpäiviin liittyvää. Aukaisen lootan vasta huomenna. Hammaslääkärikin odottelee huomenna maalikylillä poranterät hiottuina. Toivottavasti nyt on vasta tiistai, ettei poraajalle tule no show-potilastapaus. Kerrottakoon tässä yhteydessä, että mikäli potilas jättää saapumatta varaamalleen yksityispuolen vastaanotolle, on se palkatonta aikaa lääkärille. Julkisella puolella palkka juoksee, vaikkei ketään tulisikaan.

###

Poluilla tulee ihailtua alkavaa kesää, loppukevään kirkasta vihreyttä ja lintujen loputonta viestintää keskenään. Tuossa etuvasemmalla on pönttö, jossa kirjosieppo on pesinyt joka kesä, kun pirtti on meillä ollut. Nyt näyttää olevan nuorikon suostuttelu lukaaliin emännäksi. Istuivat pöntön katollakin sitä tuumimassa. Toivottavasti neliöt riittää rouvalle ja pesintä saadaan käyntiin.

”Ei oo varaa isompaan. Tämä on siivottu yksiö, kodikas ja tyylikäs.”

###

Tarkoitus on piipahtaa kotimatkan varrella morjenstamassa tuttua Majavaa. Tein ruokatermokseen sapuskan valmiiksi. Istun sen syömässä Majavan luona, vaihdetaan pari sanaa ja kun kuumimmat juorut on vaihdettu se läiskäyttää meikäläisen kotimatkalle. Viime vuonna sillä oli vähän pinna kireällä (vai oliko toissa vuonna?). Ilmeisesti jumitin eteisessä liian kauan koskapa se tuli melkein iholle läimäyttämään tennismailaansa. Tilanne oli muutenkin vähän kimurantti, kun puhelin soi ja oli pakko vastata työasian takia. Kiemurtelin luuri korvalla Majavaa katsella seuraten ja vastailin varmaankin huolimattomasti sitä sun tätä, koska muutoinkin jo kireä soittaja hermostui tyyten:”Kuunteletko sinä!?” Sanoin kuuntelevani, mutta kun tuo Majava tuos… ”Kuule, soittaisitko sitten, kun se majavatilanne on sulla siellä ohi!” Öhhhh. Huomasin, ettei musta enää oikein taida olla työelämään 😀

###

Työelämästä vielä sanottakoon, että loppuviikosta erään sairaalan esihenkilö törmäsi minuun sairaalan kanttiinissa. ”Kuule, ensi vuoden suunnitelmat olisi tehtävä juhannukseen mennessä. Olisitko valmis vielä jatkamaan sopimustasi ensi vuodeksi? EEEiii, ei tarvi heti vastata, voit rauhassa miettiä.”

Ulkokuoreni seisoi siinä, sieluni oli leijunut jonnekin katon rajaan. Ulkokuoreni sanoi: ”En mä mieti koskaan mitään juhannukseen saakka. Kyllä mä voin tulla, jos teen vähemmän kun tänä vuonna.” Esihenkilö kiitteli kovasti. Sieluni palautui kuoreensa, luikahdin pääoven kautta ulos, pysähdyin pihalle ja sanoin itselleni: ”Mitä hlvettiä just lupasin?”

Olkoon vaikka kuinka sotesoosi kiehumassa ja rahat loppu, niin päättäjien on joka tapauksessa potilaiden hoito järjestettävä edes jotenkin. Minä olen se edes joku. Vakituiset viranhaltijat on aikapäiviä häipyneet yksityispuolelle tai ammatinharjoittajiksi. Miksi? Esimiestyö on aika kuralla julkisella puolella etenkin, jos esimies ei ole lääkäri. Lääkäreitä voi johtaa vai lääkäri. Näin se on aina ollut, näin se tulee olemaan. Diplomi-inssejä on firmojen johtajina, mutta lääkärijohtajaksi heistä ei ole, eikä terveystieteen maisteristakaan. Kaikki lääkärit tietää tämän. Jossakin vaiheessa tulee törmäyksiä. Ja sitten on myös lääkärijohtajia, jotka jostakin syystä eivät ole potilastyöstä suoriutuneet, halunneet suoriutua tai jaksaneet sitä ja siirtyneet hallintohommiin. Mutta jos ovat vähänkään potilastyötä tehneet, on pelin henki heille näyttäytynyt ja antaa eväitä lääkäreiden johtamiseen. Johtamistyö ei ole mitenkään haluttu jobi lääkärikunnan keskuudessa, harmi! Ehkä sen vuoksi on koulutusvaadetta jouduttu laajentamaan.

###

Kuvan kullerot (muokkaus: ovat rentukoita) keräsin eilen muistikortille Lukijaani varten. Kuljin polkua kymmenisen kilometriä, pysähdyin välillä laavulla evästelemässä ja keittelemässä kahvit (kaasulla huom, maastopalovaroitus).

Polku oli semmoinen ees-taas-lenkki ja tuli siinä tehdyksi polulta poikkeamia tuon tuosta. Kurkistelin näkyisikö karhuja tai susia, kun liikuin alueella, jossa melko lähellä on kuvaushaaska. Noihin aikoihin siellä on ruokatarjoilua. Ilmeisesti tähän liittyen olen kerran nähnyt suden metsätiellä. Oli kai menossa ruokatunnille. Nyt oli vain tämmöinen kuivanut kakka, saattaa olla sudenkin jätös.

Aika pieni on, mutta hyvin oli kuivunut.

Näihin susimaisiin tervehdyksiin jätän Lukijani ja toivon hyvää oletetun tiistaipäivän jatkoa. Sanon Majavalle terveisiä, jos se on juttutuulella. 🙂

Klara