Tunturin tuulten kaikotessa hiuksista

Poislähtiessä alkoi ruska (kuivuus, kylmät yöt)

Hyvä Lukijani,

niin se on paluu alas vuorilta laaksohon, alas tuulista tyyniin ilmavirtauksiin ja maalikylille.

Oli aika ottaa telttakepin sijasta käteen rautaseiska, kilauttaa pallo ilmaan ja son siinä, paluu normisettiin ja elämän yksi kokemus takanapäin siis. Tähän sopii aiemmin mainitsemani mietelmien keruupaperin kirjaus:

”Sitä ei koskaan tiedä mihin pystyy ennen kuin kokeilee.” Kansainvälinen sanonta

Onhan tuota tullut monenlaista maastoa taivallettua vuoskymmenet ja tänä kesänä kliimaksiin asti. Silti uusi alue on aina sukellus salaperäisyyden verhon taakse. Tässä tapauksessa kohteena oli avotunturi, joka ei elementtinä ole lainkaan uusi, vaikken pelkän kartan turvin avotunturissa ole aiemmin kruisaillut.

Joitakin havaintoja. Ehkä keskeisin on tämä: kaikesta komeudesta ja mykistävyydestään huolimatta avotunturi ei ole sielunmaisemaani. Avotunturi mykistää… ja avaruudessaan, puuttomuudessaan ja silmälle avautuvassa mittakaavattomuudessaan ahdistaakin. Olen tiheiden kuusikkojen ja tuoksuvien mäntykankaiden ihminen, metsän sisään kätkeytyjä. Ja etenkin vesien, rantojen, rantahietikkojen ja kalliolouhikkojen kulkija ja vesillä liipottaja. Merenrantakin käy. Sen äärellä on tullut monessa paikassa asutuksikin, mutta järven rannalle olen syntynyt. Muistini kätköissä elävät vanhempieni sukutilusten ja mökkien ihanat kesäpäivät järvillä. Muistikuvissa eno ajaa moottorivenettä keula kuohuen, suvun lasten kanssa pompitaan ponttoonilta tuntikausia ja juostaan välillä saunaan. ”Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannusilta!” laulaa eno ja hakee maakuopasta jokaiselle pullon Siff-Colaa, ”se nasta juoma on”.

Kuten Lukijani huomaa, kaikkosi sieluni tunturimaisemasta tuossa tuokiossa tuhannen kilometriä kauemmas. 😀 Kivahan tuntureilla on käydä silloin tällöin kuljeskelemassa, ei siinä mitään. Ja moni tuntuu ruuhka-Suomesta sinne haikailevan, muuttavankin. Jotta kaipa siinä jotakin ”Lapin taikaa” on.

Tapasin Itäkairassa joku viikko sitten pk-seudulta Lappiin muuttaneen henkilön ja nyt tavattiin tunturissa samanlainen. Oli muuttanut joku vuosi sitten pk-seudun taajamasta Saariselälle, eikä kertomansa mukaan enää käy entisillä kulmilla. Me pohjoisen kasvatit ajateltiin post festum, että melkoinen taajama se Saariselkä kyllä on. Mutta tiedettiin, että Lapista on vaikea löytää asuntoja muualtakaan kuin turistikeskuksista, jos niistäkään. Kertoi näin pääsevänsä helpommin harrastuksensa äärelle eli vaeltamaan erämaahan. UK-puistossa, Kevolla ja Hetta-Pallas-Ylläs- seuduilla on hänen mittapuulleen liikaa ihmisiä, mutta erämaassa viihtyy. Aattelin ittekseni, ettei ihmispaljous itärajan tuntumassakaan kiusaa, mutten käynyt vänkäämään, koska olen fiksu ihminen. 😉

Talonmies sai tämän tuliaisiksi. Talonmies ja lapsenlapsi joskus löysivät yhdessä sydänkiven ja toivat minulle.
Sen jälkeen niitä on tullut enemmänkin kuistille pinoksi 😀

Käytännön hajahuomioita niille, joilla on retkeilyn into kuin vettä vaan:

teltta meni vaihtoon. Parisenkymmentä vuotta vanha telttani on menettänyt kuosinsa jo aikapäiviä, eikä uusi kevytteltta täyttänyt toiveitani keveyttä lukuunottamatta. Taidan myydä pois. (Rautalinnulle salainen viesti: ei teltassa monikaan hirveästi viihdy etenkään sadekeleillä tai hyydyttävän jäisillä syyskeleillä ja talvitelttailu sitten onkin tuoreempiluisten nuorisolaisten hommia. Mutta pakko on maata jossakin :D)
Chifonet on hyvä pissaliina, niin ei tule massoittain pissaista vessapaperijätettä poiskuskattavaksi. Chifonetin viruttaa kätevästi vesissä ja sujauttaa johonkin rinkan sivutaskuun kuivumaan. Ei niitä pissaliinoja roikoteta toisten ilona missään vaellussauvoissa kuten jotkut wannabe-protason vaeltajakimmat tekevät. Eikä siihen mitään kallista bisnesmaailmasta ostettua muka-hygieenistä (höpöhöpö) kukallista lappusta tarvita.
painavia kattiloita ja pannuja en kanna, enkä osta suurimmasta retkeilytavaraliikkeestä mitään silikonikuppeja. Ostan mannapuuroa eineshyllystä, syön puuron, tiskaan kupin ja siinä on kevyt retkiastia, vieläpä kierrätystavaraa.
omat kuivatut ruoat on fine dining, mulle.
”Vesi on kirkasta. Siis sitä voi juoda.” Ei pidä paikkaansa. Virukset ja bakteerit eivät silmälle erotu. Mukana reissussa oli mikrobiologian alan huippuerityisosaajia. Näin se vaan on, että kirkas ei ole aina puhdas. Ja vedenpuhdistin puhdistaa bakteerit, virukset häviävät vain keittämällä. En älyä, miksi tästä niin kovasti tapellaan! Eihän me tapella mullasta, eikä turpeestakaan. Eikä tulesta.

Asiasta ananakseen ja aamutoimiin. Askarreltiin tänä aamuna Talonmiehen kanssa hiki päässä, jotta saataisi kahvipaketti auki. Talonmies oli puikoissa, minä pidin henkeä yllä silmä tarkkana ja vieressä ponnistellen. Hitonmoisia kostariikkoja nykyisellään! Ensin meni maitopurkit ja limsapullot hankalaksi, nyt on kahvipaketti aukaistava hohtimilla. Tämmöiseksi maailma on mennyt! (Koska olen nokkela ja mitä terävä-älyisin pikkukaveri, vinkkasin vierestä, että tekee puukolla pienen reiän vakuumipakettiin, niin suun voi paremmin saada avatuksi käsivoimin. Ja tottahan toki se auttoi, enhän minä turhaan ihmisiä neuvo vaan vain siksi, että tiedän. Kaiken!)

###

Lopetan turinani juolukkakuvaan. Juolukat samoin kuin mustikat olivat käsittämättömän makeita ja maistuvia tunturin rinteillä. Varmaan kuivuus oli konsentroinut niiden maun herkulliseksi. En muista juolukkaa juuri koskaan syöneeni, vaan nyt poimin purkillisen vielä kotiinkun saakka tuomisiksi.

Kai mun pitäisi joku kirja kirjoittaa, kun kirjaimet valuvat päästäni kuohuvana koskena. Näin on ollut lapsesta asti ja näin tulee olemaan. Kirjoitan varmaan jonkun lapun ja tuikkaan vielä arkun raosta. 😀

Kuulumisiin, Klara

Nirvajoen Sanomien tiedotuksia

Hyvä Lukijani,

istun Nirvajoen laaksossa puhelinverkon ulottumattomissa kirjaamassa tuntojani.

Äänimaailma muodostuu viereisen joen vienosta kohinasta, satunnaisista lintujen äänistä ja pienistä, ajoittain kuuluvista kopahduksista, jotka voivat olla porojen liikehdintää (muoks. olivat).

Tulimme tänne tunturiylänköjä pitkin polkujen ulkopuolelta, helppokulkuista ja upeaa. Kahlattiin Nirvajoen yli ja tehtiin leiri rantatörmälle. Yö oli varmastikin kylmä, koskapa heräsin samassa varustuksessa kuin illalla. Puin iltasella tuhdisti kampetta hikisen päivän ja jääkylmässä matalassa vedessä suoritettujen uintiliikkeiden jälkeen. Untuvatakkia myöten oli vielä aamullakin tekstiiliä yllä, paksu untuvapussi kruunasi yleisvaikutelmaa.

Herättyäni tavalliseen tapaan klo 7 kiipeilin krokseissa hieman lähimaisemassa, kun nuoriso-osasto (yli 50 v, mutta alle 60, kasvuikäisiä siis) vielä nukkui. Pulahdin aamu-uinnille hyiseen veteen kaulaa myöten, kyllä oli virkistävää! Keräilin hipihiljaa aamupalavehkeet ja tulin tälläisen kuivuneen lammen reunalle keittelemään liemiäni. Siis inkivääriteetä, pikakahvia ja termoksessa on illalla hautumaan jätetty pussipuuro terästettynä omenalla, voilla ja maitojauheella.

Ihmisiä on nähty kahdeksan, joista kolmea on jututettu. Kaikki olivat kehäkolmosia, siis pääkaupunkiseudulta. Puheestahan sen kuulee heti, mutta tarkisteltiin. Aina näissä oloissa myös kysytään mistä tulet ja minne menet, turvallisuussyistä jos joku sattuisi eksymään. Tiedetään sitten ainakin summittain mistä etsiä. Jokin erilaisuus näissä etelän ihmisissä on, se todettiin. Ollaan kaikki pohjoisen kasvatteja, yksi on Ivalon korkeuksilta,me kaksi hieman alempaa. Meistä kolmesta minä olen se, joka on asunut Suomessa noin tuhannen kilometrin aluella, joten molen nähny saa sanua, että torellisen otoksen suomalaasista ja net on kyllä omalla tavalhan vistoja jokaasessa paikassa. Men alla är vi finnar ändå o håller ihop.

Joka tapauksessa täällä Lapissa kyllä kehäkolmoset viihtyvät poluilla, ehkä paremmin kuin Ivalon tasolla kasvanut. Poromiehetkään ei harrasta vaeltamista, vanha totuus. Muttei me poromiehiä ollakhan, met siis jokka hortoilema jänkhällä.

Sammalmätäspöytä. Sammalmätäsnojatuolista katsoen.

Nuoriso-osaston leirissä edelleen hiljaisuus vallitsee. Istun tässä ihanassa sammalmätäsnojatuolissa auringon lämmittäessä vasenta kylkeä. Tänään on tarkoitus nousta takaisin tunturiin. Vähän jää nyt kaivertamaan tuo geokätkö melko lähellä, kun tällä reissulla ei ole tullut kätköä haettua.

Ruska täällä on nyt alkamassa ja ihan ideaalikelit on nyt retkeilyyn olleet kaikkinensa.

Palaan tästä takaisin telttojen viereen, josko pienokaiset jo heräilisivät ja hieroskelisivat pulleilla pikkukäsillään silmistään unihiekkaa. Pikkuhiljaa voi sitten ryhtyä kasaamaan pakaaseja.

Lähetän tämän, kun kenttää taas tunturissa alkaa löytyä.

Terveisin Klara

Tervehdys erämaasta

Hyvä Lukijani,

toivotan huomenta Jeageloaivin lähettyviltä upealta leiripaikalta. Vaellustoverit vielä nukkuvat, minun telttaani paistaa auringonkilo siinä määrin, ettei enää uni tule silmään. Kello on 7.

Yöllä heräsin kopeuk-kopeuk-viestintään, jota jatkuu kauempaa ja lähempää siinä määrin, että odotin riekon kurkistavan teltan absidin helman alta millä hetkellä hyvänsä. Mitään ei kuutenkaan näkynyt.

Muutama sana tulomatkasta:

Hyvin runsaasti oli ohutrenkaisilla pyörillä keskellä tietä veivaavia heinäsirkkamaisia miespyöräilijöitä, ulkomaalaiselta vaikuttava out fit, mene ja tiedä. Mikään mieletön ruuhka ei autojen osalta kuormittanut tietä.

Vuotsossa käytiin kahvilla isossa puisessa rakennuksessa tien oikealla puolella, olikojan Vuotson rerkeilymaja-tms. nimeltäöän. Saatiin kotoista palvelua mukavassa pirtissä.

Yövyimme lähialueille saavuttuamme Muotkan Ruoktussa, jossa on uudet yrittäjät (puolalais-ranskalainen pariskunta). Ihan nappiin ei prosessi mennyt sen enempää buukkauksen kuin ravintolapalveluiden osalta. Nälkä oli, mutta ruokaa ei tulohetkellä ollut ostettavissa lainkaan, eika kämpän avaimiakaan heti saatu, kun kielitaidoton tyttö ei tiennyt mitä tehdä. Aamupala tilattiin ja etukäteen maksettiin, mutta sitä ei sitten ollutkaan kun sovitulla kellonlyömällä aamusella tultiin kahvilaan. Tarkoitus oli päästä pikaisesti eteenpäin jatkamaan matkaa. Lopulta sitten saatiin muutama kylmä nakki, herkullista pekonimunakasta, leipää ja hilloa, muutama mehukannu, kahvia, coctailpiirakka ja mysliä maidon kera. Palvelu oli ystävällistä, mutta vähäisen henkilökunnan vuoksi hidasta. Ilmeisesti toinen yrittäjistä oli kotimaassaan käymässä ja tilalla apuväkeä, jotka osasivat englantia hyvin huonosti, oikeastaan käytännössä ei ollenkaan. Toimintapuutteiden korjaamista suurempia haasteita tulevat varmaankin olemaan merkittävät, pikaiset investoinnit, sillä majoitustilat alkavat olla käyttöikänsä päässä. Palvelu oli kovasta haasteesta huolimatta ystävällistä.

Nyt ryhdytään tässä avotunturissa ensimmäisen leiriyön jälkeen keittelemään tsajua, vetelemään aamupuuroa ja saatanpa pulahtaa tuohon noin 50-senttiseen veteenkin aamu-uinnille. Jatkosuunnitelma on vielä kypsymässä, mikä tarkoittaa, ettei sitä vielä oikeastaan edes ole 😎 Mutta näillä näkymin joko pidämme leirin tässä ja teemme päiväretkiä tai siirrymme Stuorraäytsin rotkon seudulle tai Kielajoelle tai Nitsijoelle tai… Ei muuta kun valitsee siitä 🙂

Keli on mainio, mutta osoittautui oikeaksi ratkaisuksi ottaa paksumpi makuupussi kesäpussin sijasta, sillä ihan viileät olosuhteet sitten illan myötä helteisen päivän jälkeen kuitenkin kehkeytyi.

Kuulumisiin täältä tähän. Kiva kirjata joku sana muiden heräämistä odotellessa kun kenttääkin on, yllättävänkin hyvin.

T. Klara

Lisäys: Sulaojalla eli Kevon reitille menijöiden P-paikalla oli noin (vaan!) 20 autoa.

Kumipyörät sutivat baanalle

Hyvä Lukijani,

kirjaan muutaman sanan varastostani samalla kun Karttaselain-sovellus lataa karttoja offline-tilaan.

Pussit ja kassit on pakattu. Nyt vain muutama renkaan pyörähdys, välimatkan krouvista pari kaveria kyytiin ja perillä ollaan.

Matkan varrella voin huiskuttaa farvälit muutamalle työpaikalle, joissa olen joskus soosia hämmentänyt. Toinen on urani alkuaikojen työpaikka, jossa joku keitos varmaan paloi pohjaankin. Meitä päivystyskelpoisia puoskareita oli sairaalassa silloin ihan liian vähän, päivystysvuoroja kovin tiheästi ja niissä työtahti ihan liian kova, joten monenlaista huttua hämmennettiin. Vaan aika huttuista oli kyllä potilaskuntakin öisin ja viikonloppuisin. Seassa oli tolokun ihmisiäkin terveydellinen, vakavakin ensiaputilanne päällä. Loput olivat lähinnä päissään asiakasrajapintansa kestokykyä koetelleita milloin sisältä, milloin ulkoa, aika usein sekä että.

Päihdesairaudet aiheuttavat merkittävän osan terveydenhuollon kustannuksista, kuten tiedämme. Vaan mitä sille teemme, kuinka yhteiskuntana siihen panostamme? Heiveröisesti, hyvin heiveröisesti.

###

No nämä niistä muisteloista, mutta täytyy sanoa, etten kaipaa niitä aikoja. Palkkaa kertyi toki – 60-80 tunnin työviikoista. Tunneista osa oli sudentunteja, yön yli. (Purkka tukassa-aihe.)

###

Ääniympäristöäni dominoi nyt kaksi ääntä. Toisen tunnistan puhelimen viestikilahduksiksi. Mutta mikä ääni on tuo toinen… (miettii muka viattomana) Tunnistan joskus kuull… mitä: sehän on, kas kummaa, imurin ääni. Talonmies heiluu imurin kanssa talon sisällä meikäläisen istuskellessa terassilla leppeässä kesäillassa. Mistäs nyt tuulee? Erotan puhetta imurinäänen takaa. Ei kuulosta kiroilulta. Ehkä puhuu koiralle?

Pääsin kuin pääsinkin viime viikolla melanvarteen.

Lopuksi kertaan eteisessä retkottavan rinkkani sisällön päällisin puolin. Sen määrä on vuosi vuodelta vähentynyt jopa niin, että taannoisella UK-puiston reissulla kaveri toistuvasti sitä ihmetteli raahatessaan omaa lastiaan.

Lähden liikkeelle siitä, että teen listan. Vahdin sitten pakkausvaiheessa itseäni, etten salaa sujauta listan ulkopuolista kampetta pakaasiin.

Kamppailin pitkään itseni kanssa ottaako paksumpi vai ohuempi makuupussi. Päädyin yhdistelmään kesäpussi + hupullinen taukotakki (untuvaa) + untuvahousut. Voin pukea ne kaikki päälle, jos tiukille menee ja merinot väliin.

Housut on vielä mietinnässä. Hyttyskesto on a ja o, joten sukkahousutyyppisissä housuissa roikottelusta täytynee luopua ja päätyä helteellä kuumiin, mutta hyttysen kestäviin Haltin vaellushousuihin. Hyvät muutoin kyllä!

Olen jo mainostanut polkujuoksukenkiä ja jatkan samaa linjaa. Siihen vedenpitävät sukat, niin pääsee lähelle kumppareiden kaltaista systeemiä. Eikä kastuneet villasukatkaan ole kylmät, kuten jokainen kuuskytluvulla lapsuutensa rypenyt tietää.

Nyt tässä terassilla tuli sen verran viileä, että pitää tutkia Ilmatieteen laitoksen yölämpötiloja ja pohtia vielä tuo makuupussiasia. Ei ole kiva yöllä palellakaan.

Tämmöinen kuivausgurmetti. Kuivattu juustomuru sujahti kepeästi tomaattikastikkeeseen, joka meni kuivaamoni lonjaston kautta vakuumipussiin.

Päätän vapaan assosiaationi täältä tähän. Oikein hyvääviikkoa Lukijalleni!

Klara S

Tuulimittari ujeltaa

Rehuvaraston pihakukkasia. Bouquet a la Klara moi-meme. (Edellisen tontinomistajan viljelmiä, jotka ovat hajasijoittuneet sinne tänne.)

Hyvä Lukijani,

hengentuotteeni käsittelee tänään tuulta, vettä, puuta ja paperia. Sivuaa maininnan tasolla myös aiheita, jotka näyttävät takertuneen purkaksi tukkaani, mutta nämä vain maininnan tasolla. Aloitan tuulesta ja vedestä, aina ikäänkuin aktuellit aihekokonaisuudet rajapinnoissaan.

Tuuli ja vesi, nuo kaksi kaverusta. Ken voi niiden merkitystä väheksyä! Minäpä avaan aihetta.

Tulin iltamassa tähän Autiotupa-mökille, jonka kupeelta saatoin kuulla kajakkini hiljaisen itkun. Maassa olet sinä makaava, maassa tulee sinun pysyä – koska ämmä roikottelee vain poluilla, eikä uhraa hetkeäkään aikaansa kastaakseen vatsani kirkkaaseen vedenpintaan.

Päätin tänään korjata epäkohdan, jos kohta tiesin kelien muuttuvan. Näin näyttääkin käyvän. Tuulimittarini antaa lukemaksi 6,5 m/sek, puuskissa 9,7. Rintama liukuu Venäjän puolelta pikkuhiljaa vesiryöpyn kera. Sateesta viis, mutta vanhemmiten olen tuulen suhteen tullut varovaiseksi. Onpa kumma! Eihän tässä mitään ole vuosien varrella sattun… (sarkasmin kukkanen).

Katselen siis jälleen ulappaa tuvan akkunasta ajatellen toivorikkaasti, että kyyy-hyllä tuo vielä tyyntyy. (Hurjempi aivopuoliskoni, käsittääkseni oikea, vääntyy kierolle rullalle ja kuiskaa: ”Laitat kiviä vain riittävästi keulaan, niin ei siinä kokka nouse osoittamaan taivasta.”)

Jää nähtäväksi, pääsenkö tänään melanvarteen lainkaan. Saksalainen tuulimittari on joka tapauksessa saksalaiseen tapaan armoton. Talonmiehen ostoksia minulle, mutta hyödyllinen kyllä (kirjoitin ensin, että ilonpilaaja, mutta kumitin).

###

Tässä viime viikon reissulta vielä maistiainen.

Siirryn puun pariin. Satuin nyt torpalle, kun paikallinen poika toi liiteriin isännän tilaaman puukuorman.

Sydämeni suli! Ratin takaa nousi hentoviiksinen, hoikka nuorimies ryhtyen ahkerasti latomaan puita liiteriin. Oli tuonut kuorman hyvää koivuklapia jo eilen.

Nämä paikalliset on herttaisia. Syntyneet ja eläneet täällä turvallisessa yhteisössään, mikä huokuu mielenlaadustaan. Hyväntahtoisia, luottavaisia ihmisiä. Paikkakunta on etäinen kylä, jonne ovat jääneet ne, jotka oikeasti haluavat elää kotikonnuillaan tavoittelematta kaupunkien fasiliteettejä. Kauppareissulla näkee hyvin harvoin syrjäytyneitä, lähinnä alkoholistimiehiä.

Merkittävän lihavia ihmisiä on sen sijaan paljon, lapsista lähtien. Salaattiateriat eivät täällä ole ykkösmuonaa. Vanhusten määrä pistää myös silmään. Etäisille paikkakunnille tavallinen näky kylänraitilla.

Paperi, tuo ihmiskunnan keksinnöistä merkittävimpiä! Sitä on nyt edessäni, kun löysin vanhat muistiinpanoni. Keräsin niitä joskus erääseen tilaisuuteen. Valikoin muutamia Lukijalleni nyt ja ehkä jatkossakin. Aloitan itselleni rakkaimmasta, kiinalaisesta.

”Kun sormi osoittaa kuuhun, typerys katsoo sormea.”

Eikö olekin laaja-alainen ja moneen tilanteeseen sopiva havainto! Otan esimerkiksi vaikka puhelinsoiton pankkiin. Soiton aihe koski neuvontarvetta kuolinpesien asiassa. Asiakaspalvelija ”katsoi sormea, näki siinä tahran” ja keskitti huomionsa vain siihen niin, ettei aivostonsa kyennyt enää käsittelemään varsinaista kysymystä. Siihen vastaamiseksi ei tahralla ollut merkitystä, sillä kyse oli pankin ohjeisiin kirjatusta asiasta, jota en itse materiaalistaan löytänyt. Siis mitä ohjeissanne sanotaan.

Jälkikäteen aatellen henkilö ei todennäköisesti tiennyt, mitä ohjeet sanovat. Joten keskittyi ”sormeen” välttyäkseen sanomasta: ”En tiedä, mutta selvitän asiaa”. Tästä tulee helposti mieleen oma työ ja ammatti, jossa ”minäpä otan selvää”-tilanteilta ei välty uran loppupuolellakaan. (Mutta ehkä silloin on helpompi se myöntää, mene ja tiedä.) Mustia aukkoja tulee taukoamatta ja viisain on sanoa rehellisesti: en tiedä, mutta selvitän. No, kaikkihan eivät taivu tietämättömyyttään myöntämään. Joillakin vajaavaisuutensa havaitseminen ottaa liikaa luonnolle.

###

Purkka tukassa?

Lipsahdin lukemaan postaustani vuodelta 2019. Siinä käsittelen joidenkin Thanatoksen palvojien roikkumista vuorenrinteillä putoamassa ja kuolemassa. Ikään kuin olisi hupi leikitellä kuoleman mahdollisuuden kanssa. Tätä teemaa näytän jauhavan vuodesta toiseen. Sen täytyy olla aihe, joka on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. (Mutta löytyykö koskaan mitään vastausta? Ehkä tosiaan psykiatriasta voi jotakin löytyä.)

###

Thanatoksesta puheenollen, tuuli ei näytä tyyntyvän. Joten siteeraan paperiani, nyt englantilaisen älynväläyksen kautta:

”Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee.”

En nyt kumminkaan lähde tuota testaamaan. Sovitaan niin, että laajennetaan ajatelma koskemaan elämän kuohuja ja korkeaa aallokkoa. Niihin itse kunkin pursi jossain elämän vaiheessa joutunee. Aallonkorkeus toki vaihtelee ja joskus pienikin aalto voi heittää elämänvenettä pahasti kallelleen. Mutta aallot tyyntyvät aina, aikansa purtta heiteltyään.

###

Vielä vilkaisu ikkunasta… nou nou. Paras ryhtyä valmistamaan ”Tactical Foodback”-nimistä retkiruokaa. En harrasta näitä, mutta nyt maistan ja vertaan kuivaamiihini ruokiin, joita tähän mennessä ei minkään firman tuote ole päihittänyt. Minun mielestäni 🙂

Ensi viikolla kuivauksille tulee taas tarvetta, kun siirryn Suomineidon päänuppiin. Lupaan Lukijalle kuvia. Tämä kesä on ykkösvaelluskesäni, sillä näillä kymmenillä alkaa fyysisen rajallisuuden dimensio siirtyä oikealle akselilla ”epätodennäköistä – mahdollista”. Mitäh? Purkkatukka-aiheko tämäkin?

Hyviä vointeja, akselin pysymistä vasemmalla ja kaikkinensa terveydenpäiviä Lukijalleni,

Klara

Aatoksia poluilta

Hyvä Lukijani,

vietin nelisen päivää erämaissa retriitissä.

Kuinka olinkaan unohtanut miten erilaista on kulkea polkua omissa aatoksissa koti selässään pysähdellen minne mieli tekee tarvitsematta huomioida muita kuin itsensä. Tuntikausia kului askeltaessa aivopuoliskojen kommunikoidessa luukopan sisällä keskenään. Välillä vasen aivolohko kysyi aivorungolta: onko homma hanskassa, paineet kohdillaan ja happeutumiset normialueilla, veren natriumpitoisuus siedettävä, toimivatko munuaiset?

Happeutumiset? Kyllä. Muistan teho-osaston vanhan hoitajan motkottaneen lääkäreiden kummallisen kimurantista sanasta ”happeutua”, että mikseivät käytä sanaa ”hapettua”.

Vain koska olen mitä fiksuin ja sivistynein ihminen en sanonut, että ihan kemian peruskirjallisuutta tutkimalla ero selviää. En siis sanonut. Mutta sanon sen tässä nyt ja olen varmaan sanonut jo aiemminkin, mutta haluan muistuttaa tästä tärkeästä asiasta, joka vaikuttaa jopa Amerikan maalla, jossa joidenkin aivot lienevät hapettuneet. Omassakin etulohkossa on selviä vanhuuden tuomia rappeutumismuutoksia, sillä verbaliikan ja mielipideiden esittämisen estojarrut luistaa. Ja hullummaksi vain menee, sanokaa mun sanoneen.

###

Poluille palatakseni käyn läpi muutamia havaintoja, joita tuli tuumituksi. Lähden liikkeelle poluilla tapaamistani henkilöistä.

Heitä oli tasan kaksi rypästä neljän päivän aikana. Toisessa ryppäässä vain yksi jäsen, nuorehko henkilö kulkemassa pitkää vaellusta (siis kuukausia). Toinen rypäs oli sukuporukka pätkälenkillä koira irrallaan. Koska liikuttiin poroalueella ja poroja tosiaan oli, niin kysäisin pitäisikö Musti kytkeä. Naurahtivat, ettei se välitä poroista. Samaan aikaan Musti haukkua louskutti selkäni takana kirmattuaan tulosuuntaani, jossa tiesin olevan neljän poron tokka. En tohtinut aikuisia etelänvariksia opettaa (kertoivat kotipaikkansa). Vaikkei koira välittäisi poroista, niin porot välittävät koirasta. Vahvistamaton tieto kertoo poromiehen oikeudesta ampua irrallaan oleva koira, mutten ole tarkistanut todenperäisyyttä. Joka puolella kuitenkin tiedotetaan koirien kiinnipidosta poronhoitoalueella. Jotta ihmettelen, ettei ole heillä pistänyt silmään.

Muita en sitten nähnytkään… jaa näinpäs! Vanhenevan hapsottavahiuksisen muijan silmissään sama katse kuin Aku Ankalla Milla Magian tavatessaan 😵‍💫😳 Näin eukon suon silmäkkeestä, metsälammen pinnasta ja termospullon korkin ulkopinnasta. Outo tyyppi, etten sanoisi. Seurasi minua taukoamatta.

###

Mietin upeissa maisemissa kulkiessa, että nämä tunturit ovat alle kasitonnisia, suurin osa alle viisisataa metriä merenpinnasta. Se ei joillekuille ole mitään. Eivät saa niistä kiksejä, koska niillä ei voi todistaa (itselleenkään) olevansa jotain merkittävää. Vaikka nämä valtaisat kiviröykkiöt ovat seisseet paikoillaan ikuisuuksia siinä missä kapisen ihmiselon pituus on nanosekunteja, liekö sitäkään. Kuinka niitä voisi halveksua ”liian matalina”?

En jaksa olla ihmettelemättä ihmislapsen, joidenkin siis, tarvetta päästä aina ylemmäs, korkeammalle, pidemmälle – sen kasitonnisenkin päälle tai peräti avaruuteen. Tai vastaavasti merten syvimpiin onkaloihin. Ja että se yksi, mielestäni itsemurhahakuinen pelastajamies, kertoo videolla, kuinka tappaviin olosuhteisiin nyt hakeutuu. Perustelee syyksi kansan seuraavan mielenkiinnolla seikkailuaan.

Seuraa mielenkiinnolla kuinka joku altistaa itsensä kuolemalle? Thanatos vai mikä se olikaan kuoleman jumala, sitäkö tässä palvotaan. Tuntuu niin härskiltä ja väärältä, kun on tavannut ja nähnyt ihmisiä, jotka itkevät, että saisivatpa vielä elinpäiviä taudin kalvaessa elämää pois kesken lennon. Mutta jotkut senkun nauravat ja istuvat tuolilla haarat levällään, että meikäpoika sitä uskaltaa. Kuvottavaa elämän halveksuntaa. Vaiko ehkä sittenkin patologista huomionhakuisuutta? Jätän Lukijani päätettäväksi.

Mutta hep! Nyt äkkiä ESaarisen tarkoittamaan ylärekisteriin, mars! (Sanon itselleni.)

###

Kuvassa ylärekisteri. Ja minnekä kaukaisuuteen hitonmoisessa helteessä otettu kuva tarkentuikaan. Vaan vannon: maisema oli sykähdyttävä.

Poluilla näkyi vaikka mitä mielenkiintoista. Kauniita puroja ja veden läpinäkyvää kirkkautta, kynttiläkuusien armeijoita ja vanhuskuusten harmaita puvustuksia. Yövyin yhden yön autiotuvassa, jonka välikattorakenteissa oli lintusen pesä. Äiree kantoi kirkuville pienokaisille sapuskaa akkunan ohi niska vääränä. Sain napatuksi kuvankin. Lukijani on taitavampi tunnistamaan lajin, haukka varmaan, vai? Kanahaukka?

Posket pullollaan ja kynsissä ehkä myyrä vaiko sammakko, joita oli edelleen rykmentittäin liikenteessä 😀

Kannoin iltasella pesuvedet kuistinnurkalle ja puunasin itteni jääkylmällä vedellä. Seuraavana aamuna päätin, ettei se ole eukko eikä mikään, joka ei aamulla mene virtaavaan tunturipuroon makuulle. Näin oli siis toimiminen ja huh, että olikin virkistävää, kun muutoin oli ”tukahduttava helle” kuten säätiedottaja sanoo. Ja onpa vieläkin. (Sijaitsen nyt puolimatkan krouvissa matkalla kotipaikkakunnalle.)

Porot raasut olivat turkiksissaan näännyksissä, räkkäkin piinaa. Yhden hirvaan kanssa jouduin tilanteeseen, jossa katsoin viisaammaksi kiertää puskien kautta ja antaa sen oleilla viileällä hiekalla. Liekö olisi lähtenytkään, sillä kerran Oulankajokea helteellä meloessa hiekkatörmään kaivautunut hirvas oikein urisi mulle, kun tulin sen mielestä liian lähelle. Pakko oli siitä mennä, kun joki sijaitsi siinä kohtaa.

Yhtään sammakkoa isompaa maan pinnalla kulkevaa eläintä en itseni ja em. kulkijoiden lisäksi nähnyt.

Viimeisenä päivänä helteestä huolimatta lähti polku vetämään ja etenin puolijuoksua flow-tilassa. Olin tilannut kyydin tienposkeen, mutta se ei jalkaa vetänyt vaan oikeastaan ennemminkin toistepäin: en olisi vielä halunnut vierottua retriitistä. Mutta minkäs teet, kun kalenterin joku keksi. Lohtuna sanottakoon, että kohta on nokka kohti Suomineidon nuppia.

Mitenkä siihen päädyttiin, kysyykö Lukijani? Vastaus on yksinkertainen: tulin tuumineeksi retkikaverille, että toivoisin hänen opettavan minulle suunnistusta… olin ovela 😉 eikö totta. Nieli koukun oitis ja tässä sitä ollaan. Paljastan sen verran, että harjoittelin kompassin käyttöä juuri päättyneellä retkellä ja olin alkuun varma, että itänaapuri häiriköi Suunnon kompassia. Otin koereittejä tietäen etukäteen missä suunnassa kohde on. Kompassi näytti häränpyllyä, eikä uskonut puhetta: ”Älä yritä! Minähän näen, että mökki on tuolla!”

Loppukaneetti: oliko kompassi väärässä? Ei.

Koska olen hävittänyt kaksi edeltäjäänsä, piti ostaa uusi. Sen mukana tuli käyttöohjeet, jotka sattuivat tulemaan mukaan. Niissä sanottiin, että pohjoishaarukan täytyy osoittaa kartan yläreunaa kohti 😀 No kas, olin unohtanut. Itänaapuri sai siis synninpäästön. Tällä kertaa.

Iloisiin kuulemisiin, Klara

Hävetti ostaa vain 37€ maksava lihanpala, mutta oli niin suolaisen hiuka. Hiivin kaupasta lihapala kädessäni ympärille pälyillen: näkikö kukaan, että muija osti vain yhden sikakalliin lihanpalan, jonka hinnalla söisi kuusihenkinen perhe. Livahdin autoon lihoineni.

Värjöttelyä terassilla

Hyvä Lukijani,

päivät kuin unta vaan auringon toi tullessaan. Vai toiko? Istun koleassa iltamassa kotipirttini kuistilla kolmatta tuntia kaiken maailman kartat ympärilläni ja koitan päättää mihin ilmansuuntaan siirtyisin seuraavaksi. Vai lähteäkö siitä, että pysyy täällä, vanhaa teekkarisanontaa käyttääkseni.

###

Päiväkirjanomaisesti tuumin, että yhden yön taaperonhoitorupeama venähti lopulta kolmeksi, kun ei millään raatsittu vierottua silkkipäisestä kikattajasta. Että osaa olla hyväntuulinen lapsi!

No, lasta toki hoideltiin Talonmiehen kanssa Old School-tyyppisesti vähän suurin linjoin eli uitettiin iltaisin lihanhuuhtelusaavissa pakasterasia vesilelunaan. Muutoinkin annettiin leikkikaluiksi partikkeleita, joihin tunsi viehtymystä. Kuten teesiivilä, tyhjä Lidlin tuoremehupullo ja luumutomaattirasian kansi, jossa oli kolme tuuletusaukkoa. Niistä saattoi työntää pienen sormensa ja heilutella kantta sormen varassa. Mikä miraakkeli! Mikä heuristinen oivallus!Ja kirkuvan iloinen kikatus.

Missä vaiheessa kyky tomaattirasian kannesta löytyvään ilonpitoon katoaa ihmisestä?

###

Taatiaisen hoitorupeama otti voimille, myönnettävä on. Eihän mummoihminen osaa rentoutua, kun ihmistaimi laahaa lattian poikki sinne tänne. Lisäksi oli pidettävä silmällä Hurttaa, joka toki oli porttiensa takana huoneosiossaan, mutta oli sieltä möläyttävä välispiikkejään tottuneena kommentaattorina. Jokaisesta möläytyksestä suurenivat pienokaisen silmät ja suu vääntyi itkuun. Siinä oli mummon ja paapan sydän sykkyrällään joka kerta ja Hurttaan luotiin murhaavia katseita.

(Kuten Lukijani huomaa, on vasemmasta kammiostani vielä osa pienokaisen luona. Koitan palautua.)

###

Palaan aatoksissani takaisin Suomen kartalle ja makustelen vaikka tätä itärajan majavapatoa (kuva alla), jonka vieritse annan sieluni leijailla pitkospuita laahaten. Tässä on minimaalisen pituinen sillanpätkä, josta olen talttahampaan toilailuja seuraillut.

Lähtisikö lähipäivinä sinne? Jaossa on myös joitakuita eteläisiä kansallispuistoja kurkistusmielessä ja UKK-reittiä Tuntsan seuduilla, Kemihaaraa. Lemmenjoen karttakin on vieressäni. Pulmana on muutama käytännön seikka, joista keskeisin on sateliittipaikannin. Se pitäisi yksinliikkujan käydä valmistajan nettisivuilla päivittämässä, jos Tuntsaankin yksikseni päätyisin (olen kyllä kerran jo ollut, mutta paikannin oli silloin kuosissa). Mutta missä heikkarissa ovat tunnukset? Ne pitäisi ensin löytää. Siinäpä se päivä jos toinenkin menisi.

Uudet kävelysauvat sentään tulivat. Laitoin postipojalle ovikellon viereen maalarinteipillä lapun: ”Hei posteljooni, saat jättää paketin oven ulkopuolelle. Kiitos paljon!” Ja siinä se paketti oli, kun pelikentältä palattiin. Rakastetaan näitä meidän postipoikia! Milloin raahaavat koiranruokasäkkiä, milloin mitäkin paketinrepaletta ja plim plom, siellä iloisena ovat oven takana. Ollaan juoksutettu heille joululahjoja 😀

Kauan eläköön Suomen Postilaitos! Vaikka kovilla onkin Posti ollut mediassa. Miksi kiitoksissa aina pihtaillaan!? Marinoissa sen sijaan ei säästellä yhtään. Kumma homma! Tomaattirasian kannet niille vinkujille sormiin, josko jotakin iloa siitä edes saisivat. (Itse sen sijaan en vingu ikinä mistään, koska olen hyvä ja mitä hienosieluisin ihminen.)

###

Nyt Lukijani miettii, onko enää missään mitään rajaa. Vastaan heti ja ykskantaan: ei.

Sitä aattelin eilenkin kaivaessani pölykerroksen alta esiin joskus lahjaksi saamani haitarin. En todellakaan ole mikään lassepihlajamaa, kaikkea kanssa. Saa hyvällä omatunnolla sanoa, että hanurinsoitossa olen nollataitoinen (…mutta syy on tietenkin vain Rakissa, joka aloittaa kurkku suorana ulvomisen jo ensimmäisten akordien kohdalla.)

Nyt oli tarkoitus soittaa ja videoida kaverin tulevaa syntymäpäivää varten ”Minä soitan harmonikkaa ihmiset on kummissaan! Taidan viettää juhlapäivää jälleen huo-men-na!” Jostakin syystä, joka ei tullut tietooni, harmonikka suostui soittamaan vain ”Oi Suomi katso sinun päiväs koittaa!” Epäilen, että härveli on hakkeroitu.

Ratkaisin asian siten, että soitin pätkän harmonikan pakottamaa sävelkulkua, kiitin ja pokkasin. Ja vaihdoin soittimeksi pillini, jonka soittotaito on paremmin hyppysissä. Soittelin sillä Dimmalimm-sarjasta osan Intermezzo. Se on kaunis kappale, jonka on säveltänyt islantilainen Atli Heimir Sveinsson (1938-2019). Ehkä mainostin kappaletta jo V:n hautajaissoittokappaletta pohtiessani? Jaoinko ehkä linkinkin? No, kappale löytyy kyllä youtubesta. Upea.

###

Take home message ja ulttima paroola: ota irti kaikki, mitä kustakin elettävänä olevasta päivästä irti saat. Sillä katso: on tuleva aika, jolloin tuuli puhaltaa, laskusillat nostetaan ja seisot loittonevan paatin kannella huiskuttamassa nenäliinalla pienokaiselle. Hän seisoo tomaattirasian kansi edelleen kiinni miehen kouraksi kasvaneessa kädessään ja vilkuttaa: hyvää iäisyysmatkaa!

Sen pituinen se. 😀

Terveisin teidän Klara S

Kattelen ulapalle mietteissäni

Reppu halusi maastoon. Otti mukaansa minut ja vanhat vaellussauvat (uudemmistahan toinen jäi Lapin koskimaahisen kinkeripiiriin)

Hyvä Lukijani,

jätin kylmän viileästi Talonmiehen ja hurtan pitämään kotimökkiä pystyssä ja ajelin tänne Autiomökille. Katselen nyt ikkunasta peilityyntä vedenpintaa, toinen silmä karkailee rannassa köllöttävään kajakkiin.

Voimat vain ei millään enää riittäneet illan päälle melaa veivaamaan, eikä yli 10 m/s tuulenpuuskat innostaneet yksinmelojaa aamullakaan. Sen sijaan reppu neuvoi: polulle! Mulla on täällä mökin lähistöllä noin sadan kilometrin säteellä (muka) salapaikkoja. Eli polkuja ja laavuja, joissa en koskaan näe ketään. Noin miljoona kertaa (ja nyt vielä kerran) sanon Lukijalleni tutuksi tulleen mottoni: ”Kierrä kaukaa paikat, jonne muut säntäävät”.

No tuo Lapin reissu nyt oli semmoinen säntäyspaikkojen vakoilureissu pitkästä aikaa. Olen joskus asunut siellä, kuten Lukijani saattaa muistaa ja molen vähän tehny töitäkin sielä, joten mikhän intohimo se seutu ei mulle ole. Komeita paikkoja on muuallakin paljon, eikä niissä ole vessapaperia, eikä jätöksiä kämpän vieressä. Kurkataan loppukesästä, jos Luoja suo, myös poluttomaan erämaahan, onko vessapaperia siellä. Kerään samalla kaikki sinne hukatut tavarat.

Palatakseni Lapin vaihtoehtoihin, niin minäpä besserwisserinä sanon, mitä kartastani nousee esiin. Kokkolan saaristoa ja itä-Suomen hiljaisia salomaita, Litokairaa ja Konnevettä, Suvasvettä ja Puulaa ja Keitele vehmas ja Päijänne jylhä, kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen! Niiden lisäksi on Vaasan saaristoa ja Turun hienouksia, Kolia ja Koiteretta, Oulujärveä ja Kuntivaaraa. (Joitakin mainitakseni 😅). Tuossa vinkkejä. Ja Posiolle kannattaa mennä ja Ranualle, Puolangalle myös ja Jonkeriin. Ja Lieksaan ja Ylistaroon. Ja ja ja. Porvooseen, Ruotsinpyhtäälle ja Teiskoon ja Hailuotoon. Tervolassa kannattaa käydä ja Ylitorniolla, vaikka Aavasaksalla. Eikä pidä unohtaa Koilliskairaa, Tuntsan pubia ja Naruskaa. Sorsatunturiin kannattaa pyörähtää ja kavuta Kanavuoreen. Tässä käyntivinkkejä 💁🏼‍♀️ Oulankaa en mainitse, kun siellä on satakuuskytseittemän muutakin, hieno paikka kyllä.

Huh, sainko päivällä hyttysmyrkytyksen vai auringonpistoksen vai nielaisinko maastokartan? (Palautuu reaalimaailmaan.)

###

Kävin tällä rotkolla tänään. En nähnyt ketään missään. Kuva kuuluu sarjaan ”There is allways some light in the darkness”.

Tänään oli niin hieno polkupäiväkeli, että painelin hyttyspaljouden ajamana eteenpäin venyttäen juomataukojen välejä. Huono ratkaisu hiki päässä,kun hyttysten takia oli pakko olla täysissä tamineissa. Piti sinnitellä laavulle saakka, että pystyi virittämään rankisen (viittaan edelliseen kirjoitukseen) ja olemaan hetken aikaa rauhassa.

Mulle todisteli vastikään yksi Besser Wisser, että hyttysistä tehdään ihan turhaan ongelma. Luetteli kokemustensa ajankohtia, jolloinka on tullut uskossaan autuaaksi ja lukitsi kantansa: ne ei haittaa (häntä siis). Ja lisäsi, että valittaminen sääskistä on ihan turhaa.

Oukki doukki, mutta meitäpä ei (onneksi) ole kloonattu samasta soluviljelmästä. Omakohtaisesti pärjään kyllä inisijöiden kanssa, mutta pientä haittaahan niistä on ainakin metsäpoluilla (edellä mainittu ei kulje metsissä).

Take home message: itseään ei kannata ottaa kultaiseksi standardiksi, jos multa kysytään. Kunhan vain tehdään, kuten minä teen. Koska se on ainut oikea tapa ja totuus. (Sarkasmia)

###

Ravintola Rankisessa laavun sisällä tarjottiin tätä. Päältä katsoen en keksinyt, mitä olin kuivannut. Maistamalla muistin: ruskeat pallerot on falafeliä. Ihan syötävää. Mukana oli tomaattikastiketta ja pastaa, joka oli vähän löystynyt liikaa, mutta menetteli.

Laavussa rankisen sisällä oli oikein lokoisaa makoilla mukaan ottamallani retkialustalla ja tutkailla pientä suolampea, josko mesikämmen pulahtaisi uimaan. Ei näkynyt. Edellisellä pikkuruisella lammella se oli käynyt. Näkyi jälkiä ja iso muurahaispesä, jota oli käynyt kauhomassa. Tuo alue on karhurikasta seutua. Sen vuoksi kulkeissani laulelen kansakoulussa oppimiani maakuntalauluja ja lastenlauluja kuten ”Korpikuusen kannon alla” tai ”Karhu nukkuu, karhu nukkuu sammalvuoteellansa”. Nuo pitää opettaa tuoreelle lapsenlapselle.

Suolampi. Lähdevettä, väittäisin. Kirkasta ja läpinäkyvää.

Susista vielä sen verran, että niitä kaipailen. Nehän ilahduttivat tässä mökin lähellä meitä ulvonnallaan vielä viime vuonna. Nyt pääsiäisenä kuultiin vielä yksi laulunpätkä. Mutta sen jälkeen ei pihaustakaan. Liekö lauma hajonnut vai siirtynyt muualle.

###

Tuli mieleeni, että taidanpa kallistua tähän sääskiverkon sisään (koko ajan joku inisee verhon takana) ja kerätä unta palloon, sillä huomenissa on ajettava kotiin lepäämään jaksaakseen loppuviikosta hoitaa uunituoretta lapsenlasta yön yli. Hauskaa, jos kohta hieman uuvuttavaa sekin. Mutta kuten sanottu, tulevaa Arkunkantajaa kannattaa hoitaa pieteetillä. Sattuupa loppuviikolle yhdet hautajaisetkin, arkusta kun tuli puhe. Ikäihminen, jonka puoliso soitti ja kutsui viimeiseen juhlaan. Mentävä on. Oi elämän kiertokulkua! Yksi sovitti juuri ensimmäisiä kenkiään, toiselta riisuttiin jalasta viimeiset.

Voikoon Lukijani hyvin ja nauttikoon kesästä, joka Anne Borgströmin mukaan taas palaa! Vai kuuntelinko selektiivisesti…

Teidän Klara

Ps. Kirjavinkki: Paul Auster, Baumgartner. Hieno teos.

Oi tunnetko kaukaisen tunturimaan?

Hyvä Lukijani,

leiriydyn nyt työhuoneessani teekupin äärellä (Twinings. Ginger&Citrus tea, vahva suositus) muistellen reissua ja odotellessa inkiväärin vaikutusta unensaantiin. Makasin iltasella The Rakki jaloissani terassilla tunnin verran narkoosissa. Kolopallopeliä oli tänään ohjelmassa ja se puristi reissussa rähjääntyneen viimeiset voimat. Retki vielä painaa jäsenissä.

###

Lapinmaa oli kaunis ja kelit pääasiassa suotuisat, helteisetkin. Räkän herättämät pienet ystäväiset pörisivät ahkerasti ympärillä, mutta niihinhän me ainakin osan elämää pohjoisessa asuneet maahiset ollaan tottuneita. Etelänvares-matkasisarella oli suuresta, valtakunnallisesta retkeilyliikkeestä ostettu hyvälaatuinen varustus, joka ei oikein istunut räkkäolosuhteisiin. Mutta on hoksaavainen ja oppivainen ihminen.

Koska olin etenkin polkuvakoilijan roolissa saanen raportoida seuraavaa:

vajaan viikon retkellä tavattiin / havaittiin nelisenkymmentä muuta kulkija sisältäen yhden kymmenhenkisen ryhmän. Että oli siellä muitakin.
kaikki suomalaisia, vaikka tupakirjojen perusteella etenkin talvella näyttää alueella hämmästyttävän paljon hiihtelevän ulkomaalaisia. Onko tosiaan italialaisella ja puolalaisella pakkasretkeilyn aakkoset niin hyvin hallussa, että keskitalvella päätyy Lappiin (ja miksi ylipäätään haluaa)? Tätä pohdittiin. Ehkä heille eksoottiset arktiset pakkasolosuhteet houkuttavat, mene ja tiedä. No, pelastushelikopteri hakee tarvittaessa. Laskeutumispaikat on hyvin merkitty joka puolella.
yllättävänkin huonoilla (en keksi parempaa sanaa) varusteilla oli porukkaa liikkeellä. Kun osa venytteli iltamassa trendikkäissä Kari Traa-merinoasuissaan ja vimosen päälle partioaittasysteemeissä, niin osa lonksutteli leiriin löysillä kumiteräsaappahilla paksussa, raskaassa, puuvillaisessa maastopuvussa jääkaapin kokoista rinkkaa raastaen. Rinkasta roikkui iso pahkakuksa ja tonneittain irtotavaraa. – Kyllä se niin on, notta paljon helpompi on kulkea keveämmällä taisteluvarustuksella. Etenkin kengät kannattaa huolella miettiä. Ihmetytti tupien portaille riisutut laskettelumonon kokoiset vaelluskengät, jotka tosiasiallisesti taitavat olla tarkoitetut vuoristo-olosuhteisiin.
Varustepuolesta sen verran, että edullisillakin vehkeillä pärjää. Ei tarvi partioaittavalikoimien kalliita silikonikupposia, vaan voi säästää vaikka eineshyllyn riisipuurosta kupin syömävehkeeksi ja pari puukuitupuristeesta tehtyä ruokailuvälinettä.
Tulia en juuri koskaan retkillä tee, ellei kamppeita tarvi kuivatella. Säästän osuuteni mettähallituksen puista muille. Saan kuivatut kaalilaatikkoni laitetuksi vettä keittämällä.
Self made-kuivaruoka oli hyvää ja ravitsevaa. Kaverilla oli valmismuonapusseja. Kaikkiin ei tyytyväinen ollut ja yhden vei hyysikkäänkin heti lusikallisen jälkeen. Koemaistelisin ne etukäteen kotona. Pussinhan saa sitten suljettua, eikä pilaannu kuivatussa muodossa.

Tässä vaiheessa oli vielä 2 keppiä. Rinkka: Osprey Tempest, 50-litrainen.

Reissu oli hassu ja hauska! Tuon kuvan jälkeen (muun muassa ;D) ajauduttiin nk. major problemista toiseen voimat vähentyneinä keskellä kiivasta hyttys- ja paarmakeskitystä ja saatiin hervottomia naurukohtauksia.

Polulta pudottiin useamman kerran, mutta ankaran tuumailun ja harhailun jälkeen polku löytyi aina uudelleen. Kertaalleen iski helteessä niin kova uimisvimma, että oli riisuuduttava alasti keskelle nilkkakorkuista koskipaikkaa, ah mikä ihana viileä vesi! Paarmat väijyivät herkeämättä ympärillä ja oltiin samaan aikaan eksyksissä, mutta vesi virkistävää 😀 Kaveri kaahasi kartta korkealla pitkin pusikoita etsimässä polulle jatko-osaa. Minä se alasti koitin selällä maaten saada vesivilvoitusta, kun kroksit katosivat virran mukaan.

Monenlaista söhlinkiä siinä tuli, kahlaamista ja rinkka selässä kiipeilyä, kunnes polunpää löytyi. Olin ehdottanut parikin kertaa palaamista omia jälkiä myöten takaisin kohtaan, jossa vielä polulla oltiin. Mutta kaverin mielipidettä ilman muuta kannattaa kunnioittaa (vaikka väärääkin ;D ). Kiipeilin sitten hieman rinteitä pitkin ja palauduin tuohon, mistä rinkkakuva on. Ja kas vain: lapsikin näkee polun jatkuvan oikealle, ei vasemmalle 😀

No, tuon jälkeen tuli muita ongelmia. Syvän puron yli tehtyjä epäonnistuneita ylitysyrityksiä, vaellussauvan menetys virtaveteen ja sen semmoista, mutta lopulta ylikin päästiin. Ehti siinä kaveri karjua erämaan ilmoille veellä alkavan taikasanakin keppini kadotessa tyrskyihin, muttei pysähtynyt virta eikä keppi singahtanut takaisin käteeni. 😀

Kalustotappioista aina selviää, miehistötappioiden kanssa olisi toisin. Sellaisen jo luulin tulevan, kun ainut keppini upposi mutavelliin ja vähän itsekin, mutta kaveri se vasta upposikin. Onni onnettomuudessa, että ihminen on jo esihistoriallisina aikoina osannut ryömiä maalle. Taito näyttää edelleen olevan tallessa. Vaan olipa ulkonäkö muuttunut mutakiitäjäksi sen sotkun jäljiltä. Kun tukevalla maankamaralla lopulta seistiin, vietettiin hetki hervottomassa naurukohtauksessa. Leiripaikalle päästiin niin myöhään, että samoilla paikoilla yöpyvä mukava, tuntematon pariskunta oli tainnut jo vähän huolestua. Terveisiä ja kiitoksia heille, jos sattuu silmä tekstini äärelle 😀 (Ei mitään tietoa keitä ja mistäpäin. Etelä-Suomesta kumminkin, murre viittaisi ehkä Satakuntaan?)

Summa summarum eli loppukooste: hieno reissu, kannatti tehdä. UK-puistossa oli juuri sen verran kulkijoita kuin olin ajatellut, siis aika paljon siihen nähden, minkä verran tapaan omilla, muualle suuntautuvilla reissuillani.

Räkkäaika vähentää kulkijoiden määrää, mikä passaa mulle. Suojaudun vaatteilla, en myrkyillä, hyttysverkko on must. Jos kämpissä aikoo yöpyä, on oltava rankinen eli semmoinen ”moskiittoverkko”. Unet ja ruoka on reissussa aina a ja o, lepopäivä kannattaa pitää välillä. Ittensä täytyy ainakin minun pestä joka päivä, että psyyke kestää. (Vesiin ei saa mitään saippuoita laskea tietenkään, vaan maalla huuhtoa itsensä, mutta senhän Lukijani toki tietää.)

Porojako? En kiinnitä niihin sen kummempaa huomiota, jos seisoskelevat rauhassa horisontissa. Tuolloin huomio kannattaa siirtää asuntoautoihin, jotka yllättäen pysähtyvät poroja kuvaamaan. Jossakin Sodankylän jälkeen löi edessä sakemannikuski jarrut pohjaan noustakseen autosta kameran kanssa. Donnerwetter!

Näihin puheisiin Lukijan jättää reissuunsa tyytyväinen Klara S.

Tuliaiskukat Lukijalleni. Laji: allekirjoittaneelle tuntematon, tietääkö Lukija?

Nokka on kohti Lappia

Suonäkymä sadepäivältä viime viikolla. Seisoin kuusen alla sadetta pitämässä sadeviitta suojanani ja katselin kaunista suota, kun kuvaan asteli hitaasti syömäpuuhissa ollut metsäpeura.

Hyvä Lukijani,

laitan tähän muutaman sanan ikään kuin ”jätä kotiin jokin viesti ennen kuin lähdet”-tyyppisenä tilanneilmoituksena. Älköön Lukijani hätääntykö, en ole blogiani jättämässä. Suuntaan vain kohti Lappia rinkka ja vaellussauvat muassani. Yövyn välimatkan krouvissa kaasuttaakseni sitten kohteeseen, josta siirryn UK-puistoon jonain päivänä. Liikun puiston itäpuolta, katsotaan nyt minne tie vie. Rinkassa 12 kiloa 350 grammaa ruokaa ja tavaraa, rinkan oma paino mukana laskuissa (noin 1,2 kg).

Rinkasta sen verran, että hommasin ihan ulkomailta nk. kevytrinkan, painoa noin 700 grammaa. Mutta pakattuani huomasin, että selän vuoksi pitää rinkassa olla tukevampi runko tämän sherban selälle ja turvauduin vanhaan, hieman pienikokoiseen rinkkaani. Taisi mennä kallis ulkomaanrinkka myyntiin.

###

Kyydissä on mahdollisimman niukasti vaatetta, mahdollisimman kevyt teltta + makuualusta + tyyny + makuupussi, untuvatakki, kypärämyssy, kahdet sukat, muutamat aluhousut (pesen välillä, minimaalinen pyykkinaru on), BeFree-vedenpuhdistin (en juo luonnonvesiä missään, varotoimi) + vedenkeruupussi, minimaaliset keittovehkeet, julmettu kasa itsekuivattua ruokaa, vähän leipää, paljon energiapatukoita, vähän elektroniikkaa, kartta ja gps sekä kompassi, hyttyshattu, sadehame + coretex-takki, hanskat, polkujuoksukengät, halpiskroksit, istuinalunen, pesuvehkeet ja paikkaussarjaa itselle ja tavaroille, kakkalapio + vessavehkeet. Niin ja on mulla untuvahousut, vaikka hellettähän Lappiin on luvattu. Mutta kerronpa siihen liittyvän tarinan.

Olipa kerran kesä ja pieni juhla nuotiolla nyyttikestiperiaatteella. Mulla oli varalta parikin untuvatakkia, koska arvasin, että ilta viilenee. Alkuun untuvatakkivarusteeni herätti t-paidoilla sonnustautuneessa porukassa hilpeyttä: ha-haa, untuvatakki! Illan mittaan sakki kiristyi yhä tiiviimpään rinkiin nuotion ympärille lämmittelemään ja lopulta muutamalla lenkkareiden pohjat alkoivat sulaa 🙂 Selkäpuolella kylläkin oli kananlihameininki. Arvatkaapa kuka istui ikivanhassa Joutsenen untuvatakissaan ja kysyi vaivihkaa ”Haluaisiko joku tämän toisen takin päälleen?” Kylläpä löytyi ottaja, joka solidaarisesti lämmitteli siinä hetken ja laittoi kiertoon muillekin. Meikäläinen istui kuningattarena sisällä höyhenissään, en kierrättänyt omaani. Siperialla nääs on opetuksensa. (Ja kosto on suloista.)

###

Tässä se peura eli petra on. Otettu Talonmiehen pitkäputkisemmalla kameralla, johon palasin. On luovuttanut sen käyttööni joku vuosi taapäin (Sony). Hyvä kamera tämmöiseen. Kuvaamisesta en muutoin ymmärrä tuon taivaallistakaan, kuhan rätkin menemään. (Mikä näkyy tuloksista.)

Jos Lukijani ihmettelee jatkuvia metsähommiani, niin kerron, etten ole siirtynyt metsähallituksen hommiin vaan pidän pitkää lomaa poislukien muutama etäpäivä ”Katsoo kun kerkeää”-sopimuksella. Esim. tällä viikolla olisi sellainen, mutta ilmoitin jo etukäteen, etten ole maisemissa tuolloin. Sanottiin, että ei hätää, katsot kun ehdit. Reilu peli! En muista virkalääkärin pitkältä uraltani sellaista tapahtuneen julkisella puolella ikinä. Kesälomalta olen sen sijaan tullut kesken kaiken päivystämään, kun päivystyksen järjestämisestä vastuullinen taho oli jättänyt asian rempalleen ja häipynyt lomilleen. Yhtäkkiä töihin tulo vaikkapa vuorokaudeksi samoilla silmillä ei säväytä yhtään ketään lääkärikunnassa. Ainakaan aiempina vuosina tuosta ei edes narautettu työnantajaa, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt. Nykyisin lienevät herkempiä reagoimaan (oikein!).

Kas, syrjähdin ammattiyhdistysaktiiviksi. Palaan sarkastiseen pirulliseen persoonaani ja piristän itsesääliin vajonnutta ammatti-identiteettiäni muistelemalla hetken, mutta vain hetken, tämän päivän kontaktia perikunnan asioiden hoitamisessa. (Huiskaa kädellään koko asian avaruuteen.) Onneksi siirryn hetkeksi kännykkäkuuluvuuden ulottumattomiin, niin saan tuostakin hetken rauhan. Hoi-jak-kaa. Toisaalta: eihän heinäkuussa juuri mikään asia etene minnekään.

###

Oikealla koivujen katveessa on majavan pesä.

Palkitsen urhoollisen Lukijani tällä kauniilla kuvalla. Olen kyttäillyt majavia ainakin kolmella paikalla, jossa ne yleensä pesivät. Majava- ja susikyttäys on nimittäin toinen luontoni. 😀 Susista ei tänä vuonna ole kuulunut pihaustakaan ja majavistakin vain yksi näköhavainto. Pitäisi tutkia kirjallisuutta, koska niillä on poikaset. Olen vasta juotikkaissa menossa ja niissäkin alustavasti vainen. Ei adhd ihan kaikkeen repeä hänkään. Nuo kuol—-piip.. on vieneet melko tavalla kevään kapasiteetistä. Lohdutuksekseni kuulin elokuun vaellustoverini painivan samassa sarjassa. Viestitti olevansa menossa kaivamaan äitinsä hautaa (!). Tarkensi kohentavansa vain hautapaikan maa-ainesta, jotta istuttaa siihen kukat. Hänessä asuu pieni hortonomi. Mun on kai tyydyttävä haudanhoitoon joko horsmilla tai muovikukkasin.

###

Tämmöistä sekametelinomaista jatinaa täältäpäin. Nyt äkkiä kumolleen, että huomenna jaksaa edetä. Vähän jännittää a) onko kaikki tarpeellinen kyydissä b) onko liikaakin kyydissä c) tuleeko sade, ukkonen, hitonmoinen helle vai rakeita. Mielenkiintoisin on tämä: kuinka paljon tuolla oikeasti on porukkaa näin räkkäaikana?! Siihenhän syvien metsien samoilijana olen muiden vastaavien maahisten tavoin tottunut. Hyttyshattu päähän, pitkähihainen tiiviskankainen pusero ja housut, nilkat suojaan nilkkureilla ja menoksi.

Iloista ininää Lukijani vasempaan korvaan lähettää Klara, joka palaa linjoille, jollei katoa Dominic Arduin-tyyppisesti jonnekin tunturien taakse