Tunturin tuulten kaikotessa hiuksista

Poislähtiessä alkoi ruska (kuivuus, kylmät yöt)

Hyvä Lukijani,

niin se on paluu alas vuorilta laaksohon, alas tuulista tyyniin ilmavirtauksiin ja maalikylille.

Oli aika ottaa telttakepin sijasta käteen rautaseiska, kilauttaa pallo ilmaan ja son siinä, paluu normisettiin ja elämän yksi kokemus takanapäin siis. Tähän sopii aiemmin mainitsemani mietelmien keruupaperin kirjaus:

”Sitä ei koskaan tiedä mihin pystyy ennen kuin kokeilee.” Kansainvälinen sanonta

Onhan tuota tullut monenlaista maastoa taivallettua vuoskymmenet ja tänä kesänä kliimaksiin asti. Silti uusi alue on aina sukellus salaperäisyyden verhon taakse. Tässä tapauksessa kohteena oli avotunturi, joka ei elementtinä ole lainkaan uusi, vaikken pelkän kartan turvin avotunturissa ole aiemmin kruisaillut.

Joitakin havaintoja. Ehkä keskeisin on tämä: kaikesta komeudesta ja mykistävyydestään huolimatta avotunturi ei ole sielunmaisemaani. Avotunturi mykistää… ja avaruudessaan, puuttomuudessaan ja silmälle avautuvassa mittakaavattomuudessaan ahdistaakin. Olen tiheiden kuusikkojen ja tuoksuvien mäntykankaiden ihminen, metsän sisään kätkeytyjä. Ja etenkin vesien, rantojen, rantahietikkojen ja kalliolouhikkojen kulkija ja vesillä liipottaja. Merenrantakin käy. Sen äärellä on tullut monessa paikassa asutuksikin, mutta järven rannalle olen syntynyt. Muistini kätköissä elävät vanhempieni sukutilusten ja mökkien ihanat kesäpäivät järvillä. Muistikuvissa eno ajaa moottorivenettä keula kuohuen, suvun lasten kanssa pompitaan ponttoonilta tuntikausia ja juostaan välillä saunaan. ”Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannusilta!” laulaa eno ja hakee maakuopasta jokaiselle pullon Siff-Colaa, ”se nasta juoma on”.

Kuten Lukijani huomaa, kaikkosi sieluni tunturimaisemasta tuossa tuokiossa tuhannen kilometriä kauemmas. 😀 Kivahan tuntureilla on käydä silloin tällöin kuljeskelemassa, ei siinä mitään. Ja moni tuntuu ruuhka-Suomesta sinne haikailevan, muuttavankin. Jotta kaipa siinä jotakin ”Lapin taikaa” on.

Tapasin Itäkairassa joku viikko sitten pk-seudulta Lappiin muuttaneen henkilön ja nyt tavattiin tunturissa samanlainen. Oli muuttanut joku vuosi sitten pk-seudun taajamasta Saariselälle, eikä kertomansa mukaan enää käy entisillä kulmilla. Me pohjoisen kasvatit ajateltiin post festum, että melkoinen taajama se Saariselkä kyllä on. Mutta tiedettiin, että Lapista on vaikea löytää asuntoja muualtakaan kuin turistikeskuksista, jos niistäkään. Kertoi näin pääsevänsä helpommin harrastuksensa äärelle eli vaeltamaan erämaahan. UK-puistossa, Kevolla ja Hetta-Pallas-Ylläs- seuduilla on hänen mittapuulleen liikaa ihmisiä, mutta erämaassa viihtyy. Aattelin ittekseni, ettei ihmispaljous itärajan tuntumassakaan kiusaa, mutten käynyt vänkäämään, koska olen fiksu ihminen. 😉

Talonmies sai tämän tuliaisiksi. Talonmies ja lapsenlapsi joskus löysivät yhdessä sydänkiven ja toivat minulle.
Sen jälkeen niitä on tullut enemmänkin kuistille pinoksi 😀

Käytännön hajahuomioita niille, joilla on retkeilyn into kuin vettä vaan:

teltta meni vaihtoon. Parisenkymmentä vuotta vanha telttani on menettänyt kuosinsa jo aikapäiviä, eikä uusi kevytteltta täyttänyt toiveitani keveyttä lukuunottamatta. Taidan myydä pois. (Rautalinnulle salainen viesti: ei teltassa monikaan hirveästi viihdy etenkään sadekeleillä tai hyydyttävän jäisillä syyskeleillä ja talvitelttailu sitten onkin tuoreempiluisten nuorisolaisten hommia. Mutta pakko on maata jossakin :D)
Chifonet on hyvä pissaliina, niin ei tule massoittain pissaista vessapaperijätettä poiskuskattavaksi. Chifonetin viruttaa kätevästi vesissä ja sujauttaa johonkin rinkan sivutaskuun kuivumaan. Ei niitä pissaliinoja roikoteta toisten ilona missään vaellussauvoissa kuten jotkut wannabe-protason vaeltajakimmat tekevät. Eikä siihen mitään kallista bisnesmaailmasta ostettua muka-hygieenistä (höpöhöpö) kukallista lappusta tarvita.
painavia kattiloita ja pannuja en kanna, enkä osta suurimmasta retkeilytavaraliikkeestä mitään silikonikuppeja. Ostan mannapuuroa eineshyllystä, syön puuron, tiskaan kupin ja siinä on kevyt retkiastia, vieläpä kierrätystavaraa.
omat kuivatut ruoat on fine dining, mulle.
”Vesi on kirkasta. Siis sitä voi juoda.” Ei pidä paikkaansa. Virukset ja bakteerit eivät silmälle erotu. Mukana reissussa oli mikrobiologian alan huippuerityisosaajia. Näin se vaan on, että kirkas ei ole aina puhdas. Ja vedenpuhdistin puhdistaa bakteerit, virukset häviävät vain keittämällä. En älyä, miksi tästä niin kovasti tapellaan! Eihän me tapella mullasta, eikä turpeestakaan. Eikä tulesta.

Asiasta ananakseen ja aamutoimiin. Askarreltiin tänä aamuna Talonmiehen kanssa hiki päässä, jotta saataisi kahvipaketti auki. Talonmies oli puikoissa, minä pidin henkeä yllä silmä tarkkana ja vieressä ponnistellen. Hitonmoisia kostariikkoja nykyisellään! Ensin meni maitopurkit ja limsapullot hankalaksi, nyt on kahvipaketti aukaistava hohtimilla. Tämmöiseksi maailma on mennyt! (Koska olen nokkela ja mitä terävä-älyisin pikkukaveri, vinkkasin vierestä, että tekee puukolla pienen reiän vakuumipakettiin, niin suun voi paremmin saada avatuksi käsivoimin. Ja tottahan toki se auttoi, enhän minä turhaan ihmisiä neuvo vaan vain siksi, että tiedän. Kaiken!)

###

Lopetan turinani juolukkakuvaan. Juolukat samoin kuin mustikat olivat käsittämättömän makeita ja maistuvia tunturin rinteillä. Varmaan kuivuus oli konsentroinut niiden maun herkulliseksi. En muista juolukkaa juuri koskaan syöneeni, vaan nyt poimin purkillisen vielä kotiinkun saakka tuomisiksi.

Kai mun pitäisi joku kirja kirjoittaa, kun kirjaimet valuvat päästäni kuohuvana koskena. Näin on ollut lapsesta asti ja näin tulee olemaan. Kirjoitan varmaan jonkun lapun ja tuikkaan vielä arkun raosta. 😀

Kuulumisiin, Klara

Oi tunnetko kaukaisen tunturimaan?

Hyvä Lukijani,

leiriydyn nyt työhuoneessani teekupin äärellä (Twinings. Ginger&Citrus tea, vahva suositus) muistellen reissua ja odotellessa inkiväärin vaikutusta unensaantiin. Makasin iltasella The Rakki jaloissani terassilla tunnin verran narkoosissa. Kolopallopeliä oli tänään ohjelmassa ja se puristi reissussa rähjääntyneen viimeiset voimat. Retki vielä painaa jäsenissä.

###

Lapinmaa oli kaunis ja kelit pääasiassa suotuisat, helteisetkin. Räkän herättämät pienet ystäväiset pörisivät ahkerasti ympärillä, mutta niihinhän me ainakin osan elämää pohjoisessa asuneet maahiset ollaan tottuneita. Etelänvares-matkasisarella oli suuresta, valtakunnallisesta retkeilyliikkeestä ostettu hyvälaatuinen varustus, joka ei oikein istunut räkkäolosuhteisiin. Mutta on hoksaavainen ja oppivainen ihminen.

Koska olin etenkin polkuvakoilijan roolissa saanen raportoida seuraavaa:

vajaan viikon retkellä tavattiin / havaittiin nelisenkymmentä muuta kulkija sisältäen yhden kymmenhenkisen ryhmän. Että oli siellä muitakin.
kaikki suomalaisia, vaikka tupakirjojen perusteella etenkin talvella näyttää alueella hämmästyttävän paljon hiihtelevän ulkomaalaisia. Onko tosiaan italialaisella ja puolalaisella pakkasretkeilyn aakkoset niin hyvin hallussa, että keskitalvella päätyy Lappiin (ja miksi ylipäätään haluaa)? Tätä pohdittiin. Ehkä heille eksoottiset arktiset pakkasolosuhteet houkuttavat, mene ja tiedä. No, pelastushelikopteri hakee tarvittaessa. Laskeutumispaikat on hyvin merkitty joka puolella.
yllättävänkin huonoilla (en keksi parempaa sanaa) varusteilla oli porukkaa liikkeellä. Kun osa venytteli iltamassa trendikkäissä Kari Traa-merinoasuissaan ja vimosen päälle partioaittasysteemeissä, niin osa lonksutteli leiriin löysillä kumiteräsaappahilla paksussa, raskaassa, puuvillaisessa maastopuvussa jääkaapin kokoista rinkkaa raastaen. Rinkasta roikkui iso pahkakuksa ja tonneittain irtotavaraa. – Kyllä se niin on, notta paljon helpompi on kulkea keveämmällä taisteluvarustuksella. Etenkin kengät kannattaa huolella miettiä. Ihmetytti tupien portaille riisutut laskettelumonon kokoiset vaelluskengät, jotka tosiasiallisesti taitavat olla tarkoitetut vuoristo-olosuhteisiin.
Varustepuolesta sen verran, että edullisillakin vehkeillä pärjää. Ei tarvi partioaittavalikoimien kalliita silikonikupposia, vaan voi säästää vaikka eineshyllyn riisipuurosta kupin syömävehkeeksi ja pari puukuitupuristeesta tehtyä ruokailuvälinettä.
Tulia en juuri koskaan retkillä tee, ellei kamppeita tarvi kuivatella. Säästän osuuteni mettähallituksen puista muille. Saan kuivatut kaalilaatikkoni laitetuksi vettä keittämällä.
Self made-kuivaruoka oli hyvää ja ravitsevaa. Kaverilla oli valmismuonapusseja. Kaikkiin ei tyytyväinen ollut ja yhden vei hyysikkäänkin heti lusikallisen jälkeen. Koemaistelisin ne etukäteen kotona. Pussinhan saa sitten suljettua, eikä pilaannu kuivatussa muodossa.

Tässä vaiheessa oli vielä 2 keppiä. Rinkka: Osprey Tempest, 50-litrainen.

Reissu oli hassu ja hauska! Tuon kuvan jälkeen (muun muassa ;D) ajauduttiin nk. major problemista toiseen voimat vähentyneinä keskellä kiivasta hyttys- ja paarmakeskitystä ja saatiin hervottomia naurukohtauksia.

Polulta pudottiin useamman kerran, mutta ankaran tuumailun ja harhailun jälkeen polku löytyi aina uudelleen. Kertaalleen iski helteessä niin kova uimisvimma, että oli riisuuduttava alasti keskelle nilkkakorkuista koskipaikkaa, ah mikä ihana viileä vesi! Paarmat väijyivät herkeämättä ympärillä ja oltiin samaan aikaan eksyksissä, mutta vesi virkistävää 😀 Kaveri kaahasi kartta korkealla pitkin pusikoita etsimässä polulle jatko-osaa. Minä se alasti koitin selällä maaten saada vesivilvoitusta, kun kroksit katosivat virran mukaan.

Monenlaista söhlinkiä siinä tuli, kahlaamista ja rinkka selässä kiipeilyä, kunnes polunpää löytyi. Olin ehdottanut parikin kertaa palaamista omia jälkiä myöten takaisin kohtaan, jossa vielä polulla oltiin. Mutta kaverin mielipidettä ilman muuta kannattaa kunnioittaa (vaikka väärääkin ;D ). Kiipeilin sitten hieman rinteitä pitkin ja palauduin tuohon, mistä rinkkakuva on. Ja kas vain: lapsikin näkee polun jatkuvan oikealle, ei vasemmalle 😀

No, tuon jälkeen tuli muita ongelmia. Syvän puron yli tehtyjä epäonnistuneita ylitysyrityksiä, vaellussauvan menetys virtaveteen ja sen semmoista, mutta lopulta ylikin päästiin. Ehti siinä kaveri karjua erämaan ilmoille veellä alkavan taikasanakin keppini kadotessa tyrskyihin, muttei pysähtynyt virta eikä keppi singahtanut takaisin käteeni. 😀

Kalustotappioista aina selviää, miehistötappioiden kanssa olisi toisin. Sellaisen jo luulin tulevan, kun ainut keppini upposi mutavelliin ja vähän itsekin, mutta kaveri se vasta upposikin. Onni onnettomuudessa, että ihminen on jo esihistoriallisina aikoina osannut ryömiä maalle. Taito näyttää edelleen olevan tallessa. Vaan olipa ulkonäkö muuttunut mutakiitäjäksi sen sotkun jäljiltä. Kun tukevalla maankamaralla lopulta seistiin, vietettiin hetki hervottomassa naurukohtauksessa. Leiripaikalle päästiin niin myöhään, että samoilla paikoilla yöpyvä mukava, tuntematon pariskunta oli tainnut jo vähän huolestua. Terveisiä ja kiitoksia heille, jos sattuu silmä tekstini äärelle 😀 (Ei mitään tietoa keitä ja mistäpäin. Etelä-Suomesta kumminkin, murre viittaisi ehkä Satakuntaan?)

Summa summarum eli loppukooste: hieno reissu, kannatti tehdä. UK-puistossa oli juuri sen verran kulkijoita kuin olin ajatellut, siis aika paljon siihen nähden, minkä verran tapaan omilla, muualle suuntautuvilla reissuillani.

Räkkäaika vähentää kulkijoiden määrää, mikä passaa mulle. Suojaudun vaatteilla, en myrkyillä, hyttysverkko on must. Jos kämpissä aikoo yöpyä, on oltava rankinen eli semmoinen ”moskiittoverkko”. Unet ja ruoka on reissussa aina a ja o, lepopäivä kannattaa pitää välillä. Ittensä täytyy ainakin minun pestä joka päivä, että psyyke kestää. (Vesiin ei saa mitään saippuoita laskea tietenkään, vaan maalla huuhtoa itsensä, mutta senhän Lukijani toki tietää.)

Porojako? En kiinnitä niihin sen kummempaa huomiota, jos seisoskelevat rauhassa horisontissa. Tuolloin huomio kannattaa siirtää asuntoautoihin, jotka yllättäen pysähtyvät poroja kuvaamaan. Jossakin Sodankylän jälkeen löi edessä sakemannikuski jarrut pohjaan noustakseen autosta kameran kanssa. Donnerwetter!

Näihin puheisiin Lukijan jättää reissuunsa tyytyväinen Klara S.

Tuliaiskukat Lukijalleni. Laji: allekirjoittaneelle tuntematon, tietääkö Lukija?

Puron solinaa päänupissa

Hyvä Lukijani,

vastoin kaikkea järkeä ja massiivisia pakkaustoimia (edelleen kotona) pysähdyin kuolinpesäin pankkipostien ääreen (huokaus). Ja kas vain, livahdin siitä mielikuvaretkelle Hossaan Heikki Saaren ja puoliso-oletetun kanssa. Viittaan Heikin blogiin Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin (word pressissä sekin). Sisältää luontoihmiselle herkullisia kuvia ja tekstejä, jos Lukijani ei vielä olisi blogia löytänyt.

Päivän agenda: lähteä kohti luonnonsuojelijain muinaista taistelutannerta. Taistelu käytiin pitkästi ennen Eloveenaa tms. ratikalla kadulle istuskelemaan tulleita, kai lähinnä lapsosia. Voi niitä Koijärven ja voimalaitos- ja kaivoshankkeisiin suunnattujen protestiliikkeiden aikoja. Ei ratikalla matkustettu eikä sähkölaudalla kurvailtu kaduille istumaan, vaan mentiin Nokian kumisaappaissa maiharit päällä hyttysten syötiksi ja kurakoihin kettingistä roikkumaan. Suosittelisin Elonkorjuuväkeä kokeilemaan. Olisi todellinen hengenpalon näyttökoe. (Huom. en vastusta ilmastoasioita enkä luonnonsuojelua, linkolalaista natsinaturalismia vain.)

###

Oma amokki se on mullakin. Meinaan, kun tuli tuo anti-ilmastoteko hommattua eli uusi kärry. Vanhasta tottumuksesta tiedän kärrynoston olevan lastenleikkiä, jos verrataan siihen sopivien kajakkitelineiden löytämiseen. Talonmies teki kaikkensa löytääkseen telineet, jotka ehdottomasti eivät sovi kattotelineisiin. No, tämä on terapialähtöistä sarkasmia ja häpeän heti syvästi kiittämättömyyttäni ja pyydän anteeksi! Talonmies nimittäin näkee merkittävästi vaivaa vuokseni, jotta saisin paatin katolle. Oli hommannut J-kaaret, jotka merkittävien taistojen ja varaosatilausten jälkeen saatiin kuin saatiin paikoilleen. Sitten enää kajakki… Mutta voi onnetonta: osoittautui mahansa kohdalta liian paksuksi perhoseksi solahtamaan J-telineen kurveihin. Naapurin Teuvon onni, ettei rientänyt auton viereen neuvomaan, sillä sen jälkeen olisi tarvittu valkotakkiset miehet – joko minulle tai Teuvolle. Talonmies tiesi pysytellä sisätiloissa, sen verran on liitto opettanut. 😀

###

Mutta kiltti ja auttavainen Talonmieheni hyppäsi autoonsa, ajoi nilkka suorana johonkin hulivilivaraosaliikkeeseen ja palasi rimpulat espanjalaiset telineet mukanaan. Ne oli paketissa ja mallia ”Kamprad – kokoa itse ja nauti!” Niinpä pikkukätösin askartelin rikat, rissat, mutterit ja hörslöpit kohdilleen ja ei kun kattokaiteisiin kiinni, runks vain ja son siinä. Nyt nostelen paatin kyytiin jahka sade hetkeksi hellittäisi. Teuvokin näyttää häipyneen, joten reitti on selvä.

###

Minnekä matka? Herra tietää. Tuo luonnonsuojelijain muinainen taistelualue on kiikarissa, mutta mene ja tiedä miten käy. Sen näyttää maantie – ja toki hieman kelikin. Eteisessä on rinkka pakattuna ja ruokapusseja sikin sokin keittiön pöydällä. Talonmies katseli eilen kisoja seuraillen sivusilmällä touhujani, joista kommentoi naurahdellen. ”Juoksentelet ahdistuneena pitkin huushollia. Sitten välillä häviät näköpiiristä, jolloin vaatekomerosta alkaa kuulua kovaa rominaa.” 😀 Apua, nauran tälle edelleen niin, että näppäimistö hyppelee. 😀 Se on juuri noin!

Konkluusio. Pitkässä liitossa tuntee kumppaninsa sielunliikkeet. Mutta kosto on suloinen: löydän kyllä sopivat naurunpaikat Talonmiehenkin toiminnoista jahka tilanne on otollinen. ;D

###

Ei auta kuin ryhtyä kaavailemaan kajakin nostamista auton katolle. Painoa on noin 40 kg. Saan sen muutamin, vuosien varrella itse keksityin lisälaittein puskettua kyytiin. Mielessä käy, koska tulee aika, etten enää siihen pysty. Mutta entisvanhaan mummotkin hoiteli navettatöitä kasikymppisinä. Kunpa vain pysyisi terveenä. Tutkailenkin vielä ennen kajakkihommaa kuinka ystäväni voi tuoreen syöpäleikkauksen jäljiltä sairaalavuoteellaan. (vakavoituen) Näyttää vastanneen vointitiedusteluuni.

Sanalla sanoen: voikoon Lukijani mitä parhaimmin ja pitäköön ilon mielessä! Kesäkin on, linnut laulaa ja sataa ja paistaa – aivan kuten aina elämässä!

terveisin Klara, (elämän)retkeilijä Suomesta

(Ainut kuva, joka löytyi tähän hätään on Saivaarasta vuosien takaa hiihtovaellukselta. En enää lähtisi. Mukavuudenhalua liikaa nykyään.)

Väijyksissä

Hyvä Lukijani,

istun kuistilla väijyksissä, sillä naapurin Teuvolla on joko ylityövapaa tahi peräti jäänyt kesälomalle ja hiippailee tontin reunamilla. Auringon puolelle siirtyessäni olisin näköpiirissään. Kaikenlaista outoa ja järjetöntä välttämiskäytöstä voi muka oppinutkin ihminen harrastaa.

Teuvon hyvä puoli on se, että säikkyy meikäläistä jossain määrin ja luirahtaa nurkan taakse minut nähdessään. Talonmiehen mielestä se osoittaa vain tervettä itsesuojeluvaistoa. (Heh) Kannaltani pulmallisinta on se, ettei menettelynsä koskaan ole ennakoitavissa. Toisinaan saa äkkiarvaamatta yltiösosiaalisen kohtauksen ja syöksyy jaarittelemaan. Silloin yleensä leuhkii jollakin asialla tai kertoilee laajasta tuttavajoukostaan, joka pursuilee sellaisia merkkihenkilöitä kuin lääkäreitä. Annan toki suurimman ihailuni, ainakin lääkäreille. (Ihme juttu, että lääkärituttuja pidetään kehustelun aiheina. Tunnen useita täysin töppöjä ja sivistymättömiä lääkäreitä ja myös ammattitaidottomia vätyksiä, jotka saisi niputtaa ja ampua Maata kiertävälle radalle. Seuraisiko Teuvo heidän perässään?)

###

Tänään on all-kinds-of-everything- tyyppinen toimintapäivä.

Kurkkasin pakastimeen löytyisikö sieltä muinaisjäänteitä. Löytyi kaksi pussia peruna-sipuli-sekoitusta ja vanha paistinliemi ynnä pakastinlootaan levinnyt punaviininjämä (säilön pullonpohjia ruoanlaittoon). Kuivamuonakaapista löytyi käyttöpäivänsä ylittänyt TexMex-maustepussi, joka tuoreenakin maistuu myrkyltä, joten käyttöön vain.

Kippasin nuo kahdelle uunipannulle, jolle lisäsin 2 tomaattivuohenjuusto-BlåBandia. Kypsytin 20 minuuttia ja ovat nyt kuivumassa 50-asteessa. Olen hurahtanut ruokien kuivatukseen. Niistä tekee termarissa itselleen joko kotona tai retkellä aterian helposti. Annoskokokin pysyy maltillisena, kun enempäänsä ei voi ottaa. Kuivasin päivänä muutamana vähän kanamakkaraakin. Kerron joskus, miltä maistui 🙂

###

Seuraan puoliksi viihdetarkoituksella ulkomaista, naiviuteen ajoittain sortuvaa elämänlaatukouluttajaa tms. Tässä muutamia viisauksiaan jakoon. Tökeröistä käännöksistä otan vastuun. Lukijani ottaa tahi jättää. Muun muassa näin hän puhui:

Työskentele ja juhli hiljaisuudessa. Ihmiset rakastavat tuhota toistensa onnen kokemuksia. Oma tulkintani: kateus tuhoaa. Kadehtia voi työteliäisyyttä ja työssä menestymistäkin.
Elämä ei odota, joten anna palaa ja taistele!
Älä ota vastaan neuvoja ihmiseltä, joka ei elä sellaista elämää, jota kohdallasi tavoittelet.
Älä kadu menneitä virheitä, vaan käännä ne opetuksiksi itsellesi. -Lisäisin tähän: äläkä raportoi menneitä töppejäsi kuin niille, jotka varauksetta tukevat ja hyväksyvät sinut. Perusteluni: vain terässielu kestää ”toisenlaisten ystävien” innokkuuden lähteä virheitäsi vahvistamaan. Rakastavat kertoa havainneensa sinussa juuri nuo mainitsemasi virheet, viat ja heikkoudet.
Hallitse tunteitasi. Tyyni mieli kykenee käsittelemään hankalatkin tilanteet. -Lisään: meikäläisen työssä taito numero 1. Toisilta onnistuu, toiset oppivat työn myötä, toiset eivät opi pitkänkään työuran aikana. (En tiedä mihin ryhmään kuulun. Mutta en enää ota kierroksia kovinkaan monesta hankalasta tilanteesta. Se on oman mielenrauhansa suojaamista.)
Maailma kulkee eteenpäin joka tapauksessa, eikä elämä odota. Huolehdi siis itsestäsi.
Kun huolehdit vain omista asioistasi, olet rauhan tyyssijassa. Lisään: aika vaikeaa, ellei heittäydy täysin välinpitämättömäksi… mutta…

…mutta nykyisessä uutisvirrassa ja maailmatilanteessa suosittelen välillä vetäytymään omien ”bisnesten” piiriin ajoittain. Huomaan sen tänäänkin. Tulin aamulla koiralenkillä kuunnelleeksi Ylen Politiikkaradiota, jossa keskusteltiin rajalain uudistamisesta, siis menettelytavoista poikkeustilanteessa. Ohjelmassa oli kolme kansanedustajaa. Heistä kaksi puhui viisaasti, maltillisesti ja faktoihin keskittyen. Kolmas puolusti kantaansa sekavin, kestämättömin ja typerin perustein sekoillen puheissaan ja lähinnä asettui kollegoittensa yläpuolelle naureskelemaan. Siinä meni päivän fiilikset. Suosittelen kyllä tuota ohjelmaa, pieninä kerta-annoksina, jos politiikka kiinnostaa. En allekirjoita näkökulmiaan noin yleisesti suuntaan enkä toiseen, mutta aina saa yllykettä haastaa omia näkemyksiään.

###

Huomenna on aatos kurvata baanalle johonkin luontokohteeseen. Innostuin ensin ajatuksesta kesäkuisina päivinä liipotella kajakilla jollakin ihanalla järvellä, wau! Karttaa hetken tutkittuani hiipi takaraivoon fakta: sekä mela että varamela on mökillä. Se vaikuttaa merkittävästi melontasuoritteen onnistumiseen.

Niinpä vaatehuoneessa retkottaa rinkka suu ammollaan odottamassa roinaa, joka sinne tungetaan. Mutta asioissa on AINA hyviäkin puolia. Tulee testatuksi sietokykyä sadekeleillä, sadekuurojahan nyt riittää, ja hermoja hyttyshelvetissä. Koeponnistetulle sinnille on käyttöä jonkun viikon päästä Lapissa. Eläköön eläkeläisen pitkä kesäloma – satoi tai paistoi!

Näihin maailmaa syleileviin puheisiin jätän Lukijani ja lähden viettämään laatuaikaa Talonmiehen kanssa. Käymme nimittäin marketissa :D.

Iloisiin kuulumisiin, Klara

Yritelmä oppia tarkentamaan Talonmiehen Nikon-kameralla. En innostunut ottamaan.

Kotimaan matkalla. Talviturkin heittoa.

Hyvä Lukijani,

istun tässä ihanan kesätuulen (kerrankin) tuulahduksessa Suomen kauniilla itäpuolen pienellä järvialueella ja näitähän sitä riittää, pienempää ja isompaa järvien rykelmää. Parhaassa tapauksessa pääsee järveltä toiselle. Ja fiksuimmat pääsevät jopa sellaisia reittejä, ettei eteen tule yllättäen patoa kuten tietyille toheloille kerran kävi 😀 Ei oltu hoksattu kuin vilaista karttaa summittain.

Tuohon liittyen menisin, jos Lukijalle sopii, edelleenkin tunne- ja käytösasioihin, tarkemmin sanottuna hienotunteiseen luovimiseen, jossa Rautalinnun räpiköönnit kunnostautui mitä oivallisimmalla elämänviisaudella, viittaan kommenttiinsa aiemmassa blogitekstissäni.

Hienotunteinen luoviminen yhdistyy tähän yllätyspato-tapaukseen. Minäpä kerron miten. Siten, että kesän päälle olen lähdössä yhdelle saapastelureissulle viime kesänä retkikärpäsen puraisun saaneen, kypsissä kymmenissä olevan henkilön kanssa. Hän on semmoinen fiksu ja määrätietoinen luonne. Tutkailtiin, mitä reittiä päästäisi joesta yli poronhoitoalueella. Hän ratkaisi asian tyylilleen uskollisena päättäväisen nopeasti: ”No tuossahan on silta, siitä mennään.” Otin semmoisen neutraalin ilmeen, että mikäs siinä. En sanonut, että se on joen poikki vedetty poroaita. Enkö ollut fiksu 🙂 kerrankin. Aattelin, että jos en tohdi aiemmin sitä tunnustaa, niin selvinnee rannassa. Rinkan kanssa kanaverkossa roikkumisessa voi olla haastetta meinaan.

###

Siitä tulikin mieleeni eilisiltainen parikilometrinen juuri ennen kuin oli loppumassa rumihista virta. Laitan häveliäästi vasta tekstin alimpaan loppuun kuvan, jota kadehdin: oispa hiipula vieköön oikeasti tuommoiset sääret 🤓. Kuvan otin polun alkupäässä, tuolloin vielä voimissani.

Kanaverkosta ja rinkasta tuli mieleen kanaverkkomaisesti iltamassa selässäni yhä painavampana roikkunut rinkka, jonka alle olin lopulta nyykähtää talsittuani yksitoista (11) tuntia yhtä soittoa. No kaksi ruokataukoa oli ja pysähtelin kuvaamaan ja juomaan välillä. Laskin voimani väärin seuraavien seikkojen vuoksi:

– olin aatellut leiriytyväni tiettyyn paikkaan, jonne oli hyvästikin matkaa, mutta aattelin sinne asti jaksavani

– maasto oli haastava

– tullessani suunnittelemalleni leiripaikalle oli siellä väkeä, jonka toimia hetken seurailtuani (kattelin muka vaan paikkoja ja kävin huusikassa) päätin, etten jää siihen, aluekin oli pieni

– läksin lompsimaan eteenpäin, maasto edelleen paikotellen hyvinkin haastavaa. Ilta puski päälle vauhdilla.

– oikein sopivaa paikkaa ei siinä vastaan tullut, joten päätin sinnittää yhdelle laavulle, jonne toki oli matkaa. Oletus: siellä väljempää, ehkei ketään

– matka tuntui koko ajan venyvän edessä, vauhti hiipumassa. Silloin takaani tuli ikätoveri, matkalla pois polulta, mutta ehti kulkea parisen kilometriä kanssani mukavia retkimuistoja rupatellen.

Ja voila! Matka meni kuin siivillä, unohdin uupumukseni, eikä laavupaikallakaan ollut ketään. Jotta siihen vaan parkkiin.

###

Ja mikä upea kesäaamu, täysaurinko ja lämmin kesätuuli. Vihdoin! Vedessä soutelee käsitykseni mukaan alli, mutta ornitologian tietämykseni ei ole kaksinen, vahva oletus kyllä. Kävin mulikoimassa vedessäkin turkkia heittämässä. Kylmää oli! Mutta nyt voi kehuskella kylillä. Ihmiset kilpailee tälläkin 🙂 On ne hassuja. Ne? Mikäs itse olen, ihminen kai ainakin toistaiseksi minäkin. (Tästä ”miksi aina ihmiset jättävät…tms”- aiheesta pitäisi tehdä blogiteksti erikseen. Koskaan puhuja ei itse kuulu ihmisiin, vaan on ehkä pyhähenki tai sen sorttinen, ihmisen yläpuolella.)

###

Nyt on kiivaimmat sammakoiden kokoontumisajot, vesi loiskuu ja kuorossa huudetaan ja tönitään toisia. Komeita rupikonnia on sattunut kengän eteen kuolleeksi tekeytymään kuten kuvan pariskunta. Ai, että ne on hienoja! Mökillä kuvaan niitä yöllä kännykkävalossa ja saan melko spuugikuvia, ovat kuin hirviöitä, kun ottaa naamakuvaa 🙂 Nämä on niitä meikäläisen salaisia harrastuksia, joille Talonmies hymyilee vinosti ja lapset katsoo naamat nollilla, että aij-jaaa vai että semmosta. Maailma ei koskaan ole ymmärtänyt nerojaan, nähkääs.

###

Taidan nostaa rinkan reikeliin ja jatkaa matkaa. Edessä on kipuaminen kukkulalle, mutta aprikoitsin juuri, jättäisinkö väliin ja löytyisikö jokin kiertotie. Hyttysetkin ovat heränneet etsimään liikkuvia kohteita.

Onpa tälle viikolle vielä yksi työkeikkakin edessä. Työpaikka löytyy sitten matkan varrelta.

Hyvää tiistaipäivää Lukijalleni!

Klara S.

Soppakauhalla sohimista ja rinkkapainintaa

All kinds of everything-tyyppinen experimental kitchen

Hyvä Lukijani,

onko vierahia tulossa? Puskeeko viestimiin, että iltasella olisi käyntiä teilläpäin? Syntyykö jostain omituisesta syystä vaikutelma, että ovesta kohta tursuaa pataljoona ruokavieraita? Ei hätää! Kaikkeen on aina ratkaisu, hyvä tahi huono.

Tässä tapauksessa joku aivokurkiaisen (olikohan, että corpus callosum?) takainen vinkaus toi päähäni viestin pikaisesta ruoanlaitosta. Ainakin työmies tulisi syömään jälkeläistään kotiin hakiessa.

Niinpä vedenkeittimeen vesi kiehumaan (nopeuttaa prosessia), siitä vesi kattilaan, jonne hujautetaan paketillinen makaronia, keitetään. Säntäys pakastimelle, ovi repaistaa auki ennen kuin pienokainen, juuri ryömimään oppinut, pujahtaa alimpaan lokeroon. Kauhotaan kananjauhelihapaketti, chiliä, paprikaa, pakastelokeroon hieman alleen pissinyt, pakastettu valkoviininjämä – ainakin nämä. Lapsi pois pakastimesta ja kaahaus hellan ääreen. Kanat pannuun, samoin muu roipe, kasa aurinkotomaattia öljyineen, fetajuusto murustettuna, maustehyllyltä sitä sun tätä ja valkoviini: riitaantuuko yrmeän chilin kanssa.

Lapsi lonkalle roikkumaan, makaroni (nyk. pasta) lävikköön. Lapsi syöttötuoliin, Piltit perään kahdesta purkista, maitoakin. Laps lattialle, paluu hellalle, uunipannun öljytys, koko läjä uunipannuun, kananmunaa, kahvimaitoa ja uuniin. Laps lattialle, raahautuu uunille ihmettelemään, tarkistetaan, ettei pikkukäsi pala. (Hyvä, kun uunin lasi on suojattu nykyään.)

Lopputulos: hyvää tuli, vaan ei syöjiä. Työmies meni töistä kuntoilemaan, laps läksi äitinsä mukaan ja ruoka jäi käsiin. Siis kuivuri esiin, kippaus sinne ja loput Talonmiehen ja omalle lautaselle. Sen pituinen se. Kuivatun ruoan ennallistan ja syön retkellä. – Ohje: kaivele kaapeista mitä sattuu, lyö pannuun ja siitä uuniin ja son siinä. Anoppi ällistyy: mitä taituruutta, mitä gurmettia! (Oma anoppini tosin ehti kuolla liki sata vuotta gurmettia odotellessaan.)

###

Valikoin tähän tämmöisen polkukuvan viime kesältä, kun aihe on nyt ajankohtainen. Polun paikkaa en muista. Suomesta kumminkin 🙂

Polkuhommia. Olen koko päivän ollut taas dissaamani harrasteen äärellä eli säätänyt tavaraa rinkkaan sommitellen sen kaikilla eri variaatioilla ja päätyen aina samaan. Se on: hienosti mahtuu, kertakaikkiaan! Rinkka on täynnä, ei hikikään! Enää puuttuvat vain pikkuseikat kuten teltta, ruoat ja kumisaappaat. Ehkä laitan saappaat jalkaan satoi tai paistoi. Ruokakaan ei paina paljon mitään (vino hymy), eikä litistettynä vie tilaakaan (edelleen vino hymy).

Tausta: ostettiin tulevan kesän erämaavaelluskaverin kanssa kevytrinkat. ULA ja Gossamer Gear. Ne ei paina paljon pskaakaan, eikä niihin mahdu paljon pskaakaan. Eikä voi ottaakaan, kun painoraja (18 kg) tulee vastaan. Me melojina ei olla pienissä syväyksissä totuttu kulkemaan, mutta yritetään nyt harjoitella. Siis jättämään pois teltan ja ruoat. 😉

No, teen nyt koeponnistuksen jonnekin kansallispuistoon, jonne kaasutan huomenna. Äitienpäiväkö? Kyllä vaan, huomenna on tottakai. Ja äidit saavat silloin kahvit sänkyyn, vai? Sitäkö Lukijani oli juuri sanomassa? Eipä sentään, Lukijaiseni! Äitienpäivänä mennään maastoon rinnat pullistellen ja täyteen pakatut, ruoattomat ja majoituksettomat rinkat selässä. 😉

Oikein ällistyin, kun suffrageteista suffragetein (onko siinä kaksi äffää kuten Suffelissa?), siis naisasianainen, lähetti viestimellä asiapitoista asiaa lisäten loppuun ”hyvää äitienpäivää!” – ja oikein huutomerkin kanssa. Ei toudellakaan kuulu huutomerkit tyyliinsä, eikä oikein äidin roolissa patsastelukaan, sanoisin. Ehkä huomaamattani pehmenee iän myötä? Hänkö se ylimpänä mammana äitienpäivää viettää! Eikö äitienpäivä juuri ole ylistämällä alistamisen vuosipäivä, kysyn minä, juuri äitinsä menettänyt orpopiru. Tuo oli sarkasmia tietysti. Mutta wanha äitini ei ollut äitienpäivän kanssa flirttailija, eikä omena ole kauas pudonnut. (Äidin tuhkauslasku tuli juuri. Äiti on nyt lopullisesti maaksi tullut. Siunattu maa ottaa syliinsä äidit, nuo jo matkasta uupuneet.)

Älköön Lukijani provokaatioistani olko millänsäkään! Kyllä olen ottanut pikkukätösin tehdyt kortit aikanaan vastaan ja koittanut käyttäytyä. Mutta nyt on ne vuoskymmenet kyseessä, jolloin äitikulta vetää mutkat suoriksi, kaasuttaa suoralla ja huudattaa miseliinejä. Omat pienokaiset ovat jo äitienpäiväkorttinsa aikanaan askarrelleet ja suukkonsa antaneet. Ja antavat vieläkin, kunhan taas kokoonnutaan. Yhtenä vuonna jälkeläinen laittoi puolustusvoimain alaisesta toimestaan kaukaa ulkomailta itsestään kuvan. Hällä oli käsissään kyltti, jossa luki: ”Hyvää äitienpäivää, äiti!” Se kuva on mulla tallessa. Sydämessä.

Olkoon onni kanssasi, olitpa äiti tai äidin lapsi!

Laitan jonkun rivin luontoretkeltäni, jos luontoäiti suo energiaa telttaan asti. Kuvia varmaan ainakin otan.

Lukijaa tervehtien Klara, siunatusta kotimaasta

Ps. Talonmies sai kunnon hengitystieviruksen matkalta. Ja jos oikein arvaan, niin tulovaiheen koneista tai kentillä ihmismassoissa pyöriessä. Havainto: kaikkien maiden kansalaisia ei ole opetettu aivastamaan lähimmäiset huomioiden. Että hät-siiiih vaan. Valehtelematta olen vähintään joka toisella lentoreissukerralla sairastunut. Tätä reissua edeltänyt reissu kaatoi petiin jo lomakohteessa maskista huolimatta. Tuolloin osa lentoyhtiöistä edellytti maskin käyttöä. Tässäkin syy, etten kovana matkustelijana enää mielelläni liiku ilmateitse. Ilmastojuttuhan on aina hyvä mainita, jotta saa hyvän ihmisen leiman, mutta muitakin syitä on.

Yön yli haudutettu ruishiutalepuuro + puolukoita + sähkövispilätuunaus. Suositukset. Kukat on ulkomailta.

Tuoteselosteita: retkikenkiä ja ronttosia

Omia kenkiä: Altra Lone Peak-polkujuoksukengät, versio nro 5 ja 7

Hyvä Lukijani,

ken on retkikenkiä miettinyt tietää maan kantavan monenlaista virsua päällään. Kerron tässä omia kokemuksia, josko niistä joku hyötyisi.

Aloitan kuvan kenkäkasasta. Kuvan ronttoset ovat meikäläisen korkkarit. Nämä ovat kaikki Altran polkujuoksukenkiä. https://www.altrarunning.eu/fi/ Ovat olleet kovassa käytössä, etenkin nuo keskimmäiset. En juokse poluilla, korkeintaan etenen hanhenmarssia puolijuoksulla, mutta passaa nämä siihenkin. Jalkani on mallia räpylä ja lesti kuin räpylälle tehty. Näissä ei ole minkäänlaista kantakorotusta, mikä ei kaikkien jalalle sovi. Pohjissa on pitoa parantavat nykermät ja jos oikein yrittää, saattaa näillä ehkä kiivetä kärpäsenä olohuoneen kattoon. 🙂 Siinä, missä jäykkäpohjaisilla vaelluskengillä polullq kompuroin, hyppelen näillä isompikin lasti seljässäni tipusena kiveltä toiselle!

Olen keksinyt survoa näihin vielä vesitiiviit Sealskinz-sukat. Perfect! Ehdottomasti paras pito ja jalat kuivat. Sealskinz-sukkien vesitiivis kalvo kuulemma ajan myötä kuitenkin rikkoutuu, sanovat ankeuttajat. 🙂 Mutta niin kauan kuljetaan kuin sukka kestää, vanha transkruisialainen sanonta. Videolinkki vesitiiviiden sukkien yleisesittelyyn tässä. https://youtu.be/_eEMoP-BHUw?si=DyOw29DAPLHUGRi9

Palatakseni kuvan ronttosiin, huomaa tarkkasilmäinen ongelman keskimmäisten (vanhimpien) kenkien kanssa. Se on Altra Lone Peakin kahdesta heikosta kohdasta toinen eli kengän kärjen liimaus pettää. Tuo keltainen karsta turkoosin muovin reunassa on pikaliimaa. Molemmista kengistä nämä räpsähti viime kesän vaelluksella. Urheiluteipillä kiinnittelin, mutta teippi pyrki irtoilemaan. Nyt olen kolmatta kertaa liimannut, enkä näillä enää pitemmälle lähde. Käytän asfaltilla loppuun. – Toinen heikko kohta on siinä, mistä kengät normaalistikin taittuvat eli varpaiden tyven kohdalta kengän päältä. Taitekohtiin tulee murtuma. Mulla on tämmöiset varrellisena versiona kylmille keleille (ei riitä Suomen talveen, tiedoksi). Nyt ne on mökillä remppakenkinä, kun molemmissa on varpaiden tyven kohdalta päällinen rikki. – Edellä sanotusta huolimatta peukutan näille. Kuvan oikeassa laidassa on tuliterät Altra Lone Peak 7:t. Ostin ne halvalla brittien nettikaupasta, johon linkki tässä: https://www.sportsshoes.com En ole heidän palveluksessaan, enkä saa mitään tippiä heiltä, mutta tuolla on valinnanvaraa. Altrat on vähän hintavan sorttiset.

Sananen vielä varsinaisista vaelluskengistä. Vuonna 2009 Helsingissä kokousreissun lopuksi piipahdin retkivarustekauppaan ja tulin ulos Lowa Renegade-vaelluskenkien onnellisena omistajana. Osoittautuivat aarteeksi ja haukkuivat hintaansa toistakymmentä vuotta. Suutarikin pidensi niiden elinkaarta. Päätyivät lopuksi tallikengiksi, kun pohja oli jo vähän murtunut. Lopulta pohjat olivat irtoamaisillaan, niin oli luopumisen aika. Harmi, että vaikka hommasin netistä samanlaiset, eivät ne ehkä sittenkään ihan samat olleet. Kengänpohjat ovat kiertojäykemmät ja kävely kuin kulkisi teräslaatat kengänpohjissa. Olen silti niillä lopsutellut, mutta luovuttamassa. Ajatuksena on tulevan kesän retkillä pärjätä polyuretaanisaappailla (Sievi) ja polkujuoksukengillä. Saa nähdä. Vai ottaisiko riskin ja kokeilisi jotakin muuta merkkiä, leveälestistä?

Tämä tälläisenä kenkäpäivityksenä.

Hyvää viikonloppua! Klara

Vaelluskuumetta, sälää ja kuva-arkiston aarteita

Riisitunturista joskus vuoden 2020 tienoilla. Kuva: klarasakenkirjoittaa, itte otettu

Hyvä Lukijani,

blogini ongelma ja joidenkin mielestä vahvuuskin (?) on dispersoituminen eli suomeksi sanottuna söhelöinen sälä ja aihepiireillä kaahailu. Mutta kuten sanottu: hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Meinasi tulla: ”Hyväksy itsesi sellaisena kuin olen.” 😀

###

Blogin keskeiset aihepiirit: helekutinmoinen paasaaminen, omituiset kuvakulmat, haaveilu luonnosta, luontoreissujen kuvaaminen, ihmisluonteen ruotiminen, synnit ja seuraukset. Ainakin nämä. Lisäksi kaikenlainen digitaalivehkeitten opettelu ja niistä turhautuminen. Ruokakin kai, mutta sitä varten on stailattuja upeita blogeja, joiden pariin oitis osoitan vispilälläni.

Videot myös harrasteena. Teen niitä pienimuotoisina kavereille ja siirtämisestä jollekin yleisemmälle kanavalle aika ajoin haaveilen. Jokin häveliäisyys lyö jarrua takaraivoon ja haaveet romahtavat viimeistään, kun hypetän aiheesta ja näen aikuisten lasteni vinot hymyt ja toisilleen luodut merkitsevät katseet (Talonmies ei uskalla). Jotenkin nuo vinot hymyt aina häilähtelee verkkokalvolla, ei voi mitään. Luojalle kiitos, että on lapsia jarrumiehinä ja -naisina.

###

Valtavaaralta vuosia sitten. Kuva: itse ottamani.

Siitä tulikin mieleeni tämänhetkisen täsmäiskuni kohde: Instra**** (Tarkoitan siis konstaintti-kommiagrantti, varoiksi konttikielellä, jota fossiilit osataan koiköentti kottatontti?) Instassa läjäpäin aikuisnuorisoa keikaroi bileasussa ja söpöttää ankanhuulilla ja botox-poskipäillä kohti kameraa. Eikö räjähtänyt eläkeläinen olisi hyvä lisä? Semmoisia siell ei juuri tunnu olevan? Missä piileksivät nuo kurttusilmäiset elämänkokemusasiantuntijat? Ovatko hinkkitynnyreitä* kiillottamassa vai sotkeutuneet kangaspuihin? (*mitä ikinä ovatkaan) Ollaanko häpeäpaalutettu itsemme komeronnurkkaan? Mikä meitä sitoo ja minne, sitä mietin.

…ja vastaan heti mihin Oma Aika menee. Moni huolehtii jälkeläistenjälkeläisistä (ja uupuu), joku huolehtii puolisostaan, joku istuu katsomassa Netflixistä jotain Chateau de Familia Sagrada-sarjaa. Joku raahustaa Madeiran levadoja kolmen kuukauden apartamentos-helvettiin sitoutuneena. Joku leipoo lämpimäisiä ehkä kohta tai joskus tulevaisuudessa luokseen tulevalle viidennellä kymmenellä olevalle pienokaiselleen. Minäpä sanon: ottaisivat nyt hyvän tähden elämän omiin käsiinsä ja tekisivät kuten minä. Siis ajautuisivat söhelöiseen sälään ja kaikenlaiseen dispersioon, viittaan prologiin yllä.

Aktiivinen? Kyllä. Mutta luonteeni mukaisesti, lapsuudesta asti. Kuuntelin Liisa Keltikangas-Järvistä (Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. WSOY 2011). Liisahan on arvostettu alansa guru, joten mielihyvin allekirjoitan luonnehdintansa: aktiivisuus on persoonallisuuden piirre, luontaisena. Siinä missä yksi istuu viilipyttynä kaksi tuntia konserttipenkissä, toinen pakottaa itsensä pysymään aloillaan konsertin loppuun. Kaikki ei sovi kaikille, mutta paikallaan istuminen on ehkä jotenkin hyväksyttävämpää. ”Sä olet sitten aktiivinen!” puuskahti tuttava, joka ei ole elämässään joutunut jakautumaan sen enempää fyysisesti kuin psyykkisestikään. Mutta vain koska olen sivistynyt ihminen (heh) en tätä hälle vastalahjana todennut. Tosiasiassa hän mielisi olla näkysämpi, jotenkin konkurentimpi suorittaja, mutta mukava tv-tuoli vetää magneetin lailla puoleensa.

###

Oulankajoelta. Kuva noin vuodelta 2021 (?).

Tähän päivään mennäkseni, niin Lapin sohjoisilta lumilta on palattu ja on aika polkaista vanhan retkikaverin luokse suunnittelemaan loppukesän erämaavaellusreissua. Luin juuri Latu&Polku-lehdestä Jouni Laaksosen referaatin uutukaisesta kirjastaan Vaeltajan erämaat (Karttakeskus 2023) ja näistä saa kyllä virtaa suunnittelemiseen. Upea kooste, upea kirja! Suosittelen, jos maistuu ja on vielä lukematta.

Elikä yhtä kaikki, sanoo vanha kansa ja lyö dispersiointiin naulan päätepisteen merkiksi.

Kiitos Lukijalle! Klara S.

Ehkä tämä jo on ollut täällä, mutta on niin söpö, ettei haitanne. Kuva: oma

Taistelua, taistelua on ihmiselo konsanansa

Hyvä Lukijani,

toivotan pakkasvirkeää loppiaista huusholliin! Sisäilma painostaa, kuuma uuninkylki nostaa hien pintaan. Isäntä istuu valtaistuimellaan tv:n ääressä*. Koira makaa nukkamatolla ja huokailee: voi tätä elämätä!

(*suurin osa teksteissäni olevista kirotusvireistä johtuu Talonmiehestä, joka puhuu minulle kirjoittamiseni aikana, vaikka on mitä huomaavaisin ihminen. Mutta koska kirjoitan käytännössä koko ajan jollakin vempeleellä jonnekin tai jollekulle, niin osa sosiaalisesta kommunikaatiosta on tuotettava vaivihkaa. Heh.)

###

Kärsin juuri raastavasta tragediasta. Sain eilen iltamassa idean editoida kesän minivaelluksen kuvamateriaalia. Ilta meni Da Vinci Resolve 18.6.3- version kanssa. Sujui hyvin iPadilla, joten jatkoin aamusta ja valmista tuli kahden maissa. Ei kun lataamaan tuotos Dropbox-pilvipalveluun. Innoissani aattelin nauttia valmiista videosta ja fiilistellä kesää. … Video ei aukea. DaVinci ei löydä reittiä klippeihin, joista höskä koostuu.

No, oppia ikä kaikki, sanoo mummo rievulla pöytää pyyhkiessä. Nykyään on hermopiuhat jo sen verran ruosteessa, ettei ota kipinää. Töissä on tottunut tappelemaan tietokoneen kanssa ja hassaamaan työaikaa koneen hoitamiseen.

###

Kivat talvikelit meillä, eikö totta! 😀 Toissapäivänä ollessani paikkakunnalla X, menin työhuoneeseen A vaihtamaan kamppeet siviileihin. Koneen ääressä istui hoitaja Y, pompahti tuolilta huudahtaen, että kotiinsa oli jo lähdössäkin. Sanoin, että e-hei, autos ei käynnisty kumminkaan! 😀 Tiesin kokemuksesta, kun aamulla autoni eteni huimaa 12 km/h tuntivauhtia ilman ohjaustehostinta välkytellen hälytystauluaan. Pysähdyin tienlaitaan etsimään hinausfirman puhelinnumeroa auto tyhjäkäynnillä. Niin miraakkeli! Auto päättikin olla riittävästi lämmennyt ja kaasutti baanalle. Ehdin töihin ajoissa, jesh!

###

Kaveri watsappaili ikävästä tunturitapauksesta. Oli hommannut siitä oma-aloitteisella hegumoinnilla fiboja. Kaveri: ”Mua riipoo: äiti näki lapsensa kuolevan, eikä voinut auttaa! Mitkä tunteet äidillä on täytynyt olla!” Fiilisteli mielikuvalla (murisen itsekseni). Vastasin, että ootko aatellut, että saattoikin olla toistepäin: lapsi näki äitinsä katoavan myrskyn sekaan ja kuoli yksinään. (Ajattelin: siinä sulle sosiaalipornoa, jos elähdyttää.)

Hälytystehtäviin osallistuvissa ammattikunnissa kulkee ajattelumalli näin: molemmat on kuolleet, se on fakta. Muita mielikuvitushehkutuksia ei tarvita. Kuolema ittessään on jo riittävän kamala, varsinkin lapsen kuolema. Näen, että on epäeettistäkin ryhtyä toisten tragedioilla mässäilemään. Antaa iltasanomien hoitaa se. Enkä tarkoita, etteikö tilanne surettaisi ja liikuttaisi minuakin – sen verran kuin nyt umpivieraiden ihmisten kohtalo ketään toista voi oikeasti sydänjuuria myöten liikuttaa, jos rehellisiä ollaan. Ihmisiä kuolee koko ajan traagisissa olosuhteissa pitkin maailmaa.

Joskus näitä tietysti joutuu miettimään tarkemmin, se on selvää. Monta kamalaa tapausta olen nähnyt ja loput kuullut. Uhrien ja omaistensa kunnioittamista kuitenkin on (minusta) se, ettei ulkopuolisena ihmisenä turvallisessa elämässään käytä toisten tragedioita omien väristysten masinointiin. Tästä periaatteesta ollaan Lenkkikaverin kanssa taitettu peistä vuosikaudet. Hänen mielestään ”se nyt vaan on niii-hi-hiin kamalaa, että naapurin siskon kummin kaiman serkulla oli sy-hy-hy-hyö-pä!” Nyt väristelijänä oli toinen henkilö. Mä en oikein ymmärrä tälläistä toimintaa.

###

Mitä ajattelen retki-ihmisenä? Ajattelen: kelitiedote ei ehkä tavoittanut kulkijoilta. Ajattelen: huonojen yhteensattumien summa. Ajattelen: kuolema on ollut armollinen, hypotermia on viikatemiehenä lempeä. Ajattelen: on yhteensattumia, joille ei vain voi mitään. Ajattelen: vuorikiipeilijät kuolee herkimmin vasta laskeutuessaan. Enkä keksi syytä sille, miksi pitäisi lähteä talvella tunturiin yökuntiin. Ei mene poromiehetkään kuin työkseen, eivätkä hekään keliennusteen ollessa huono. Ja he, jos ketkä, ovat lapsesta oppineet olosuhteita kunnioittamaan.

Olen ollut huomaavinani, että etelän ihmisiltä puuttuu käsitys siitä, mitä pahimmillaan pohjoisen kelit voivat olla. Näillä pakkasilla ei ainakaan täällä ole viimaa ollut, mutta lämpötiloihin kun yhdistetään kova tuuli ja pyry, niin tilanne on kriittinen. Satun tietämään hyvin. Ja suomalaisia sissikoulutettuja ”tunnettiin kokeneena naparetkeilijänä”-tyyppejä on menehtynyt telttaankin. Kuoleman kanssa ei ole flirttailemista. Näkisin, että talvikuukausina flirtti on lähellä, kun kairaan lähtee. -Olen puhunut, ugh. Ja lähetän mielessäni hyvän matkan toivotukset menehtyneille ja voimia läheisilleen. Kova paikka, erittäin kova paikka.

###

Nyt alkoi Talonmies puhua. Uutiset nääs loppuivat 😉 Lähtekäämme ulkoiluttamaan koiraketta, takki päällä, kaikilla 😀

Ylärekisteriin! Klara

Sähköallergiaa ja retkeilymiettehiä

Eiliseltä hiihtoretkeltä laajalta suoalueelta.

Hyvä Lukijani,

koitan tässä kirjoituksessani olla tiivissanaisempi ja koostuneempi kuin edellisessä. Jossa muuten Ruben Stillerin ohjelmaa käsittelevässä osuudessa ei tarkoitettu Rubenia, vaan erittäin huonokäytöksistä Amnestyn Suomen paikallispomoa, joku Frank. Het’ kertaheitolla ajattelin: tämä oli sitten tässä, tuon järjestön osalta. Porukka ei voi olla eettisesti korkeatasoista, jos johtohahmona on tuon tason tyyppi.

###

Kuten Lukijani huomaa, pysyin ensimmäisessä virkkeessä esittämässäni lupauksessa tasan ensimmäisen virkkeen ajan. Loistosaavutus! Etten jo räpännyt sen perään pilkkua tahi puolipistettä ja ajautunut paasaamaan. Kehitys kehittyy ja onhan tässä aikaa! Ainakin (miettii) joku vuosi ennen kuin dementia tukkii aivosuonia ja ajatus sylttääntyy, lopullisesti.

###

Sain vastikään eräästä kirjoituksestani suitsutusta ja kehoituksen kirjoittaa enemmän (röyhistelee). Tutkiessani asiaa, kallisteltuani päätäni ja tsuumattuani naamani kiinni ruutuu hymähdin hyväksyvästi: njaah, mikäpä ettei. Ja lisäsin itselleni: joskus ehkä. Viisain on pysytellä tällä alustalla ja nauttia siipien vapaasta lekuttelusta ja liitelystä ajatusten tuulten vietävänä. Ei tule kukaan pilikunviilaaja kontrollifriikki urputtamaan joutavia. Meinaan sen verran ruudinkatkuisia narratiiveja täältä päästelen, että ilma on sakeana kysymysmerkeistä. (Lienee syy siihen, ettei Suomen Lääkärilehti ottanut kirjoitustani julkaistavakseen. Kuulemma liian reipasta tekstiä – ha haa, sivistyneistömoukat! Nerojahan ei koskaan ole ymmärretty.)

(Talonmies kuulostaa lähteneen reclaineristaan liikkeelle…(katsoo vaivihkaa olkansa yli kohti eteishallia, jossa hovimestarimme James sukii korviaan ja nuolee karvaisia kenkiään)…Talonmies kuulostaa liikkuvan takavasemmalle kohti laajaa kylpyläosastoamme…ovi käy. Laittoi varmaan saunan lämpiämään. Sähkön vuoksi täyttyy kuitenkin olla tarkkana, koska… minäpä kerron…)

###

Sähköasia.

Valtakunnassa on julistettu laaja sähköasiain huolidoktriini. Se velvoittaa kansalaisia seuraamaan nettilaskureilla onko sähkön hinta 2, 6 vai 18 senttiä /kilowattitunti. Tähän sisältyy kuitenkin pieni sivuseikka. Nimittäin se, ettei kukaan tiedä, mitä se käytännössä merkitsee. Oikeammin sanoen: kenelläkään ei ole harmainta hajuakaan mitä viidellä sentillä sähköä saa tai on saamatta. Vähän kuin avaruus ja välimatka Seulaset-tähdistöön: ”Aika kaukana. Tai siis no…useita valonnopeuksia…vai oliko se, että useita miljoonia valonnopeuksia, no kuitenkin.” Sama kilowattitunnin kanssa.

Kun Olkiluoto III jonkun jekun seurauksena katkoi yhteytensä valtakunnan verkkoon juuri saapuessani erään lappilaispariskunnan taloon, huudahtivat he leivinuuniltaan: ”Molema kohta puila paljaila ko sähkön hinta on korkeela!” Ja ryhtyvät siuhnaahmaan, että onneksi sentään leivinuunilla voi kämppää lämmittää, jos katastrofi pahenee. Mutta mahtoiko vessapaperia olla riittävästi (pirullinen hymy)?

Parahdan heille: ”Voi herran tähden, kotiin jäi yksi sähköasiain jauhattaja ja täällä toiset vastassa! En yhtään kuuntele sähköpuhetta ennen kuin joku kertoo mitä se käytännössä tarkoittaa. Siis, jos pari tuntia sähköä maksaakin vaikka euron enemmän. Montako kännykkää sillä rahalla jää lataamatta? Entä montako perunaa keittämättä?”

Mutta sähköhypettäjät vain katsovat sähkönsinisillä silmillään, nykivät toppahattuja syvemmälle päähänsä ja hiipivät varoiksi sulkemaan ilmastoinnin.

###

Lopuksi retkiuutisia.

Vietin eilispäivän hiihdellen pitkin ja poikin tutuilla soisilla metsäalueilla. Kyllä tässä maassa sitten upeita metsiä riittää! Ja vielä on jokunen luonnontilainen suokin säästynyt ojitukselta, kiitos siitä! Haaveilen yöretkestä talviseen metsään, mutta piru vie, olen niin kylmänherkkä! Lienee näillä kymmenillä luonnollista, etteivät lämpöpatterit enää toimi kuten nuorempana, jolloin oli aina kuuma.

Jospa kevätauringon lämpö antaisi rohkeutta yöpyä ulkona, kun aamusella voi nousta auringonkiloon luitaan sulattelemaan. Vai täytyykö taas tyytyä kesäretkeilyyn. Lukija muistaa hartaat suunnitelmani ja grammanviilaukset viime keväänä. Juttuhan pätkittyi lyhyiksi jotoksiksi, kun suunniteltu lomajakso meni vaelluskohteen tulviessa vieden osan polkusilloista paikoiltaan ja vesi lainehti leiripaikoilla. Vaan sain jotain tehdyksikin, jopa Karhunkierrosta. Siellä tosin keli sattui semmoiseksi, etten edes melontareissuilla ole niin perusteellisesti päässyt kastumaan, enpä likikään. Karhunkierros oli sitä mitä olen tottunut siltä odottamaan. (miettii) Tai ei – sakkia oli vieläkin enemmän, ulkomaalaisia varsinkin. Ja irtokynsillä sonnustautuneita naisporukoita.

Ai oikea retkeilijä vai? No, oikea retkeilijä on kuin minä. Tekoripsetön, hajustamaton, suoranuottinen totuuden torvi, joka mulkoilee lähimmäisiä vihamielisesti. Semmoinen on oikea retkeilijä. Todisteeksi hahmostani kerron saaneeni väitöslahjaksi riivinraudan. Käy todisteeksi. 😀

Hyviä jännitteitä sähköverkkoihinne ja ohuita piparkakkuja pelleillenne!

Klara