Neidonkengällä talvea takamukseen ja tajunnanvirtaa

Neidonkenkä Kuusamon neidonkenkäpaikalla (se paikka siellä leirintäalueen lähistöllä Oulangalla, Rytisuo). Kuva: minun ottama. Ja en tallonut mitään enkä ketään, en ta-kuul-la. Tuo harmaa on pitkospuu.

Hyvä Lukijani,

kaikki retkikirjat (melkein) on luettu ja tutkittu, netin materiaalia pengottu, karttoja levitelty ja laskostettu ja tänään kuljettu viitisentoista kilometriä taajamateitä kuvitellen niiitä metsäpoluiksi (ja selkään 15 kiloa tavaraa…). Enää puuttuu vain kesä.

Melko hyvin onnistui irrottautua todellisuudesta, kun samalla kuunteli podcastia välittämättä jyräjävästä liikenteestä. Ilmassakin oli metakkaa, mistä lie terässiivet ilmestyivät ja minne katosivat. Toivottavasti eivät idästä. Pari joutsenta lekutteli jakamassa taivaankantta terässiipien kanssa.

###

Kesän muistoja pulpahti kuva-arkistostakin. Merimelontaa ja Kuusamon Niitselysjoen ylitystä vaijeriveneellä. Vietin siellä Kerojärven kämpällä yhden yön ja Kerojärven reittiä kyllä markkinoisin Kuusamon kansoitettujen polkujen vaihtoehdoksi. Liikasenvaarantieltä pääsee reitille tai toisesta päästä Hautajärveltä, siis Sallan puolelta.

Kerojärven kämpältä. Siinä on myös sauna samassa rakennuksessa (ainakin aiemmin). Kuva: itte otin.
Kerojärvi kesäkuun yönä. Hitosti oli sääskiä. Kuva: oma

Kuusamo on mulle tuttu paikka ja siellä on tullut kuljetuksi kesää talvea. Karttelen Kuusamon ruuhkapaikkoja kesällä, mutta on siellä paljon muitakin hienoja kohteita, samoin Posiolla. Kyllä piipahtelen Karhunkierroksellakin ihmisiä jututtamassa, muttei ne ole mun sielunmaisemaa, liikaa sakkia. Maisemathan siellä on upeat ja suon mielihyvin ihmisille sen, että jakavat ne …keskenään 🙂 Olen niistä osani saanut niin moneen kertaan, että hyvin voin antaa ne toisillekin.

Niitselysjoen vaijerivene.Kuva: oma

###

Tulevana kesänä käyn pyörimässä Urho Kekkosen puiston itäreunalla. Paljon on vettä virrannut Suomujoessa sitten viime kerran – kaksikymmentä vuotta? Lähden kaveriksi toiselle, jota retkikärpänen puraisi, kun myin hälle toisen makuualustani. Sai syttöä.

Toinen reissu on suunnitteilla Käsivarren tienoille loppukesästä, jos Luoja suo ja säät sallii. Kaveri pahaa aavistamatta heitti siitä idean syyspimeillä. Arvasi, että nyt tuli sanottua sellaista, mistä joutuu vastuuseen. No, kartat on tulostettu ja reitti suunniteltu. Vanha retkikaveri on kyseessä ja meitä yhdistää se, että ollaan molemmat outoja tyyppejä. Hyvä yhdistelmä, jolla pärjää! 😀

###

Neidonkenkään palaan vielä. Tuo suojeltu kasvi on semmoinen, ettei sen näkemistä ja kuvaamista parane mennä leuhkimaan muualla kuin näin luottoseurassa. Osa ei sitä tunne ja huokaisivat ihastuneina: ”Voi miten kaunis – mikä kukka tuo on, mistä löysit?” Ne, jotka tietävät, tulevat kasvoiltaan vihreiksi ja sanovat: ”Tiesitkö, että kuvaajat tallaavat nämä harvinaiset kukat alleen. Tulee lajille suurta haittaa ja …nauku nauku…” Olen oppinut tämän läksyn ja pidän visusti asioita tietonani sen vuoksi ja heivaan närästelijät pois lähipiireistäni. Suosittelen sitä Lukijallenikin (ja tässä toistan taas itseäni, mutta tosissani tarkoitan). Meillä on vain yksi elämä. Ei sitä kannata tärvätä mielensä pahoittajien ja näräilijöiden seurassa.

Mun merireissua joku vuosi sitten Pohjanlahdella. Tuolla on kansallispuistokin ihan Perämeren pohjukassa, jos joku innostuu paatteineen sinne pärskyttelemään. Kuva: oma

###

Kiitos Lukijalle, kun sain näitä kesän muistoja verestää tässä! Osa kuvista voi olla jo aiemmin postattuja, vaan haitanneeko tuo. Uuttakin pukkaa koko ajan 🙂

Ja mitä tulee ainoan elämän käyttämiseen ilon lähteenä, niin tulin sitä tosissani aatelleeksi tänään ulkona kulkiessa ja arkussa nyt lepäävää äitiä ajatellessa. Käytti jokaisen päivänsä tarkkaan niin kauan kuin vielä muisti kuka on ja missä on.

Muutenkin tuli äiti mieleen tämän päivän keleissä, kun alkoi hiostaa ja riipaisin takin alta yhden puseron vähemmäksi. Äidit muistuttelivat keväisin lapsiaan kevätkeleistä. Lukijallenikin varmaan tuiki tuttua! Äideillä oli niihin aikoihin keväisin kaksi pointtia:

  1. ”Äläkä istu kylmälle kivelle!”
  2. ”Ei sitä missään kesäkamppeissa vielä kuljeta, kun routa on maassa. Petollista se lämmin keli keväällä on!”

Erityinen älämölö siitä syntyikin, kun kevättalvella ennen luokkakuvan kuvausta hilipasin kotiin vaihtamaan kesämekon päälle ja juoksujalkaa takaisin koululle. Niinpä luokkakuvassa retalehtaa yksi tyttö lyhythihaisessa kesämekossa, kun muilla on korkeakauluksiset puserot, villatakit ja hiihtohousut. Saattaa olla, että sama tyttö on sittemmin sortunut muihinkin hullutuksiin, hetken mielijohteesta.

Näihin puheisiin, Klara

Kaunis eläin tämäkin! Kuva: oma

Käsimerkkejä kanttiinissa

Itte tein! Kuvan ja kiehisen.

Hyvä Lukijani,

istun erään sairaalan kanttiinissa komentelemassa thaimaalaisia. Nimittäin ei kuulu maan tapaan laittaa puhelinta pöydälle kaiutin täysillä ja huudattaa soittajan puhetta, joka on kimeää ja kirkuvaa rähinää. Eikä muutenkaan, ei me hyväksytä sitä kantasuomalaisiltakaan, en minä ainakaan.
Näytin käsimerkeillä, että nyt riittää kun meitä on täällä muitakin. Käsimerkit menivät kerralla perille ja toosasta rähähtelevä kimittäjä hiljennettiin. Näytin puhelimen omistajalle peukalon ylöspäin.


Ehkä thaimaalaiskiintiöni täyttyi jo aamusta, kun aamun thai-kävijällä oli paljon erilaista asiaa ja kommunikaatio käytiin puhelintulkin avulla. Maahantulijoilla ei useinkaan ole käsitystä siitä, ettei korvalääkäri hoida silmäsairauksia eikä neurologi kirurgisia vaivoja. Hän oli kirjoittanut puhelimen näyttöön pitkän listan asioita, jotka kävi yksitellen läpi. Niistä varsinaiseen käyntisyyhyn ei liittynyt yksikään. Tulkki oli pitkäpuheinen ja rupattivat pitkän aikaa keskenään jotakin, jonka piti olla vain minun kolmen lauseen käännös. Toisinaan me terveydenhuollossa mietitään, mitä tulkit tosiasiallisesti kääntävät. Eritoten havahduin tähän kerran toisessa sairaalassa, kun potilaan tyttäret sattuivat tulemaan osastolle ja potilashuoneeseen juuri, kun tutkin äitiään ja puhelintulkki tulkkasi. Tyttäret sanoivat, ettei tulkki kääntänyt likikään sitä mitä äidille sanoin. Tyttäret sitten paikkasivat tilanteen jälkikäteen.

No tänään lopputulos oli se, että tulkkivetoinen vastaanotto venyi kovasti. Sen seurauksena kaikki muut päivän potilaat pääsivät vastaanottoajalleen lähes tunnin myöhässä. Mutta eihän syytä voi heille sanoa.
Sanottakoon vielä, että aasialaiset ja afrikkalaiset ovat minulle mieluisia potilaita. Iloisia, yhteistyöhaluisia, ymmärtäväisiä ja uskovat mitä heille sanoo. Kuten alussa kertomani käsimerkkiohjantakin todistaa.
###

Jahas, nyt hyppään pirssiini ja ajelen parisataa kilometriä maantietä toiseen työpisteeseen. Ja alan miettiä pikkuhiljaa, olisiko tämä systeemi jo aika purkaa. Siis siirtyä vapaaherrattareksi. Juuri nyt tuntuu himpun verran siltä. Mutta katson aamulla peiliin ja kysyn sitä tiukasti itseltäni. Silmiin katsoen.

Hienoa kevätviikkoa Lukijalleni,

Klara

Tuohet mökillä. Oman tontin lahokannosta riivittyjä.

Pääsiäisjänistä selkosilla jahtaamassa

Salomaiden puutorni. Kuva: puupää (siis minä)

Hyvä Lukijani,

istun takki päällä viilenevässä torpassa ja hörsin lähtökahveja. Nyssäköitä on kertynyt ovipieleen huutelemaan lähtökäskyjä. Vaiennan ne napakalla kädenhuitaisulla.

Autiotuvan akkunasta näkyy sakeneva pumpulisade, joka pikkuhiljaa käärii maiseman lakanaansa. Katselen järvenselälle jättääkseni jäähyväiset kuukaudeksi. Kelirikko nimittäin puskee päälle, eikä tänne niin vain silloin tullakaan, kun ei ole traktoriakaan.

###

Vietin kolme päivää metsiä, salomaita ja selkosia koluten. Otin jonkun kuvankin, kuinkas ettei. Tyrkytän niitä kärsivälliselle Lukijalleni.

Heikki Saaren ideaa lainatakseni kysyn, mitä näkyy? Eikö tuo pieni pandaraukka pitelekin mahaansa, keskellä Suomen valtion itärajan kynnyksiä? (En mennyt rajavyöhykkeelle.)

###

Olen nyt uutterasti päivittäin tuntikausia pälyillyt korpia ja suoalueita nähdäkseni edes vilauksen pääsiäisen lerppakorvasta. Mutta vesiperän on vetänyt, jälkiä kyllä näkynyt sitäkin enemmän. Kaikenlaista menijää on metsissä rallittanut, mutta näin vain kolme riekkoa eilen. Nekin pakenivat kauhuissaan. En ihmettele. Ulkonäköni muistuttaa erehdyttävästi pääsiäisen toista taruolentoa, kahvipannun kanssa kulkijaa.

###

Rompostelin ja hiihtelin kohteisiini jäitä pitkin tilattuani ensin puhelun paikalliselle alkuasukkaalle jäätilanteesta. Aikoi itsekin moottorikelkalla pilkkiavannolle ja sainkin sittemmin häiskästä näköhavainnon. Muita näillä nurkilla ei liiku kuin tuon suvun sakkia. Ihailen ihmisiä, jotka näillä seuduilla asuvat, niin kovia ponnisteluja se vaatii. Tämä ei ole mitään satumaata toisin kuin muualta katsoen saattaa näyttää.

###

Voi hyvää päivää tätä elämää. Puhelin nyt piippailee hermostuneesti useampaan kertaan piip piip – ja mitäh! Tällä kertaa ei verottaja vaan Suomen Posti. Toivottaa hyvää pääsiäistä, vai? Nope, vaan vaatii hakemaan pakettini huomiseen mennessä tai koko roska menee silppuriin tms. Kun olen joka tapauksessa nyt astumassa moottorikoslaani (Talonmiehen paettua jo aiemmin), niin ei kai auta kuin totella Postia ja kaahata suoraan luukulle.

Lisätieto synninpäästötarkoituksella: tulin tänne työreissulta, mikä selittää eri kulkupelit. Ettei tässä mitään turboilmastonpilaajia olla. Vain vähän sinnepäin, kuten suurin osa meistä.

Mutta hyvin jaksaa polkea kotiinpäin, sillä Talonmies oli laatinut erikoisoperaatiotyyppisen ruokalajin 😀 Se on Carne avec les pommes et oeuf Special. Siis kananmunia, keitettyä toissapäiväistä perunaa ja …onko tuo koiranmakkaraa ?

Näihin puheisiin,

Klara

? 😀

Pääsiäispuheita: selkosia, karhuja, rakkeja ja myyriä

Eilen oli upea päivä selkosilla. Kuva: oma

Hyvä Lukijani,

koitan keskittyä vaatimattomassa torpassa jossain päin itärajaa älykkääseen tekstintuottoon, kun edessäni istuva Talonmies poksauttelee juuri paistamansa rapeakuorisen herkullista makkaraa ja tursuttaa sinappia kylkeen. Alunperin jämäkästi kielsin paistamasta minulle, mutta saalista tiukasti tuijottamalla sain makupalan. Semmoisia me hyvesignaloijat ollaan. Itseemme ja päätöksiimme omahyväisen tyytyväisiä, kunnes vesi valuu suupielestä.

Omat jäljet. Täällä ei ole risteäviä latuja.

###

Ulkona on kova tuuli, joka jotenkin söhlää hormia ja kamina savuttaa. Tai sitten puut on kosteita, kun ei hoksittu eilen iltamassa ottaa kuivumaan. Ollaan nyt savuttavan kaminan takia tuuletettu ahkerasti ja kämpässä on kodikkaat +17.

Laitoimma isompaankin tulipesään tulet, mutta sen lämpiäminen vie aikansa. Kun kylmä kaivautui sisuskaluihin, keittelen Trangialla teetä. Istun pöydän ääressä lämpösaappaissa, toppahameessa ja kaksi villapuseroa päällekkäin, aluspaidan lisäksi. Äsken oli lisäksi kevyttoppatakki.

###

Tästä on kesällä vaikea rantautua kajakilla, nk. lääseikköä, mutta käy juomapaikaksi talvisaikaankin metsien eläville.

Vietin eilen pitkän päivän upeassa säässä selkosia kierrellen. Ajatus oli tutkailla sitäkin, olisiko jo karhujen jälkiä. Näihin aikoihin kai heräilevät ja yhdestä pesäoletetusta on havainto toissa vuodelta. Mahtavatko käyttää samaa pesää toistamiseen, en tiedä. Ihan likelle en tohtinut mennä, vaan katselin suon takaa näkyykö liikettä. Ei näkynyt, ei jälkiäkään missään. Lienevät talviunilla rajavyöhykkeellä vai itänaapurissa. Jälkiä täällä usein näkee. Kulkevat näillä salomailla siksikin, kun täällä on pari kuvaushaaskaa (murrrrr, sanon minä niistä).

Elävän karhun olen nähnyt vain eläintarhassa ja yhdellä karhunkatselukojulla, jonne niitä tuli aterioimaan isompikin lössi, mikä on täysin luonnonvastaista käyttäytymistä karhuilta sanokoon karhukojuyrittäjät mitä haluavat. Menin kojulle kaveriksi, kun henkilö x kovasti sitä toivoi. Onneksi en ole ajautunut vahingossa haaskalle täälläpäin. Haaskojen tarkkoja paikkoja en tiedä ja osa haaskoista on kuulemma nk. pimeitä haaskoja eli etelänvaresten kamerakerhojen salavirityksiä. Mikseivät perusta niitä omille nurkilleen.

Kerran oli tuoreet karhun jäljet mettätiellä, mutta minätyttö se vaan iloisena marssin rinkka selässä eteenpäin ja aattelin, että haitsuli vei. Vastaan tuli karhukoiran kanssa huolestuneen ja hämmästyneen näköinen mettämies. Kasvoiltaan paistoi, että mitä tuo täällä hortoilee keskellä ei-mitään. Silloin ei pelottanut.

Joku vuosi taapäin sienireissulla kyllä veret seisahtui, kun kuusikossa astuin melkein suoraan tuoreeseen, valtavaan puolukkakakkaläjään. Rupesin siinä siunaamassa kovaäänisesti laulamaan, jottei ainakaan vahingossa osuta kuonot vastakkain. Ainut mieleen tullut laulu oli ”Jouluruokaa tarjoo kunnon väki”. Hätä ei lukenut laulukirjaa, joten siinä kohtaa vallitsi hätätilalaulajan vapaus. Astelin kyllä rapsakasti pyörälleni sivulleni vilkuilematta. Ainuttakaan nisäkästä ei sattunut näkökenttään, mutta ilmassa sentään leijaili kaksi kookasta petolintua. Laji jäi epäselväksi kuten aina. Olen nimittäin huono sekä ornitologiassa että lentokuvioissa toisin kuin naapuri, joka kertomansa mukaan tunnistaa kaikki linnut jo lentokuviosta and much more (en usko puheistaan sanaakaan).

###

Eilisellä retkellä oli mukana kartta ja kompassi tarkoituksena verestää muistia suunnistuksen alkeista. En nääs aio kesällä eksyä suunnatessani vieraisiin metsiin. Nämä selkoset sen sijaan on turvallista harjoittelualuetta. Olen täällä kai nyt viidettä tai kuudetta (?) vuotta hortoillut, kun hortoilin täällä jo ennen tämän siunatun kämpän löytymistä.

Herra helpon heitti kartan ja kompassin kanssa. En ajautunut niiden kanssa neuvottelutilanteeseen mökin paikasta. Osasivat osoittaa sen tismalleen samaan suuntaan, missä se on. 🙂

###

Mun susijuttuja on Lukijani kuullut kyllästymiseen asti. Mutta eilen kun läksin mökkirannasta ja pääsin vastarannan törmälle, kuulin susilauman ulvovan mökin takamailla. Siellä ne ovat nyt ainakin parina vuonna silloin tällöin huudelleet. Näihin aikoihin niillä on pennutkin, jos on lykästänyt.

Välähti päähän, että Talonmies oli koiralenkille lähdössä. Yritin soittaa, että pysyvät varoiksi mökissä, muttei vastannut. Piti jo kääntyä pätkän verran takaisinpäin, kun Talonmies soitti, että mitä asiaa. Oli kuullut kuoroulvonnan itsekin ulkona puuhaillessaan.

###

Epäilen muista lähellä olleista jäljistä ja jälkien koosta, että olisi ollut supi tässä. Lyönyt tässä niin sanotusti rukkaset naulaan.

Lienenkö sanonut, etten usko susilauman tulevan ihmisen päälle, eikä koirankaan päälle, jos se on taluttimessa. Ne koirat mitä tässä on mennyt, ovat olleet irrallaan, metsästyskoiria lähinnä. Ymmärrän, että ruokaa sudetkin tarvii ja paikkansa on heilläkin luonnon kiertokulussa. Mutta niin on ihmiselläkin. Näen niin, että kunnioituksen tulee olla molemminpuoleista. Ei siis pelkästään ihmisen kunnioitusta sutta kohtaan, vaan on hyvän tähden sudellakin sentään ihmistä kohtaan velvollisuutensa. (Voi hyvää päivää mun kanssani: suden velvollisuudet 😀 ). Susimies Ilpo Kojola on mielestäni oikeassa.

Kuten edellä esitetystä käy ilmi, ei mua ikinä otettaisi Elokapinaan. Käpykaartiin sen sijaan olisin omiani. Ja kun kattelee peilikuvaansa mökin akkunasta, niin selevää käpykaartiainesta.

Siis tarkennan, että elän semmoista käpykaartilais-kaupunkilaisen metsäleikkielämää. Että ”tämä leikkis, että se olis käpykaartilainen”. Ja sitten palataan kipin kapin posliinille ja napautetaan sähkösauna päälle. Tai niin kuin eteläsuomalaiset siti-ihmiset sanoo: ”Me grillattiin nuotiolla makkaraa.” Ja tuo gr ihan heille lajityypillisellä kurkkuäänellä. Me böndelässä vaan krillataan tai rillataan. Eikä sitäkään nuotiolla.

Nämä selkosen ihmiset ei krillaa. Eikä kipitä metsissä sääskikarkottimet Ospreyn rinkoissa.

###

Täällä eilisaamuna.

Talonmies kävi koiran kanssa iltalenkillä pimeällä tiellä. Vastaan oli kuulemma tullut peto. Nimittäin myyrän sorttinen. Rakki oli teutaroinut hihnassa, mutta myyrä oli kylmän viileästi myyrinyt itsensä juurakon kautta omaan maailmaansa, jonne rakeilla ei ole asiaa. Täällä möksässä Rakilla on oma onkalonsa, vanha pentuaikainen kangaspeitteinen ”häkki”, jonne se mönkii kuin emonsa kohtuun ja käy onnesta huokaisten kiepille pehkujen sekaan. Siellä se makaa nytkin ja Talonmies toisessa koslassa. Taidan siirtyä sinne minäkin, kahden makuupussin loukkuun.

Oikein hyvää pääsiäisen jatkoa!

Klara S.

Aurinko armas!

Kuuluuko – kuuntelen. Ajatuksia kommunikaatiosta.

Kuva: oma

Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät eteenpäin niin, että hetkeen ehtii tarttua vain toisesta kulmasta, kun se jo lepattaa tiehensä ja vaihtuu toiseen hetkeen.

Kuluneella viikolla on tehty kahtakin kuolinsiivousta. Onneksi toinen on kuihtunut hoivakodin huoneen kokoiseksi, mutta toisessa on sitäkin enemmän työstettävää. Onneksi oma jälkeläinen ja Talonmies auttavat kompostoria muistuttavan kaiken kattavan säilöntätavaran perkuussa ja lajittelussa. Kolme päivää tässä säkitettiin tavaraa hiki tukassa: elektroniikkaa, muovia, metallia, paperia ja sekajätettä, kaikki omiin säkkeihinsä. Talonmies kuskasi säkkejä erilaisiin vastaanottopisteisiin renkaat soikeana.

Sitten oli meikäläisen siirrettävä viisisormiset tavarain erottelijansa autonrattiin ja kaasutettava välillä töitään tekemään. Semmoista on omaisen elämä.

###

Toimitin viestin Vanhan Emon kuolemasta lähipiirin tuttavalle. Tiesikin jo V:n poismenosta. Kerroin hikiurakasta V:n huushollin purkamisessa, kun tavarassa löytyy. Häneltä tuli nopea responssi. ”Mutta ajattelepa, jos sinä kupsahtaisit…mikä määrä urheilu- ja retkivarusteita ja soittimia yms. jäisi jälkeesi…”

En ole varma, pidinkö kommentista. (miettii) No, enpä pitänyt. Pahoitin mieleni. Sen verran on jouduttu koville täälläpäin, että pieni tsemppi olisi ollut paikallaan. Mutta ihmisten empatia on rajallista, kun tilanne ei lähemmin kosketa itseä tai sympatiaa ei jostain syystä löydy. Joonas Konstig on kirjoittanut vastikään kirjan, jossa puhutaan muun muassa sydämen sivistyksestä. Näkisin, että tämä jotenkin liippaa sitä läheltä, perspuolelta siis.

###

Kuoleman kohtaamisessa on lähimmäisillä haasteita, ymmärrän sen. Osa säälii poisnukkunutta (joka ei enää siitä hyödy mitenkään), osa suhtautuu empaattisesti jälkeenjääneisiin (jotka sen sijaan hyötyvät). Sitten on niitä, jotka projisoivat juttuun jonkun oman elämänkriisinsä. Kun vaellustoverini vanha omainen vastikään kuoli, varoitin reaktioista, joita saattaa tulla. Niistä on kokemusta isän kuoltua aikanaan.

Ja totta tosiaan, vaellustoveri kiitti vinkistä jälkikäteen. Oli joutunut tilanteeseen, jossa satunnainen tuttava esitti osanottonsa ja ryhtyi sitten antaumuksella raportoimaan omista kuoleman kokemuksistaan joku vuosi taapäin. Tarinaa oli riittänyt ja vaellustoveri miettinyt kuinka saa homman tyylikkäästi päätökseen ehtiäkseen töihin. Roolit tuossa kohtaamisessa niksahtivat päälaelleen ja tuoreen surun kanssa eläjästä tulikin kuuntelija.

Yhteenveto: sellaista elämäntapahtumaa ei olekaan, etteikö joku sitä hyväksikäyttäisi omiin tarkoituksiinsa. Suru on niistä yksi, vaan niin on ilokin. ”Juu, minäkin olen iloinnut, kun meidän…” ja jatkaa kertomalla itsestään. Keskittyisipä oman asiansa sijasta lähimmäiseen. Mutta kuulemisen ja kuuntelemisen taito lienee yksi erityislahjakkuuden lajeista. Vähän kuin laulutaito. Sitä ei kaikille ole riittänyt. (Miettii omaa kohtaansa, kykyään kuulla ja kuunnella.)

###

Kävin ostamassa uurnapaikan V:lle. Tapaaminen kenttämestarin tms. kanssa oli sovittu hautuumaan parkkipaikalle, jonne pikkukaivureiden kuskitkin kerääntyivät ruokatauolle. Pikkukaivurilla ruopaistaan arkkuhautoja varten kuopakkeet niille, joiden omaiset eivät koe tuhkausta oikeaksi tavaksi siirtää maalliset jäännökset maan poveen.

Vastassa oli eleetön, ilmeetön ja ehkä hieman masentuneen oloinen kenttämestari (nimike keksitty, en tiedä tarkemmin, uurnavastaava?). Lomposteltiin hautuumaan toiseen laitaan uurnapaikkojen luo. Kerroin, että eräänä lauantai-iltana pimeässä harhaileva, seppeleiden kanssa hautuumaata ristiin rastiin kruisaileva tyyppi olin minä, joka etsin seppeleille laskupaikkaa. Mies ei tarinasta sen kummemmin syttöä saanut, joten siirryttiin bisnesasiaan. Valitsin V:lle postimerkin kokoisen pläntin petäjän alta. Samaan postimerkkiin menee sitten Wanha Äitikin. Ja kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on: mahdutaan vaikka koko kööri. Postimerkkiin menee 8-10 uurnaa.

… pitää kuitenkin ennen sitä hävittää rottien pellolle ne retki- ja urheiluvarusteet, soittimet yms.

Että ei kun virvon varvon tuoreheks terveheks, tulevaks tuhkaks, uurnaiseks uupeloks. Ahnes tippas kallista röörää esikunta arestissa röskytä rös.

Hyvää pääsiäisviikkoa Lukijalle!

t. Klara, retki- ja urheiluvälineromuvaraston pitäjä (plus soittimet)

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa. Onko tämä pikkuvarpunen? Kuva: oma

Oi kiitos sä Luojani armollinen, joka päivästä jonka ma elin

Talonmies sytytti kynttilät:”Anopille”.

Hyvä Lukijani,

ollessani eilen lähdössä V:n asuntoa tyhjentämään havaitsin minulle yritetyn soittaa. Oli jätetty viesti hoivakodilta:”Asia on tärkeä”. Tiesin, mikä asia odottaa. Tiesin enkelin viimeinkin muistaneen maan päälle unohtuneen. Oli liidellyt pilvein päällä, katsonut kelloaan ja huudahtanut: ”Hyvän tähden, olen kokonaan unohtanut jotakin!” Wanha Äiti pääsi nyt toivomaansa vapauteen.

Ajattelin iltapesulla äidin minulle aikanaan kiikkustoolissa laulamaa kehtolaulua ja sitä, miten hyvä asia äidin oli nyt nukahtaa elämään väsyneenä. Tuollaisen kuoleman toivoisin itselleni: joko äkillisesti tai mielummin pitkään eläneenä pikku hiljaa unohduksen armolliseen utuun liukuen.

Nyt juuri soi puhelin. Se oli terveyskeskuslääkäri, joka kirjoittaa kuolintodistuksen. Kysyi varovasti mitä omainen ajattelee ruumiinavauksen tarpeesta. Omainen ajattelee, ettei ole tarvetta. Lääkäri oli täysin samaa mieltä, halusi vielä tarkistaa. Kuolinsyy on olemassa. Äidillä oli vanhuuden tuoma vaikea sydänsairaus. Se riittää hyvin kuolinsyyksi.

Lähden nyt V:n asuntoa tyhjentämään. Siellä on paljon tavaraa perattavaksi. Seasta löytyi meidän keskinäisiä pelleilyjä sekä kirjallisesti että valokuvina. Niihin tulee tuon tuosta pysähdytyksi muistelemaan. Tavaran seasta löytyi myös äidin ja isän vihkikuva.

Siitä tulikin mieleeni, että tarvitaan hyvä kuva äidistä muistopöytään. Sellainen kuva on heti mielessä (kunhan löytyy). Siinä äiti seisoo polkupyöränsä vieressä kauniina kesäpäivänä, katsoo kameraan ja hymyilee. Matalan profiilin tyylikkyydellä kuten tapanaan oli. Kirkuvat huulipunat, paksut meikit, pröystäilevät kaulakorut, röyhelöiset kamppeet ja koketeeraavat ulkoasut olivat äidin mielestä tyylittömyyden huippu. Mielipiteensä hän ilmoitti usein armottoman suorasti läheisten kesken. Saattoipa joskus nakata verhoillun näpäytyksen vähemmän tutullekin. Äiti oli periaatteen ihminen, omaehtoinen kuten taidan itsekin olla. Keneltä mahdoin oppia? Tietynlainen rohkea ehdottomuus oli äidin laji. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka ensin kuulostelivat mikä on ”meidän mielipide” ja oli sitten samaa mieltä. Ei. Hän oli oman mielipiteensä takana, vaikka edessä olisi ollut pataljoona vastakkaisia näkemyksiä.

###

Soittelen taas hauturille arkunostoaikaa. Vastahan me erottiin ja V:n uurnakin on vielä heidän huomassaan. Kohta niitä on kaksikin. Taidan ostaa samanlaisen setin äidillekin, V:n arkku oli kaunis ja liljat siinä päällä upeat.

###

Illasta lähden sitten työmatkalle. Voi maantiellä miettiä mitä eroa näissä kahdessa poismenossa on ja minkälaista tarinaa kumpikin elämänkirjaansa piirsi. Jostain syystä nyt ei askarruta se, minne äiti poistui. Tuotahan V:n kohdalla kovasti tuli mietityksi. Eikä se ole selvillä vieläkään, minkä Lukijan yllätykseksi paljastan. Kerron heti kun tiedän. Voi toki mennä sen verran aikaa, ettei tätä kirjasinpötköä ole täällä lukemassa kumpikaan meistä. Vain tietokoneen räpsykät jää omaistemme murheeksi: liotetaanko 10%ssa suolavedessä puoli tuntia vai viedäänkö sisältöineen päivineen kierrätyskeskukseen. Siellä joku keltanokka hakkeroi koneen auki ja nauraa: kaikenlaista huttua tässä joku ”Klara” (tirskahtaa itsekseen) on suoltanut eetteriin.

###

No yhtä kaikki: elämä on tässä ja nyt, tänään, tällä sekunnilla, minuutilla, tunnilla. Joten Carpe diem, tartu hetkeen Lukijani. Vaikka tähän kauniiseen kevätpäivään!

Klara, omainen

Kuva: oma, majoituspaikan aulasta

Tuoteselosteita: retkikenkiä ja ronttosia

Omia kenkiä: Altra Lone Peak-polkujuoksukengät, versio nro 5 ja 7

Hyvä Lukijani,

ken on retkikenkiä miettinyt tietää maan kantavan monenlaista virsua päällään. Kerron tässä omia kokemuksia, josko niistä joku hyötyisi.

Aloitan kuvan kenkäkasasta. Kuvan ronttoset ovat meikäläisen korkkarit. Nämä ovat kaikki Altran polkujuoksukenkiä. https://www.altrarunning.eu/fi/ Ovat olleet kovassa käytössä, etenkin nuo keskimmäiset. En juokse poluilla, korkeintaan etenen hanhenmarssia puolijuoksulla, mutta passaa nämä siihenkin. Jalkani on mallia räpylä ja lesti kuin räpylälle tehty. Näissä ei ole minkäänlaista kantakorotusta, mikä ei kaikkien jalalle sovi. Pohjissa on pitoa parantavat nykermät ja jos oikein yrittää, saattaa näillä ehkä kiivetä kärpäsenä olohuoneen kattoon. 🙂 Siinä, missä jäykkäpohjaisilla vaelluskengillä polullq kompuroin, hyppelen näillä isompikin lasti seljässäni tipusena kiveltä toiselle!

Olen keksinyt survoa näihin vielä vesitiiviit Sealskinz-sukat. Perfect! Ehdottomasti paras pito ja jalat kuivat. Sealskinz-sukkien vesitiivis kalvo kuulemma ajan myötä kuitenkin rikkoutuu, sanovat ankeuttajat. 🙂 Mutta niin kauan kuljetaan kuin sukka kestää, vanha transkruisialainen sanonta. Videolinkki vesitiiviiden sukkien yleisesittelyyn tässä. https://youtu.be/_eEMoP-BHUw?si=DyOw29DAPLHUGRi9

Palatakseni kuvan ronttosiin, huomaa tarkkasilmäinen ongelman keskimmäisten (vanhimpien) kenkien kanssa. Se on Altra Lone Peakin kahdesta heikosta kohdasta toinen eli kengän kärjen liimaus pettää. Tuo keltainen karsta turkoosin muovin reunassa on pikaliimaa. Molemmista kengistä nämä räpsähti viime kesän vaelluksella. Urheiluteipillä kiinnittelin, mutta teippi pyrki irtoilemaan. Nyt olen kolmatta kertaa liimannut, enkä näillä enää pitemmälle lähde. Käytän asfaltilla loppuun. – Toinen heikko kohta on siinä, mistä kengät normaalistikin taittuvat eli varpaiden tyven kohdalta kengän päältä. Taitekohtiin tulee murtuma. Mulla on tämmöiset varrellisena versiona kylmille keleille (ei riitä Suomen talveen, tiedoksi). Nyt ne on mökillä remppakenkinä, kun molemmissa on varpaiden tyven kohdalta päällinen rikki. – Edellä sanotusta huolimatta peukutan näille. Kuvan oikeassa laidassa on tuliterät Altra Lone Peak 7:t. Ostin ne halvalla brittien nettikaupasta, johon linkki tässä: https://www.sportsshoes.com En ole heidän palveluksessaan, enkä saa mitään tippiä heiltä, mutta tuolla on valinnanvaraa. Altrat on vähän hintavan sorttiset.

Sananen vielä varsinaisista vaelluskengistä. Vuonna 2009 Helsingissä kokousreissun lopuksi piipahdin retkivarustekauppaan ja tulin ulos Lowa Renegade-vaelluskenkien onnellisena omistajana. Osoittautuivat aarteeksi ja haukkuivat hintaansa toistakymmentä vuotta. Suutarikin pidensi niiden elinkaarta. Päätyivät lopuksi tallikengiksi, kun pohja oli jo vähän murtunut. Lopulta pohjat olivat irtoamaisillaan, niin oli luopumisen aika. Harmi, että vaikka hommasin netistä samanlaiset, eivät ne ehkä sittenkään ihan samat olleet. Kengänpohjat ovat kiertojäykemmät ja kävely kuin kulkisi teräslaatat kengänpohjissa. Olen silti niillä lopsutellut, mutta luovuttamassa. Ajatuksena on tulevan kesän retkillä pärjätä polyuretaanisaappailla (Sievi) ja polkujuoksukengillä. Saa nähdä. Vai ottaisiko riskin ja kokeilisi jotakin muuta merkkiä, leveälestistä?

Tämä tälläisenä kenkäpäivityksenä.

Hyvää viikonloppua! Klara

Muutaman vuoden takaa. Kuva: minun

Rohkaisun sanoja hiihtokeskuksesta

Aamukahvi. Kurkkuleivät ja englantilaiset kahvikupit (oma muovikuksa olisi kyllä ollut tarpeen olla mukana).

Hyvä arvostettu Lukijani,

olipa kerran laupias samarialainen, joka antoi jotakin jollekin. Mutta siitä on niin kauan, etten enää jaksa muistaa mitä ja kenelle. Lienee Ison Kirjan tarinankin puskaradio muokannut siinä määrin, että älkäämme laittako sille kovinkaan suurta painoa päätöksissämme. Sillä niin on sanottu, että ken päätöksissään laupiaan samariinilaisen kelkkahan lähtee, niin kärsii koko ruumis. Tai ainakin rahapussi.

Kävi näetsen niin, että suuren säälin vallassa lupasin tiluksen etelän varesperheen käyttöön. Unohdin tyyten tyhjentäneeni työallakan mennäkseni sinne itse. En tietenkään enää voinut sovittua perua. Joten ei kun kuvetta kaivamaan ja hommaamaan itselle kattoa pään päälle muualta. Nyt olen siellä muualla, maantieteellisestikin, kuvetta kaivettuani ja muutettuani alkuperäistä toimintakuviota.

Törsäsin ja kävin ihan ravintolassa täällä syömässä. Olipa makoisa alkusalaatti!

On sanottu: muutos on mahdollisuus. Olkoon se mottomme! Näin kävi: muutos on mahdollisuus!

Millä perusteilla? Siten, ettei mun ollut tarkoitus tällä viikolla harrastaa nuoruuden intohimoista liikuntalajia. Mutta täällä siihen on sopivat mahdollisuudet. Harrastusvalikkoa pukkaa ovista ja akkunoista, kun on sekaantunut kaikenlaiseen elämän varrella. Sen toki Lukijani jo on hoksinut. Joku tuntemistani henkilöistä aika ajoin ihmettelee: ”Kuinka olet ehtinyt kaiken!?” Ihmettelen sitä joskus itsekin. Mutta tekevä ehtii ja höyrypäälle annetaan, kaikkea kokeiltavaksi siis. Useimmiten ihmettelijät eivät kuitenkaan näe omaa elämäänsä samassa valossa. Siis, että ovat useita vuosia touhuilleet nypläyslaitteistojen, spinningpyörien, postimerkkeilyn, vihannespenkkiviljelysten ja idättämisten kanssa (keksittyjä esimerkkejä). Tehneet kompuskaa ja liepuskaa ja sommitelleet joulutortun sakaroita. Tämänkin virren on Lukijani kyllästymiseen asti kuullut…

…joten siirryn eteenpäin. Kiepautan kirjasimet takaisin nuoruusharrastukseen. Olen joka vuosi koittanut sitä ylläpitää poislukien tapaturma, joka hyydytti toiminnan hetkeksi.

Tämä harrastus on …rumpujen pärinää ja jännittynyttä odotusta: skimbaileminen! (Lukijani huokaa: tämäkin vielä, herraparatkoon!) Noh, skimbailevat ne mummotkin. Suomeksi skimbailu tarkoittaa betoniporsaan kokoisia, painonsa vuoksi lattiaan liimautuvia monoja, teräskanttisuksia, mitättömiä sauvakoita ja takinnyöriin takertuvia hissikapuloita.

Harrastuksen alkuvaiheissa ei kellään ollut kypärää. Kun kampaus olisi tuhoutunut. Sukset oli pitkät, suorat ja painavat. Sitten leuhkat starat alkoivat eriytyä tiimalasisuksillaan (carving-sukset) aloittelijoista, jotka pylly pitkällään, jalat harallaan hakivat ristiinnaulitun asennossa turvaa rinteen puolelta. Tehtaat näkivät suksimallin uusinnassa markkinarakoa. Carvingien myötä suksista tehtiin lyhyempiä ja kiikkerämpiä. Laskuvauhti kiihtyi samaa tahtia yhteiskunnan kanssa. – Että tässä lyhyt ”pujottelun”, sittemmin ”laskettelun” ja nykyisin ”skimbaamisen” historia. ”Konevoimalla ylös ja painovoimalla alas”, sanoivat kateelliset katsellen menoa rinneravintolan akkunasta. Ja ajatellen: kunpa tohtisi, kunpa tohtisi.

Tämän päivän metsäreissulta.

Kuinka tämä vieläkään tähän päivään liittyy? Minäpä kerron, yritän siis.

Saatuani takavuosina kunnon tällin hevoshommissa, jäätyi vähänkään vauhtia edellyttävä liikkuminen. En uskaltanut alkuun edes pyörällä ajaa. Olin satavarma, että kaadun ja vammaudun. Pyörän päälle uskaltauduttuani piti alamäet vielä taluttaa kallovamman estämiseksi 😉 Ymmärrän hyvin ihmisiä, joille jää pelkoja ja traumoja fyysisestä vammasta.

Entä nykyhetki, miten liittyy? Siten, että pelkoa päin on käytävä aina. On pyrittävä pelkonsa voittamaan. Nyt olen jo joitakin vuosia uskaltanut nousta laskettelusuksille ja huidella menemään. Täytyy kyllä tunnustaa, että ensimmäiselle kerralle piti varata hiihdonopettaja henkiseksi tueksi. En heti kertonut syytä opetuksen varaamiseen. Laittoi minut laskemaan ja katteli sitä pää kallellansa ajatellen varmaan, ettei ruho ja ikä huomioiden tuosta kummempaa saa. Kysyi sitten vaivihkaa, hämmentyneen oloisena, että olitko minkälaisin aatoksin liikkeellä? Tunnustin, etten oikeastaan olisi hiihtohissiinkään uskaltanut ilman häntä (piti olla takkumies, joka nykii minut hissikoneen rattaistosta, kun takinlieve sinne kumminkin kääräisee tai tulee muu vahinko). Sanoin, että lasketaan yhdessä opetusaika ja sitten varmaan uskallan jo yksinkin. Näin kävi. Nautin laskemisesta, raittiista ilmasta ja lihastyöstä, jota se kumminkin aina vaatii.

Take home message: jos elämässä tulee takapakkia mitä vain, niin toivu hetki ja anna itsellesi aikaa. Aikasi toivuttuasi päätä: nyt kuljen eteenpäin määrätietoisesti ja pontevasti, alkuun vaikka hiihdonopettajan (kuvaannollinen sana vain) tuella. Sitten sanon itselleni: hyvä minä! Uskalsin! Osasin! Selvisin! Ja porskuttelet menemään sen, mitä elontie itse kullakin kestää. Aikansa se kestää. Ja aika on hyvä käyttää muuhun kuin hukkaamalla se tulessa makaamiseen. Tuleen ei jäänyt juuri edesmennyt läheiseni V makaamaan, vaan käytti elonaikansa porskuttamalla halumiaan polkuja ja niistä nauttien. Sen pidän mielessäni.

Aamen plottis! 😀

Terveisin Klara…

… joka toivoo hartaasti Suomi-nimisen yhtiön saavan palikat kohdilleen ja työrauhan palaamaan.

Tämäkin päivän metsäreissulta.

Ruokia kuivuristani

Frutas Bananas a la Klara 😀

Hyvä Lukijani,

ryhdyin nyt ruokablokkariksi, sillä tämä postaus poikkeaa tyylistäni: käsittelen tässä vain ruoan kuivaamista. Se on ollut päivän hommaa.

Välineet: WMF-kuivuri ja Electrolux-vakuumimasiina, molemmat halvimmasta päästä ja hintansa haukkuneet. Reissutyöläisenä tykkään mielummin syödä itse kuivattamiani sapuskoja kuin kaupasta nälissään kaapattua kolmioleipää tai karjalanpiirakkaa. Kaupan valmissalaattilootatkin on loppuun kaluttu. Onneksi niistä tulee ajoittain uusiakin versioita.

###

Kuivailen ruokia retkiäkin varten. Menossa on koemaistelukausi, ettei sika lähde säkissä, kun rinkkaa kesän tullen pakkaan.

Kirjaan tähän huomioitani kuivaamisesta. Ja saanen huomauttaa, että toimin harjoittelijan tittelillä. Netissä on paljon kovempia tekijöitä, etenkin nuoriso-osastolla vegeruokineen ja hienoine atrioineen. Peukutan ja aplodeeraan heille! Tämmöinen eläkeläinen on puusuksilla ja rottinkisauvoilla läskisoosin voimin hiihdellyt, joten ruoat on sitä myöten. Tavallisia suomalaisia ruokia siis (vain? miten niin vain?!).

Talonmies tuli jotakin asiaa tähän viereen selvittämään, näki kuvan ja sanoi: ”Mikä tuossa kuv..a-haa! Nyt ymmärrän mihin ne kaikki lasit oli hävinneet!”

Ruoka-aineet yo. kuvassa klo 12:sta aloittaen ovat: mustia papuja, tomaattikeittoa valmiista pussikeitosta (antamaan makua), keittojuureksia, peruna-sipulisekoitusta + keittojuureksia, tomaattikastiketta, suppilovahveroita ja keskellä on sipulia. Proteiiniosuus puuttuu. Sen kuivaan tonnikalasta, fetajuustosta (kyllä voi kuivata senkin) ja keitetystä jauhelihasta. Jauhelihan huuhtelen lopuksi siivilässä laskemalla sen läpi kiehuvaa vettä rasvan poistamiseksi mahdollisimman hyvin, kun rasva härskiintyy ajan kanssa. Rasva ei sovi kuivattuihin ruokiin, ellei melko nopeasti hyödynnä kuivauksiaan. Joku laittaa jauhelihan pakasteeseen odottamaan lopullista annoksen kasaamista, jolloin kuivate kai säilyy vähän pitempään. Toki jauhelihakastikkeen voi lopullisena versiona kuivata, etenkin jos tulee käytetyksi pikapuoleen. Olen kyllä syönyt n. 3 kk vanhaa jauhelihakuivatetta ilman pulmia.

Sipuli kannattaa ensin kypsentää, ellei käytä vaikka soppaan. Tomaattikastikkeen teen valmiiksi ja kuivatan leivinpaperin päällä uunissa. Kuivurini ritilät on kyllä tiuhaa verkkoa, muttei ne sentään kastiketta pidä. Kastikkeeseen laitan paseerattua tomaattia + arrabiata-pestoa ja luumutomaattia + valkosipulia ja suolaa ripauksen tässä vaiheessa. Chiliäkin voi lisätä, mutta arrabiata on riittävän tulista ittessään. Sienet ruukaan musertaa, jottei mitään varsia sojota soosista.

Perunasuikaleet myös täytyy kuulemma kypsentää ennen kuivaamista, mutta olen raakana kuivatusta peruna-sipulisekoituksesta saanut ruokatermoksessa kypsennettyä maukasta sapuskaa. Lopputulos riippunee termarin tiiviydestä ja muhimisajasta.

Siitä mieleen: hygienia on tietysti näiden kanssa a ja o, sillä omistakin käsistä saa mukavaa mikrobikantaa purkkiin muhimaan puolivillaiseen lämpötilaan, jota bakteerit rakastaa. Varman päälle pelaaja kiehuttaa lopputuotteen ennen syöntiä (minä en, koska…). Olen valmistusvaiheessa pirun tarkka käsihygieniasta, enkä esim. maistele lusikalla tuotosta. Olen myös siitä tarkka, että termariin laitan kiehuvaa vettä kasatessani varsinaista annosta muhimaan. En ole sairastunut – ainakaan vielä. 😉 Jos ruoka jää tai peräti unohtuu termariin -sanotaan nyt vaikka kuudeksi tunniksi – en syö sitä enää. Kaurapuuron kuitenkin syön seuraavana aamuna termarissa haudutettuna, hyvää on!

Broileri on mulle vähän pulma huonon ennallistumisen takia. Ennen kuivaamista se tietysti kypsennetään läpikypsäksi ja revitään pikkupaloiksi kuivuriin, mutta sitten sen ennallistaminen kysyy aikaa ennen kuin on muuta kuin sitkeitä nahkan tyyppisiä lätkiä kuten mulla tahtoo olla. En ehkä malta hauduttaa tarpeeksi. Pitäisi ensin itsekseen liuottaa hyvän aikaa.

Yleistietona, että kaikkea paitsi vettä voi kuivata. Jotkut kuivaa makkaraakin. En ole kokeillut.

###

Annospusseja. Niissä on pastaa, tomaattikeittojauhetta, tomaattikastiketta tuolla alla, suppilovahveroa ja papuja. Ja mausteita.

Annoksen kasaan näin:

Otan kourallisen-pari pastaa, joka läskisoosiaikoina oli makaroonia, mutta muuttunut sittemmin hovissa. Laitan pari rkl kuivattua jauhelihaa, pari kolme rkl tomaattikastiketta + tomaattikeittojauhetta ehkä ruokalusikallisen. Lisään omasta päästä vähän mausteita, vaikka yrttejä ja ainakin valkosipulijauhetta ja ehkä aromisuolaa ja vedän tuottehen vakuumiin.

Keittelin riisiä myös ja kuivatin. Pussiin Blå Bandin tandoorikanapussi + vähän Indian Spices Tandoori Chicken- marinaadipulveria, mutta heps kukkuu: sen kanssa oltava varovainen, ihan ripaus vain, on tiukkaa tavaraa. Tuohon voisi kuivata ananastakin mukaan, mutten sitä nyt tehnyt.

Pottumuusijauhe on ihan huippua näihin. Tunnetusti Lidlin muusijauhe antaa kotimuusin veroisen lopputuloksen. Sitä laittelin yhteen pussiin 3 rkl ja mukaan 1-2 rkl maitojauhetta, sitten jauhelihaa ja vähän sipulikeittojauhetta ja loppu on legendaa. Lisäsin kyllä myös vähän tomaattikastiketta ja kasasin termokseen kiehuvan veden kanssa tänään. Parin tunnin päästä oli herkullista, joskin liha olisi vaatinut vielä vähän ennallistumista. Hätäillä ei pitäisi, mutta oli nälkä.

Näitä pussukoita käytän salaatin ohella ravinnokseni lähiajat, jotta tiedän, pärjääkö niillä myöhemmin erämaissa. Siellä keitän vain veden ja nakkaan pussillisen hautumaan. Salaattiahan sinne ei saa tilattua, koska wolt tms. ei toimita salaattiannoksia tunturiin, eikä ruokarobotti selviä louhikoista. Mutta tulevaisuudessahan salaatit tiputtaa drooni. Toivottavasti paketin kyljessä ei kirjaimet ole kyrilliset.

###

Palatakseni lähtöruutuun, niin kuivattu banaani on mainio makea ruokaperräinen, jollaiseksi puusuksiaikana jälkiruokia puhuteltiin. Nyt ne on apres le cuisine tai muuta höpinää. Mutta pysytään me rottinkisauvalaiset vaan omassa kielimaisemassamme. Se on suojelun alainen.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Klara

Tämä pudotetaan myöhemmin droonilla tunturiin. (Vinkki: Pirkka sitruuna-oliiviöljy)

Muunsukupuolisia vanhuksia positiivisuuden tvistillä

Ei ihan helppo rasti tälle kajakille tuo eteen tullut joenpätkä. Reittiähän ei etukäteen kannata kartoista kotona katsella. Se on kokemattomien hommaa. Me kokeneet retkeilijät ja erämaankävijät osataan kyllä etukät… öhh. Kerran on tullut patokin yllättäen ja arvaamatta eteen, jotta sattuuhan sitä. 😀 Kuva: oma.

Hyvä Lukijani,

työmatkan uuvuttamana ladon kirjasimia pinoon virkistääkseni itseäni ja uuvuttaakseni Lukijani. Näin se menee, tunteensiirto kohteeseen ja energiavirtain imeminen.

Työmatka vai? Kyllä: olen työssäkäyvä ruttunaamaeläkeläinen. Hauskaa! Työ on toistaiseksi ollut voimavara, etenkin nyt surua työstäessä (itkin viimeksi eilen autossa, kyllä tämä tästä). Ei tarvi kyyhöttää kotona suremassa, vaan saa touhuta työpisteillä omaa kuormaa unohtamassa edes hetkeksi. Ja kuuntelemassa toisten kuormaa.

Pitkiä matkoja ajellessa näkee auton akkunasta kaikenlaista. Yhtenä iltana oli upea näky, jonka jälkeen sanoin autossa itsekseni pitkään, että wau, wau wau! Nääs, metsäpeuraporukka käveli pellolla juhlavana rauhallisena kulkueena. Hienoa! Yhdellä oli komeat sarvet, muut sarvettomia, eri kokoisia. Metsäpeuran erottaa kyllä porosta: korkeassa jalassa kulkee, kaula näyttää pitemmältä ja pää neliskanttisemmalta. Ainakin minun silmääni, sanokoon wikipedia mitä haluaa. Tämä näkymä, aivan kuten yhtenä kesänä suden näkeminen, jää verkkokalvolle iäksi. Työmatka voi olla myös sight-seeing (eli saitsari, kuten hesalaistuttuni sanoisi).

Mutta taidankos pikkuhiljaa saitsarit lopetella, kun pakkolomauttavat vakituisiakin. Mitäpä minäkään enää lusikkaani soppaan pistän, vaikka hoidankin nyt potilaita, joiden kontrollit on kunnolla myöhässä. Mutta rotatkin jättävät uppoavan laivan. Sellainen terveydenhuolto nyt on. Sitä ajetaan vauhdilla alas tai seinään, miten vain. Ennusteesta on laaja yksimielisyys terveydenhuollossa työskentelevillä. Privaattipuoli saattaa nyt pelata voittajan korteilla tässä. Jää nähtäväksi.

###

Halki, poikki ja pinoon. Olin edesmenneen eli nykyistä edeltävän koirani kanssa vaeltamassa vuosia sitten. Ruokatauko laavulla. Kuva: oma

Heps-kukkuu! Tässä sitä ollaan, huonosti oppineena! Nimittäni näin ruotsalaisen toimittajan 10 ohjetta positiivisemman näkökulman ylläpitämisestä. Näyttää menneen oppi huonosti perille, viittaan negatiivisuuteen edellisessä kappaleessa. Toimittajan ohjeet här på finska:

  1. Valita kaikesta.
  2. Etsi virheitä.
  3. Vertaa itseäsi muihin, etenkin niihin, joilla arvelet menevän paremmin.
  4. Muistele hetkiä, jolloin epäonnistuit. Huolestu: töppäilet varmasti jatkossakin.
  5. Ole kateellinen.
  6. Keskity kaikkeen, mitä et ole tai mitä sinulta puuttuu.
  7. Syyttele muita.
  8. Osoita ihmisten vikoja.
  9. Epäile kaikkea.
  10. Ole kriittinen, etenkin itsellesi.

Tässä on ohjeet, joilla voi aloittaa turhan positiivisuuden torjunnan. 😉 Samassa yhteydessä voin kertoa olleeni negatiivinen tänään. Nimittäin nk. tuttavani sortui syyttelemään minua virheestä, joka johtui hänen omasta nettimaailman osaamattomuudestaan. Ei vain tullut sitä mahdollisuutta lainkaan ajatelleeksi. Pakkohan se oli hälle rautalankamallilla osoittaa, kun en omillekaan niskoille halunnut ottaa. Kaiken maailman törppöjä sitä onkin! 😉

###

Asiasta ananakseen: kuuntelin nuorten naisten laatimaa podcastia. Haastateltavana oli niin ikään nuori nainen, joka kertoi havainneensa pari vuotta sitten olevansa muunsukupuolinen. Mietin siinä ittekseni ulkoillessa, että minkähän ikäisenä vielä voi havaita olevansa muunsukupuolinen ja/tai heittäytyä sellaiseksi? Kuuskymppisenä, seitenkymppisenä, kasikymppisenä? Vanhainkodilla? Panderollit pystyyn: ”VANHUKSILLEKIN OIKEUS HAVAITA ITSENSÄ MUUNSUKUPUOLISEKSI!” (Ilman, että muistihäiriölääkitystä tai rauhoittavia lisätään.) – Tämä oli sarkasmia. Mulla ei ole kenenkään sukupuolikokemusta vastaan mitään. Mietinpähän vain, kun en ole koskaan vanhuksia hoidellessa heidän kuullut sellaiseksi itseään kokevan. Mutta kehityshän tunnetusti kehittyy ja kaapista tullaan ulos oven ja takaseinän kautta. Ja saan sanua, Suomessa sana on vapaa. Nih.

###

Tässä yhteydessä referoin keskusteluamme Talonmiehen kanssa.

Minä: Elämä kohta loppuu, tämäkö oli tässä?! Kuinka kauan mulla on vielä aikaa vaellella luonnossa?!

Talonmies: On sulla vielä aikaa… (ilmoittaa käsityksensä jäljellä olevien vuosien määrästä)…Joo, oot silloin kahdeksankymmentä (hekottelee). Poliisien tai vapaaehtoisen pelastuspalvelun kanssa istuskelet nuotiolla. Ovat tulleet sua…heh…kattelemaan…tai sanotaanko, että sua vastaan.

Taidan siirtyä sohvalle makaamaan. Olen siinä valmiina kun tulevat hakemaan, hoitokodille.

Iloista viikonloppua kaikille vaan trala-laa ;D !

Klara

Tässä laavussa sai sitten makoisat yöunet, vaikka olikin liian ohut kesäpussi sattunut mukaan. Suljen sohvalla silmät ja ajattelen tätä laavua. Kuva: oma