Luomuviisautta ja retkikeittimiä

Jos ei oikein tiedä, mistä päästä kirjalliset työnsä aloittaisi, niin on viisainta siirtyä kirjoittamaan blogia. Ohje pätee todennäköisesti kaikkeen muuhunkin keskeneräiseen toimintaan. Sanalla sanoen: odota aina otollisempaa hetkeä, kun tökkii. Ja junakin lähtee päivän mittaan, joten aikaakaan ei ruhtinaallisesti ole käytettävissä.

@@@

Kaunis pakkaspäivä. Aurinko viiltää kirkasta valoa takapihan kuusien välistä. Tulee huono omatunto, kun kaamoksen kynnyksellä häiriintyy auringonvalosta. Kuinka kiittämätöntä, kuinka moukkamaista! Auringonvalosta tulee tässä maassa olla kiitollinen aina, kun se näkyy. Auringonvaloa ei tule moittia. ”Odotapas vain kun se kohta ei edes näyttäydy! Kuinkas sitten suu pannaan!”

Viime viikkoina on ollut liikuttavia kohtaamisia sekä kasvokkain että virtuaalisesti. Ikivanha luokkatoveri oli yllättäen yhteydessä erään käytännön asian tiimoilta. Asia ei liity ammattiini. Onneksi, sillä inhoan hyväksikäyttötilanteita tyyliin ”muistatko-mut-vielä? voitko uusia mun reseptin / ottaa kantaa mun oireisiin / kääntää nämä latinankieliset sanat suomeksi.” Näitä on vuosien varrella on tullut. Ei suutarikaverikaan tykkää, jos lähetän hälle kenkäni korjattavaksi vedoten vanhaan kaveruuteen.

Luokkatoveri kertoi myös elämästään. Oli jäänyt suureksi surukseen ilman lapsia, vaikka kaikki yritettiin. Sainko itseni kiinni ajattelemasta, että luonto oli ehkä kuitenkin viisaampi? Tämä teräksenluja uranainen ei ehkä olisi ollut äitiyden hellin ruumiillistuma, mutta enhän toki voi tietää onko elämä pehmentänyt. Ehkä perusluonne ja elämänote kuitenkin kaikitenkin säilyy pitkälti samanlaisena? Olisin voinut kuvitella, että lapsi olisi heti viety uintitreeneihin, vauvasoittotunneille, suzukeihin, minestrone-kielikouluihin, gurmeekerhoon, tietokoneharkkoihin, tennistunnille ja matikkaryhmään suorittamaan elämäänsä suunnitellun määrätietoisesti äitinsä tapaan. No, eipä se kilvoittelu hukkaan mennyt äidilläkään. Pääsi urallaan pitkälle, korkeaan asemaan. Ja hyviin naimisiin, oikein hyviin naimisiin. Ehkäpä elämä silti oli armollinen ja näin kompensoi lapsettomuutta. Toivon niin. Ja hän vaikutti joka tapauksessa nyt elämäänsä tyytyväiseltä. Se on pääasia, tyytyväisyys tässä ja nyt siis.

Jos tuo vesipannu on jo esiintynyt tässä ohjelmassa aikaisemmin, niin pahoittelen tilannetta. Hän on tullut mukaani – usko tai älä – kiiltävästä kyljestään huolimatta liki kaksikymmentä vuotta sitten. Enkä kertaakaan ole nokipannuksi pistänyt, vaan antanut olla Trangian kaverina. Ja nykyisin mulla kyllä on sellainen merkittävästi Trangiaa näppärämpi keittovehje, jonka kuvan pyydystän tähän alle. Tämä on vallan mainio peli, keittelee vedet ja keitot siinä missä Trangiakin. Vinkki tuli melontakaverilta joku vuosi taapäin. Toistaiseksi olen selvinnyt ilman tuulisuojaa, jonka hankkiminen on venähtänyt vuodesta toiseen. Täytynee hommata, niin saa ehkä vielä enemmän tehoja irti.

Tässä syksyn mittaan on kyllä käynyt selville, että joku siru muhun on istutettu sen suhteen, että luontoon on päästävä. Viime vuosina on etenkin syksyisin ollut ihan kuin pakotusta sen suhteen, että pääsisi metsiin samoilemaan. Olen kylmissä ja kosteissa olosuhteissa huono yöpymään teltassa, mutta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, pitäisikö hankkia ruumisarkkua isompi teltta nykyisen pikkuputken tilalle. Olisiko siellä parempi asustaa silloin, kun ulkona pauhaa syysmyrsky ja vettä heittää lorona taivaalta? Talvella lumien aikaan ei innosta teltoissa nukkuminen. Riippumattokin on kaikkine vermeineen, muttei ole rohkeus riittänyt vielä sen kanssa temppuilla maasto-olosuhteissa.

@@@

”Elämä on kuin polkupyörä. Kulkee niin kauan kuin pumppu kestää.” Petteri Koljonen.

Oikein hyvää loppuviikkoa toivottaa Klara… ja hyppää junaan.

Metsien huminaa, karhuja ja linssiluteiden metsästystä

Valo se paistaa joskus tiheäänkin metsikköön.

”Ei elämä ole pelkkää soittoa ja laulua. Se on myös ruusuilla tanssimista” Anonyymi.

Tässä sitä mennään monenlaisessa touhussa. Joko blogiystäväni ja ainut lukijani huokaisi helpotuksesta: nyt kynässä lopultakin muste loppui. Ehei! Lisäsäiliöitä on laatikot pullollaan. Niitä pursuaa puoliaukinaisista komeronovista, sohvatyynyjen takaa, kirjahyllyn alimmalta tasolta ja pakastimesta. Niitä on … no olkoon. Kynä siis vielä kulkee ja muste riittää.

@@@

En lähtenyt Eurooppaan. Läksin sen sijaan työpaikalleni purkamaan kuormaa…. josta hyvällä omatunnolla siirryin Venäjän rajan tuntumaan retkeilemään. Kyllä oli raikas ilma ja metsien huminaa! Alueella sattuu asumaan elämänmuutoksen tehnyt tuttavani, jolle olen antanut tehtäväksi kysellä löytyisikö kyläyhteistön liepeiltä joku, joka vuokraisi vaatimattoman majansa meikäläisen reissujen tukikohdaksi. Rakastan alueita, joilla ei platinakorttilaiset kulje hifistelemässä pahkakuksat roikkuen. Tuolla ei siitä ole pelkoa. Siellä liikkuminen ei tuo retkipaikkasuorittajille sulkaa hattuun yksinkertaisesti siitäkään syystä, ettei kukaan kuitenkaan tiedä, missä se on, vaikka sillä leuhkisikin. Pallas-Hetta ja Kilpisjärvi on suurta hottia, mutta tämä ihan hepreaa. Sitä parempi meikäläiselle!

Loka-marraskuu on parasta retkiaikaa. Ruskan perässä juoksijat on tulleet ja menneet, imeviä tai pistäviä pörriäisiä tai kärmeksiä ei enää näy ja karhunmetsästyksen alku (alkaa aina 20.8.) ajoi nallet rajan taa tai tuonilmaisiin (122/132 kaadettuna). Kuulin rajamiehiltä karhujen pötkivät Venäjälle haaskakuvaajien ja karhusafariyrittäjien sulkiessa lounaspaikkansa muutamaa viikkoa ennen karhunmetsästyksen alkua. Joku silti jääkin kaadoista päätellen.

Karhuista puheenollen, karhunmetsästystä koskevaan lakiin on tehty muutos, jolla pyritään palauttamaan karhun ihmispelkoa. Metsästää saa vain seurueessa koiran kanssa ja ilman haaskahoukutinta. Rajanpinnassa karhut on käyneet komposteja kaivelemassa ja kaatelemassa roska-astioita. Eihän eläin pysty erottamaan mikä on tarkoituksellinen ruokintapaikka ja mikä jonkun komposti. Kiva ei olisi nähdä karhu hakemassa sapuskaa omalta pihalta puhumattakaan repusta, etenkään, jos se on selässä. Senpä vuoksi repussani kolkahtelee karhukello. Sellainen oli jo ennestään, mutta sain sellaisen lahjaksikin pitkäaikaiselta työtoverilta. Hän on ikäiseni nainen, joka hoitaa kaikki sotkut mitä saan sorvin ääressä aikaiseksi. Otin antamansa kellon heti käyttöön, koska on yksi idoleistani.

Ainut lukijani on toki perin kiinnostunut karhunmetsästyksestä, harrastaahan hän sitä kaikki vapaa-aikansa yhdessä puhuvan ja pyöräilevän karhukoiransa Jetin kanssa. Senpä takia laitan tähän varmuuden vuoksi vielä linkin karhunmetsästyslakiin.

https://riista.fi/karhunmetsastys-alkaa-metsastyslakiin-muutoksia/

Täällä ne nallet kulkee ripi rinnan ihmisen kanssa. Koskaan ei kyllä ole karhusta näkynyt vilaustakaan
lukuunottamatta Ranuan eläinpuistoa ja erästä karhunkatselupaikkaa.

@@@

Karhusta omituisiin otuksiin, nimittäin ”Suuriin Asiantuntijoihin” eli ihmisiin, joita viime kuukausina on jälleen nähty lausuntoja antamassa suulla suuremmalla. Sain ulkopuoliselta, bluffin tuntevalta taholta viestin: ”Näitkö saman kuin minä? Mistäs nyt tuulee? Linssilude haistaa aina tilaisuutensa”. Näin on, se on selvä. Mutta jos linssiluteilun ilmiötä tarkastelisi syvemmälle, niin mitä löytyisi. Katsotaanpa…perataan nettiä.

No, hakusana ”huomioinhakuinen persoona” etenee tietysti Terveyskirjastoon. Tuohan on ICD10- luokituksessa diagnoosi numero F60.4, yksi psykiatrisista diagnooseista. Jotakin näköjään muistan vielä psykiatrian kurssista. Nämä linssiluteet eivät kuitenkaan ole F60.4 sakkia, vaan ovelampia. Heillä on aina tärkeää sanottavaa ja sen he sanovat kaikkien mieluiten täysille luentosaleille, tv-toimittajille, lehtihaastatteluihin tai päivälehden kolumniin. Pääasia, että huomataan. Linssilude ei – toisin kuin F60.4-tyyppi – järjestä suuria draamoja tai tunnekuohuisia ulostuloja. Noup. Mutta voi toki astella paikalle draamoja kommentoimaan… puvussa ja kravatissa, jakkupuvussa, yliopiston logo kauluspielessä tai firman titteli nimen alla. Kun ulostulot toistuvat, muodostuu suurelle yleisölle käsitys, että kyseessä on suurikin asiantuntija, team manager, johtoryhmän jäsen, hallituksen puheenjohtaja, tutkimusryhmän vetäjä – you name it. Vain taustan tarkemmin tuntevat tietävät totuuden. Mitään hallituspaikkaa ei ole, mitään erityisiä asiantuntija-ansioita ei ole. Niiden on vain annettu ymmärtää olevan tietämyksen taustalla. Mutta kerrostalon kokoinen itsetunto ja sujuva, asiantuntijatyyppinen käytös on, ynnä epähuomiossa kenties saatu virkanimikekin. Näin se menee, linssiluteilu. Monet pääsevät sillä pitkällekin. He eivät suoranaisesti valehtele taustojaan, mutta antavat ymmärtää. Virhe tapahtuu kuulijan päässä… ja tämän vuoksi linssilude on merkittävästi F60.4-ihmistä ovelampi pakkaus.

@@@

Näihin maailmaa rakastaviin sanoihin päätän yksinpuheluni tästä takapihalle avautuvan ikkunan äärestä. Pihalla on piristävä lokakuinen, suttuinen hämärä ja kevyttä vesisadetta. Niistähän me aina niin kovin voimaannumme, eikö totta (norjalainen tuttavani näyttää nousevan juuri aurinkorannoille vievään koneeseen, hyväkäs).

Voimia kaamoksen alkuun toivoo Klara v.d. Helgaland

Kuntoutumista lähiretkillä ja tieteenteoriaa

Sairausloma alkaa olla lopuillaan ja menossa on, sanotaanko nyt vaikka, että kuntoutusvaihe.

Hoitotieteessä on tälle vaiheelle joku hieno englanninkielinen nimikin. Ehkä lukijani tietää? Rehabilitation Infernatum Colosseum Dispartum Period. No, ei vaiteskaan. Keksin tuon itse. Vihaan näitä Advising Connection and CVonpulsor Processing Managementtejä. Englanninkielellä brassailu on yksi keikaroinnin muoto. Eräässä sairaalassa kaverini ei kesälomalta palatessaan enää tunnistanut osastonsa nimeä. Se on lomansa aikana muutettu hoitotieteelliseksi termiksi ryyditettynä oudoksi suomenkieliseksi väännökseksi. Huom! En paheksu, enkä väheksy mitään tieteenalaa, joka täyttää tieteen tunnusmerkistön. Se puolestaan kavahtaa itsetarkoituksellista käsitekeikarointia hännännoston tavoitteella.

@@@

Tunnustan lukijalleni olevani hieman kiusallisessa tilanteessa. Pitäisi nimittäin lähteä työmatkalle paikkaan, jossa on menossa täysi kaaos. Mietin kuumeisesti, kuinka hypätä pois kuviosta ja jäädä kotimaan kamaralle. (Olisiko leikkauksen jälkitila sittenkin yllättäen kääntymässä huonompaan suuntaan? No vitsihän tuo tietysti oli.) Katsotaan nyt, mihin tilanne etenee. En todellakaan pahoittele, jos reissu peruuntuu. En. Se paikka on käyty ja nähty niin moneen kertaan, että viimeiset viisi kertaa olen sanonut itselleni, etten tule tänne enää koskaan. Ensivisiitti oli jo nuorena Interraililla. Rakastuin sillä matkalla saksalaiseen, jonka nykyistä olinpaikkaa toisinaan googlettelen 😀 Näyttää olevan alalla, joka oli arvattavissa jo tuolloin. Ihan komea mies vielä kypsissäkin kymmenissä. Saksalaisethan ovat yleensä perin salskeaa väkeä, kuten moni Lapin perukoillakin tietää isästään, kun peiliin katsoo. (Yksi saksalainen hauska tuttu sanoi, että aina kun sanoo olevansa saksalainen, täytyy heti perään sanoa: ”Anteksi, anteksi, anteksi!” 😀 Minulla ei ole mitään saksalaisia vastaan. Kunnon väkeä, asiallisia ihmisiä. Tosin lomasaarten golfkentillä saattavat olla tosikkojakin ja piiruntarkkoja. Mutta golfarithan on muutenkin outoja tyyppejä kaikin puolin, olipa kansallisuus mikä tahansa.

Tähän piti tulla yhden jonkun vaan hevosen kuva, mutta tiedosto ei suostunut latautumaan. Mennään sitten tällä. (Hevonen voi loistavasti uuden omistajan hoteissa.)(Kaipaan sitå toisinaan.)

Olen tässä sivussa tehnyt kirjallisia rästitöitä pois venymästä ja totta vie on niin, että olipa asia sitten mikä tahansa – vaikka käsityö – niin loppuunsaattamisesta tulee aina hyvä mieli. Vielä olisi pari hommaa jemmassa, joten senkään puolesta ei haittaisi matkan peruuntuminen.

@@@

Oli semmoinenkin yltiöpäinen ajatus, että sairausloman aikana kävisin jossakin vähän etäämmällä kansallispuistossa patikoimassa. Voi mitä hulluutta! Mutta unelmillahan ihminen sitkuttaa eteenpäin, eikö totta. Patikkareissu kilpistyy huomiseen lähiretkeilyyn, jossa tosin aion viettää koko päivän. Eväät on jo tehty. Tänään uskaltauduin pyöränselkään ja ajellessa ajattelin, että nyt ajan oikein hiljaa, katselen ympärilleni ja nautiskelen vaan raittiista ilmasta. Niinpä ajella hissuttelin sinne tänne, kävin katsomassa aidan takana erään tilan hevosia, ajoin erään veden rannalle katsomaan peilityyntä vedenpintaa ja vain tuumailin. Ai, että semmoinen tekee ihmiselle hyvää!

Voimia lukijalleni,

Klara

…no, se on oikeasti ”hämäryyteen”, mutta tuohon nyt tuli tuommoinen teksti.

Keittoa lautasella ja pärstäkertointen kertomaa

Kun nyt jatkan elämääni sappirakkoa keveämpänä on vatsa herkästi täysi vähälläkin ruokailulla. No, eipä haittaa! Johtunee kudosturvotuksesta tuolla alueella ja se on hieman lohdutonta, sillä kudosturvotus häipyy aikanaan. Jäljelle jää saavillisia vetävä, kyltymätön mahalaukku, joka kirkuu: ”Haluaa lisää, lisää tähän suuntaan, kaada ämpärillä, noh!” Ja siinä sitä taas ollaan ässehtimässä kaikki maailman sapuskat kuin vuosisadan nälänhätä odottelisi oven takana.

Lueskelin ET-lehden keskustelua sappirakon poiston jälkioireista. Voi hemmetti, kun ihmiset ei osaa olla kiitollisia siitä, ettei sen pahempaa. No ripulille voi mennä ja maha muuttua kuprustelevaksi, sou what! Kun näkee ihmisiä, joilla on oikeasti paha tauti (ei pelkästään syöpä), johon ei auta mikään, niin ajattelee, että he maksaisivat mansikoita, jos olisi pelkkä sappihapporipuli. Sellaisen saattaa näetsen saada sappirakon poiston jälkeen, kun sappihapot lurisee suoraan suoleen. Mutta kas – ja yllättävä tieto: elämähän ei ole täydellistä. Kaikki-mulle-heti-tänne-nyt ihmisiä on muissakin kuin teineissä. Luulisi elämän opettaneet sietokykyä ja kiitollisuutta? – Sivumennen sanottuna: sappirakon tulehdukset lisäävät sappirakkosyövän riskiä. Siinä vaiheessa ei ripuli ehkä olekaan suurin ongelma.

Haluaako lukijani kuulla lisää narinaa, japatusta ja kärttyilyä? Hyvä. En tuota pettymystä 😀 Aion jatkaa kirjaamalla muutamia pärstäkirjahavaintoja viikon varrelta. Bonuksena lukija saa sellerikeittoreseptin urheudestaan. Jotakin sekin! (Pärstäopuksen seuraaminen ei tee minulle hyvää, mutta on siellä paljon tietoakin, työhön liittyviä pakkoseurattavia tiedotuskanavia ynnä sairaan sukulaisen voinnin seurantamahdollisuus, jota stalkkaamiseksikin kutsutaan.)

Rauhoittava kuva. Itse ottamani. Oli lumoavan aavemainen tunnelma tuossa kohtaa.

Viikon Pärstäkerroinkirjan ärsäykset.

Osa 1. Muistellaanpa ihanaa kouluaikaa. Miten suloinen opettaja olikaan! Ja kuinka olin sitten lahjakas oppilas sekä kädentaidoissa että laskennossa, laulussakin. Ja voimistelussa! Hiihdin bodiumille. Siitä oli kuvia Ryttykylän sanomissakin. Kuvassa minä ja Tinttaraisen Tellervo seisotaan palkintokorokkeella, minulla kultainen mitali jälleen kerran ja Tertulla pronssinen. Hopeaa ei jaettu, koska olin niin ylivoimainen. Silläkin kertaa.

Vasta-argumentti: kansakoulunopettajani Paula oli sadistinen pullero, jonka pedagoginen toimintamalli perustui muutaman mammanpojan (siistit neulevillatakit ja pikkukravatti) ja siistiä ketjusilmukkaa tuottavan hiljaisen tyttölapsen mielistelemiseen. ”Katsokaapa Marttia! Kynä suihkaa!” Ja narsistinen villatakkihyväkäs silmäilee ylimielisin katsein alamaisiaan. Sillä me, joilla kotona oli vastasyntynyt pikkuveli tai yötöitä tekevä äiti ei oltu suosiossa. Ei me kyllä silti jääty elämän kiertokulussa Mopenkaan osille. Vuorotyöläisen takkutukkaisesta lapsesta, kaveristani siis, tuli valtion korkea virkanainen, eikä tässä nyt niin huonosti käynyt ittellekään, noin niin kuin omasta mielestä. Ehkä pullea P olisi eri mieltä ? Lieneekö sittemmin menehtynyt valtimosairauteen – sen verran oli elintavat retuperällä. (Hyi hiivatti meikäläistä! Eikö ylitursuavaa sappeani saatukaan hallintaan? Valitus Valviraan!)

Osa 2. Mun Hani (honey, engl.)! Mun Hani osti mulle pullaa, mekon, lohen, säärystimet, pikkuhousunsuojia, konserttilipun, kanarisottoa, villahousut, käsipainot, pullon burgundilaista punaviiniä… you name it. Ja naiset kiljuu kuorossa: ihanaa! Ja napsuttaa peukkua ja sydäntä ja pinkkejä kuplia ja sydänsilmänaamoja. Mutta sisimmässään ajattelee: ”Vae niin. Tää on taas niin tätä, niin tätä. Ketä kiinnostaa. Oikeesti.”

Vasta-argumentti: on vilpillistä ja kieroa napsuttaa peukkua ja kiljahtaa ihqua, jos ei sydämessään kuitenkaan niin ajattele. Väitän, että napsuttelijoista monikaan ei jaksa Hanin ostamasta savulahnasta innostua. Siis laitan: ”Vae niin. Ketä kiinnostaa. Oikeesti hei!” … enkä laita kumminkaan. Miksen? Siksi, että sitten musta ei tykkää kukaan. Siis itseni takia valehtelen? Ei, kun siksi, ettei Sirpalle, Tarjalle, Tainalle, Mirrille, Sussulle tai Kitille tulisi paha mieli. (Haastoin siis tässä argumentaatiossa itseni, mutta suon nyt huojentavan vapautuksen, sillä viimeinen argumentti todistaa laupeuteni. Sentään joku inhimillinen puoli sappirakottomallakin.)

Osa 3. Hillopurkki-suppilovahvero-ankeuttaja. ”Taas täällä eli mun jokavuotisella, perinteisellä salaisella suppilovahvero-kantarelli-korvasieni-tryffeli- paikalla, jota ei tiedä kukaan muu. Että miten mä oikeen näiden kanssa taas selviän?” Siinä on sitten kuvassa metritolkulla vahakorkkipullotettua karpalomehua, sammiollisia puolukkakurpitsaa ja junalastillinen suolasieniä (loput kuivataan). Ja mitä siihen sanoo Kyllikki? Että näkisitpä hänen varastonsa – purkit ei mahdu sinne ja osan on joutunut viemään ”Luomujen Loihdintaa”- luonnonmukaisen viljelyn biohortonomipäivien myyjäisiin.

Vasta-argumentti: lopeta kaiken kerääminen, tee hyvä työ ja anna vahingon kiertää: paljasta aarrepaikka suorittamisen kanssakilpailijallesi. Tyrkkää hänet vuorostaan vahakorkkipullotuskierteeseen jakamaan suorituskuvia nassukerhonsa kaveriporukassa. Hanki marjat kaupan pakastimesta ja poimi sienet vakuumipakattuna marketin vihannestiskistä. Sou simple is thät. Säästyy bensiiniä, polttoainepäästöt vähenevät: ilmastoteko! Sienet ja marjat ei kuitenkaan kenenkään pääasiallista ravintoa nykyaikana ole. Mutta suorittaminen on ja sen voi lopettaa ja vaihtaa sienimarjasoseutukseen käytetyn suoriteajan vaikka hyvään kirjallisuuteen tai tälläisen loistokkaan blogin lukemiseen tahi pelkästään rauhassa olemiseen. Huono idea? (Vastaan itselleni: ei. Mutta niin tähdellinen olo siitä ei kylläkään tule.)

Pääsikö lukijani lorun loppuun eli sellerikeittolautaseen saakka? Mikäli näin olisi, niin julkistan reseptini tähän:

Varsiselleriä yksi saunavastallinen
1 sipuli
3 valkosipulin kynttä
ruokaöljyä
1-2 purkillista porkkana-peruna-Piltti-sosetta
1 vihanneskuutio
1/2 limen mehua
mustapippuria
timjamia (miksi se on ruotsiksi timjaN mutta suomeksi timjaMi?)
2 dl ruokakermaa
lisäsuolaa, jos muuten ei riitä

Laittelin niin, että öljyssä tiristelin ensin sellerinpätkät ja sipulit, siihen keitettyy vesi ja sipelletty kasvisliemikuutio. Sitä keittelin miedolla tulella hyvän tovin, ruutasin sitten ruokakerman ja lopuksi mausteet ja limen. Surautin Pamixilla. Ja se on siinä.

Hyvää päivänjatkoa lukijalle!

Klara

Suuria kurpitsoja ja häpeällistä vanhustenhuoltoa

Nyt se suuri, kiviä täynnä oleva kurpitsa on sahattu irti mahastani ja olen vapaaaaaa!

Enää ei sappi kiehu, eikä kivisade ammu tulpaksi tiehyisiin. Kiitos kirurgin! Ja täytyy sanoa, että vaikka olen sairaalan työntekijä ja siis vähän omakin firma 😀 kyseessä ja kirurgi pitkältä ajalta tuttu, niin katselin hommaa nyt ulkopuolisen silmin havaitakseni kuinka tehokas ja fiksu suomalainen sairaala on! Mietiskelin leikkaussaliin lähtöä odotellessani oltaisiko me valmiita tästä luopumaan, kun päättäjät jauhavat: kallista! Lähdettäisikö riisumaan systeemiä? Mistä päästä aloitettaisi?

Sairaanhoitopiirien hallitusten ja valtuustojen tulisi jalkautua paikan päälle sanomaan ihan konkreettisesti mistä vähennetään. Kun palkkauskulungit on suurin menoerä terveydenhuollossa, niin sairaanhoitopiirin hallituksen pitäisi osoittaa toiminnot, jotka lopetetaan: tuo korvaosasto loppuu tähän, tuo röntgentutkimus suljetaan, näitä mummoja ei enää leikata ja nämä sydänvikaisten potilaspaikat suljetaan. Menkööt omilla rahoillaan jonnekin muualle hoitoon, vaikkapa Viroon. – Mutta entäs sitten, jos ja kun hallituksen jäsen tai omaisensa sairastuu? Mitenkäs sitten tehdään, kun sappileikkaustoiminta tapahtuu omin kustannuksin Virossa? Entäpä seuraavat käytännön päätökset: kenen keskosen annetaan kuolla liian pienenä rääpäleenä? Mitkä kehitysvammaiset surmataan kohtuun kulunkeja aiheuttamasta? Nämä ei ole helppoja juttua nykymaailmassa(kaan). Puusta katsoen saattavat kyllä siltä näyttää, että ”meillä ei ole varaa tämmöiseen.”

Pyörä – yhteiskunnan varoja kuluttamaton henkilökohtainen terapeuttini

Vanhustenhuollosta olikin puhetta. Toivottavasti lukijani ei aivan väsähdä tähän aiheeseen, mutta tämä on niin surullista, niin surullista!

Kävin nimittäin eilen leikkaushaavat jomottaen kurkkaamassa mummon vointia. Kurkkasin myös jääkaappiin. Siellä oli homeisia ruokia, mutta niitä ei saa viedä pois. Mummo hiissautui rollaattorillaan jääkaapin ovelle ruoistaan tappelemaan oikein käsirysyn kanssa: TÄNNE NE! Kuulemma sota-aikanakin syötiin homeisia ruokia. (Olen aiemminkin huomauttanut, ettemme elä nyt sota-aikaa, mutta se on turhaa.) Sain anastetuksi ruoat bioastiaan vietäväksi.

Ryhdyin sitten keittämään kahvia termospulloon ja kaadoin noin 5 vuorokautta vanhan myrkkykahvin pois. Virhe! Paha virhe! Sain tietää, että olen kiusaaja (kiusaan vanhuksia) ja piru ja sen lisäksi pilasin päivänsä. Katuu, että päästi sisään. Ei aio enää päästää. (Missä ne herttaiset vanhukset oikein asustaa?)

Mummo on käynyt pesulla viimeksi lyhyellä vuorohoitojaksolla eli hoivakotipätkällä heinäkuun viimeisellä viikolla. Siitä on nyt kaksi kuukautta. Viime viikolla sattui poikamme yhtä aikaa kotisairaanhoitajan kanssa paikalle. Mummoa oli koitettu maanitella pesuhuoneeseen. EI, ei ja ei! Peseytyy sitten hoivakodissa kuulemma. Mutta hoivakotipaikkaa ei järjesty, sillä asuinkaupunkinsa vanhushuollon kriteereiden mielestä on vielä liian hyväkuntoinen sinne. Muistakaa mantra, muistakaa mantra! Se on tässä:

”Vanhuksen paras paikka on koti!”

Tämä on äitini asuinkaupungin vanhuspomon iskulause numero yksi. Odotan, kun itse aikanaan sitä toteuttaa omalla kohdallaan. Koti on vanhuksen paras paikka myös talousihmisten mielestä – ja siltähän tuo vahvasti näyttää (sarkasmia). Mummo retkottaa ”parhaassa paikassaan” masentuneena, vihaisena ja pesemättömänä päivästä toiseen hikisessä nojatuolissaan. Sietä hän hokee huh huh, tulisipa kuolema. Tottavie: iloinen ja pirteä, kotioloistaan ja elämästään nauttiva vanhus, eikö vain! – Työikäiset hoidetaan kyllä viimeisen päälle, kuten nyt minutkin. Mutta sotalapsena homeisia ruokia syöneet pidetään läävässä, hyljättynä ja onnettomina. Häpeällistä, tosi häpeällistä ja epäinhimillistä. (Yksi perheemme jäsenistä ei anna käyttää mummon varoja, jotta voisimme ostaa hänelle paikan yksityisestä hoitokodista. Me muut olisimme siihen valmiita.)

Tässä teille iloista tarinaa Suomesta. Presidentti sentään meillä on särmä jätkä ja selviytyi ansiokkaasti Trumplandian median edessä tilanteen hieman luisuttua käsistä töyhtöpäällä.

Voikoon lukijani hyvin!

Klara

Nojatuolissa retkottavia vanhuksia ja tietokoneparjausta

Keskiviikkopäivän rauhaa lukijalleni.

Ulkona on kaunis syyspäivä, ilma lämmin ja hapekas, mutta tässä sitä istutaan koneella ja katsellaan takapihan kellastuvaa koivua: kaunis! Mieli tekisi ulos pyöräilemään, kun aamupäivän olen ahertanut kirjallisten töiden äärellä. (Tämä piipahdus kurkistamaan piuhoja pitkin lukijani luukusta on aina mieluisa virkiste.)

Takaraivon toisessa lohkossa raksuttaa Wanha Emäntä, jota pitäisi käydä katsomassa. Istua retkottaa asuntonsa kuluneessa nojatuolissa ja odottaa kuolemaa. ”Voi kun pääsisi jo pois! Ei tämä enää ole ihmisen elämää. Kukas se sinä olet, oletko NN (tyttäreni nimi)? Ei kun tulepas lähemmäksi…sinähän olet XX (lapsuuden lempinimeni). Kato nyt millainen musta on tullu! Kato nyt! En muista enää mitään!”

Mummo odottaa, että toisin hänelle Pohjanmaan Pastilleja. Tämmöinen circulus vitiosus tässä siis pyörii ympärillä. Olen kuin maatuska-nuken kappale: yksi kuori puristaa yläpuolella ja toinen alapuolella. Kuorten välissä tässä siis ollaan, kuten monet kaltaiseni keski-ikäiset. Ja minä kun vain mielisin pyöräilemään.

Loppuviikosta odottaa leikkaussali ja pääsen eroon sappirakostani kaikkine kivikokoelmineen. Piti vähän tutkailla kirjallisuutta ihan vain prosessien osalta ja jututtaa muutamaa sen alan ammattilaista. Eiköhän tästä selvitä hengissä. Eniten askarruttaa kuinka pystyy olemaan syömättä koko helkkarin päivän 😀 Ettei kovin suuria ole meikäläisen terveysmurheet, kun merkittävästi isompiakin on nähty.

@@@

Metsiin kun pääsee kuljeksimaan, niin siellä syntyy miljoonittain Suuria Ajatuksia, jotka katoavat arkielämän vilskeessä. Poluilla jotostellessa onkin käynyt mielessä, että alkaisi nauhoittaa ajatuksiaan, jotta tavallinenkin kansa pääsisi niiden loistokkuudesta osalliseksi 😀 (sarkasmia). Totta puhuen sitä itsekin aivan ällistyy millaisia uusia asiayhteyksiä ja oivalluksia metsän humina kehii tämmöisistä jo hieman naavaisista aivoista esiin. En nyt tosin pysty palauttamaan niistä mieleeni ainuttakaan, heh.

@@@

Olen kamppaillut tällekin päivälle työasioiden toteuttamiseksi useammankin tietokoneohjelman ja softan kanssa, vaikka päätyöni ja koulutukseni ei millään muotoa niihin liity. Työssäni joudun kuitenkin jatkuvasti hyppäämään uusiin sovelluksiin – jollei muuta niin siksi, että vanhaan sovellukseen on tehty nk. Häränpylly-päivitys. Ollaan joskus kollegion kanssa laskettu, että kun monet meistä tekevät myös tutkimustyötä, niin kaikkinensa pyöritellään ainakin kolmeakymmentä (sic!) sovellusta mukaan lukien esim. kaikenlaiset anomukset ja matkalaskut, mahdolliset sairauslomailmoitukset, sähköinen palkanmaksu, erilaiset tilasto-ohjelmat ja grafiikan teko-ohjelmat.

Lisäksi näpeissä pyörii sairaalapuolen koko repertuaari alkaen sanelukoneohjelmasta ja kuvantallennuksista kohti sairauskertomusjärjestelmää, joita niitäkin on eri terveydenhuollon toimipisteissä ja sairaaloissa useampia. Samasta sairauskertomusjärjestelmästä on voitu tehdä nk. paikallissovelluksia, jossa joku täppä ehdottomasti pitää laittaa johonkin kohtaan siinä missä jossakin toisessa sairaalassa sitä ei missään tapauksessa saa siihen laittaa. Kyse on siitä, mitä jonkun muun ammattiryhmän edustajat (esim. sihteerit eri tasoilla, hoitajat, it-osasto jne.) ovat halunneet, jotta heidän työnsä olisi sujuvampaa. 😦

Useinkaan lääkärit eivät ole olleet paikalla huolehtimassa omista eduistaan, kun näitä ”täppä sinne, toinen tänne”-päätöksiä on tehty. Missä lääkärit ovat olleet? He ovat olleet tekemässä sellaista terveydenhuollon toimipisteen kannalta sinänsä nykyään täysin toissijaista hommaa kuin potilaiden hoito. Se puolestaan häiritsee yhä enemmän toimipisteen varsinaista työtä eli tietokoneen hoitoa, jotta mm. kuntalaskutus toteutuisi. Kun sitten näen sairaalan jonkun hallintokunnan poliittisin perustein valitun jästiporukan kokoustauoilla kallistelevan pikkusormi ojollaan kahvikupposta kera kermakakkusten, niin näen punaista. Kunpa joku tulisi edes päiväksi seuraamaan, minkä verran lääkärin ja hoitajan työaikaa kuluu ”täppä sinne, toinen tänne”-hommiin, niin näkisivät, minne tehot koneistosta katoavat. – Mutta tämän rätinän lukija on meikäläisen sanasorvaamolta kuullut kantautuvan jo satoja kertoja. Kiitos ymmärryksestäsi!-

Juukeli vieköön, nyt täytyy lähteä pyöräilemään ja palata sitten illaksi työpöytänsä ääreen. Puolilta öin pitää lakata syömästä, huhuh miten vaikeaa :D, ja nousta kukonlaulun aikaan siirtyäkseen kohti veitsenterää. Ja poks vaan, niin putket on työnnetty vatsaontelooni ja voidaan vetäistä polttoleikkuri käytiin.

Toivon lukijalle terveitä päiviä ja iloa loppuviikoksi,

Klara von den Kalistimenheiluttaja

Oppitunti sappisysteemistä ja huolia maailman naisista

Ken luukkuun kurkistaa, se luukkuun kurkistaa.

Odottelen, että aurinko saa aamukahvinsa juoduksi, nousee tuoliltaan ja sanoo: ”Jaa-has, pitääpä tässä kaamoslomaa odotellessa siirtyä vielä hetkeksi lämmittämään tienpintaa”. Tarkoitus on ajaa kolmisensataa kilometriä suuntaan C ja piipahtaa välimatkan krouvissa eräällä upealla harjulla. Siitä tulee hieman mutkaa matkaan, mutta niin se elämässä on, että mutka siellä, toinen täällä, ylämäki ja sen jälkeen alamäki ja kuoppa. Näillä mennään.

Mutkan tekee elämään tulossa oleva leikkaus. Kyse on siis vain laparoskooppisesta sappirakon poistosta, mikä tarkoittaa kolmea putkea vatsaonteloon ja nips-naps pääsen kiviä täynnä olevasta pirulaisesta eli sappirakostani eroon.

Sappirakkon poiston jälkeen sappineste pääsee sitten vapaasti virtaamaan sappiteistä ohutsuolen duodenumiin eli ohutsuolen alkuosaan ilman keräilyastian väliintuloa. Koko sappisysteemi on muuten merkittävästi sappirakkoa laajempi systeemi, vaikka tavan kansalle sappirakko onkin useimmiten se, mitä kansalainen sapenkulusta tietää ja ymmärtää. Sappirakko itsessään on kuitenkin mitätön pelinappula suuressa sappisysteemissä ja toimittaa vain sappisäiliön virkaa. Säiliöön sappineste virtaa latvavesiltä maksan sisältä pitkin hiuksenhienoja sappiteitä, jotka latvavesiltä tullessaan yhtyvät puroksi, sitten pieniksi joiksi ja lopulta isoksi virraksi, jonka kyljessä on pieni pussukkapoukama, nimittäin sappirakko. Kun rakko saa käskyn, jotta nyt tuli sapuskaa ja purskautapas nesteesi takaisin jokeen ohutsuolen kohdalle edesauttamaan ruoansulatusta, niin sappirakko tekee työtä käskettyä.

Tilanne muuttuu mutkikkaammaksi, jos paikallinen yrittäjä on kaatanut pussukkapoukamaan kiteytyvää roinaa, useimmiten kolesterolia. Pikkuhiljaa roina kasautuu soraksi ja pyörittäytyy kivipalloksi. Ja kun sappirakko saa kunnon komennon tyhjentyä (esim. todella rasvaisen atrian yhteydessä kuten minulla), rakko puristaa kivimoskan ohueen salmeen, joka erottaa sen päävirrasta. Salmen rannat taistelevat tukoksen kanssa ja koko sappirakko puristautuu työntääkseen roinan ohutsuoleen. Siitä syntyy se raastava kipu, jonka sappikohtaus aiheuttaa. Ja niin sitä sitten päädytään kirurgin pihteihin, jotta hommasta selvitään. No, onneksi ihminen pärjää ilman sappirakkoakin. Pahempaa olisi, jos kivet kertyisivät aivokammioihin (vitsi ja mielikuvituksen tuotetta).

Tässäpä tuli lukijalleni pieni sappiruiskahdus maailman monimutkaisimman koneiston uumenista. Semmoista insinööriä ei löydy, joka ihmisen rakentaisi.

Makasin kerran yhden tulipaikan penkillä ja kattelin kattoon.

Asiasta armottomuuteen: kuuntelin äänikirjana Kim Wallin vanhempien tekemän kirjan hänestä. ”Kun sanat loppuvat”. Suosittelen, ken on kiinnostunut nuoruudesta ja sanoisinko omana mielipiteenäni että idealistisuudesta ja luottamisesta kaikesta selviytymiseen, vaarantunteen puuttumisesta. Sanon tämän näin päin välttääkseni osoittamasta mielenkiintoa murhaajan järjettömyyttä kohtaan. Vanhemmat korostivat sitä, että lapselleen hirmutyön tehneestä henkilöstä on kirjoitettu nipputolkulla, mutta uhri jäänyt varjoon. Mutta mielettömyys ja hirmuteko tässä ovat yksi keskeinen elementti.

Tapaus koskee siis Kimin kuolemaa sukellusveneessä hänen jouduttuaan selvästikin hyvin häiriintyneen psykopaatin kynsiin. Sinne hän joutui oman aktiivisuutensa seurauksena, se on rehellisesti sanottava, sillä niinhän se meni. Nuorena ei vaaraa sillä tavoin hahmota kuin vanhana. Sitä ajattelee, että kyllä meikämanne tämän selvittää. (Muistan jonkun tapauksen nuoruuden Inter-Rail-ajoilta. Meinasi olla joskus itsellä ja matkakaverilla keinot lopussa milloin minkinlaisissa vaaratilanteissa, mutta koskaan ei tunnetta, että nyt käy köpelösti tai tästä en selvitä. Ei koskaan. Kummallista.)

@@@

Aurinko, oletko siellä? Joko sulattelit mustat jäät kulkijan kulkea? (Aurinko vastaa kirkkaalla äänellään.) Hyvä sitten. Asennan läskipyörän auton telineeseen, viskaan pakaasit kyytiin, lyön korvanapit korviin ja kuuntelen muutaman työhön liittyvän webcastin ja painan kaasua. Toivon saapuvani hiekkaharjun kupeeseen. Siellä nostan päivärepun selkääni, jotostelen jonkun matkaa ja saavun upealle paikalle, jossa kaivan repusta MSR:n pikarakettikeittimen, keittelen lounaan ittelleni, tepastelen vetämässä raitista ilmaa ja henkistä voimaa siirtyäkseni sitten takaisin kaasun varteen. Elämän pieniä voimapommeja, joiden kautta jaksaa tässä hullunmyllyssä hypätä siipipyörän tahtiin.

Hyvää päivää lukijalle toivoo Klara,

joka oikeasti on tuosta Kreta Thunbergistä huolissaan. Lapsi, joka ei näkemykseni mukaan nyt ihan ole omalla asiallaan. Lapsi, jonka esiintymisten taustamoottori on muualla kuin hänessä itsessään. Näin tämän näen, näin epäilen. Suojelusenkeli: jos olet olemassa, niin pelasta Kreta.

Joltakin jotokselta tämäkin. Ei näkynyt ketään, ei edes rajamiehiä.

Sappivaivaa ja päiviä, jolloin ei tapahdu mitään

Säästin tämän kuvan lukijaani varten. Se on otettu erään kylätalon rappusilta.
Istahdin siihen nauttimaan eväitä ja havaitsin, että edellisenä iltana talolla oli todennäköisesti ollut hääjuhla.

Pesukoneen ääni rullaa loitompana ja keittiön ikkunasta siivilöityvät auringonsäteet. Ne valaisevat hortensiankukintoa, joka on kahvikupissa keskellä pöytää. Istun jämähtäneenä työpöytäni ääreen, vaikka ulkona on kaunis syyspäivä. Pesukoneen lisäksi on toinenkin seikka rikkomassa rauhaiseloa. Se on nelijalkainen ystäväni, jota koitan opettaa tapahtumattomuuteen. Siis siihen, mikä monelle ihmisellekin on vaikeaa, mutta on kotikoiran perusedellytys: olla vain rauhassa silloin, kun mitään merkittävää ei tapahdu. Alku ei vaikuta lupaavalta, sillä…

Eteisestä kuuluu kovaa rominaa ja ääni, joka syntyy, kun saappaan kokoista raakakumista ankkaa paiskotaan eteisen peilikaapin oveen. Olen coolina, mikä edellyttää kärsivällisyyttä. Koiranpoika palaa näköyhteyden päähän ankka suussaan ja siirtyy reuhtomaan sitä olohuoneessa. Televisio näyttäisi olevan vaaravyöhykkeessä, mutta koitan edelleenkin vetää matalaa profiilia, jottei syntyisi hauskaa kuurupiiloleikkiä, joka kannustaa sitä riehumaan lisää. ”Kun riehuu, saa ämmän liikkeelle!” Jotakin on vuosien varrella näetsen, hyvä lukijani, ihminenkin sentään oppinut eläimistään. Kovan kautta tosin.

@@@

Olen toistamiseen viikonlopun yksinhuoltajana, kun koiran omaishoitaja pitää hyvin ansaittua virkistysvapaataan poikaporukassa (lue: 60+ ukkoköörissä). Päätin, etten lähde metsämökille enkä minnekään ajelemaan, vaan vietän tylsän viikonlopun kotosalla. (Kumiankka työstäjineen siirtyi selkäni taakse. Vaikuttaa, että välillä jyrsitään kirjahyllystä kansion kulmaa. Sitten siirrytään kirjallisuuteen ja poimitaan hyllystä Ernst Hemmingwayn teos ”Kuolema iltapäivällä”. Ei hullumpi kirjallisuusmaku, mutta tuosta toki on nyt seurauksena vettä sumutuspullosta niskaan. Vanhan koirankasvattajan koulutusvinkki vuosien takaa.)

@@@

Pääsin taas potilaankin rooliin, kun iltana muutamana ruohonleikkuun ja rasvassa käristetyn sieni-sipuliatrian jälkeen iski poikkeuksellinen ylävatsakipu. Siinä sitä on tohtorikin ihmeissään ja ähisee Talonmiehelle: ”Nyt tuli joku!” Talonmies askarteli uuden tietokoneensa asennuksen kanssa hartiat lysyssä, joten hiippailin makuuhuoneen puolelle potemaan. Auttaisiko mennä pitkäkseen? Ei auttanut. Entä kyykkyasento, polvirukousasento, seinään nojailu, etukumara? Kun mikään ei auttanut ja kipuintensiteetti eteni sietämättömäksi, palauduin pyytämään Talonmieheltä kuljetusapua ensiapupäivystykseen.

Ensiavussa vastassa oli heti kättelyssä kaksi sisäänheittäjää ja päädyin jonotuslistalle aulaan istumaan. Siinä kolme varttia ensiarvioon pääsyä jonottaessa aprikoin, että jos tämä on sydäninfarkti, niin tässä se vasen kammio pikku hiljaa menee kuolioon penkillä istuessa. Mutta mielen vieressäkään ei käynyt lähteä nyt luukulle naukumaan ja vinkumaan vuoroani aikaistettavaksi. Pitäähän tuon nilkkansa nyrjäyttäneen koululaisen päästä ensin ja tuon flunssaisen tytön ja… Siinä joku häiskä tuntui selän takana kouristavankin, mikä aiheutti osotusaulassa arvatenkin hätäilyä ja häsläämistä. Vaikka kipu oli kova, niin sen verran piti olan yli vilkaista, ettei kouristaja ihan mustikkana ole. Kouristaa kun voi myös sydänpysähdyksen yhteydessä. Oma olotila oli kyllä viittä vaille samassa jamassa.

Yhtä kaikki, tutkimusrumba siitä pikkuhiljaa käynnistyi ja niin oli kuten arvelinkin: sappirakossa kiviä ja sappikohtaus kyseessä. Lähete operaatioon ”Leikataan kun ehditään”- aikataululla. Jonotusaika näissä tapauksissa on puolisen vuotta, kun kerran mitään hätää tai syöpää ei (onneksi!) ole. Ei haittaa, mikäs kiire mulla, enkä saikkuakaan joutaisi nyt pitämään. Kohtaus kyllä iskee uudelleen, jollei pidä ruokailun suhteen varaansa ja pidänhän minä: niin vähän rasvaa kuin mahdollista. Eipä haittaa, kun samassa istunnossa havaittiin maksani rasvoittuneeksi, mitä en kyllä ihmettele yhtään. Olen se joka neljäs suomalainen, jolla on ylimäärin rasvaa maksassaan. Täytyy rasvaa nassuttaessa muistaa myös hiilarit, sillä ylimääräisen hiilihydraatin elimistö muuttaa rasvaksi, jonka se pakkaa pahan päivän varalle maksaan. Pahaa päivää meillä vain ei tule, kuten luolamiesaikoina, johon systeemiin ihmisen elimistö on alunperin rakennettu. Joten ei tässä pelkällä rasvattomalla pysty maksaa korjailemaan. Rasvamaksasta saisi puhua enemmänkin, sillä ruokavaliolla aiheutettu rasvoittuminen on hyvinvointivaltioissa maksan pahin vihollinen. Mutta tämä ei meitä hirveästi innosta, kun herkkuja rakastetaan. Ei näytä runsas liikuntakaan auttavan, mutta tilanne olisi tietysti merkittävästi huonompi ilman sitä.

@@@

Koiranpoika on siirtynyt omaan häkkiinsä nukkumaan. Taidan sen sieltä nyt häätää ylös, kun keli sen kun paranee ja ulos on päästävä.

Toivotan lukijalleni oikein hyvää sapattia!

Klara v d Cholelithiasis

Kynämiekkailua ja hallinnasta kirpoavia aseita

Hän puki päälleen parhaimman syyshattunsa ja venytti päälleen hieman tiukaksi tulleen pikku hamosen.

Tänään on huusholli hiljainen. Kupissa on maitokahvia, talonmies matkailee mailojensa kanssa ja koiranpoika on aamuriehunnan jälkeen rauhoittunut häkkiinsä työpöytäni viereen. Sinne se on alusta lähtien opetettu rauhoittumaan ja viihtyy siellä itsekin. Ja me viihdymme, kun se välillä vähän lepäilee. Häkkejä hänellä on heti kolme kappaletta. Häkkimaailmaamme kuvaili Talonmies vertaamalla kotiamme leijonankesyttäjien asuinsijaan. Sisähäkkien (2) lisäksi on kevyempi matkahäkki, jossa se nukkuu reissuolosuhteissa. Näitä virtakintaita meikäläisellä on ollut kauan. Tämä yksilö on oikea unelmapoika, fiksu ja miellyttämisenhaluinen. Mutta rotuominaisuuksilleen ei mitään mahda: omaakin päätä riittää.

Pentukoiran kanssa eleleminen on kuin lapsen kanssa konsanaan: silmät selässä ja korvat tarkkana. Touhujen kuulosteleminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Eilen se suoritti aamuriehuntaansa eteisessä. Kolahtelu oli siinä määrin erikoista, että pisti kurkkaamaan oviaukosta. Aivan oikein! Rotvaileri piteli kansiläpän lipareesta kännykkääni hampaissaan viskoen päätään villisti puolelta toiselle. Kännykkähän se siellä kolisi huonekaluihin ja ovipieliin. Ihme: ei naarmuakaan!

Asiasta toiseen.

Ilman luontoäitiä olisin huutavassa hukassa. Nythän on sienikelit parhaimmillaan ainakin tattien suhteen ja hyvä alibi kuljeskella siellä, missä sielu lepää ja ilma on raikas. Meikäläisen luontoretkien määrä saattaa äkkinäisempiä jo pikku hiljaa ihmetyttääkin, mutta olen harrastanut sitä nuoruudesta saakka.

Retkeilijöissä olen havainnut seuraavia prototyyppejä:

1 kerta vuodessa Kevon kanjoniin kymmenen päivän ajan. Indikaatio: Suuren Retkeilijän imagon ylläpitoon somemaailmassa.
Yövytään 1 yö/ vko ulkotiloissa. Indikaatio: Yö Ulkona-kampanjaan osallistumiseen ja ulkona nukuttujen öiden suorittamiseen.
Hetta-Pallas likkojen kanssa. Indikaatio: lihaskunnon esittelykuvien hommaamiseen. (”Tässä minä tiukassa timmissä Norjan vuoren huipulla. Tässä minä kiristän vatsalihaksiani Kebnekaisella. Tässä minä kurkotan…”)
Hullut harhailijat. Indikaatio: päätön vaeltelu, pakkoneuroottinen kuvien ottaminen ja seikkaileminen.

Kuulun ryhmään 4. En koskaan, koskaan näpsi kuvia itsestäni julkaistakseni niitä missään. Hetkinen, valehtelen: olen ottanut jonkun kuvan Research Gate-profiilikuvaksi ja joskus jonkun epämääräisen varjon fasen vastaavaan paikkaan. Ehkä puoli päätä käsittävä lituska on Twitterissäkin?

Tunnen voimakasta pahoinvointia nähdessäni, kuinka (yleensä aina samat tyypit) näpsivät kaunisteltuja kuvia itsestään postatakseen niitä kavereiden ihailtavaksi. Aiheesta oli vastikään Yle Areenassa Johanna Korhosen kolumni. Ihan hirveetä piinaa on katsoa jonkun hammaskuvia ja jonkun jumppatrikoovenyttelyjä. Yksi etova ryhmä on naisporukka, joka eron jälkeen löysi uuden rakastetun. Imelät halikuvat ja pusuttelut ei mielestäni kuulu kypsissä kymmenissä olevien ex-rouvien repertuaariin ja vielä vähemmän somekavereittensa intressipiiriin. Silti eukot peukuttaa ja suurimmat huijarit vielä näpyttelevät ihailevia kommenttejakin. Bull shittiä, sanon mitä! Ne, jotka on jonkun muijia (kuten meikäläinen), ajattelee että yök! Vanhatpiiat ja muu ylijäämäkampe puolestaan ajattelee, että millä lihaksilla tuokin kurttunaama on ittelleen poikaystävän bongannut, kun mullekaan ei löydy mitään.

Loppupäätelmä: onneksi on Talonmiehenluuska jäänyt käteen, eikä tartte lavatansseista lähteä viistoista vuotta nuorempaa Reiskaa iskemään. Itseni ikäiset miehet kun alkaa olla jo melkoisen loppuunkaluttua sakkia. (Tämä on huumoria. Huonoa huumoria. Tunnen useita ikäisiäni ja vanhempiakin miehiä, jotka ovat oikein viehättäviä. Mukaanlukien Talonmies.)

Rauhoittava jälkiruoka, joka niin tuhtia, että käy ehkä ennemminkin aamupalaksi. Perinteinen pullavanukas, tosin sämpylän jämistä, vaniljakastikkeen jämistä ja palasta voita.

Kas, kun kynäni kirpoaa hallinnasta, se muuttuu aseeksi. Lukijani sen varmaan paikoitellen huomaakin.

Tosiasia on se, että niin koukuttavaa kuin somemaailmaan onkin kurkistaa, se ei tee monenkaan sielulle hyvää. Jollei tietyt työ- ja harrastekuviot ja muutaman huonosti voivan sukulaisen voinnin seuraaminen pakottaisi avaamaan sivustoa, niin pistäisin linjat oksasaksilla poikki. Osan kuormittavimmista postaajista olen jo estänyt. Ja sitten on se yksi, jonka kaikki käänteet saamme lukea juoksevana nauhana. Emme saa silmiämme irti uusimman jakson tapahtumista ja tuskin maltamme odottaa, mitä seuraava osa tuo tullessaan. Se on kuin Peyton Place. Ehkä lukijani muistaakin tuttavamme Allison MacKenzien, Rodneyn ja muut peytonilaiset?

Kun eräs puolituttu kertoi itselleen sattuneesta virheestä, joka johti tosi vaaralliseen tilanteeseen ja kun harrasteryhmässä toinen raportoi karmivan hauskasta haveristaan, niin hoksasin, että nämähän on keräilyharvinaisuuksia! Ihmisille ei tosiaan näyttäisi tapahtuvan mitään mokia, jos somemaailman päivityksiin olisi uskominen.

Toivotan lukijalleni hyvää pyhäpäivän jatkoa ja ryhdyn valmistautumaan huomiseen työpäivään lueskelemalla muutaman sata kappaletta aa-nelosia. Kiitos kun sain virkistyä marisemalla täällä 😀 !

Teidän Klara S

Ps. Vieläköhän Anna-lehden julkkispalstalla vakiovierailee helsinkiläinen putiikinpitäjä? Joku muukin oli aikanaan bongannut hänen sosiaaliset ulottuvuutensa. Se mainittiin jossakin radion kolumnissa tai kirjassa (Stockmann Yard?), jota en nyt saa päähäni.

Perjantain pohdintoja

Hyvä lukijani,

toivottavasti viikkosi on sujunut miellyttävissä merkeissä ja olet saanut nauttia lämmöstä, joka tänä kesänä ei juuri ole luita rikkonut. No, muutama hellepäivä sinne tänne, mutta tämä kesä ei jää muistojen arkistoon.

Istun työhuoneessani (vielä minulla on sellainen!) hiljenneessä sairaalarakennuksessa miettien syntyjä syviä. Pieniä pettymyksiä on tälle päivälle sattunut, mutta huumorintajuisen työkaverin kanssa ne jaettiin ja selätettiin. Hänellekin sattui harmittava takaisku. Ja kukas on paras lohdun tuoja muu kuin itsekin siipeensä saanut. Näinhän se elämässä on olipa kyse mistä vastaiskusta tahansa.

Työkaveriltani olen oppinut kaikenlaista elämään liittyvää. Hän on minua merkittävästi nuorempi ja kuuluu taustaltaan vähemmistöryhmään, jonka ymmärtäminen edellyttää perehtymistä. En tarkenna sitä tässä, mutta kerron, että piilorasismia on monenlaista, eikä kaikki liity ihonväriin tai uskontoon. Otan suurena lahjana elämältä, että saan mahdollisuuden tutustua ja tuntea ihmisiä laajalla sektorilla. Ehkä se avartaa edes jossain määrin.

@@@

Kansakoulussa luokallani oli oppilas, sanotaan vaikka Tarmo, jolla oli epilepsia, siis kaatumatauti silloisella sanastolla. Sairaudesta meitä oppilastovereita informoitiin ihan virallisella luvalla ja kerrottiin, että mikäli ”kaatumatautikohtaus” tulee, ei tarvi olla moksiskaan. En muista, että Tarmo olisi koskaan kouristellut, mutta sen muistan, että joutui ylemmän luokan poikien hampaisiin melko heti ekaluokalla, kun oli vielä habitukseltaankin eli ulkoiselta olemukseltaan hieman erilaisen oloinen ja näköinen. Kävi sitten niin, että joku kiusaustilanne sattui meikäläisen korpinsilmiin jossakin ison aulan tietämillä olevien portaiden alla. Muistan taistelleeni raivoisasti poikaporukkaa vastaan tehokkaimmalla aseellani eli sanansäilällä. (Saako tästä jonkun mitalin Suomen Kansallisarkiston Vanhojen Muistikuvien vuosipäivänä?) Kävi sitten niin, että joku päivä tuon jälkeen pulpettiini oli ilmestynyt kirjailtu nenäliina kauniissa paketissa, jonka päällä luki vain ”Kiitos”. Ikuiseksi mysteeriksi jäi se, liittyikö tämä mitenkään porranaluskäräjien ylituomarointiin, mutta tietty ajallinen yhteys näillä kyllä oli.

Kuten lukija huomaa, jouduin näillä sataan kertaan kerrotuilla tuoreehkoilla sankaritarinoilla pönkittämään tänään hieman kolhua saanutta itsetuntoani.

Viisain lienee siirtyä työpöydän ääreltä kotimatkalle. Ja ennen kuin keltainen lehdistö kirjoittaa ajankäytöstä maamme sairaaloissa, niin sanottakoon, että tästä pienestä lukijani kanssa käymästä turinatuokiosta en laskuta minkään sairaanhoidon yksikköä enkä leimaa kellokorttiini mitään ylimääräisiä aikajaksoja. Työaikani on jo loppunut. Vedän vain hieman henkeä.

Hyvää viikonloppua toivoo Klara S. v d Perzhofen