Siivous-Gestapoita, riekkoja ja nopeita autoja

Hyvä Lukijani,

Päivä X,

istun itärajalla sysimustan pimeyden oikealla puolella. Vasemmalla puolellani on ikkuna, josta näkyy pelkkää mustaa. Kuistilla otsalampun valokiilassa havaitsen viistosti pohjoisen suunnasta ohitseni viuhuvaa hötöä. Sitä sanotaan lumeksi, oikeampi termi olisi esilumi.

Takaani kuuluu tuhinaa. Hurtta siinä makaa niputettuaan itsensä tiukkaan solmuun. Kylmä? Ei, vaan se nauttii ikionnellisena päästyään pentuaikaiseen kankaiseen häkkiinsä yhdessä laumansa kanssa. Häkki on täällä mökillä ja se livahtaa sinne oitis, kun saavutaan. Talsii hetken paikallaan petaamassa ja käy onnesta huokaisten vauva-aikaisille pahnoilleen.

Ostettiin samanlainen kangaskoppi kotiin, muttei kelvannut. Ehkä haju oli väärä? Ostettiin toinen. Se kelpasi. On keittiön nurkassa, minne koira komennetaan pöydän äärestä kerjäämästä. Sukeltaa sinne seuraavin taikasanoin: ”Mee mökkiis!”

Terassilla on teräshäkki, jossa myös viihtyy. On kerjännyt sinne viime vuonna jopa -11 pakkasasteella, vaikkei mikään samojedi olekaan. Makasi siellä tovin tyytyväisenä. 😀

Nyt tässä mökissä toisessa häkissä makaa Talonmies. Ei hällä enää ole kovin paljon karvoja, joten tarvii varaturkin, siis tukevan untuvatäkin. Minä puolestani nukun lähes aina makuupussissa. Mulla on semmoinen siisti, komea, kallis Western Mountaineering-pussi, jota käytän vain siisteillä sisäpahnoilla. Majoituspaikoissa on toisinaan pirun viileä ilmanvaihdon vuoksi. Viikolla yhdessä hotellissa oli kylmä, lämmityksessä ehkä säästivät?

Pojan viinavarastolla käytiin Talonmiehen kanssa. Kas, tässä itärajalla on poikasella itärajan juomat 😀 Otettiin pojan snapsilaseihin kopsut.

###

Kerran yhdessä pikkuruisessa aluesairaalassa joku Siivous-Gestapo laitteli lappua seinään: ”Täällä nukutaan petivaatteissa! Petaa itse ja petivaatteet laitat aamulla likavaatepussiin!”

Siivous-Gestapolta puuttui keskeinen tieto, jota ei osannut kuvitella. Vaikka nukkumahuone oli yöksi varattu, en sinne ainakaan minä joka yö ehtinyt laisinkaan. Siivous-Gestapo tulkitsi niin, että oli rähmitty ilman petivaatteita.

Nyt uran loppumetreillä havahdun siihen, kuinka monen ammattiryhmän käskyttämäksi on joutunut näiden pitäessä tiukasti huolen toimenkuvansa rajoista. Lääkärikunta lipsuu tässä ja sen vuoksi joissakin sairaaloissa tehdään vastaanoton ohessa jopa kuntalaskutus. Kysyin viime viikolla pitääkö vieläkin tehdä, kun koko hyvinvointialue on nyt samoissa rahoissa. Kukaan ei tiennyt. Siis jatketaan laskuttamista. Olen satavarma, ettei Siivous-Gestapo laskuta lattianvahausta keneltäkään.

###

Kiitos Lealle kannanotostasi! Ihmiset on ammattini suurin voimavara! Noo, ihan nyt viimeisinä työvuosina teki joku urani ensimmäisen kirjallisen valituksen. Kyse oli hänen vaatimuksestaan saada minulta terveydelleen vaarallisen päätöksen, joka olisi ollut myös vastoin lääketieteellistä varmaa tietoa ja minun vastuullani. Hän oli ”lukenut lehdistä ja ottanut selvää”, mutta minä pelkkää ilkeyttäni torppasin vaatimuksensa. Mutta huom: nämä on niin harvinaisia, että näitä ei normitohtorille tule kuin max 5 per työura, jos käyttäytyy potilaita kohtaan siten kuin itselleen toivoisi tehtävän (tai kuten äiti on opettanut, luonnehti joku joskus).

###

Päivä x+3

Asiasta toiseen, kävin iltamassa metsäretkeillä, joka alkoi aika hassuissa merkeissä. Sain nimittäin erämaisella metsätievyöhykkeellä perääni henkilöauton. Olivat bonganneet autoni tien varresta toisesta paikasta käydessäni ensin tutkimassa karttaan merkittyä kohdetta. Se veti vesiperän, kun suo tuli esteeksi. Näin siellä todennäköisesti karhun repimän kannon, tuoreet jäljet.

Palasin autolle ja siirryin kilometrin verran metsätietä. Hakkuualueen toisella reunalla havaitsin auton. Ajelin tiedossani olevalle kääntöpaikalle, jonne pysähtyessä huomasin tuon auton lähestyvän ja pysähtyvän lähelleni. Autosta nousi mies, kuski jäi autoon. Ensiajatus oli rajavartijoista, mutta auto oli yksityisauto. Nousin autostani reppua kaivamaan, jolloin mies lähestyi ja huikkasi, että päätettiin tulla katsomaan, kuka tuolla nopealla autolla ajaa. (Nopealla autolla? Heh.)

Jäätiin siihen hetkeksi jutulle. Sain tietää metsän olevan täynnä metsästäjiä ja myös karhuja risteilee. And much more. 🙂 No, rauhoittelin ukkokultia, että nou hätä, olen kruisaillut täällä useasti ja pärjään sekä metsästäjien että karhujen kanssa. Selvittivät olevansa etelä-Suomesta. Murteessa oli mielestäni muutakin vivahdetta, mutta paikallisia eivät olleet, se selvää. Tiedän nämä ihmiset. Paikalliset eivät seuraile ketään. 🙂

Olin metsässä kuusi tuntia, enkä nähnyt ketään. Kuulin kyllä muutaman kiväärilaukauksen kaukana minusta. Hirviukkoja oikeassa toimessaan.

Jaa tosiaan. Poisajaessa oli edessä tiesulku.:

Kuva otettu videosta, laatu sen mukainen. Pahoittelen.

Hän seisoi hievahtamatta ja jääräpäisesti kaukovalojen paisteessa siitä huolimatta, että auton keula hiipi sentti sentiltä lähemmäksi. Ensimmäiseen tööttäykseen kumarsi syvään, vasta toisesta pyrähti lentoon. Kai tuo ukkoriekko oli?

###

Jahas, nyt päivänä x+4 on lähdettävä kotikonnuille, Talonmies eläinkuntineen poistui jo eilen. Odottelen kaminan hiipumista vielä. Nopean Autoni (hah) katolla on edelleen kuuraa, mutta jospa auringon puolelta etuakkuna olisi sulanut.

Ikkunasta näkyy järven hidas aalto. Se hidastuu ja hidastuu, kunnes yhtenä yönä vetää kannen päälleen. Uimaan rohkenin vielä pari päivää sitten aamutuimaan. Vesi oli +6. Sai olla laitimmainen pulahdus tälle vuodelle.

Oikein hyvää ja reipasta lokakuun jatkoa upeissa kirpeissä syysilmoissa!

Teidän Klara

Tähtiä päiväkirjan reunassa

Jyrkänteen reunalle oli tehty minulle kukka-asetelma 😀

Hyvä Lukijani, tässä pätkä päiväin kirjausta

Alkusanat:

Tapahtumapaikkana on puolenkymmentä vuotta sitten hankkimamme itärajan torppa. Olen kutsunut tätä Autiotuvaksi, koska tämä on kuin metsähallituksen kämppä. Ei sähköä, ei juoksevaa vettä, tulisijalämmitys puulla. Pärjään pikkukamiinalla, pojat savuttavat isompaa uunia. Perille tullaan yhä vaatimattomampaa tietä, loppupätkä pientä metsätietä, jota paikallinen huoltaa. Käy viidellä kympillä talvella tien avaamassa. Mökki ostettiin paikalliselta, eikä sillä rahalla saisi liiteriäkään järvi-Suomesta. Sen verran on tullut hintoja katselluksi.

Illalla klo 23.30

Alkuun oli tälle viikolle kohteena Lappi, mutta Huutosen Masan kartat mietityttivät ja vaihdoin suunnitelman sienenkattelureissuksi mökille itärajalla. Puolukatkin on poimimatta. (Korottaa ääntään) Kukaan itseään kunnioittava perheenemäntä ei jätä puolukoita poimimatta! (Nostaa heristävän sormensa) Äläkäämme unohtako myöskään tyrniä, tuota makuhermojen kutkuttelijaa! Jotkut syövät sitä tynnyrikaupalla, onhan se mitä maittavin eines! Sanalla sanoen: vie kielen mennessään. Sanoisin, että kirjaimellisesti ulos suusta, sen verran kamalaa. Ai terveellistä? No, jos ruokavalio on niin C-vitamiiniköyhä, että keripukki uhkaa, niin ostaa vitamiinipurkin. Keripukki tosin on ääriharvinaisuus, liekö normiruoan syöjällä vuossatoihin nähty, jotta iltalehteen pääsisi. Jos multa kysytään, niin joku raja se pitää olla ”terveystuotteidenkin” kanssa. Meinaan, että samat C-vitamiini-intoilijat saattaa kantaa vatsarasvoissaan merkittävästi suurempaa terveysriskiä. Mutta sen sanoessaan lääkäri vaiennetaan mauserilla. Ei miellytä kuulijaa nääs. Kokeiltu on. (Olen jättänyt lauseen aina kesken ja säästänyt henkeni.)

Otettu kännykkäkameralla 26.9. klo noin 23.

Nyt on upea tähtitaivas. Pohjantähti, olikhan Saturnus tuossa, Seulaset ja ja ja… Ja hemmetinmoinen sateliittiliikenne. Mahdettiinko jossakin maan kolkassa nähdä monitoreista, kun vilkutin? Siellä viirunaamat hekottivat suu väärällään, että mikä noita-akka se tuonkin järven rannalla sohii.

Järvellä on hipihiljaista, pilkkopimeää. Pinta on tähtien peilinä ja kuvastuupa pätkä revontultakin. Kun äsken läksin nousemaan rannasta torpalle tulin vilkaisseeksi taakseni. Metsänreunaan oli ilmestynyt kumma keltainen valo, kuin nuotion loimotus, joka heijasteli järven pintaan. Säikähdin hitokseen: minkä helvetintulen se vanja nyt on sytyttänyt. Tässähän ei käytännössä paljon muuta välissä ole kuin järvi ja ripaus metsää. Mutta istu ja pala! Olikin kuun sirppi (ilman vasaraa). Vahvistuen työnsi piikkiään esiin. Leikkaa nyt taivaankantta koko komeudessaan. Kuvausvehkeet ei harmillisesti riitä tallentamiseen. Sirppi näyttää kellahtavan kumolleen pilvenretaleen taa.

Aamulla klo 11

Huomenta.

Olen aamukahvilla vasta nyt, vaikka heräsin klo 5.20 intiaaniherätykseen (ehkä Lukijani tietää mikä se on 😀 ). Piipahdin rantaan nuuhkimaan raikasta, kosteankylmää aamuilmaa ja kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Palailin sitten vielä pehkuihini muutamaksi tunniksi.

Täällä ollessa käyn aamuisin uimassa satoi tai paistoi, ellei järvi ole jäässä (heh). Tänään on veden lämpötila +10. Mittaustulosta ei tarvi epäillä laskeutuessaan kaulaa myöten vedenpinnan alapuolelle. Ei siinä monta rintauintivetoa kärsi vetää. Avantouinnin ihailijako – päin vastoin. Mutta raitis ja puhdas erämainen järvivesi loiskii soluissani. Ne haluavat hetkeksi hakeutua omaan miljööseensä. Horoskooppimerkkikin jo velvoittaa 🙂

Ammatin puolesta sanon selkokielelle muutettuna, että ääreisverenkierto säikähtää kylmää vettä ja vetää suonet suppuun. Silloin sydämen vasen kammio joutuu pumppaamaan tiukkaa vastusta vasten hetken aikaa ja verenpaine ja syke nousee. Siinä jos on pumpussa vähän klappia tai muuta resuisuutta tai pahempaa läppävikaa, niin se joutuu hetkeksi pinteeseen. Otan riskin ja luotan verenpainelääkkeeseeni 😉 Sillä mitä olisi elämä ilman nautintoja, iloa ja hyvää mieltä tuottavia asioita! Kuolemanriskiä vähentäviä kumpainenkin!

Tietäen, että tänään alkaa sataa kirmasin ennen aamukahvia poimimaan litran puolukkaa torpan rinteestä. Hyisevää meininkiä paljain käsin, mutta rentouttavaa: vain vienoa tuulen suhinaa. Linnuista ei juuri enää ääntä lähde satunnaisia raakkumisia ja pieniä tiaispiippauksia lukuunottamatta. Toissapäivänä kuulin hanhia, mutta lienevät kaikonneet.

Eilen metsätietä sieneen ajaessa astahti parin metrin päähän etupyörän eteen pusikosta ukkoteeri. Hetken näytti, että paistia tulee, mutta molempien refleksit toimivat. Hieno lintu sekin! Sienipaikkaan sain vinkin metsästäjältä ja osoittautui käynnin väärtiksi. Kantarelleja oli jokunen, suppilovahveroita enemmän. Mutta kaiken kruunasi etukäteen kartasta havaitsemani sienipaikan läheinen kohde, jonne rämmin. Metsät on sitten täynnä hienoja paikkoja!

Kartassa oli jyrkänne, jota jotostelin katsomaan. Hieno, noin 100 metriä pitkä, korkeimmillaan noin kolmen metrin pudotus!

Sienistä täytyy aina ottaa kuva ja laittaa se someen, että muita harmittaisi 😉 Nooh, tosiasiassa sillä tulee hyvin testatuksi se, kuka on kilpailemiselle altis ja kellä puolestaan psyyke riittää iloitsemaan toisen puolesta kokematta sielullista sienivähennystä. 🙂

Torppa alkaa kylmetä, mittarissa +18. Aprikoin hetken sytyttäisinkö enää kaminaa, kun aion tänään kotiutua. Nakkasin kumminkin jonkun klapin käryämään. Klapit ostetaan paikalliselta pojalta samoin kuin kaikki, mitä täältä vain saa. Näillä nurkilla ei työtä tai työpaikkoja ei liiemmälti ole.

Tässä pätkä päiväkirjaa. Sen ydinviesti on tämä: syksy on upeaa aikaa! Myös lokakuulle kääntyvä vaihe, kun luonto kuolee, maa jäätyy, tulee hiljaista, raikkaan viileää ja upeita ulkoilukelejä. Ei ole pistäviä eikä purevia kanssakulkijoita. Eikä tarvi olla sosiaalinen. Saa olla omissa oloissaan vaikka sohvan nurkassa shaaliin kääriytyneenä. Lepäilee ja kotoilee ja liukuu joulukynttilöiden sekaan. 😀

Voimia ja energiaa syyspimeyteen!

Klara

Toissapäivän retkeltä. Retki kesti kahdeksan tuntia, enkä koko aikana nähnyt tai kuullut ketään.

Tunturin tuulten kaikotessa hiuksista

Poislähtiessä alkoi ruska (kuivuus, kylmät yöt)

Hyvä Lukijani,

niin se on paluu alas vuorilta laaksohon, alas tuulista tyyniin ilmavirtauksiin ja maalikylille.

Oli aika ottaa telttakepin sijasta käteen rautaseiska, kilauttaa pallo ilmaan ja son siinä, paluu normisettiin ja elämän yksi kokemus takanapäin siis. Tähän sopii aiemmin mainitsemani mietelmien keruupaperin kirjaus:

”Sitä ei koskaan tiedä mihin pystyy ennen kuin kokeilee.” Kansainvälinen sanonta

Onhan tuota tullut monenlaista maastoa taivallettua vuoskymmenet ja tänä kesänä kliimaksiin asti. Silti uusi alue on aina sukellus salaperäisyyden verhon taakse. Tässä tapauksessa kohteena oli avotunturi, joka ei elementtinä ole lainkaan uusi, vaikken pelkän kartan turvin avotunturissa ole aiemmin kruisaillut.

Joitakin havaintoja. Ehkä keskeisin on tämä: kaikesta komeudesta ja mykistävyydestään huolimatta avotunturi ei ole sielunmaisemaani. Avotunturi mykistää… ja avaruudessaan, puuttomuudessaan ja silmälle avautuvassa mittakaavattomuudessaan ahdistaakin. Olen tiheiden kuusikkojen ja tuoksuvien mäntykankaiden ihminen, metsän sisään kätkeytyjä. Ja etenkin vesien, rantojen, rantahietikkojen ja kalliolouhikkojen kulkija ja vesillä liipottaja. Merenrantakin käy. Sen äärellä on tullut monessa paikassa asutuksikin, mutta järven rannalle olen syntynyt. Muistini kätköissä elävät vanhempieni sukutilusten ja mökkien ihanat kesäpäivät järvillä. Muistikuvissa eno ajaa moottorivenettä keula kuohuen, suvun lasten kanssa pompitaan ponttoonilta tuntikausia ja juostaan välillä saunaan. ”Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannusilta!” laulaa eno ja hakee maakuopasta jokaiselle pullon Siff-Colaa, ”se nasta juoma on”.

Kuten Lukijani huomaa, kaikkosi sieluni tunturimaisemasta tuossa tuokiossa tuhannen kilometriä kauemmas. 😀 Kivahan tuntureilla on käydä silloin tällöin kuljeskelemassa, ei siinä mitään. Ja moni tuntuu ruuhka-Suomesta sinne haikailevan, muuttavankin. Jotta kaipa siinä jotakin ”Lapin taikaa” on.

Tapasin Itäkairassa joku viikko sitten pk-seudulta Lappiin muuttaneen henkilön ja nyt tavattiin tunturissa samanlainen. Oli muuttanut joku vuosi sitten pk-seudun taajamasta Saariselälle, eikä kertomansa mukaan enää käy entisillä kulmilla. Me pohjoisen kasvatit ajateltiin post festum, että melkoinen taajama se Saariselkä kyllä on. Mutta tiedettiin, että Lapista on vaikea löytää asuntoja muualtakaan kuin turistikeskuksista, jos niistäkään. Kertoi näin pääsevänsä helpommin harrastuksensa äärelle eli vaeltamaan erämaahan. UK-puistossa, Kevolla ja Hetta-Pallas-Ylläs- seuduilla on hänen mittapuulleen liikaa ihmisiä, mutta erämaassa viihtyy. Aattelin ittekseni, ettei ihmispaljous itärajan tuntumassakaan kiusaa, mutten käynyt vänkäämään, koska olen fiksu ihminen. 😉

Talonmies sai tämän tuliaisiksi. Talonmies ja lapsenlapsi joskus löysivät yhdessä sydänkiven ja toivat minulle.
Sen jälkeen niitä on tullut enemmänkin kuistille pinoksi 😀

Käytännön hajahuomioita niille, joilla on retkeilyn into kuin vettä vaan:

teltta meni vaihtoon. Parisenkymmentä vuotta vanha telttani on menettänyt kuosinsa jo aikapäiviä, eikä uusi kevytteltta täyttänyt toiveitani keveyttä lukuunottamatta. Taidan myydä pois. (Rautalinnulle salainen viesti: ei teltassa monikaan hirveästi viihdy etenkään sadekeleillä tai hyydyttävän jäisillä syyskeleillä ja talvitelttailu sitten onkin tuoreempiluisten nuorisolaisten hommia. Mutta pakko on maata jossakin :D)
Chifonet on hyvä pissaliina, niin ei tule massoittain pissaista vessapaperijätettä poiskuskattavaksi. Chifonetin viruttaa kätevästi vesissä ja sujauttaa johonkin rinkan sivutaskuun kuivumaan. Ei niitä pissaliinoja roikoteta toisten ilona missään vaellussauvoissa kuten jotkut wannabe-protason vaeltajakimmat tekevät. Eikä siihen mitään kallista bisnesmaailmasta ostettua muka-hygieenistä (höpöhöpö) kukallista lappusta tarvita.
painavia kattiloita ja pannuja en kanna, enkä osta suurimmasta retkeilytavaraliikkeestä mitään silikonikuppeja. Ostan mannapuuroa eineshyllystä, syön puuron, tiskaan kupin ja siinä on kevyt retkiastia, vieläpä kierrätystavaraa.
omat kuivatut ruoat on fine dining, mulle.
”Vesi on kirkasta. Siis sitä voi juoda.” Ei pidä paikkaansa. Virukset ja bakteerit eivät silmälle erotu. Mukana reissussa oli mikrobiologian alan huippuerityisosaajia. Näin se vaan on, että kirkas ei ole aina puhdas. Ja vedenpuhdistin puhdistaa bakteerit, virukset häviävät vain keittämällä. En älyä, miksi tästä niin kovasti tapellaan! Eihän me tapella mullasta, eikä turpeestakaan. Eikä tulesta.

Asiasta ananakseen ja aamutoimiin. Askarreltiin tänä aamuna Talonmiehen kanssa hiki päässä, jotta saataisi kahvipaketti auki. Talonmies oli puikoissa, minä pidin henkeä yllä silmä tarkkana ja vieressä ponnistellen. Hitonmoisia kostariikkoja nykyisellään! Ensin meni maitopurkit ja limsapullot hankalaksi, nyt on kahvipaketti aukaistava hohtimilla. Tämmöiseksi maailma on mennyt! (Koska olen nokkela ja mitä terävä-älyisin pikkukaveri, vinkkasin vierestä, että tekee puukolla pienen reiän vakuumipakettiin, niin suun voi paremmin saada avatuksi käsivoimin. Ja tottahan toki se auttoi, enhän minä turhaan ihmisiä neuvo vaan vain siksi, että tiedän. Kaiken!)

###

Lopetan turinani juolukkakuvaan. Juolukat samoin kuin mustikat olivat käsittämättömän makeita ja maistuvia tunturin rinteillä. Varmaan kuivuus oli konsentroinut niiden maun herkulliseksi. En muista juolukkaa juuri koskaan syöneeni, vaan nyt poimin purkillisen vielä kotiinkun saakka tuomisiksi.

Kai mun pitäisi joku kirja kirjoittaa, kun kirjaimet valuvat päästäni kuohuvana koskena. Näin on ollut lapsesta asti ja näin tulee olemaan. Kirjoitan varmaan jonkun lapun ja tuikkaan vielä arkun raosta. 😀

Kuulumisiin, Klara

Oi tunnetko kaukaisen tunturimaan?

Hyvä Lukijani,

leiriydyn nyt työhuoneessani teekupin äärellä (Twinings. Ginger&Citrus tea, vahva suositus) muistellen reissua ja odotellessa inkiväärin vaikutusta unensaantiin. Makasin iltasella The Rakki jaloissani terassilla tunnin verran narkoosissa. Kolopallopeliä oli tänään ohjelmassa ja se puristi reissussa rähjääntyneen viimeiset voimat. Retki vielä painaa jäsenissä.

###

Lapinmaa oli kaunis ja kelit pääasiassa suotuisat, helteisetkin. Räkän herättämät pienet ystäväiset pörisivät ahkerasti ympärillä, mutta niihinhän me ainakin osan elämää pohjoisessa asuneet maahiset ollaan tottuneita. Etelänvares-matkasisarella oli suuresta, valtakunnallisesta retkeilyliikkeestä ostettu hyvälaatuinen varustus, joka ei oikein istunut räkkäolosuhteisiin. Mutta on hoksaavainen ja oppivainen ihminen.

Koska olin etenkin polkuvakoilijan roolissa saanen raportoida seuraavaa:

vajaan viikon retkellä tavattiin / havaittiin nelisenkymmentä muuta kulkija sisältäen yhden kymmenhenkisen ryhmän. Että oli siellä muitakin.
kaikki suomalaisia, vaikka tupakirjojen perusteella etenkin talvella näyttää alueella hämmästyttävän paljon hiihtelevän ulkomaalaisia. Onko tosiaan italialaisella ja puolalaisella pakkasretkeilyn aakkoset niin hyvin hallussa, että keskitalvella päätyy Lappiin (ja miksi ylipäätään haluaa)? Tätä pohdittiin. Ehkä heille eksoottiset arktiset pakkasolosuhteet houkuttavat, mene ja tiedä. No, pelastushelikopteri hakee tarvittaessa. Laskeutumispaikat on hyvin merkitty joka puolella.
yllättävänkin huonoilla (en keksi parempaa sanaa) varusteilla oli porukkaa liikkeellä. Kun osa venytteli iltamassa trendikkäissä Kari Traa-merinoasuissaan ja vimosen päälle partioaittasysteemeissä, niin osa lonksutteli leiriin löysillä kumiteräsaappahilla paksussa, raskaassa, puuvillaisessa maastopuvussa jääkaapin kokoista rinkkaa raastaen. Rinkasta roikkui iso pahkakuksa ja tonneittain irtotavaraa. – Kyllä se niin on, notta paljon helpompi on kulkea keveämmällä taisteluvarustuksella. Etenkin kengät kannattaa huolella miettiä. Ihmetytti tupien portaille riisutut laskettelumonon kokoiset vaelluskengät, jotka tosiasiallisesti taitavat olla tarkoitetut vuoristo-olosuhteisiin.
Varustepuolesta sen verran, että edullisillakin vehkeillä pärjää. Ei tarvi partioaittavalikoimien kalliita silikonikupposia, vaan voi säästää vaikka eineshyllyn riisipuurosta kupin syömävehkeeksi ja pari puukuitupuristeesta tehtyä ruokailuvälinettä.
Tulia en juuri koskaan retkillä tee, ellei kamppeita tarvi kuivatella. Säästän osuuteni mettähallituksen puista muille. Saan kuivatut kaalilaatikkoni laitetuksi vettä keittämällä.
Self made-kuivaruoka oli hyvää ja ravitsevaa. Kaverilla oli valmismuonapusseja. Kaikkiin ei tyytyväinen ollut ja yhden vei hyysikkäänkin heti lusikallisen jälkeen. Koemaistelisin ne etukäteen kotona. Pussinhan saa sitten suljettua, eikä pilaannu kuivatussa muodossa.

Tässä vaiheessa oli vielä 2 keppiä. Rinkka: Osprey Tempest, 50-litrainen.

Reissu oli hassu ja hauska! Tuon kuvan jälkeen (muun muassa ;D) ajauduttiin nk. major problemista toiseen voimat vähentyneinä keskellä kiivasta hyttys- ja paarmakeskitystä ja saatiin hervottomia naurukohtauksia.

Polulta pudottiin useamman kerran, mutta ankaran tuumailun ja harhailun jälkeen polku löytyi aina uudelleen. Kertaalleen iski helteessä niin kova uimisvimma, että oli riisuuduttava alasti keskelle nilkkakorkuista koskipaikkaa, ah mikä ihana viileä vesi! Paarmat väijyivät herkeämättä ympärillä ja oltiin samaan aikaan eksyksissä, mutta vesi virkistävää 😀 Kaveri kaahasi kartta korkealla pitkin pusikoita etsimässä polulle jatko-osaa. Minä se alasti koitin selällä maaten saada vesivilvoitusta, kun kroksit katosivat virran mukaan.

Monenlaista söhlinkiä siinä tuli, kahlaamista ja rinkka selässä kiipeilyä, kunnes polunpää löytyi. Olin ehdottanut parikin kertaa palaamista omia jälkiä myöten takaisin kohtaan, jossa vielä polulla oltiin. Mutta kaverin mielipidettä ilman muuta kannattaa kunnioittaa (vaikka väärääkin ;D ). Kiipeilin sitten hieman rinteitä pitkin ja palauduin tuohon, mistä rinkkakuva on. Ja kas vain: lapsikin näkee polun jatkuvan oikealle, ei vasemmalle 😀

No, tuon jälkeen tuli muita ongelmia. Syvän puron yli tehtyjä epäonnistuneita ylitysyrityksiä, vaellussauvan menetys virtaveteen ja sen semmoista, mutta lopulta ylikin päästiin. Ehti siinä kaveri karjua erämaan ilmoille veellä alkavan taikasanakin keppini kadotessa tyrskyihin, muttei pysähtynyt virta eikä keppi singahtanut takaisin käteeni. 😀

Kalustotappioista aina selviää, miehistötappioiden kanssa olisi toisin. Sellaisen jo luulin tulevan, kun ainut keppini upposi mutavelliin ja vähän itsekin, mutta kaveri se vasta upposikin. Onni onnettomuudessa, että ihminen on jo esihistoriallisina aikoina osannut ryömiä maalle. Taito näyttää edelleen olevan tallessa. Vaan olipa ulkonäkö muuttunut mutakiitäjäksi sen sotkun jäljiltä. Kun tukevalla maankamaralla lopulta seistiin, vietettiin hetki hervottomassa naurukohtauksessa. Leiripaikalle päästiin niin myöhään, että samoilla paikoilla yöpyvä mukava, tuntematon pariskunta oli tainnut jo vähän huolestua. Terveisiä ja kiitoksia heille, jos sattuu silmä tekstini äärelle 😀 (Ei mitään tietoa keitä ja mistäpäin. Etelä-Suomesta kumminkin, murre viittaisi ehkä Satakuntaan?)

Summa summarum eli loppukooste: hieno reissu, kannatti tehdä. UK-puistossa oli juuri sen verran kulkijoita kuin olin ajatellut, siis aika paljon siihen nähden, minkä verran tapaan omilla, muualle suuntautuvilla reissuillani.

Räkkäaika vähentää kulkijoiden määrää, mikä passaa mulle. Suojaudun vaatteilla, en myrkyillä, hyttysverkko on must. Jos kämpissä aikoo yöpyä, on oltava rankinen eli semmoinen ”moskiittoverkko”. Unet ja ruoka on reissussa aina a ja o, lepopäivä kannattaa pitää välillä. Ittensä täytyy ainakin minun pestä joka päivä, että psyyke kestää. (Vesiin ei saa mitään saippuoita laskea tietenkään, vaan maalla huuhtoa itsensä, mutta senhän Lukijani toki tietää.)

Porojako? En kiinnitä niihin sen kummempaa huomiota, jos seisoskelevat rauhassa horisontissa. Tuolloin huomio kannattaa siirtää asuntoautoihin, jotka yllättäen pysähtyvät poroja kuvaamaan. Jossakin Sodankylän jälkeen löi edessä sakemannikuski jarrut pohjaan noustakseen autosta kameran kanssa. Donnerwetter!

Näihin puheisiin Lukijan jättää reissuunsa tyytyväinen Klara S.

Tuliaiskukat Lukijalleni. Laji: allekirjoittaneelle tuntematon, tietääkö Lukija?

Puron solinaa päänupissa

Hyvä Lukijani,

vastoin kaikkea järkeä ja massiivisia pakkaustoimia (edelleen kotona) pysähdyin kuolinpesäin pankkipostien ääreen (huokaus). Ja kas vain, livahdin siitä mielikuvaretkelle Hossaan Heikki Saaren ja puoliso-oletetun kanssa. Viittaan Heikin blogiin Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin (word pressissä sekin). Sisältää luontoihmiselle herkullisia kuvia ja tekstejä, jos Lukijani ei vielä olisi blogia löytänyt.

Päivän agenda: lähteä kohti luonnonsuojelijain muinaista taistelutannerta. Taistelu käytiin pitkästi ennen Eloveenaa tms. ratikalla kadulle istuskelemaan tulleita, kai lähinnä lapsosia. Voi niitä Koijärven ja voimalaitos- ja kaivoshankkeisiin suunnattujen protestiliikkeiden aikoja. Ei ratikalla matkustettu eikä sähkölaudalla kurvailtu kaduille istumaan, vaan mentiin Nokian kumisaappaissa maiharit päällä hyttysten syötiksi ja kurakoihin kettingistä roikkumaan. Suosittelisin Elonkorjuuväkeä kokeilemaan. Olisi todellinen hengenpalon näyttökoe. (Huom. en vastusta ilmastoasioita enkä luonnonsuojelua, linkolalaista natsinaturalismia vain.)

###

Oma amokki se on mullakin. Meinaan, kun tuli tuo anti-ilmastoteko hommattua eli uusi kärry. Vanhasta tottumuksesta tiedän kärrynoston olevan lastenleikkiä, jos verrataan siihen sopivien kajakkitelineiden löytämiseen. Talonmies teki kaikkensa löytääkseen telineet, jotka ehdottomasti eivät sovi kattotelineisiin. No, tämä on terapialähtöistä sarkasmia ja häpeän heti syvästi kiittämättömyyttäni ja pyydän anteeksi! Talonmies nimittäin näkee merkittävästi vaivaa vuokseni, jotta saisin paatin katolle. Oli hommannut J-kaaret, jotka merkittävien taistojen ja varaosatilausten jälkeen saatiin kuin saatiin paikoilleen. Sitten enää kajakki… Mutta voi onnetonta: osoittautui mahansa kohdalta liian paksuksi perhoseksi solahtamaan J-telineen kurveihin. Naapurin Teuvon onni, ettei rientänyt auton viereen neuvomaan, sillä sen jälkeen olisi tarvittu valkotakkiset miehet – joko minulle tai Teuvolle. Talonmies tiesi pysytellä sisätiloissa, sen verran on liitto opettanut. 😀

###

Mutta kiltti ja auttavainen Talonmieheni hyppäsi autoonsa, ajoi nilkka suorana johonkin hulivilivaraosaliikkeeseen ja palasi rimpulat espanjalaiset telineet mukanaan. Ne oli paketissa ja mallia ”Kamprad – kokoa itse ja nauti!” Niinpä pikkukätösin askartelin rikat, rissat, mutterit ja hörslöpit kohdilleen ja ei kun kattokaiteisiin kiinni, runks vain ja son siinä. Nyt nostelen paatin kyytiin jahka sade hetkeksi hellittäisi. Teuvokin näyttää häipyneen, joten reitti on selvä.

###

Minnekä matka? Herra tietää. Tuo luonnonsuojelijain muinainen taistelualue on kiikarissa, mutta mene ja tiedä miten käy. Sen näyttää maantie – ja toki hieman kelikin. Eteisessä on rinkka pakattuna ja ruokapusseja sikin sokin keittiön pöydällä. Talonmies katseli eilen kisoja seuraillen sivusilmällä touhujani, joista kommentoi naurahdellen. ”Juoksentelet ahdistuneena pitkin huushollia. Sitten välillä häviät näköpiiristä, jolloin vaatekomerosta alkaa kuulua kovaa rominaa.” 😀 Apua, nauran tälle edelleen niin, että näppäimistö hyppelee. 😀 Se on juuri noin!

Konkluusio. Pitkässä liitossa tuntee kumppaninsa sielunliikkeet. Mutta kosto on suloinen: löydän kyllä sopivat naurunpaikat Talonmiehenkin toiminnoista jahka tilanne on otollinen. ;D

###

Ei auta kuin ryhtyä kaavailemaan kajakin nostamista auton katolle. Painoa on noin 40 kg. Saan sen muutamin, vuosien varrella itse keksityin lisälaittein puskettua kyytiin. Mielessä käy, koska tulee aika, etten enää siihen pysty. Mutta entisvanhaan mummotkin hoiteli navettatöitä kasikymppisinä. Kunpa vain pysyisi terveenä. Tutkailenkin vielä ennen kajakkihommaa kuinka ystäväni voi tuoreen syöpäleikkauksen jäljiltä sairaalavuoteellaan. (vakavoituen) Näyttää vastanneen vointitiedusteluuni.

Sanalla sanoen: voikoon Lukijani mitä parhaimmin ja pitäköön ilon mielessä! Kesäkin on, linnut laulaa ja sataa ja paistaa – aivan kuten aina elämässä!

terveisin Klara, (elämän)retkeilijä Suomesta

(Ainut kuva, joka löytyi tähän hätään on Saivaarasta vuosien takaa hiihtovaellukselta. En enää lähtisi. Mukavuudenhalua liikaa nykyään.)

Väijyksissä

Hyvä Lukijani,

istun kuistilla väijyksissä, sillä naapurin Teuvolla on joko ylityövapaa tahi peräti jäänyt kesälomalle ja hiippailee tontin reunamilla. Auringon puolelle siirtyessäni olisin näköpiirissään. Kaikenlaista outoa ja järjetöntä välttämiskäytöstä voi muka oppinutkin ihminen harrastaa.

Teuvon hyvä puoli on se, että säikkyy meikäläistä jossain määrin ja luirahtaa nurkan taakse minut nähdessään. Talonmiehen mielestä se osoittaa vain tervettä itsesuojeluvaistoa. (Heh) Kannaltani pulmallisinta on se, ettei menettelynsä koskaan ole ennakoitavissa. Toisinaan saa äkkiarvaamatta yltiösosiaalisen kohtauksen ja syöksyy jaarittelemaan. Silloin yleensä leuhkii jollakin asialla tai kertoilee laajasta tuttavajoukostaan, joka pursuilee sellaisia merkkihenkilöitä kuin lääkäreitä. Annan toki suurimman ihailuni, ainakin lääkäreille. (Ihme juttu, että lääkärituttuja pidetään kehustelun aiheina. Tunnen useita täysin töppöjä ja sivistymättömiä lääkäreitä ja myös ammattitaidottomia vätyksiä, jotka saisi niputtaa ja ampua Maata kiertävälle radalle. Seuraisiko Teuvo heidän perässään?)

###

Tänään on all-kinds-of-everything- tyyppinen toimintapäivä.

Kurkkasin pakastimeen löytyisikö sieltä muinaisjäänteitä. Löytyi kaksi pussia peruna-sipuli-sekoitusta ja vanha paistinliemi ynnä pakastinlootaan levinnyt punaviininjämä (säilön pullonpohjia ruoanlaittoon). Kuivamuonakaapista löytyi käyttöpäivänsä ylittänyt TexMex-maustepussi, joka tuoreenakin maistuu myrkyltä, joten käyttöön vain.

Kippasin nuo kahdelle uunipannulle, jolle lisäsin 2 tomaattivuohenjuusto-BlåBandia. Kypsytin 20 minuuttia ja ovat nyt kuivumassa 50-asteessa. Olen hurahtanut ruokien kuivatukseen. Niistä tekee termarissa itselleen joko kotona tai retkellä aterian helposti. Annoskokokin pysyy maltillisena, kun enempäänsä ei voi ottaa. Kuivasin päivänä muutamana vähän kanamakkaraakin. Kerron joskus, miltä maistui 🙂

###

Seuraan puoliksi viihdetarkoituksella ulkomaista, naiviuteen ajoittain sortuvaa elämänlaatukouluttajaa tms. Tässä muutamia viisauksiaan jakoon. Tökeröistä käännöksistä otan vastuun. Lukijani ottaa tahi jättää. Muun muassa näin hän puhui:

Työskentele ja juhli hiljaisuudessa. Ihmiset rakastavat tuhota toistensa onnen kokemuksia. Oma tulkintani: kateus tuhoaa. Kadehtia voi työteliäisyyttä ja työssä menestymistäkin.
Elämä ei odota, joten anna palaa ja taistele!
Älä ota vastaan neuvoja ihmiseltä, joka ei elä sellaista elämää, jota kohdallasi tavoittelet.
Älä kadu menneitä virheitä, vaan käännä ne opetuksiksi itsellesi. -Lisäisin tähän: äläkä raportoi menneitä töppejäsi kuin niille, jotka varauksetta tukevat ja hyväksyvät sinut. Perusteluni: vain terässielu kestää ”toisenlaisten ystävien” innokkuuden lähteä virheitäsi vahvistamaan. Rakastavat kertoa havainneensa sinussa juuri nuo mainitsemasi virheet, viat ja heikkoudet.
Hallitse tunteitasi. Tyyni mieli kykenee käsittelemään hankalatkin tilanteet. -Lisään: meikäläisen työssä taito numero 1. Toisilta onnistuu, toiset oppivat työn myötä, toiset eivät opi pitkänkään työuran aikana. (En tiedä mihin ryhmään kuulun. Mutta en enää ota kierroksia kovinkaan monesta hankalasta tilanteesta. Se on oman mielenrauhansa suojaamista.)
Maailma kulkee eteenpäin joka tapauksessa, eikä elämä odota. Huolehdi siis itsestäsi.
Kun huolehdit vain omista asioistasi, olet rauhan tyyssijassa. Lisään: aika vaikeaa, ellei heittäydy täysin välinpitämättömäksi… mutta…

…mutta nykyisessä uutisvirrassa ja maailmatilanteessa suosittelen välillä vetäytymään omien ”bisnesten” piiriin ajoittain. Huomaan sen tänäänkin. Tulin aamulla koiralenkillä kuunnelleeksi Ylen Politiikkaradiota, jossa keskusteltiin rajalain uudistamisesta, siis menettelytavoista poikkeustilanteessa. Ohjelmassa oli kolme kansanedustajaa. Heistä kaksi puhui viisaasti, maltillisesti ja faktoihin keskittyen. Kolmas puolusti kantaansa sekavin, kestämättömin ja typerin perustein sekoillen puheissaan ja lähinnä asettui kollegoittensa yläpuolelle naureskelemaan. Siinä meni päivän fiilikset. Suosittelen kyllä tuota ohjelmaa, pieninä kerta-annoksina, jos politiikka kiinnostaa. En allekirjoita näkökulmiaan noin yleisesti suuntaan enkä toiseen, mutta aina saa yllykettä haastaa omia näkemyksiään.

###

Huomenna on aatos kurvata baanalle johonkin luontokohteeseen. Innostuin ensin ajatuksesta kesäkuisina päivinä liipotella kajakilla jollakin ihanalla järvellä, wau! Karttaa hetken tutkittuani hiipi takaraivoon fakta: sekä mela että varamela on mökillä. Se vaikuttaa merkittävästi melontasuoritteen onnistumiseen.

Niinpä vaatehuoneessa retkottaa rinkka suu ammollaan odottamassa roinaa, joka sinne tungetaan. Mutta asioissa on AINA hyviäkin puolia. Tulee testatuksi sietokykyä sadekeleillä, sadekuurojahan nyt riittää, ja hermoja hyttyshelvetissä. Koeponnistetulle sinnille on käyttöä jonkun viikon päästä Lapissa. Eläköön eläkeläisen pitkä kesäloma – satoi tai paistoi!

Näihin maailmaa syleileviin puheisiin jätän Lukijani ja lähden viettämään laatuaikaa Talonmiehen kanssa. Käymme nimittäin marketissa :D.

Iloisiin kuulumisiin, Klara

Yritelmä oppia tarkentamaan Talonmiehen Nikon-kameralla. En innostunut ottamaan.

Kotimaan matkalla. Talviturkin heittoa.

Hyvä Lukijani,

istun tässä ihanan kesätuulen (kerrankin) tuulahduksessa Suomen kauniilla itäpuolen pienellä järvialueella ja näitähän sitä riittää, pienempää ja isompaa järvien rykelmää. Parhaassa tapauksessa pääsee järveltä toiselle. Ja fiksuimmat pääsevät jopa sellaisia reittejä, ettei eteen tule yllättäen patoa kuten tietyille toheloille kerran kävi 😀 Ei oltu hoksattu kuin vilaista karttaa summittain.

Tuohon liittyen menisin, jos Lukijalle sopii, edelleenkin tunne- ja käytösasioihin, tarkemmin sanottuna hienotunteiseen luovimiseen, jossa Rautalinnun räpiköönnit kunnostautui mitä oivallisimmalla elämänviisaudella, viittaan kommenttiinsa aiemmassa blogitekstissäni.

Hienotunteinen luoviminen yhdistyy tähän yllätyspato-tapaukseen. Minäpä kerron miten. Siten, että kesän päälle olen lähdössä yhdelle saapastelureissulle viime kesänä retkikärpäsen puraisun saaneen, kypsissä kymmenissä olevan henkilön kanssa. Hän on semmoinen fiksu ja määrätietoinen luonne. Tutkailtiin, mitä reittiä päästäisi joesta yli poronhoitoalueella. Hän ratkaisi asian tyylilleen uskollisena päättäväisen nopeasti: ”No tuossahan on silta, siitä mennään.” Otin semmoisen neutraalin ilmeen, että mikäs siinä. En sanonut, että se on joen poikki vedetty poroaita. Enkö ollut fiksu 🙂 kerrankin. Aattelin, että jos en tohdi aiemmin sitä tunnustaa, niin selvinnee rannassa. Rinkan kanssa kanaverkossa roikkumisessa voi olla haastetta meinaan.

###

Siitä tulikin mieleeni eilisiltainen parikilometrinen juuri ennen kuin oli loppumassa rumihista virta. Laitan häveliäästi vasta tekstin alimpaan loppuun kuvan, jota kadehdin: oispa hiipula vieköön oikeasti tuommoiset sääret 🤓. Kuvan otin polun alkupäässä, tuolloin vielä voimissani.

Kanaverkosta ja rinkasta tuli mieleen kanaverkkomaisesti iltamassa selässäni yhä painavampana roikkunut rinkka, jonka alle olin lopulta nyykähtää talsittuani yksitoista (11) tuntia yhtä soittoa. No kaksi ruokataukoa oli ja pysähtelin kuvaamaan ja juomaan välillä. Laskin voimani väärin seuraavien seikkojen vuoksi:

– olin aatellut leiriytyväni tiettyyn paikkaan, jonne oli hyvästikin matkaa, mutta aattelin sinne asti jaksavani

– maasto oli haastava

– tullessani suunnittelemalleni leiripaikalle oli siellä väkeä, jonka toimia hetken seurailtuani (kattelin muka vaan paikkoja ja kävin huusikassa) päätin, etten jää siihen, aluekin oli pieni

– läksin lompsimaan eteenpäin, maasto edelleen paikotellen hyvinkin haastavaa. Ilta puski päälle vauhdilla.

– oikein sopivaa paikkaa ei siinä vastaan tullut, joten päätin sinnittää yhdelle laavulle, jonne toki oli matkaa. Oletus: siellä väljempää, ehkei ketään

– matka tuntui koko ajan venyvän edessä, vauhti hiipumassa. Silloin takaani tuli ikätoveri, matkalla pois polulta, mutta ehti kulkea parisen kilometriä kanssani mukavia retkimuistoja rupatellen.

Ja voila! Matka meni kuin siivillä, unohdin uupumukseni, eikä laavupaikallakaan ollut ketään. Jotta siihen vaan parkkiin.

###

Ja mikä upea kesäaamu, täysaurinko ja lämmin kesätuuli. Vihdoin! Vedessä soutelee käsitykseni mukaan alli, mutta ornitologian tietämykseni ei ole kaksinen, vahva oletus kyllä. Kävin mulikoimassa vedessäkin turkkia heittämässä. Kylmää oli! Mutta nyt voi kehuskella kylillä. Ihmiset kilpailee tälläkin 🙂 On ne hassuja. Ne? Mikäs itse olen, ihminen kai ainakin toistaiseksi minäkin. (Tästä ”miksi aina ihmiset jättävät…tms”- aiheesta pitäisi tehdä blogiteksti erikseen. Koskaan puhuja ei itse kuulu ihmisiin, vaan on ehkä pyhähenki tai sen sorttinen, ihmisen yläpuolella.)

###

Nyt on kiivaimmat sammakoiden kokoontumisajot, vesi loiskuu ja kuorossa huudetaan ja tönitään toisia. Komeita rupikonnia on sattunut kengän eteen kuolleeksi tekeytymään kuten kuvan pariskunta. Ai, että ne on hienoja! Mökillä kuvaan niitä yöllä kännykkävalossa ja saan melko spuugikuvia, ovat kuin hirviöitä, kun ottaa naamakuvaa 🙂 Nämä on niitä meikäläisen salaisia harrastuksia, joille Talonmies hymyilee vinosti ja lapset katsoo naamat nollilla, että aij-jaaa vai että semmosta. Maailma ei koskaan ole ymmärtänyt nerojaan, nähkääs.

###

Taidan nostaa rinkan reikeliin ja jatkaa matkaa. Edessä on kipuaminen kukkulalle, mutta aprikoitsin juuri, jättäisinkö väliin ja löytyisikö jokin kiertotie. Hyttysetkin ovat heränneet etsimään liikkuvia kohteita.

Onpa tälle viikolle vielä yksi työkeikkakin edessä. Työpaikka löytyy sitten matkan varrelta.

Hyvää tiistaipäivää Lukijalleni!

Klara S.

Soppakauhalla sohimista ja rinkkapainintaa

All kinds of everything-tyyppinen experimental kitchen

Hyvä Lukijani,

onko vierahia tulossa? Puskeeko viestimiin, että iltasella olisi käyntiä teilläpäin? Syntyykö jostain omituisesta syystä vaikutelma, että ovesta kohta tursuaa pataljoona ruokavieraita? Ei hätää! Kaikkeen on aina ratkaisu, hyvä tahi huono.

Tässä tapauksessa joku aivokurkiaisen (olikohan, että corpus callosum?) takainen vinkaus toi päähäni viestin pikaisesta ruoanlaitosta. Ainakin työmies tulisi syömään jälkeläistään kotiin hakiessa.

Niinpä vedenkeittimeen vesi kiehumaan (nopeuttaa prosessia), siitä vesi kattilaan, jonne hujautetaan paketillinen makaronia, keitetään. Säntäys pakastimelle, ovi repaistaa auki ennen kuin pienokainen, juuri ryömimään oppinut, pujahtaa alimpaan lokeroon. Kauhotaan kananjauhelihapaketti, chiliä, paprikaa, pakastelokeroon hieman alleen pissinyt, pakastettu valkoviininjämä – ainakin nämä. Lapsi pois pakastimesta ja kaahaus hellan ääreen. Kanat pannuun, samoin muu roipe, kasa aurinkotomaattia öljyineen, fetajuusto murustettuna, maustehyllyltä sitä sun tätä ja valkoviini: riitaantuuko yrmeän chilin kanssa.

Lapsi lonkalle roikkumaan, makaroni (nyk. pasta) lävikköön. Lapsi syöttötuoliin, Piltit perään kahdesta purkista, maitoakin. Laps lattialle, paluu hellalle, uunipannun öljytys, koko läjä uunipannuun, kananmunaa, kahvimaitoa ja uuniin. Laps lattialle, raahautuu uunille ihmettelemään, tarkistetaan, ettei pikkukäsi pala. (Hyvä, kun uunin lasi on suojattu nykyään.)

Lopputulos: hyvää tuli, vaan ei syöjiä. Työmies meni töistä kuntoilemaan, laps läksi äitinsä mukaan ja ruoka jäi käsiin. Siis kuivuri esiin, kippaus sinne ja loput Talonmiehen ja omalle lautaselle. Sen pituinen se. Kuivatun ruoan ennallistan ja syön retkellä. – Ohje: kaivele kaapeista mitä sattuu, lyö pannuun ja siitä uuniin ja son siinä. Anoppi ällistyy: mitä taituruutta, mitä gurmettia! (Oma anoppini tosin ehti kuolla liki sata vuotta gurmettia odotellessaan.)

###

Valikoin tähän tämmöisen polkukuvan viime kesältä, kun aihe on nyt ajankohtainen. Polun paikkaa en muista. Suomesta kumminkin 🙂

Polkuhommia. Olen koko päivän ollut taas dissaamani harrasteen äärellä eli säätänyt tavaraa rinkkaan sommitellen sen kaikilla eri variaatioilla ja päätyen aina samaan. Se on: hienosti mahtuu, kertakaikkiaan! Rinkka on täynnä, ei hikikään! Enää puuttuvat vain pikkuseikat kuten teltta, ruoat ja kumisaappaat. Ehkä laitan saappaat jalkaan satoi tai paistoi. Ruokakaan ei paina paljon mitään (vino hymy), eikä litistettynä vie tilaakaan (edelleen vino hymy).

Tausta: ostettiin tulevan kesän erämaavaelluskaverin kanssa kevytrinkat. ULA ja Gossamer Gear. Ne ei paina paljon pskaakaan, eikä niihin mahdu paljon pskaakaan. Eikä voi ottaakaan, kun painoraja (18 kg) tulee vastaan. Me melojina ei olla pienissä syväyksissä totuttu kulkemaan, mutta yritetään nyt harjoitella. Siis jättämään pois teltan ja ruoat. 😉

No, teen nyt koeponnistuksen jonnekin kansallispuistoon, jonne kaasutan huomenna. Äitienpäiväkö? Kyllä vaan, huomenna on tottakai. Ja äidit saavat silloin kahvit sänkyyn, vai? Sitäkö Lukijani oli juuri sanomassa? Eipä sentään, Lukijaiseni! Äitienpäivänä mennään maastoon rinnat pullistellen ja täyteen pakatut, ruoattomat ja majoituksettomat rinkat selässä. 😉

Oikein ällistyin, kun suffrageteista suffragetein (onko siinä kaksi äffää kuten Suffelissa?), siis naisasianainen, lähetti viestimellä asiapitoista asiaa lisäten loppuun ”hyvää äitienpäivää!” – ja oikein huutomerkin kanssa. Ei toudellakaan kuulu huutomerkit tyyliinsä, eikä oikein äidin roolissa patsastelukaan, sanoisin. Ehkä huomaamattani pehmenee iän myötä? Hänkö se ylimpänä mammana äitienpäivää viettää! Eikö äitienpäivä juuri ole ylistämällä alistamisen vuosipäivä, kysyn minä, juuri äitinsä menettänyt orpopiru. Tuo oli sarkasmia tietysti. Mutta wanha äitini ei ollut äitienpäivän kanssa flirttailija, eikä omena ole kauas pudonnut. (Äidin tuhkauslasku tuli juuri. Äiti on nyt lopullisesti maaksi tullut. Siunattu maa ottaa syliinsä äidit, nuo jo matkasta uupuneet.)

Älköön Lukijani provokaatioistani olko millänsäkään! Kyllä olen ottanut pikkukätösin tehdyt kortit aikanaan vastaan ja koittanut käyttäytyä. Mutta nyt on ne vuoskymmenet kyseessä, jolloin äitikulta vetää mutkat suoriksi, kaasuttaa suoralla ja huudattaa miseliinejä. Omat pienokaiset ovat jo äitienpäiväkorttinsa aikanaan askarrelleet ja suukkonsa antaneet. Ja antavat vieläkin, kunhan taas kokoonnutaan. Yhtenä vuonna jälkeläinen laittoi puolustusvoimain alaisesta toimestaan kaukaa ulkomailta itsestään kuvan. Hällä oli käsissään kyltti, jossa luki: ”Hyvää äitienpäivää, äiti!” Se kuva on mulla tallessa. Sydämessä.

Olkoon onni kanssasi, olitpa äiti tai äidin lapsi!

Laitan jonkun rivin luontoretkeltäni, jos luontoäiti suo energiaa telttaan asti. Kuvia varmaan ainakin otan.

Lukijaa tervehtien Klara, siunatusta kotimaasta

Ps. Talonmies sai kunnon hengitystieviruksen matkalta. Ja jos oikein arvaan, niin tulovaiheen koneista tai kentillä ihmismassoissa pyöriessä. Havainto: kaikkien maiden kansalaisia ei ole opetettu aivastamaan lähimmäiset huomioiden. Että hät-siiiih vaan. Valehtelematta olen vähintään joka toisella lentoreissukerralla sairastunut. Tätä reissua edeltänyt reissu kaatoi petiin jo lomakohteessa maskista huolimatta. Tuolloin osa lentoyhtiöistä edellytti maskin käyttöä. Tässäkin syy, etten kovana matkustelijana enää mielelläni liiku ilmateitse. Ilmastojuttuhan on aina hyvä mainita, jotta saa hyvän ihmisen leiman, mutta muitakin syitä on.

Yön yli haudutettu ruishiutalepuuro + puolukoita + sähkövispilätuunaus. Suositukset. Kukat on ulkomailta.

Tuoteselosteita: retkikenkiä ja ronttosia

Omia kenkiä: Altra Lone Peak-polkujuoksukengät, versio nro 5 ja 7

Hyvä Lukijani,

ken on retkikenkiä miettinyt tietää maan kantavan monenlaista virsua päällään. Kerron tässä omia kokemuksia, josko niistä joku hyötyisi.

Aloitan kuvan kenkäkasasta. Kuvan ronttoset ovat meikäläisen korkkarit. Nämä ovat kaikki Altran polkujuoksukenkiä. https://www.altrarunning.eu/fi/ Ovat olleet kovassa käytössä, etenkin nuo keskimmäiset. En juokse poluilla, korkeintaan etenen hanhenmarssia puolijuoksulla, mutta passaa nämä siihenkin. Jalkani on mallia räpylä ja lesti kuin räpylälle tehty. Näissä ei ole minkäänlaista kantakorotusta, mikä ei kaikkien jalalle sovi. Pohjissa on pitoa parantavat nykermät ja jos oikein yrittää, saattaa näillä ehkä kiivetä kärpäsenä olohuoneen kattoon. 🙂 Siinä, missä jäykkäpohjaisilla vaelluskengillä polullq kompuroin, hyppelen näillä isompikin lasti seljässäni tipusena kiveltä toiselle!

Olen keksinyt survoa näihin vielä vesitiiviit Sealskinz-sukat. Perfect! Ehdottomasti paras pito ja jalat kuivat. Sealskinz-sukkien vesitiivis kalvo kuulemma ajan myötä kuitenkin rikkoutuu, sanovat ankeuttajat. 🙂 Mutta niin kauan kuljetaan kuin sukka kestää, vanha transkruisialainen sanonta. Videolinkki vesitiiviiden sukkien yleisesittelyyn tässä. https://youtu.be/_eEMoP-BHUw?si=DyOw29DAPLHUGRi9

Palatakseni kuvan ronttosiin, huomaa tarkkasilmäinen ongelman keskimmäisten (vanhimpien) kenkien kanssa. Se on Altra Lone Peakin kahdesta heikosta kohdasta toinen eli kengän kärjen liimaus pettää. Tuo keltainen karsta turkoosin muovin reunassa on pikaliimaa. Molemmista kengistä nämä räpsähti viime kesän vaelluksella. Urheiluteipillä kiinnittelin, mutta teippi pyrki irtoilemaan. Nyt olen kolmatta kertaa liimannut, enkä näillä enää pitemmälle lähde. Käytän asfaltilla loppuun. – Toinen heikko kohta on siinä, mistä kengät normaalistikin taittuvat eli varpaiden tyven kohdalta kengän päältä. Taitekohtiin tulee murtuma. Mulla on tämmöiset varrellisena versiona kylmille keleille (ei riitä Suomen talveen, tiedoksi). Nyt ne on mökillä remppakenkinä, kun molemmissa on varpaiden tyven kohdalta päällinen rikki. – Edellä sanotusta huolimatta peukutan näille. Kuvan oikeassa laidassa on tuliterät Altra Lone Peak 7:t. Ostin ne halvalla brittien nettikaupasta, johon linkki tässä: https://www.sportsshoes.com En ole heidän palveluksessaan, enkä saa mitään tippiä heiltä, mutta tuolla on valinnanvaraa. Altrat on vähän hintavan sorttiset.

Sananen vielä varsinaisista vaelluskengistä. Vuonna 2009 Helsingissä kokousreissun lopuksi piipahdin retkivarustekauppaan ja tulin ulos Lowa Renegade-vaelluskenkien onnellisena omistajana. Osoittautuivat aarteeksi ja haukkuivat hintaansa toistakymmentä vuotta. Suutarikin pidensi niiden elinkaarta. Päätyivät lopuksi tallikengiksi, kun pohja oli jo vähän murtunut. Lopulta pohjat olivat irtoamaisillaan, niin oli luopumisen aika. Harmi, että vaikka hommasin netistä samanlaiset, eivät ne ehkä sittenkään ihan samat olleet. Kengänpohjat ovat kiertojäykemmät ja kävely kuin kulkisi teräslaatat kengänpohjissa. Olen silti niillä lopsutellut, mutta luovuttamassa. Ajatuksena on tulevan kesän retkillä pärjätä polyuretaanisaappailla (Sievi) ja polkujuoksukengillä. Saa nähdä. Vai ottaisiko riskin ja kokeilisi jotakin muuta merkkiä, leveälestistä?

Tämä tälläisenä kenkäpäivityksenä.

Hyvää viikonloppua! Klara

Vaelluskuumetta, sälää ja kuva-arkiston aarteita

Riisitunturista joskus vuoden 2020 tienoilla. Kuva: klarasakenkirjoittaa, itte otettu

Hyvä Lukijani,

blogini ongelma ja joidenkin mielestä vahvuuskin (?) on dispersoituminen eli suomeksi sanottuna söhelöinen sälä ja aihepiireillä kaahailu. Mutta kuten sanottu: hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Meinasi tulla: ”Hyväksy itsesi sellaisena kuin olen.” 😀

###

Blogin keskeiset aihepiirit: helekutinmoinen paasaaminen, omituiset kuvakulmat, haaveilu luonnosta, luontoreissujen kuvaaminen, ihmisluonteen ruotiminen, synnit ja seuraukset. Ainakin nämä. Lisäksi kaikenlainen digitaalivehkeitten opettelu ja niistä turhautuminen. Ruokakin kai, mutta sitä varten on stailattuja upeita blogeja, joiden pariin oitis osoitan vispilälläni.

Videot myös harrasteena. Teen niitä pienimuotoisina kavereille ja siirtämisestä jollekin yleisemmälle kanavalle aika ajoin haaveilen. Jokin häveliäisyys lyö jarrua takaraivoon ja haaveet romahtavat viimeistään, kun hypetän aiheesta ja näen aikuisten lasteni vinot hymyt ja toisilleen luodut merkitsevät katseet (Talonmies ei uskalla). Jotenkin nuo vinot hymyt aina häilähtelee verkkokalvolla, ei voi mitään. Luojalle kiitos, että on lapsia jarrumiehinä ja -naisina.

###

Valtavaaralta vuosia sitten. Kuva: itse ottamani.

Siitä tulikin mieleeni tämänhetkisen täsmäiskuni kohde: Instra**** (Tarkoitan siis konstaintti-kommiagrantti, varoiksi konttikielellä, jota fossiilit osataan koiköentti kottatontti?) Instassa läjäpäin aikuisnuorisoa keikaroi bileasussa ja söpöttää ankanhuulilla ja botox-poskipäillä kohti kameraa. Eikö räjähtänyt eläkeläinen olisi hyvä lisä? Semmoisia siell ei juuri tunnu olevan? Missä piileksivät nuo kurttusilmäiset elämänkokemusasiantuntijat? Ovatko hinkkitynnyreitä* kiillottamassa vai sotkeutuneet kangaspuihin? (*mitä ikinä ovatkaan) Ollaanko häpeäpaalutettu itsemme komeronnurkkaan? Mikä meitä sitoo ja minne, sitä mietin.

…ja vastaan heti mihin Oma Aika menee. Moni huolehtii jälkeläistenjälkeläisistä (ja uupuu), joku huolehtii puolisostaan, joku istuu katsomassa Netflixistä jotain Chateau de Familia Sagrada-sarjaa. Joku raahustaa Madeiran levadoja kolmen kuukauden apartamentos-helvettiin sitoutuneena. Joku leipoo lämpimäisiä ehkä kohta tai joskus tulevaisuudessa luokseen tulevalle viidennellä kymmenellä olevalle pienokaiselleen. Minäpä sanon: ottaisivat nyt hyvän tähden elämän omiin käsiinsä ja tekisivät kuten minä. Siis ajautuisivat söhelöiseen sälään ja kaikenlaiseen dispersioon, viittaan prologiin yllä.

Aktiivinen? Kyllä. Mutta luonteeni mukaisesti, lapsuudesta asti. Kuuntelin Liisa Keltikangas-Järvistä (Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. WSOY 2011). Liisahan on arvostettu alansa guru, joten mielihyvin allekirjoitan luonnehdintansa: aktiivisuus on persoonallisuuden piirre, luontaisena. Siinä missä yksi istuu viilipyttynä kaksi tuntia konserttipenkissä, toinen pakottaa itsensä pysymään aloillaan konsertin loppuun. Kaikki ei sovi kaikille, mutta paikallaan istuminen on ehkä jotenkin hyväksyttävämpää. ”Sä olet sitten aktiivinen!” puuskahti tuttava, joka ei ole elämässään joutunut jakautumaan sen enempää fyysisesti kuin psyykkisestikään. Mutta vain koska olen sivistynyt ihminen (heh) en tätä hälle vastalahjana todennut. Tosiasiassa hän mielisi olla näkysämpi, jotenkin konkurentimpi suorittaja, mutta mukava tv-tuoli vetää magneetin lailla puoleensa.

###

Oulankajoelta. Kuva noin vuodelta 2021 (?).

Tähän päivään mennäkseni, niin Lapin sohjoisilta lumilta on palattu ja on aika polkaista vanhan retkikaverin luokse suunnittelemaan loppukesän erämaavaellusreissua. Luin juuri Latu&Polku-lehdestä Jouni Laaksosen referaatin uutukaisesta kirjastaan Vaeltajan erämaat (Karttakeskus 2023) ja näistä saa kyllä virtaa suunnittelemiseen. Upea kooste, upea kirja! Suosittelen, jos maistuu ja on vielä lukematta.

Elikä yhtä kaikki, sanoo vanha kansa ja lyö dispersiointiin naulan päätepisteen merkiksi.

Kiitos Lukijalle! Klara S.